Perheen sisäisestä tasa-arvosta

Kävin tänään toimittajana ja tietokirjailijana haastattelemassa erään Islantilaisen puoleen puheenjohtajaa. Täällä järjestetään kuukauden kuluttua parlamenttivaalit, ja uusimpien mielipidemittausten valossa ei näytä yhtään mahdottomalta, että tästä puheenjohtajasta voisi tulla maan seuraava pääministeri.


Hän on ollut mukana Islannin politiikassa niin kauan kuin minä muistan: kansanedustajana, ministerinä ja puoleen puheenjohtajana. Niin. Ja hän on minua muutaman vuoden vanhempi kolmen pojan äiti. 

Siinä muun haastattelun ohessa sivusimme myös islantilaista vanhempainvapaajärjestelmää, joka tunnetaan 3+3+3-mallina. Äidit pitävät kolmen kuukauden mittaisen vanhempainvapaan, isät samoin. Viimeisen kolme kuukautta puolisot saavat jakaa kuten parhaaksi katsovat. 

Tuossa järjestelmässä on kyllä parannettavaa, sen myönsimme molemmat, mutta siinä on myös mahtavia vahvuuksia. Niistä yksi on perheiden sisäinen tasa-arvo. Tasa-arvo yhteiskunnassa kun ei voi tapahtua, jos tasa-arvo ei toteudu perheen sisällä. 

Niin kauan kuin naisen on pitänyt valita työn ja lasten, tai vuosikymmeniä sitten avioliiton ja työn välillä, ei tasa-arvo yhteiskunnassa ole voinut toteutua. Tämä haastattelemani pääministeriehdokas tokaisi tänään ihan suoraan, että jos hänen olisi pitänyt jäädä lasten kanssa vuosiksi kotiin, ei hän olisi koskaan harkinnutkaan kolmen lapsen yrittämistä. 

Jäin miettimään tuota havaintoa, koska tunnistin siinä niin paljon itseäni.


Kehtaan nimittäin kyllä itsekin myöntää, että olen tässä asiassa itsekäs. Ei minun tarvitse vakuutella, että rakastan kyllä näitä maailmaan tulleita lapsiani ja välitän heistä enemmän kuin mistään muusta. Mutta en minä olisi harkinnut toisen lapsen hankkimista, jos meillä ei olisi niitä tukiverkostoja, mitä meillä täällä Islannissa on. Jos puolisoni ei olisi vakuuttanut minua halullaan olla tasavertainen vanhempi, en olisi varmaan koskaan edes ajatellut koko lapsiasiaa kovinkaan vakavasti.

Jos minä asuisin kotiäitiyhteiskunnassa, joka pyörii sen voimin että nainen jää lasten synnyttyä kotiin taloutta pyörittämään, koska päivähoito on törkeän kallista ja systeemi toimii sen varassa, että joku (siis äiti)  keittää bolognesea päivästä toiseen, olisin tehnyt tietoisen päätöksen siitä, että en yritä hankkia lapsia. Tai sitten oltaisiin yhdessä harkittu uutta osoitetta.

En voi enkä edes halua yrittää laittaa elämäni tärkeimpiä asiota tärkeysjärjestykseen. Haluan tämän perheen, mikä minulla nyt on. Haluan tottakai myös terveyden, omaa vapaa-aikaa, oman työn, haluan hyvän parisuhteen, sopivasti vaurautta ja  mahdollisuuden hullutella välillä. Haluan turvallisuutta ja tiedon siitä, että jos joku menee perseelleen, ympärillä on joku verkko, joka pitää minua pystyssä.

Osan noista asioista voi laittaa tärkeysjärjestykseen, kaikkia ei mitenkään. En halua valita yhtä, vaan haluan saada kaiken. Tai ainakin kaikesta kohtuullisesti. Demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa se on mahdollista. Mutta tasa-arvoinen yhteiskunta ei ole mahdollinen ilman, että perheiden sisälläkin vallitsee tasa-arvo. Juuri tässä on se jaetun vanhemmuuden mehukas ydin: tasa-arvo.


No mitä muuta tänään tapahtui? Sen haastattelun jälkeen kävin urheilemassa. Sitten tulin kotitoimistolle kirjoittamaan ja ajattelemaan. Laitoin muutaman tunnin sanoja toistensa perään. Sitten lopetin, koska kello läheni neljää. Suljin läppärin. Esikoinen tuli koulusta kotiin, minä lähdin samalla ovenavauksella hakemaan kuopusta päiväkodista. Illalla syötiin yhdessä lihapullia, jonka jälkeen makasin vatsallaan olohuoneen lattialla ja lapset takoivat minua muovivasaroillaan ja kävelivät päälläni. (Olin pyytänyt hierontaa ja sehän järjestyi helposti. Lihakseni vetreytyivät huomattavasti.)

PS. Stella pohti blogissaan viime viikolla tajuttoman hyvin lisääntymistä ja siihen liittyviä ajatuksia. Samastuin aivan kaikkeen. Kannattaa käydä lukemassa.

Tunnisteet: ,