Hyvän vanhemman lapsi istuu lentokoneessa kiltisti

Ai että mikä vitsi tuo otsikko. On aika viihdyttävää (viihdyttävää, jos siis ei itse ole valituksen kohteena matkustamossa) kuulla lapsimatkustajien käytöksestä ärsyyntyneiden aikuisten lentomatkaajien valitusta. On se nyt kumma, kun ei mitään kuria osata pitää. Ei kyllä meidän lapset pienenä noin edessä istuvan penkkiä potkineet. Kun minä olin pieni, kuljettiin hevosrattaissa pappilaan kasteelle, eikä kyllä yhtään kitisty vaikka tiessä oli syviä kuoppia ja talvisota. Miksi ihmeessä se lapsi vieläkin huutaa? Eikö sille voisi antaa jotain rauhoittavaa tekemistä kuten tehtäväkirjoja täytettäväksi? Niih.


Eräs tällainen pohtija istahti viime viikonloppuna paluulennollamme Islantiin minun ja sylissäni istuvan kuopuksen eteen. Ai että miten paska säkä sedällä kävi paikan suhteen, mietin hiljaa mielessäni. Hymyilin, mutta en vielä sanonut mitään. Olihan kello kuitenkin jo melkein 12 yöllä ja ajattelin, että ehkäpä kuopus nukahtaa.

Paitsi että eihän se tietenkään nukahtanut. Yliväsynyt ja luonteeltaan vilkas melkein kaksivuotias lapsi on hankala paikallaan pidettävä. Omaa penkkiä se ei vielä saa ja vaikka saisikin, se ei pysyisi siinä paikallaan. Vaikka Icelandairilla on turistiluokan penkeissäkin aika paljon jalkatilaa, isokokoisen kaksivuotiaan kanssa se tila täyttyy nopeasti. Kun lapsi istuu sylissä turvavöissä, sen jalat ulottuvat edessäolevan penkin selkämykseen. Kiemurteleva ja turvavyöhönsä vittuuntunut lapsi ottaa tietysti jaloilla vauhtia. 

Kiellän, mutta ei se auta. Seinäväsynyt ja ärtynyt kaksivuotias lähenee sekopäisyyden rajoja: se ei kuuntele mitään, ei tottele mitään eikä anna tuumaakaan periksi. Otan halausotteen lapsesta molemmin käsin ja puristan jalat omien jalkojeni väliin. Kyykkään 80 kiloa, mutta ei siitä lajista tässä hommassa kyllä mitään apua ole. Mörssäri vie kuusi nolla ja saa jalkansa irti. Taas potkitaan.

Harmaa hiustupsu edessämme heilahtaa jälleen. Setä vilkaisee meihin päin ja pyytää minua pitämään lasta aisoissa. Minä kyllä yritän parhaani, mutta tämä on vähän vaikeaa, sanon ja pahoittelen. Saan mulkaisun.

Menee pari minuuttia ja setä ilmoittaa toistamiseen, että voisiko sen potkimisen lopettaa. 

Hymyilen nyt jo vähän vittuuntuneena ja toistan samat sanat: yritän kyllä parhaani mutta tässä on aika vähän tilaa. Otan lapsesta entistä tiukemman otteen. Huuto repii tärykalvojani irti. 

Sedän mielestä lapsi on nyt vähän liian kovaääninen. 

Ilmoitan, että vaihtoehtoja nyt ikävä kyllä on tasan kaksi. Joko se huutaa vähemmän ja potkii enemmän tai toisinpäin. Kolmas vaihtoehto olisi kaivaa penkin alta pelastusliivit ja tehdä vapaapudotus. 

Esikoinen katsoo vieressä piirrettyjä vastamelukuulokkeet korvilla. Sen silmissä on harkitun välinpitämätön katse, joka ei missään nimessä kohdistu meihin. Mä en todellakaan tunne noita hulluja, ilme kertoo.

Setä tuskastuu ja äyskii jotain englanniksi. En enää kuuntele, enkä varsinkaan sano mitään. Minua ottaa niin paljon päähän, että jos avaisin suuni, alkaisin kuitenkin karjua.

Lentoemäntä ryntää apuun ja ystävällisesti tarjoutuu ottamaan lapsen syliinsä. Mörssäri menee ehdotuksesta suolapatsaaksi. 

Se jähmettyy, alkaa itkeä hiljaa, taputtaa minua päähän ja hokee: eieieiei, tässä on äiti, tässä on äiti. Sitten se katsoo vieressä edelleen piirrettyihin keskittynyttä isosiskoaan ja esittelee tämänkin lentoemännälle. Tässä on sisko, tässä on sisko, tässä on sisko.

Esikoinen ei katso meitä eikä sano mitään. Ymmärrän hyvin, että  se ei juuri nyt halua kuulua meidän kanssa samaan reissuporukkaan.


Kiitän lentoemäntää avusta ja jätän mörssärin kuiskimaan tässä on äiti, tässä on äiti. Sitten se nukahtaa, tunnin potkimisen ja huutamisen jälkeen.

Kun lentokone laskeutuu ja setä lähtee kiirehtimään koneesta ensimmäisten joukossa ulos, se vielä kääntyy katsomaan meitä puolivittuuntunut ilme kasvoillaan. Siinäpä istun oma hikinen takapuoli penkissä kuopusta herätellen (joka alkaa taas huutaa, koska herätän hänet kesken unien.) Ja tuo yksi lähettää epämukavia katseita, vaikka matkustamon ovi on jo auki ja se voi loikkia tilanteesta ulos kuin lehmä kesälaitumelle.

Esikoisen kanssa ei ollut koskaan tällaista saakelin säätämistä. Se rauhoittui nopeasti, antoi pitää sylissä ja sen sai missä tahansa tilanteessa huijattua katsomaan Doraa ja syömään rusinoita. Se ei koskaan ottanut vauhtia edessä olevasta penkistä. 

Ihan tavalliset lapsetkin ovat keskenään erilaisia. Kun pitäisi olla hiljaa, osa huutaa kuin palosireeni. Kun pitäisi turvatarkastuksessa pysyä lähellä, osa juoksee karkuun ja suuntaa lentoaseman ulko-ovista taksien alle. Osa on niitä, jotka kaatavat kaupassa hyllyjä koheltaessaan käytävän päästä päähän. 

Esikoinen ja kuopus ovat kuin yö ja päivä: esikoinen harkitsee rauhallisesti ja ottaa vastaan muiden mielipiteet ja vastaa toisten ihmisten tunteisiin nopeasti. Mörssärillä kaikkeen tekemiseen liittyy rutkasti enemmän meteliä ja kaahotusta.
 
Eikä tälle voi mitään. Lasten käytökseen erilaisissa tilanteissa ei voi aina vaikuttaa, vaikka sitä ihan julmetusti haluaisikin. Lasten tempperamenttia kun ei voi kasvattaa pois. Kasvatus ja ympäristö totta kai muovaavat lapsen persoonallisuutta ajan kuluessa, mutta synnynnäinen temperamentti ei ole mielipidekysymys, jonka voi ratkaista fiksun vanhemman kasvatusnikseillä.

Minun olisi tehnyt mieli kysyä siltä edessä istuvalta sedältä, että jos viereesi olisi istahtanut aikuinen ihminen, joka matkapahoinvoivana oksentaa koko matkan paperipussiin ja omaa oksennusrefleksiä stimuloivat tuoksut tulevat sinunkin nenääsi, alkaisitko tiedustella, että voisitko yrittää olla oksentamatta, toi haju häiritsee?

Mutta en kysynyt sitten. Hänen katsoessaan meitä tympeä ilme naamallaan, iskin hänelle silmää ja lähetin lentosuukon. Ohjeeni siis kaikille perseilijöiden kanssa tekemisissä oleville: Kill them with kindness. Se toimii yllättävän usein kiukutteleville aikuisille mutta myös  näköjään raivopäissään sekoilevalle kaksivuotiaalle. Tämän tiesi täydellisen tilannetajun omannut lentoemäntä. Kiitokset hänelle.

Tunnisteet: , , ,