Jaetun vanhemmuuden käytännön harjoitus

Se on taas yksi etappi saavutettu tässä lastenkasvatushommassa. Ihanan konkreettista: mörssärin päiväkoti alkoi. 

Vihdoinkin! Näin koemme paitsi me vanhemmat, mutta erityisesti myös lapsi itse. 


Islannissa dagispaikan saa vasta kaksivuotiaana, joten odottavan aika on käynyt vähän pitkäksi. Kuopus olisi varmasti jo puolitoistavuotiaana ollut todella motivoitunut ja enemmän kuin valmis päiväkotiin. 

Lapsi on jo pidemmän aikaa silminnähden kaivannut ikäistään seuraa. Viime keväästä asti hän on pieniä lapsia nähdessään muuttunut rauhallisemmaksi, uteliaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Kun olemme olleet vaikkapa leikkipuistossa ja samaan puistoon on saapunut joku muu omin jalkoin kävelevä pätkä, mörssärillä oli tapana saman tien lopettaa vänkääminen ja riehuminen ja se asteli rauhallisesti tutustumisaikein uutta tulokasta kohti kädet puuhkassa rintakehän päällä ja pää etukenossa.  Sama päättäväinen "minä aion nyt hankkia kavereita" -yrittäminen toistui joka paikassa. Suomessa kesälomaillessamme se taisi säikäyttää muutaman pienen, vanhempiensa kanssa hiekkalaatikolla henganneen suomalaislapsen ottamalla suoraan kontaktia ja tehostamalla aikomuksiaan pälättämällä kovaan ääneen islanniksi.

Myös päiväkoti on saanut useampaan otteeseen kuulla, että hän on tulossa. Saimme keväällä tietää, että päiväkoti alkaisi elokuussa ja kuopus pääsisi samaan päiväkotiin, mitä isosiskokin aikanaan kävi. Niinpä mörssärillä on ollut tapana kailottaa talon ohi kulkiessamme tulevan päiväkotinsa nimi ja tieto siitä, että minä tulen syksyllä. 


Ja nyt kun päiväkodin aloitus sitten vihdoin koitti ja puuhakkaan lapsen odotus palkittiin, minä en ollut paikalla. Päiväkodin aloitus osui viime viikkoon. Ja kuinka ollakaan minun työkalenterissani oli työmatka juuri samassa ajankohdassa. En päässyt mukaan kävelemään ensimmäisenä päivänä päiväkodin porteista sisään ja katsomaan, että kaikki menisi hyvin. En päässyt mukaan myöskään toisena, kolmantena enkä neljäntenäkään päiväkotipäivänä.

Puoliso otti kuluneen viikon ajaksi kopin vanhemmanhommista ja myös päiväkodin totutteluviikosta. Ensimmäisenä päivänä hän oli lapsen kanssa pari tuntia yhdessä päiväkodissa. Toisena päivänä päivä piteni viiteen tuntiin. Kolmantena päivänä vanhemmat poistuivat lasten luota tunniksi ja neljäntenä päivänä viideksi tunniksi. 

Perjantaina odottelin paluulentoa Islantiin Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun puolisoni soitti ja kertoi innoissaan, että aamulla hänen lähtiessä töihin, päiväkotiin mennyt kuopus nosti kätensä morjehdustervehykseen ja paineli touhukkaana lelulaatikolle. Se oli siis siinä. Kaikki meni hyvin, vaikka en ollutkaan itse mukana.


Sain jälleen kerran varmistusta sille havainnolle, että en ole korvaamaton, en myöskään vanhempana, en myöskään päiväkodin aloittavan lapsen vanhempana. Se on aina hauskaa ja rauhoittavaa tajuta. Koska meitä vanhempia on kaksi ja koska me molemmat osallistumme lasten kasvattamiseen ja hoitamiseen suurinpiirtein yhtä paljon, ei tarvitse itse kantaa vastuuta kaikesta. Hyvin hoidettu oma puolikas riittää.

Nyt olen taas kotona Reykjavíkissa ja ilolla odotan maanantaita ja omaa ensimmäistä dagiskuskausvuoroa. Jos homma sujuu samaan malliin kuin viime viikolla, kävelemme molemmat siitä vihreästä rautaportista kokemuksen tuomalla varmuudella. Tai ehkä takapakkia tulee lapsen tajutessa, että tämä paikka ei olekaan mikään spessupäivien viihdytysnumero, vaan tähän mestaan tullaan muuten joka ikinen arkipäivä seuraavat neljä vuotta. Tai ehkä hän sen faktan tajuttuaan innostuu kahta enemmän.  

Tunnisteet: