Tiedättekö, mikä on minun tavallisessa arjessani kaikkein raskainta? Se, että joudun joustamaan itseni kanssa sovitusta. Tiedostan yll...

En jaksaisi joustaa

5.10.17 Satu Kommentteja: 9

Tiedättekö, mikä on minun tavallisessa arjessani kaikkein raskainta? Se, että joudun joustamaan itseni kanssa sovitusta.

Tiedostan yllä, että sitähän tämä arki jatkuvasti on, että pitää ottaa koppeja hetkistä, jotka osuvat oman ihannetilan - siis niiden omien suunnitelmien - ulkopuolelle.

Minua vain ottaa helvestisti päähän vastaanottaa niitä random-heittoja, koska ne menevät melkein aina ohi.


Kas kummaa, esimerkki löytyy tästä päivästä. Heräsin freesinä hyvinnukutun yön jälkeen. Olin mennyt nukkumaan yhdeltätoista, viimeisenä kaikista. Heräsin seitsemältä, ensimmäisenä kaikista. Laitoin aamiaista, pesin hampaat, pakkasin esikoisen eväät kouluun. Kävin mielessäni läpi tulevan päivän kulkua.

Kun lapset olisivat lähteneet kouluun ja päiväkotiin ja puoliso töihin, minä avaisin läppärin ja lähettäisin pari pikaista meiliä, jotka pitäisi hoitaa eteenpäin mahdollisimman pian. Sitten viimeistelisin seuraavaan kirjaan tulevan erään luvun,  joka vaatii vielä kielellistä viilausta ja potkua kerrontaan.

Lounas.

Aloittaisin toista lukua kirjaan. Ja jos saisin sen valmiiksi asti, voisin huomenna hengähtää. Käsiksen palautukseen on vielä 3,5 viikkoa aikaa, eli näyttäisi siltä, että ehtisin ilman yövalvomisia. Iltapäiväksi olin sopinut haastatteluajan yhden lapsiperheen isän kanssa. Keikalta pitäisi irrota uutisjuttua ja luultavasti matskua kirjaankin.

Minun ollessa työkeikalla puoliso käy hakemassa kuopus päiväkodista, minä tekisin ruokaa, ja sitten siivottaisiin keittiö.

Tuntui, että tästä työpäivästä tulisi hyvä. Saisin potkaistua asioita eteenpäin.

Sitten puolison puhelin soi. Hänen pitäisi lähteä iltaan asti kestävälle työreissulle. Joku onneton oli vain unohtanut kertoa keikasta etukäteen. 

Ding!

Pituudestani hävisi hetkessä viisi senttiä. Petyin. Minun hieno suunnitelma, ja nyt joku saakelin toimistotunari, joka ei liity minun työpäivääni millään tavalla, pilasi sen.

Hengitin, keskityin, yritin olla hiljaa. Eihän tälle tilanteelle mitään voi. Onhan näitä sattunut itsellenikin.

Mutta silti. Koko päivä meni vähän palasiksi. Piti perua haastattelukeikka. Piti aikatauluttaa koko oma työ uudestaan. Alkoi ottaa päähän jo ihan se, että näin pieni asia edes ottaa päähän.

Mutta kun en ihan oikeasti jaksaisi joustaa tässä asiassa. Joustan kotona, joustan lasten kanssa, joustan lähipiirin kanssa, joustan sään takia, joustan raha-asioissa, joustan joka juuttaan päivä johonkin suuntaan. Työ on ainoa saareke, jota noin suunnilleen hallitsen itse. Siksi en omissa töissäni jaksaisi joustaa. Siksi ne valmistuvat aina ajallaan, päällekkäin ja limittäin, koska olen suunnitellut ne niin hyvin. En kestä sitä, että joku tulee sinne sorkkimaan ja huojuttamaan minun hienoa korttitaloa.

Tämähän on teistä varmaan aika naurettavaa, eikö vaan? En ihmettele yhtään, että joku siellä pudistelee päätään ja ajattelee, että hullu muija kun noin pienestä ottaa kierroksia.


Tiedän. Tunnen itseni. Ja koska tässä seurassa on kohta nelisenkymmentä vuotta vierähtänyt, olen oppinut käsittelemään nämä päivät oikein. Vedän kylmän viileästi ruksin työpäivän päälle. Työnnän kaiken, mitä tänään piti tapahtua, huomiselle. Jos tänään illalla sattuisin saamaan jotain aikaan, se on kaikki plussaa ja ekstraa. 

Niinpä lähdin ottamaan pari ajatusta ja kehoa tasoittavaa treeneihin. Kävin lounaalla. Puhaltelin kierroksia alaspäin ja istahdin kertomaan teille tämän jutun.

Seuraavaksi. Hmm. En tiedä. Ehkä otan kupin kahvia ja mietin jotain ihan muuta. Katselen näitä kahta tämän postauksen kuvaa, joita katselen aina silloin, kun tarvitsen lepohetken aivoille. 

Mutta yhden asian lupaan! En aio muuttua tilanteisiin paremmin mukatuvammaksi ihmiseksi. En aio opetella yhtään joustavammaksi. Aion ihan vastaisuudessakin vetää pultit, kun joudun muuttamaan omia menojani. 

Elämä tuntuu kivemmalta, kun ei yritä suoristaa joka ikistä kupruaan.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

9 kommenttia:

  1. Kyllä! Samaistun täysin.

    -Riia

    VastaaPoista
  2. Sama! Olen siinä onnellisessa asemassa, että pystyn ainakin useimmiten tekemään juuri saman eli en edes yritä mitään. Ruksit päälle vaan ja katsotaan huomenna uudelleen. Harmittaa vaan enemmän, jos yrittää rimpuillen saada suunnitelmien mukaiset hommat aikaiseksi, vaikka oikeasti siihen ei ole mitään mahdollisuuksia.

    -Hanna

    VastaaPoista
  3. Tiedän niin mistä puhut. Kun on suunnitellut asiat täydellisesti ja sitten koko korttitalo romahtaa niin ei sitä vaan jaksa hymyillä ja lähteä muuttamaan suunnitelmia.

    VastaaPoista
  4. Kyllä! Just näin. Puoliso on yrittäjä, joten aina tulee joku yllätys johonkin väliin, ja lisäksi se on totaalisen onneton aikatauluttamisessa, jollon aina _mun_ pitäisi joustaa. Työ on suojalinnake, jonka suhteen joustan niin vähän kun ikinä suinkin voin, ja vedän herneen nenään jos joudun!

    VastaaPoista
  5. Vaikuttaa siltä, että sinulla on toimiva varasuunnitelma (nukut vähemmän jos tarve vaatii). Mikään ei tainnut onneksi lopullisesti kaatua siihen, että oli pakko joustaa. Minä yritän nykyään suunnitella poikkeukset osaksi aikataulua, niin ei harmita niin paljoa. Vähän sama kun jotakin yllättäviä menoja voi tulla ja ne maksetaan sitten vararahastosta. Systeemi on vielä kehitteillä, mutta vaikuttaa, että tämä saattaa toimiakin! Esimerkiksi eilen en omasta syystäni (tai miten sen nyt ottaa, kun on toiminnanohjauksen ongelmista kärsivä, että kuinka paljon on omaa syytä...) saanut mitään töitä aikaiseksi ja uppouduin koko päiväksi katsomaan "näin piirrät realistisen silmän" -videoita netistä. Näin käy välillä, vaikka kuinka yrittäisin, joten olen koittanut huomioida asian kuukauden työmäärän suunnitelussa. Samoin on pelivaraa sille, jos avokki tarvitsee yllättäen jossain apua. Silti samaistun harmitukseen, olisi niin ihanaa saada joka päivä suunnitelmansa toteutettua!

    VastaaPoista
  6. Possessiivisuffiksit?

    VastaaPoista
  7. Tiedän niin tunteen. Pahimpia on (uskallanko edes tunnustaa) päivät, jolloin lapsi sairastaa. Tuntuu, ettei sieltä töistä voi olla poissa, sijaistaja sotkee luokan systeemit ja sit menee suuri työ paikkailuun. Lapsi on tietenkin tärkein, mutta minkäs tunteelleen voi. Onneksi puoliso voi olla helposti poissa omista töistä ja on ollut halukaskin hoitamaan kotona, niin on sit vuoroteltu.

    Tällä viikolla tosin vietin itse kolme päivää kotona kipeänä ja hyvin oli luokka pärjännyt, mitä nyt en antanut ihan kaikkea sijaisten opettaa, vaan tekivät sit jotain muuta.

    Ja tuo oman ajan puute on aiheuttanut myös sen, että aina tiedossa oleviin omiin hetkiin suunnittelee ihan älyttömästi tekemistä ja tehtäviä juttuja, ettei niitä ole edes mahdollista saada kaikkia tehtyä..

    VastaaPoista
  8. Voi tunne on kovin tuttu.Meillä yllätyksiä tulee myös ihan siitä, että toinen ei muista kertoa erikoissuunnitelmistaan tai poikkeustyöpäivästä.Mutta sen kanssa on oppinut elämään vaikka höyry nousee päästä välillä. Toisaalta puoliso joustaa kun minulle tulee aikataulumuutoksia, joten ei kai se sen kummempaa ole. Töissä oma korttitalo voi kaatua myös ihan yksittäisestä yllättävästä sähköpostista mutta Hei sehän on työelämää. Yrittäjänä näissä joutuu toki joustamaan eri tavoin. Onhan tulo kaikissa muutoksissa kiinni.

    VastaaPoista
  9. Erittäin tuttu tunne! Eritoten tuo, että ärsyyntyy itselleen noin pienen asian ärtymisestä. Kierre on loputon :D Onneksi voi todeta, että ei sitten edes yritä kiukulla vääntää mitään, vaan tekee jos sopiva väli tulee!

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?