En jaksaisi joustaa

Tiedättekö, mikä on minun tavallisessa arjessani kaikkein raskainta? Se, että joudun joustamaan itseni kanssa sovitusta.

Tiedostan yllä, että sitähän tämä arki jatkuvasti on, että pitää ottaa koppeja hetkistä, jotka osuvat oman ihannetilan - siis niiden omien suunnitelmien - ulkopuolelle.

Minua vain ottaa helvestisti päähän vastaanottaa niitä random-heittoja, koska ne menevät melkein aina ohi.


Kas kummaa, esimerkki löytyy tästä päivästä. Heräsin freesinä hyvinnukutun yön jälkeen. Olin mennyt nukkumaan yhdeltätoista, viimeisenä kaikista. Heräsin seitsemältä, ensimmäisenä kaikista. Laitoin aamiaista, pesin hampaat, pakkasin esikoisen eväät kouluun. Kävin mielessäni läpi tulevan päivän kulkua.

Kun lapset olisivat lähteneet kouluun ja päiväkotiin ja puoliso töihin, minä avaisin läppärin ja lähettäisin pari pikaista meiliä, jotka pitäisi hoitaa eteenpäin mahdollisimman pian. Sitten viimeistelisin seuraavaan kirjaan tulevan erään luvun,  joka vaatii vielä kielellistä viilausta ja potkua kerrontaan.

Lounas.

Aloittaisin toista lukua kirjaan. Ja jos saisin sen valmiiksi asti, voisin huomenna hengähtää. Käsiksen palautukseen on vielä 3,5 viikkoa aikaa, eli näyttäisi siltä, että ehtisin ilman yövalvomisia. Iltapäiväksi olin sopinut haastatteluajan yhden lapsiperheen isän kanssa. Keikalta pitäisi irrota uutisjuttua ja luultavasti matskua kirjaankin.

Minun ollessa työkeikalla puoliso käy hakemassa kuopus päiväkodista, minä tekisin ruokaa, ja sitten siivottaisiin keittiö.

Tuntui, että tästä työpäivästä tulisi hyvä. Saisin potkaistua asioita eteenpäin.

Sitten puolison puhelin soi. Hänen pitäisi lähteä iltaan asti kestävälle työreissulle. Joku onneton oli vain unohtanut kertoa keikasta etukäteen. 

Ding!

Pituudestani hävisi hetkessä viisi senttiä. Petyin. Minun hieno suunnitelma, ja nyt joku saakelin toimistotunari, joka ei liity minun työpäivääni millään tavalla, pilasi sen.

Hengitin, keskityin, yritin olla hiljaa. Eihän tälle tilanteelle mitään voi. Onhan näitä sattunut itsellenikin.

Mutta silti. Koko päivä meni vähän palasiksi. Piti perua haastattelukeikka. Piti aikatauluttaa koko oma työ uudestaan. Alkoi ottaa päähän jo ihan se, että näin pieni asia edes ottaa päähän.

Mutta kun en ihan oikeasti jaksaisi joustaa tässä asiassa. Joustan kotona, joustan lasten kanssa, joustan lähipiirin kanssa, joustan sään takia, joustan raha-asioissa, joustan joka juuttaan päivä johonkin suuntaan. Työ on ainoa saareke, jota noin suunnilleen hallitsen itse. Siksi en omissa töissäni jaksaisi joustaa. Siksi ne valmistuvat aina ajallaan, päällekkäin ja limittäin, koska olen suunnitellut ne niin hyvin. En kestä sitä, että joku tulee sinne sorkkimaan ja huojuttamaan minun hienoa korttitaloa.

Tämähän on teistä varmaan aika naurettavaa, eikö vaan? En ihmettele yhtään, että joku siellä pudistelee päätään ja ajattelee, että hullu muija kun noin pienestä ottaa kierroksia.


Tiedän. Tunnen itseni. Ja koska tässä seurassa on kohta nelisenkymmentä vuotta vierähtänyt, olen oppinut käsittelemään nämä päivät oikein. Vedän kylmän viileästi ruksin työpäivän päälle. Työnnän kaiken, mitä tänään piti tapahtua, huomiselle. Jos tänään illalla sattuisin saamaan jotain aikaan, se on kaikki plussaa ja ekstraa. 

Niinpä lähdin ottamaan pari ajatusta ja kehoa tasoittavaa treeneihin. Kävin lounaalla. Puhaltelin kierroksia alaspäin ja istahdin kertomaan teille tämän jutun.

Seuraavaksi. Hmm. En tiedä. Ehkä otan kupin kahvia ja mietin jotain ihan muuta. Katselen näitä kahta tämän postauksen kuvaa, joita katselen aina silloin, kun tarvitsen lepohetken aivoille. 

Mutta yhden asian lupaan! En aio muuttua tilanteisiin paremmin mukatuvammaksi ihmiseksi. En aio opetella yhtään joustavammaksi. Aion ihan vastaisuudessakin vetää pultit, kun joudun muuttamaan omia menojani. 

Elämä tuntuu kivemmalta, kun ei yritä suoristaa joka ikistä kupruaan.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

Tunnisteet: ,