Olimme puolison kanssa viikonloppuna häissä Tanskassa. (Pientä epäloogisuutta ehkä, että tämän postauksen kuvat ovat Helsingistä, mutta sy...

Aikuisten välisestä ystävyydestä

14.8.17 Satu Kommentteja: 8

Olimme puolison kanssa viikonloppuna häissä Tanskassa. (Pientä epäloogisuutta ehkä, että tämän postauksen kuvat ovat Helsingistä, mutta syy löytyy jutun loppupuolelta.) Islantilais-tanskalainen ystäväpariskuntamme virallisti liittonsa islantilaiseen tapaan – kahden lapsen ja 15 vuoden yhdessäolon jälkeen. 


Tanskassahan on aina mukava käydä. Etenkin kun pääsimme Köpiksen-visiitin lisäksi yöpymään pari yötä etelätanskalaisessa merenrantakylässä, aurinko paistoi ja skumppa virtasi. Hyvien ystävien häät ottavat vatsaan ja poskiryppyihihn, koska tulee naurettua niin paljon. 

Kaikista mahtavinta tässä viikonlopussa olivatkin ystävät. Häissä tapasi tiivis ystäväporukkamme, jonka juuret ulottuvat puolisoni yliopistovuosiin. Ystäväjoukko on vuosien saatossa vähitellen kasvanut puolisoilla ja heidän ystävillään. Nämä biologiaa yhdessä opiskelleet asuvat nykyään Islannin lisäksi Skotlannissa, Tanskassa ja Belgiassa. Tapaamme siis yhdessä harvoin ja silloin kuin tapaamme, se on ihan mahtavaa. 

Tällä porukalla toteutuu se klassinen kuvio, että vaikka näkee hyvää ystäväänsä todella harvoin, mutta joka kerta kun kohdataan, tuntuu että juttu jatkuu heti siitä, mihin se viime kerralla jäi. Nämä ovat kimpassa juuri sellainen ystäväporukka. Ja mikä hienointa, me puolisoliitännäisinä mukaan tulleet tyypit olemme sujahtaneet osaksi ystäväpiiriä. Vaikka olen tavannut heidän yhdessä alle kymmenen kertaa, minusta tuntuu kuin tuntisin heidät vuosien takaa. Näiden tyyppien kanssa juttu lähtee joka kerta lentoon. Tällä kertaa puhuimme muun muassa ystävyydestä.


Yksi ystävistämme tiivisti sen hienosti: aina kun tällä porukalla tavataan, tekee yhtä paljon mieli kuunnella mitä sanottavaa muilla on kuin olla itse äänessä. Vaikka olemme monista asioista eri mieltä, meillä kaikilla on juuri sellaista sanottavaa, joka kiinnostaa porukassa muitakin. Mikä ikinä se aihe onkaan, keskustelu rullaa, kipinät lentävät ja porukan terävin koomikko heittää osuvan läpän aina oikeaan kohtaan.

Nämä ystävät näkevät toisiaan harvoin, mutta he tietävät olevansa olemassa. Jos suunnitelmat tehdään ajoissa, he tulevat aina sinne, minne pyydetään. Kuten nyt vaikka viikonlopuksi häihin sinne tanskalaiselle maaseudulle, parin tunnin junamatkan päähän Köpiksestä.

Meillä kaikilla porukan tyypeillä on pieniä lapsia. Kaikilla on työ. Ja parisuhde. Se tarkoittaa hävyttömän vähän aikaa ystäville. Meistä iso osa on muuttanut aikuisiällä töiden tai parisuhteen perässä uuteen maahan. Se tarkoittaa ystävyyssuhteiden solmimista aikuisiällä, mikä ei ole ihan helppoa.


Kun ei ole opiskelupaikan tuomaa sosiaalista verkostoa, kun on perhe, jolle halua antaa aikaa, ja työpaikka, jolle on pakko antaa aikaa, ei mahdollisuuksia uusien ystävyyssuhteiden luomiselle juuri ole. Aikuisiällä ei ole kovin helppoa ylläpitää tai ainakaan luoda uusia ystävyyssuhteita.

Okei, onhan meillä työpaikat. Työpaikoilla tapaa tietysti uusia ihmisiä, mutta neljääkymppiä lähestyvillä on tässä usein sekin haaste, että meistä moni alkaa olla esimiesasemassa – usein kollegat keskenään ystävystyvät, esimies ja alainen harvemmin. Tutkimusryhmää vetävä ystäväni totesikin, että hänestä olisi nastaa tutustua hänen ryhmänsä tohtoriopiskelijoihin ja post doc –tutkijoihin, mutta ei häntä enää kutsuta niihin ryhmän jäsenten epämuodollisiin illanistujaisiin, koska hän on esimies. 

Sitten on puolisojen kautta tulevat ystävät. Vaikka niissä kävisi miten hyvä tuuri tahansa – minulla kävi, kuten tämä Tanskan-matkan esimerkkikin osoittaa, erinomainen munkki – ne eivät silti ole alun perin minun hankkimiani ystäviä. En usko että olisin koskaan tutustunut näihin tyyppeihin itsenäisesti, koska ei meillä ole oikein mitään yhteistä: ei koulutusta, ei harrastuksia, ei mielenkiinnonkohteita ei asuinpaikkaa. Eihän se tee ystävyyssuhteesta sen huonompaa, että ystävä löytyi puolison ansiosta. Mutta näissä ystävyyssuhteissa puolisoni on kuitenkin ollut paikalla ensimmäisenä. 

Sitten on ne aikaa sitten solmitut ystävyyssuhteet, joissa tavataan käytännön rajoitusten takia harvemmin. Minulla on muutama tällainen läheinen yksittäinen ystävä: olemme tavanneet järjestötyössä, harrastusten parissa ja vanhoilla työpaikoilla. Pidämme yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti ja tapaamme törkeän harvoin. Mutta silti tapaamme ja aina kun tapaamme, se on aina ihan mahtavaa. 

Sen lisäksi minulla on yksi läheinen kaveriporukka, jonka kanssa tapaamme eri kokoonpanoilla aina kun mahdollista – useimmiten se on Helsingin-työmatkoilla. Tämän blogijutun kuvat ovat yhdeltä tällaiselta keikalta: kaverini järjesti kesäkuussa riemukkaat kesäjuhlat taloyhtiön puutarhassa ja kutsui sinne paljon ystäviään, joista iso osa oli omia opiskelukavereitani ja läheisiäkin ystäviä. ,Ja voi että meillä oli mahtavaa! 


Mutta entäpä ne uudet ystävyydet, joita solmitaan aikuisiällä? Minä olen tässä aikasyöpössä pikkulapsiarki-työ-parisuhde-tarpeeksi pitkät yöunet –palapelissä saanut uusia ystäviä kahdella tavalla. 

Ensimmäinen on tämä tietoverkko, jossa nytkin hengaan. Aikuisiän uusimmat lähimmät ystävyyssuhteet olen solminut blogeissa ja blogituttavuuksien kautta alkunsa saaneiden työprojektien kautta. En usko että olisin saanut mahdollisuutta tavata näitä mahtavia tyyppejä missään muualla. Meillä ei ole ollut yhteisiä työpaikkoja, yhteistä lähileikkipuistoja, yhteistä lenkkipolkua tai edes yhteistä asuinmaata. Mutta silti meillä on paljon yhtäläisyyksiä, jotka ovat löytyneet toistemme kirjotusten ja myöhemmin keskustelujen perusteella. 

Toinen keino on harrastukset. Kun omaa aikaa on vähän, on mahtavaa jos ystävyyden ja harrastukset voi yhdistää. Ja itse asiassa harrastuspaikka on minulle se paikka, jossa olen täällä Islannissa asuttujen vuosien aikana luonut islantilaiseen ihmiseen sen ainoan ystävyyssuhteen, jonka olen solminut itse ilman puolisoni verkostoa. Se on saavutus! Käyn crossfit-treeneissä muutaman kerran viikossa ja aina puoliltapäivin. Siellä kävi yksi toinenkin treenaaja, joka on samanikäinen kuin minä ja treenaa suunnilleen samalla intensiteetillä ja yhtä usein kuin minä. Treenasimme usein samassa rivissä seinän vieressä. Aloimme jutella satunnaisesti, joka kerta vähän enemmän. Viimeisen parin vuoden treenien aikana meistä on tullut ystäviä. Nykyään venytellessä tulee puhuttua paljon asioita, mitkä eivät liity treenaamiseen mitenkään. Emme yleensä tapaa treenien ulkopuolella, koska kummallakaan meistä ei ole elämäntilanteidemme takia siihen aikaa. Olemme siis hyviä urheiluystäviä. Ja se on aivan yhtä arvokas ystävyyssuhde kuin mikä tahansa muukin ystävyyssuhde. 


Ystävyyssuhteen ei tarvitse olla 24/7-yhteydenpitoa tai kaikkien mahdollisten asioiden jakamista.  Se voi yhtä lailla olla yksi hyvä kokoontuminen kerran vuodessa, tai puoli tuntia hauskaa jutustelua joka arkipäivä venyttelymatolla. Hyvään ystävyyssuhteeseen kuten ei hyvään parisuhteeseenkaan tai vanhemmuuteen tai mihin tahansa ihmissuhteeseen ole olemassa yhtä mallia, johon sen suhteen onnistumista tai hyvyyttä voi verrata. Tämän on aikuisiällä tajunnut. 

8 kommenttia:

  1. Onpa lohdullista kuulla, että muilla on sama tilanne. Itse olen se kaveriporukasta Suomeen jäänyt, mutta ei ole helppoa kotikentälläkään solmia ystävyyssuhteita aikuisiällä. Eniten kaipaan lähiystävää, sellaista ihmistä, joka asuisi lähellä niin, että tapaaminen olisi helppoa. Tai ehkä olen vain ollut hemmoteltu kun yksi parhaista ystävistäni asui monta vuotta 10 minuutin kävelymatkan päässä. Nyt eri maassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin! Yhtä vaikeaa se uusien ystävien hankkiminen on kotimaassakin; osakin siitä apset-työ-harrastukset-parisuhde-kombosta tuuttaa päivän jo aika täyteen. Siihen päälle vielä muutot uusille paikkakunnille jne. Pikkuhiljaa ja vähitellen... Ja onneksi on skypet ja muut, että pystyy pitämään yhteyttä toisaallekin.

      Poista
  2. Olemme tulleet nuorina Turkuun opiskelemaan, mutta opiskeluajasta on jäänyt vain vähän ystäviä. Äitiysvalmennuksessa esikoista odottaessa syntyi ihana rinki, joka vietti paljon aikaa pikkulapsivaiheessa ja opiskelija-asuntoalueella. Nyt on jokainen eri puolilla, mutta joulukorttiyhteys on säilynyt muutamiin ja yksi perhe on meidän yhden pojan kummit. Työpaikoilta on tullut ihania ystäviä vuosien saatossa, joiden tapaaminen on nykyisin lähinnä lounas kerran kuussa, mutta se riittää. Ja se oma paras kouluaikana löytynyt ystävä ja toinen jo lapsuudesta saakka mukana kulkenut on edelleen elämässä mukana ja aina voi ottaa yhteyttä kun siltä tuntuu. Nämä meille riittävätkin, kun aika yhteydenpidolle on aina kuitenkin rajallista. Ystävät ovat tärkeitä elämässä. Ystävän miehen sanoin: suku on pakolla mukana, mutta ystävät voi valita!

    VastaaPoista
  3. Olipa hyvin kirjoitettu meille kaikille tärkeästä asiasta. Näin ulkosuomalaisena ystävyydet kieltämättä ovat kummallisia ja erilaisia, eivät noudata mitään kaavaa. On niitä ihania Suomeen jääneitä, joita harvoin näkee, on muitakin toisiin maihin lennähtäneitä ja sitten paikallisia, joita ei ehkä niin syvällisesti (minä ainakaan) tunne, mutta jotka kuitenkin sitä arjen tukiverkostoa täällä.

    VastaaPoista
  4. Tosi kiva kirjoitus. Tykkäsin etenkin lopun tarinasta eli siitä, miten se samaan aikaan treenaava tyyppikin, jota ei muualla kuin salilla näe, voi olla ystävä. (Ja miten hienoa, että oot saanut islantilaisen ystävän ihan omatoimisesti!) Tämä oli minulle oikeasti tärkeä havainto, kun täällä "uudessa" maassa pohdin, miten ystävystyisin uusien ihmisten kanssa, kun opiskelen pääsääntöisesti kymmenen vuotta nuorempien kanssa. Erehdyn vielä itse vertailemaan ystävyyssuhteita, vaikkei pitäisi.

    VastaaPoista
  5. Olen nähnyt perhepiirissä suuren määrän nimenomaan harrastukseen - tai oikeammin sen tuomaan elämäntapaan - liittyviä ystävyyssuhteita, jotka säilyvät ainakin jollain tasolla elävinä vuosikymmeniä hyvinkin satunnaisten tapaamisten ja illanviettojen villalla.

    Tämä on ollut lohdullista muistaa, kun jotkut kaverit ovat olleet sitä mieltä, että opiskelujen jälkeen toiselle paikkakunnalle muuttaneet kaverit väistämättä putoavat jonnekin hyvin kauas kaveruuden ulkokehälle.

    Tässä toki ihmiset ovat hyvin erilaisia. Toinen kaipaa hyvin suurta, löyhääkin verkostoa, joku toinen yhtä sydänystävää. Ja sitten on eroja viitseliäisyydessä yhteydenpitoon ja tapaamisten järjestämiseen liittyen. Ja tietenkin se arki menoineen ja velvoitteiden myös.

    Pointtini on ehkä se, että harrastuksista todellakin löytää ystäviä ja niitä lajitovereita, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita, vaikka tausta olisi eri. Ja onneksi on niitä tyyppejä, joiden kanssa voi tosiaan jatkaa vuoden (tai useamman) tauon jälkeen siitä, mihin viimeksi jäätiin. Joskus (omassa tapauksessa tuntuu, että aina) ne tapaamiset pitää järkätä kyllä itse. Mutta ei sen niin väliä, kunhan pääsee näkemään hyviä tyyppejä.

    VastaaPoista
  6. Todella hyvin kirjoitit - tykkäsin!
    Muutama päivä sitten mietin, keitä haluaisin pitämään minua kädestä, jos nyt kuolisin (ehkä outoa miettiä tällaista, mutta teema on ollut viime kuukaudet paljon mielessä läheisten menetysten vuoksi). Neljä ihmistä mieheni lisäksi siihen toivoisin (lapset mahdollisesti myös, tilanteesta riippuen; ovat vielä pieniä).

    VastaaPoista
  7. Helpottavaa kuulla muiltakin, ettei niitä paikallisia ystävyyssuhteita ole tosiaan niin helppo saada tapahtumaan, olipa itse millainen tyyppi vaan :)

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?