Kirjoitin kesällä tänne blogin puolelle jutun työstä, työttömyydestä ja YTK:sta (Yleisestä työttömyyskassasta). Juttuun tuli aika palj...

Ihmisten pitäisi saada tehdä työtä omalla tavallaan

31.8.17 Satu Kommentteja: 7

Kirjoitin kesällä tänne blogin puolelle jutun työstä, työttömyydestä ja YTK:sta (Yleisestä työttömyyskassasta). Juttuun tuli aika paljon kommentteja ja kysymyksiä, joihin päätin vastata näin yhteisesti. Muutama asia nimitäin vaati selvennystä.


Kaupallinen yhteistyö: YTK ja Suomen Blogimedia


Liity liittoon, älä kassaan, koska kassa ei aja alan ihmisen etuja samalla tavalla kuin ammattiliitto.
Ei ihan noin. Jos koet, että oman alan liiton palveluista on sinulle hyötyä, kannattaa ilman muuta kuulua liittoon – sen lisäksi kannattaa ehdottomasti liittyä myös työttömyyskassaan. Työttömyysturvaa kun ei saa ammattiliitosta, vaan työttömyyskassasta, ja se kassa voi olla mikä tahansa. Voit siis kuulua YTK:n työttömyyskassaan ja sen lisäksi johonkin ammattiliittoon. Tai ammattiliittoon ja liiton tarjoamaan kassaan. Ota selvää, mikä vaihtoehdoista on sinulle paras ja edullisin. Voit muuten liittyä myös jäseneksi YTK-yhdistys ry:hyn, jonka jäsenenä saa esimerkiksi oikeusturvaa työsuhderiitojen varalle.

YTK ei ole edullisin vaihtoehto.
Jep, YTK ei ole edullisin työttömyyskassa. Kassan jäsenmaksun suuruuteen vaikuttaa mm. jäsenistön työttömyys, ja kun työttömyys on ollut korkealla tasolla ja korkeampi kuin esimerkiksi IAET:n jäsenillä, on myös jäsenmaksu hiukan korkeampi. 

Miksi kaikki eivät voi saada ansiosidonnaista ilman työttömyyskassajäsenyyttä?
Suomessa ansioturvaa rahoittavat valtion lisäksi työnantajat ja työntekijät heiltä perittävillä työttömyysvakuutusmaksuilla. Myös työttömyyskassan jäsenet rahoittavat ansioturvaa jäsenmaksullaan. Suomalainen ansioturvajärjestelmä on sellainen, että saadakseen ansioturvaa pitää kuulua työttömyyskassaan. Jos ansioturva muutetaan automaattisesti kaikille kuuluvaksi, se nostaisi maksuja, koska saajien määrä kasvaa ja kassan jäsenmaksuilla kerätty osuus pitää rahoittaa muulla tavalla. 


Koko tämä työntekijä-työnantaja-työttömyyskorvaus-ansiosidonnainen-keskustelu tuntuu minusta jotenkin raskaalta. Ehkä siksi, että tämä työttömyysturvarakenne ehtoineen on rakennettu maailmaan, jossa ollaan yhdestä pitkässä työsuhteessa ja jos siitä jäädään työttömäksi, saadaan hetki ansiosidonnaista ja sitten päästään toiseen, yhtä pitkään työsuhteeseen. Minun nenääni se haiskahtaa vähän ullakolta. Se menee samaan laariin kiinteiden työaikojen, samaan aikaan vietettyjen ruokatuntien ja jonkin tietyn taulukon tiettyyn sarakkeeseen merkityn palkkatason kanssa. Joillakin työpaikoilla näillä säännöillä mennään edelleen, mutta yhä harvemmin. Ne saattoivat sopia tehtaan tuotantolinjoille, joissa päivän tulos perustui toiston määrään. Hirveän yleistä joskus 1960-luvulla.

Työelämä on kuitenkin muuttunut jo ja valtavan paljon ihan viime vuosina. Viisitoista vuotta sitten sain usein vastata kysymyksiin, että mitä oikeastaan teen kaikki päivät ja mistä saan rahaa, koska en käynyt missään ”töissä”. Minulla oli vain läppäri, kännykkä, laturit ja vihko kynineen. Tein töitä erilaisille asiakkaille välillä kotona, välillä asiakkaan tiloissa ja välillä reissuissa. Enää ei tarvitse selitellä. Monilla aloilla tämä on jo ihan arkipäivää ja tyypillisin tapa tehdä työtä. 


Paitsi että olen itseni työllistävä yrittäjä, olen myös työnantaja. Jos olisin vittumainen riistäjä, joka ei maksaisi työntekijöille kunnollista palkkaa ja kohtelisi heitä huonosti, eihän meidän myymäläämme haluaisi kukaan tulla töihin ja sitten oltaisiin korvia myöten nesteessä. Jos rahasta on tiukkaa kuten useimmilla yrityksillä aina välillä on, työntekijöiden palkat maksetaan aina ensin, ja vasta sitten yrityksen omistajan omat. Työnantajana minä voin siis riistää lähinnä vain itseäni. 

En todellakaan haluaisi lakkauttaa ammattiliittoja ja murskata työlainsäädäntöä. Mutta kannustaisin silti jokaista miettimään, mikä on itselle järkevintä. Kannattaako liittoon kuulua? Mitä sieltä saa, mistä kannattaa maksaa? Mikä työttömyyskassa olisi itselle paras? Ei kannata kuulua liittoon vai siksi, että saisi työttömyysturvan. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan saa vain ja ainoastaan kuulumalla johonkin työttömyyskassaan, joista yksi on YTK (vuosijäsenyys maksaa 137 €, liittyä voi täällä).


Työmarkkinoilla on muutama asia, joihin kaipaisin nopeaa muutosta ja mielellään heti. 

1. Työn vastaanottamisen pitäisi aina olla kannattavaa. Siis ihan joka ikinen kerta. Pitää olla mahdollista voida aloittaa työskentely pienin askelin ilman, että heti menettäisi koko työttömyysturvan, jota on omalla työnteollaan rahoittanut. Jos työtön työnhakija haluaa alkaa yrittäjäksi, hän saattaa menettää heti yritystoiminnan ensimmäisenä päivänä työttömyysturvan, vaikka tekisi yrittäjänä hommia tunnin viikossa ja hitaasti työstäisi omaa ideaansa siihen pisteeseen, että sillä voisi tehdä myös rahaa. 

Tilanteita joissa omaa musiikkiaan Spotifyhyn ladannut työtön muusikko menetti työttömyystukensa ei pitäisi missään nimessä tapahtua. Eihän kukaan yrittäjä aloita yrittäjänuraansa siten, että hän päättää sunnuntaina perustaa yrityksen ja maanantaina saa tililleen kolme tuhatta euroa. Tai edes viittä kymppiä. 

Joka ikinen kuukausi on pakko käydä ruokakaupassa ja maksaa asumiskulut. Siksi monen työttömän on pakko valita varma työttömyystuki ja työttömyys kuin tulevaisuudessa ehkä hyvinkin kannattavan yrityksen perustaminen, josta rahaa ei tule ihan heti ensimmäisinä kuukausina.


2. Liittyen edelliseen: yrittämiseksi pitäisi katsoa vain sellainen henkilön tekemä yritystoiminta, joka on tehty YEL:n piirissä. Eli yrittämiseksi ei pitäisi katsoa esimerkiksi pienimuotoista harrastelua omalla blogilla, josta toivoo ehkä tulontekokanavaa myöhemmin. Nykyäänhän on niin, että jos työtön tekee vaikkapa yhden kaupallisen yhteistyöpostauksen blogiinsa, hänet voidaan katsoa yrittäjäksi ja mikä johtaa ansioturvan menetykseen välittömästi. Näin kokoaikatyötä etsivä työtön työnhakija menettää vaihtoehdon työllistyä ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää työttömyys. Ihan saakelin pöljää.

3. Tällä hetkellä osa palkansaajan ja yrittäjän välimaastossa työskentelevistä ei pysty liittymään työttömyyskassaan eikä siten saa työtään vakuutettua työttömyyden varalle. Kaiken työn (mistä on maksettu palkansaajan lakisääteiset maksut), pitäisi kerryttää niin sanottua työssäoloehtoa, ei pelkästään sen perinteisen palkkatyön. 


Sen, missä muodossa työ tehdään, ei pitäisi eriarvoistaa työn tekijöitä. Teki hommia sitten palkkatyöntekijänä, freelancerina tai yrittäjänä, pitäisi aina olla mahdollisuus vakuuttaa itsensä sen varalta että töitä ei jossain kohtaa työuraa olekaan. Ja sitten kun on työtön, sieltä pitäisi olla mahdollisimman helppoa ja taloudellisesti järkevää palata takaisin työelämään – joko sitten friikuksi, yrittäjäksi tai palkkatyöntekijäksi. 

Tämän kaikenhan tiivistin jo otsikossa: Ihmisten pitäisi saada tehdä työtä haluamallaan tavalla.

Kuvat ovat omalta, puolisoni ja kavereideni vaihtelevilta työpaikoilta - toimistotyötäkin meillä kaikilla on, mutta sieltä ei saa yhtä hauskoja kuvia, joten mennään näillä kädet savessa -otoksilla. Kuvat: Björgvin Hilmarsson.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kävimme siis viime kesänä telttailemassa koko perheen voimin. Sehän oli, jos muistatte, aika hirveää. Mutta tiedättekö mitä? Minä en kuit...

Teltalla perheen kanssa - kerran vielä jaksan yrittää

29.8.17 Satu Kommentteja: 19

Kävimme siis viime kesänä telttailemassa koko perheen voimin. Sehän oli, jos muistatte, aika hirveää. Mutta tiedättekö mitä? Minä en kuitenkaan kokemuksesta viisaantunut, vaan lähdin uudestaan. Jälleen kerran  painelin pohjoistuulessa näpit jäässä teltan kiinnikkeitä Islannin kovaan laavaperäiseen maastoon ja kiroilin. Mutta vain hiljaa mielessäni.



Joku saattaisi kysyä, että miksi ihmeessä. Ihmetyttää se itseänikin. Se kesän ensimmäinen telttailumatka ei kuitenkaan ollut kenenkään muun mielestä epäonnistunut kuin minun. Lapset halusivat kovasti lähteä. Esikoinen diggaa telttailusta ja kuopus nyt tulee joka paikkaan, minne isosiskokin menee ja missä on mahdollisuus syödä eväitä. Puolisossani on aidon eräjorman vikaa - hän oikeasti rentoutuu paremmin nukkuessaan viikon teltassa kuin hotellissa. (Onneksi hän ei kertonut tätä itsestään ensitapaamisella.)


Yritin siis olla kypsä ja ajatella tämän asian niin, että jos minun fiilikseni menee telttailun myötä vähemmän miinukselle kuin loppuporukan fiilis menee plussalle, kannattaa minun optimoida perheemme kokonaisilo. Eli siis niellä marmatus ja lähteä messiin. 

Olenhan aikuinen kuitenkin ja aika joustava tyyppi noin muuten. Nämä sparrauslauseet mielessäni lähdimme heinäkuun loppupuolella viikoksi telttailemaan. Tiivistettynä fiilikset menivät jokseenkin näin:

Parhautta:
  1. Maisemat. Suuntasimme Flateyn saaren kautta syrjäisille Länsivuonoille ja kävimme parissa vuononpohjukassa, joissa en ollut aikaisemmin käynyt. Kaunistahan siellä oli ihan joka paikassa.
  2. Paksu patja. Puoliso ja esikoinen olivat käyneet ulkoilutarvikeliikkeessä ostamassa äidille/vaimolle patjan, jotta "hän suostuu tulemaan telttailemaan kanssamme". Olisinpa nähnyt myyjän ilmeen! Kaupat tulivat; tyypit poistuivat myymälästä 20 cm paksuinen ilmalla täytettävä varapatja kainalossa. Siinä oli muuten törkeän hyvä nukkua!
  3. Aurinkoiset illat. Kolme päivää ja iltaa seitsemästä paistoi aurinko. Silloin ei edes illalla tarvinnut pukeutua toppatakkiin. Lapset leikkivät kaksistaan ulkona, puolisoni otti valokouvia ja minä sain istua retkituolilla lukemassa kirjaa ja juomassa kylmää Rieslingiä. Naes.
  4. Syöminen ulkona. En ehkä ole suurenmoinen telttailun ystävä, mutta rakastan kokata ja syödä ulkona. Primuksella ja pikakahvijauheella valmistettu aamukahvi olisi sisätiloissa karmeaa kuraa, mutta ulkona puisella penkillä istuessa se on makunystyröitä hierova nautinto.




Poskihampaiden kiristelyä:
  1. Sadesää. Neljä päivää seitsemästä satoi vettä. Neljä päivää kävimme uimassa, kävelimme ulkona kuravaatteissa ja istuimme teltassa kuivaamassa kuravaatteita. Että tuota.
  2. Sairastaminen lomalla on perseestä, mutta sairastaminen lomalla teltassa vie sairastamisen ihan uudelle levelille, vaikka kyseessä olisikin vain päivän kestävä 38 asteen kuume.
  3. Vaipanvaihto teltassa.
  4. Yhteiset nukkumistilat. Kuopuksen mentyä yhdeksältä nukkumaan koko lopun porukan piti hiipiä ympäriinsä ja varoa ettei kahisuta telttakangasta liikaa, että unta hakeva mörssäri ei havahtuisi hereille. Siinä sai laskea muutaman kerran kymmeneen.
  5. Pussipasta. Siinä kohtaa kun ei jaksa enää tiskata ulkotiloissa, sade estää grillaamisen ja ylipäätään kaiken ulkona kokkailun, ainoa vaihtoehdo tehdä ruokaa on keittää vettä ja sekoittaa se lisäaineenkeltaiseen carbonarakuivapastaan. Maistuu paperilautasilta nautittuna tarpeettoman pahalta.
  6. Viinin loppuminen. Olimme telttoinemme niin perähikiällä, että kylässä ei ollut omaa viinakauppaa. Join loman viimeiset kaksi päivää ruoan kanssa kaakaota ja vettä.


Lähtisinkö uudestaan näillä spekseillä? Jos kyse olisi vain minusta, niin en herran tähden lähtisi. Pysyisin kotona, ja nauttisin lämpimästä kylpyhuoneesta ja astianpesukoneesta. Kyse on kuitenkin koko perheestä, ja jostain ihme syystä - jota minä en vielä ole tajunnut - he kaikki muut diggaavat tällaisesta tavasta lomailla. Niinpä minä olen päättänyt ajatella tämän asian näin: voin tehdä lomamyönnytyksen yhden kerran vuodessa ja ahtaa itseni kolmen muun kanssa viiden neliön tilaan ilman, että teen siitä numeroa (paitsi täällä blogissa).


Vanhemman roolissa joutuu välillä tekemään kompromisseja omien mieltymystensä suhteen. Menköön tämä siis sisällöksi siihen sukkalaatikkoon.  

19 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Se on taas yksi etappi saavutettu tässä lastenkasvatushommassa. Ihanan konkreettista: mörssärin päiväkoti alkoi.  Vihdoinkin! Näin koe...

Jaetun vanhemmuuden käytännön harjoitus

26.8.17 Satu Kommentteja: 14

Se on taas yksi etappi saavutettu tässä lastenkasvatushommassa. Ihanan konkreettista: mörssärin päiväkoti alkoi. 

Vihdoinkin! Näin koemme paitsi me vanhemmat, mutta erityisesti myös lapsi itse. 


Islannissa dagispaikan saa vasta kaksivuotiaana, joten odottavan aika on käynyt vähän pitkäksi. Kuopus olisi varmasti jo puolitoistavuotiaana ollut todella motivoitunut ja enemmän kuin valmis päiväkotiin. 

Lapsi on jo pidemmän aikaa silminnähden kaivannut ikäistään seuraa. Viime keväästä asti hän on pieniä lapsia nähdessään muuttunut rauhallisemmaksi, uteliaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Kun olemme olleet vaikkapa leikkipuistossa ja samaan puistoon on saapunut joku muu omin jalkoin kävelevä pätkä, mörssärillä oli tapana saman tien lopettaa vänkääminen ja riehuminen ja se asteli rauhallisesti tutustumisaikein uutta tulokasta kohti kädet puuhkassa rintakehän päällä ja pää etukenossa.  Sama päättäväinen "minä aion nyt hankkia kavereita" -yrittäminen toistui joka paikassa. Suomessa kesälomaillessamme se taisi säikäyttää muutaman pienen, vanhempiensa kanssa hiekkalaatikolla henganneen suomalaislapsen ottamalla suoraan kontaktia ja tehostamalla aikomuksiaan pälättämällä kovaan ääneen islanniksi.

Myös päiväkoti on saanut useampaan otteeseen kuulla, että hän on tulossa. Saimme keväällä tietää, että päiväkoti alkaisi elokuussa ja kuopus pääsisi samaan päiväkotiin, mitä isosiskokin aikanaan kävi. Niinpä mörssärillä on ollut tapana kailottaa talon ohi kulkiessamme tulevan päiväkotinsa nimi ja tieto siitä, että minä tulen syksyllä. 


Ja nyt kun päiväkodin aloitus sitten vihdoin koitti ja puuhakkaan lapsen odotus palkittiin, minä en ollut paikalla. Päiväkodin aloitus osui viime viikkoon. Ja kuinka ollakaan minun työkalenterissani oli työmatka juuri samassa ajankohdassa. En päässyt mukaan kävelemään ensimmäisenä päivänä päiväkodin porteista sisään ja katsomaan, että kaikki menisi hyvin. En päässyt mukaan myöskään toisena, kolmantena enkä neljäntenäkään päiväkotipäivänä.

Puoliso otti kuluneen viikon ajaksi kopin vanhemmanhommista ja myös päiväkodin totutteluviikosta. Ensimmäisenä päivänä hän oli lapsen kanssa pari tuntia yhdessä päiväkodissa. Toisena päivänä päivä piteni viiteen tuntiin. Kolmantena päivänä vanhemmat poistuivat lasten luota tunniksi ja neljäntenä päivänä viideksi tunniksi. 

Perjantaina odottelin paluulentoa Islantiin Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun puolisoni soitti ja kertoi innoissaan, että aamulla hänen lähtiessä töihin, päiväkotiin mennyt kuopus nosti kätensä morjehdustervehykseen ja paineli touhukkaana lelulaatikolle. Se oli siis siinä. Kaikki meni hyvin, vaikka en ollutkaan itse mukana.


Sain jälleen kerran varmistusta sille havainnolle, että en ole korvaamaton, en myöskään vanhempana, en myöskään päiväkodin aloittavan lapsen vanhempana. Se on aina hauskaa ja rauhoittavaa tajuta. Koska meitä vanhempia on kaksi ja koska me molemmat osallistumme lasten kasvattamiseen ja hoitamiseen suurinpiirtein yhtä paljon, ei tarvitse itse kantaa vastuuta kaikesta. Hyvin hoidettu oma puolikas riittää.

Nyt olen taas kotona Reykjavíkissa ja ilolla odotan maanantaita ja omaa ensimmäistä dagiskuskausvuoroa. Jos homma sujuu samaan malliin kuin viime viikolla, kävelemme molemmat siitä vihreästä rautaportista kokemuksen tuomalla varmuudella. Tai ehkä takapakkia tulee lapsen tajutessa, että tämä paikka ei olekaan mikään spessupäivien viihdytysnumero, vaan tähän mestaan tullaan muuten joka ikinen arkipäivä seuraavat neljä vuotta. Tai ehkä hän sen faktan tajuttuaan innostuu kahta enemmän.  

14 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Suomalaisista vaatteista on täällä blogin puolella ollutkin aika paljon juttua, mutta nyt on paikallaan esitellä pari kappaletta islantila...

Pari kappaletta islantilaista vaatesuunnittelua

24.8.17 Satu Kommentteja: 4

Suomalaisista vaatteista on täällä blogin puolella ollutkin aika paljon juttua, mutta nyt on paikallaan esitellä pari kappaletta islantilaista vaatesuunnittelua. Tuulisella laavasaarella luodaan nimittäin paljon muutakin paikallista designia kuin niitä paljon puhuttuja lopapeysoja eli villapaitoja.



Meidän naapurustossa eli Reykjavíkin vanhassa keskustassa on useampia paikallisen nuoremman suunnittelijapolven pyörittämiä vaatekauppoja. Yksi suosikeistani on KIOSK (Ingolfsstraeti 6), jonka valikoimista löytyy vaatteita naisille: puseroita, housuja ja juhlamekkoja. Valikoima vaihtuu usein ja tarjolla on jatkuvasti noin tusinan verran islantilaisia indie-merkkejä. Kyseinen kauppa on muodin ystävän must-käyntikohde. Kävin siellä vastikään täydentämässä vaatekaappini melko vaatimatonta paitavalikoimaa. 

Tuo vaalea ylemmissä kuvissa näkyvä raakasilkkinen kauluspaita on Milla Snorrasonin, jonka omistaa islantilainen vaatesuunnittelija Hilda Gunnarsdóttir. Design-merkin nimi on peräisin Hildan isoäidin siskolta. Tämä silkkipaita on kauluspaidaksi poikkeuksellisen mukava päällä: se ei purista eikä kiristä mutta ei näytä silti teltalta. Silkki on hauska materiaali: se lämmittää, mutta ei hiosta. Koska kangas on melko paksua, tämä ei ryppyynny ihan helpolla. Ihan kätevä ominaisuus, sillä en omista silitysrautaa. Pusero on helmasta väljä ja pituudeltaan lyhyt eli sopii hyvin niin housujen kuin hameen alakaveriksi.


Sitten tuo toinen loimi, joka on aika poikkeus. Ylipitkä villapaita on ensimmäinen kokopinkkivaatekappale, mitä olen omistanut sen jälkeen kun aloitin yläasteen. Matsku on sekoitus merinovillaa ja tekokuituja eli se on massiivisesta koostaan huolimatta hyvin kevyt päällä. Tämä ei siis ole sellainen perinteisen lopapeysan kaltainen paita, vaan se sopii myös sisävaatteeksi ja mahtuu talvitakin alle. Olen ollut täällä Helsingissä työmatkalla tämän viikon ja käyttänyt puseroa iltaisin takin sijasta: väljä malli menee vaatteen kuin vaatteen päälle, ja kun aurinko lämmittää, se menee kassissa pieneen tilaan.  Pusakan merkki on Kyrja. Se lausutan kuin suomalainen kirja.  


Kuvat otti Hanne Valtari.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Suunnitteilla matka Islantiin? Saanen vinkata eräästä ajankohtaisesta matkaopaskirjasta. Tänne jääpalalle juuri laskeutuneen tiedon mukaan...

Tripsteri Islanti -matkaopas tuli painosta

22.8.17 Satu Kommentteja: 12

Suunnitteilla matka Islantiin? Saanen vinkata eräästä ajankohtaisesta matkaopaskirjasta. Tänne jääpalalle juuri laskeutuneen tiedon mukaan Tripsteri Islanti on juuri matkalla painosta kustantajan varastoon. Sieltä sitä sitten pinoittain - ja toivottavasti laatikoittain - viedään kumipyörillä suomalaisiin kirjakauppoihin.


Islannissa on eletty viime vuodet ihan kreisiä turistibuumia. Jopa osa niistä ennen niin rauhallisista luonnonnähtävyyksistä on nykyään lähinnä loputonta bussijonoa. Hotellien vuorokausihinnat ovat nousseet todella korkeiksi. On retkenjärjestäjää ja on retkenjärjestäjää. On ravintolaa ja on ravintolaa - eikä hintataso välttämättä kerro lainkaan laadusta. Siksi tämä uusi matkaopas Islantiin piti kirjoittaa juuri nyt. Tripsteri Islantia kirjottaessani mietin jokaisen luvun, sivun ja kappaleen kohdalla, mitä on hyvä kertoa ja minne luonnonrauhaa ja Islannin kauneutta janoavia matkailijoita kannattaa neuvoa. Matkailu ei ole kuitenkaan pelkkää undergroundia. Tottakai ensimmäistä kertaa maahan tulevat haluavat varmasti nähdä geysirin ja mennä Kultaiselle kierrokselle. Se onkin mitä mainioin päiväretki, josta saa vallan timanttisen aikatauluttamalla retken oikein ja lisäämällä sinne vaikkapa pysähdyksen kivalla jädekioskilla tai mukavalla uimapaikalla.

Kattavien perustietojen ohella kirjasta löytyy siis roppakaupalla vinkkejä sivupoluille ja paikkoihin, joihin turistibuumi ei niin paljoa ole vielä vaikuttanut. Vuodenaikamatkailuun on oma lukunsa, samoin liikuntarjoitteisille matkaajille. Kerron myös, mistä löytyy ne Instagrammin kuvavirrassa pyörivät tajuttoman upeat jäätikköluolat ja keneen pitää ottaa yhteyttä, jotta sinne pääsee turvallisesti. Koska näin meidän kesken: kyllä välillä ihan itseä hirvittää osa aktiviimatkayrityksistä, jotka vievät Islannin-matkailijoita riskialttiisiin paikkoihin ilman riittäviä turvavarusteita ja vailla tietämystä esimerkiksi jäätiköiden  ja etenkin jäätikköluolien riskeistä.


Tätä kirjaa on tehty kauan ja hartaasti. Kaikki alkoi oikeastaan jo reilu pari vuotta sitten, kun A-lehdet päätti, että se ei jatka Mondo-matkaopaskirjasarjan julkaisua nykyisten oppaiden olemassa olevien painosten myytyä loppuun. Mondo-lehti on aivan mahtava matkailulehti ja ne printtioppaat ovat olleet minullekin suureksi avuksi niin monella matkalla, että olin todella kiintynyt niihin. Olisi sääli, jos niiden perintöä ei olisi jatkettu.

Sarja lopetettiin, mutta emme jääneet märisemään. Osa meistä Mondo-matkaopaskirjojen kirjoittajista päätti tehdä asialle itse jotain. Syntyi Tripsteri.fi-matkailumedia, johon liittyen aloimme kehittää myös matkailuapplikaatiota (tästä lisää syksyllä) ja printtiopassarjaa. Koska me kaikki tripsteriläiset olemme kokeneita matkatoimittajia, kirjailijoita ja editoreita ja valokuvaajia, otimme kirjanteossa ohjat tiukasti omiin käsiin. Tilasimme ja teimme itse visuaalisen ilmeen (siis taitavat graafikkomme tekivät), toteutimme itse editoinnin (riveistämme löytyy myös kokeneita kustannustoimittajia), hankimme itse oikolukijan ja myimme itse kirjaan mainokset. Kustantaja hoitaa painon, jakelun ja markkinoinnin etenkin kirjakauppojen suuntaan.



Tripsteri Islanti on Tripsteri-matkaopassarjan ensimmäinen kirja ja vuodenvaihteessa ilmestyvät oppaat ovat nyt työn alla. Uskallan veikata, että tästä tulee mahtava opaskirjasarja, mutta on se myös paljon muutakin: osoitus siitä, että verkostomaisella tekemisellä ja itsenäisten tekijöiden henkilökohtaisia vahvuuksia oikein yhdistelemällä pystyy saamaan aikaan vaikka mitä, vaikka ei olisi nyt vaikka meidän tapauksessamme iso mediatalo.  Tai no, ainakaan vielä emme ole ;-)

Hinta alle 15 euroa:
Ja nyt käytännön vinkkki! Kävin vähän vakoilemassa matkaoppaan hintoja: edullisimmillaan sen saa tällä hetkellä Suomalaisen kirjakaupan verkkoshopista. Hinta alle 15 euroa.  Se ei ole paksusta nelivärikirjasta kovinkaan paha hinta. Sitä voi sanoa jo edulliseksi.

Arvonnan voittajat:
Nyt myös kesän arvonta on ratkennut: Tripsteri Islanti lähtee postissa kahdelle onnekkaalle, tiedot voittajista löytyvät arvontapostauksen lopusta. Lupasin kirjan alun perin yhdelle, mutta arvoinkin kaksi, koska on nyt niin voittajafiilis itselläkin!

Sen olotilan kunniaksi vielä yksi boonus: viuhahtelukuva kirjan kansikuvauksista.


Kun olen tämän postauksen naputellut valmiiksi, lähden perheen kanssa kuvaamaan seuraavan kirjani kansikuvaa - ja ai että, se onkin projekti josta kerron teille enemmän kuin mielelläni lisää heti, kun nimet ovat paperissa. (Ärsyttävä cliffhanger, tiedän. Vilpittömät pahoittelut. Lupaan kertoa heti lisää kun vihreä valo vilahtaa.)

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kotikaupungissamme Reykjavíkissa on tänään juhlittu kellon ympäri. Kulttuuriyö eli Menningarnótt on kesän suurin biletyspäivä. Se alkoi a...

Esikoisen kanssa kaupungilla

19.8.17 Satu Kommentteja: 5

Kotikaupungissamme Reykjavíkissa on tänään juhlittu kellon ympäri. Kulttuuriyö eli Menningarnótt on kesän suurin biletyspäivä. Se alkoi aamuvarhaisella Reykjavíkin maratonilla, puolimaratonilla ja muutamalla muulla lyhyemmällä juoksukilpailulla. 


Sen jälkeen bändit alkoivat viritellä kajareita ja valmistautua keikkoihin, joita on riittänyt pitkin kaupunkia. Reykjavik 101:n kadut ovat pursunneet kaikkea muutakin ohjelmaa: vohvelikahveja, pop-up-kauppoja, skumppatarjoilua urheiluvaatekaupassa ja ilmaista kahvia kleina-munkkeineen naapurikortteliin pystytetyssä katukojussa. 




Kuopus meni anopille hoitoon ja mies on Grönlannissa kuvauskeikalla. Niinpä minä ja esikoinen päätimme lähteä nauttimaan päivän tarjonnasta. Yhteisen juoksulenkin (osallistuimme naamiaisluokkaan), sushiövereiden, pannukakkukahvien ja hattaroiden jälkeen kierreltiin kauppoja ja kioskeja. Kotimatkalla huomasimme, että meidän lähistöllä olevan vanhan vankilan pihalle oli tuotu katuliituja - lapset saivat värittää vankilan julkisivun ja katukivetyksen uusilla sävyillä. Mahtava idea!

Illalla yhdeltätoista, kun elokuun hämärä on laskeutunut jääkokkareemme ylle, käydään vielä katsomassa kaupungin järjestämä ilotulitus.



Pakko myöntää, mutta on kyllä vähän outoa kirjoittaa tällaista kevyttä viikonloppukuulumista, kun viikko on ollut niin hirveä. Sysipaskat väkivaltaiskut ensin Barcelonassa vanhoilla kotikulmilla ja sitten Turussa, ihan mutsin naapurissa. Mutta sitten toisaalta. Ehkäpä juuri siksi tänään tarvittiin tällainen hauska ja täysin arkirutiinien vastainen päivä.

En kuitenkaan ihan täysin voinut olla ajattelematta, että mitä jos. Tänään ensimmäistä kertaa täällä Reykjavíkissakin huomasin nimittäin lyhyen aikaa miettiväni, että onpa meitä tosiaan paljon ihmisiä ahtautuneena samaan tilaan ja että ne muutamat poliisit, joita me päivän aikana näimme ihmisvirtoja ja liikennettä ohjaamassa, eivät islantilaiseen tapaan kanna edes käsiaseita. Että miten helppoa täällä olisi tapahtua se jos.

Voi maailma. Oli pakko keskeyttää pohdinta ja käydä ostamassa toinenkin hattara. Ei siitä ainakaan mitään haittaa voi olla.

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ensi viikolla Islantiin tulee syksy. Peruskoulujen opetus alkaa. Esikoinen menee toiselle luokalle. Koulujen alettua vanhin dagisluokka si...

Viisi keinoa upgreidata syksysi

18.8.17 Satu Kommentteja: 6

Ensi viikolla Islantiin tulee syksy. Peruskoulujen opetus alkaa. Esikoinen menee toiselle luokalle. Koulujen alettua vanhin dagisluokka siirtyy ekalle ja lastentarhan junioriryhmä ottaa uudet jäsenet. Mörssäri pääsee siis vihdoin päiväkotiin. Vihdoin sekä meille vanhemmille, mutta vielä isompi vihdoin hänelle itselleen. Tyyppi silminnähden kaipaa ikäistään seuraa. Missä näkyy lapsi, sinne hänkin haluaa mennä. Seuraa, ohjelmaa, aktiviteetteja, rutiineja. 

Syksy itsessään on minulle upgreidausta monesta syystä: luotettavammat arkirutiinit, sähköpostin autoreply-vastaukset vähenevät, aikataulut ja rajanvedot perheajan ja työlle omistetun ajan välillä selkeytyvät. Kuinka ihanaa.


Hyvästä voi onneksi aina tehdä parempaa ja siksipä jaankin nyt omat viisi vinkkiäni vielä vähän hienompaan syksyyn.

1. Kuuntele YLEn Radio Sodomaa. Antti Holman kässäröimä ja näyttelemä sarja on niin hillitön, että väitän, että et saa pidettyä pokkaa, vaikka miten yrittäisit. Sisältää mm. mainiot ohjelmat Tähän runoon haluaisit kuolla, Aamupala kurkussa ja Sauronin yöradio. Kukin ohjelma on vain kymmenen minuutin mittainen, eli sille löytyy kyllä aikaa. Kuuntele Spotifyn kautta tai YLEn omilta sivuilta. 

2. Viihdy hetki sellaisen aiheen parissa, josta et mitään tiedä. Se on todella erityistä ja oivaltavalla tavalla omaa kokemusmaailmaa uudistavaa. Jos et ole aivokirurgi, pääset niihin tiloihin lukemalla aivokirurgi Henry Marshin loistavan teoksen Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (Kustantamo S&S, suomentaja Ulla Lempinen). Marshin teos on inhimillisin kirja, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Se kertoo elämästä, kuolemasta, sairauksista, sairaalan arjesta ja siitä, millaista on leikata aivomassaa. Lainaa kirjastosta tai kokeile vaikka BookBeatin kautta (tämä maksuton kuukausi -tarjous on edelleen voimassa).

3. Tämä kolmoskohta on etenkin sinulle, joka olet juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle ja olo tuntuu urpolta. Ota käyttöön joku hyvin pieni ja erityisen vähän järjestelyä vaativa juttu, josta pidät kiinni koko syksyn aina samana viikonpäivänä. En haluaisi kuulostaa life coachilta,  mutta joskus pienetkin jutut tuovat mukanaan suuren muutoksen omaan fiilikseen. Uusi ympäristö alkaa tuntua tutummalta, koska sinä seikkailet siellä itse luomiesi reittien mukaan. Vaikkapa jotain tällaista: Sunnuntaina tuore leipä leipomosta. Maanantaina take-away pitsa. Tiistaisin lounastauolla kävelylenkki. Joka keskiviikko vähän neulontaa. Kymmenen minuutin hartiavenyttely sunnuntaiaamuisin. Istahda puoleksi tunniksi lukemaan lempilehtiä paikalliseen kirjastoon joka keskiviikkoaamu.

4. Karsi joka päivästä pois viisi riviä to do -listalta. Kiire ja aikaansaaminen eivät ole synonyymejä. Karsi, delegoi ja tee vain ne tärkeimmät. Häsääminen vähenee, mutta tulokset paranevat. Koskee niin töitä, kotia kuin parisuhdettakin.

5. Käy vähintään kerran kuussa leffassa – yksin! Onko mitään parempaa kuin istahtaa leffateatterissa juuri sinun itsesi valitsemallesi paikalle, kaivaa esiin sinun itsesi valitsema oma karkkipussi ja nauttia elokuvasta ilman, että siitä tarvitsee kommentoida mitään kenellekään etu- tai jälkikäteen. Minun mielestäni tämä on ehdottomasti paras tapa katsoa elokuvia leffateatterissa. Aivan parasta on kävellä leffasta yksin kotiin, leijua fiktion maailmassa vielä hetki ja kuunnella täysillä Dj Shadowin levyä Entroducing... (vuodelta 1996). 

Terve vaan syksy! Meitsi on sinua jo kovasti odottanut.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Oletko koskaan itkenyt työpaikan palaverissa? Minulla ei ole vielä tullut töissä vastaan niin ikävää ihmistä, hullua aikataulua tai hankal...

Jos lapsenlapseni lapsi syntyisi huomenna

16.8.17 Satu Kommentteja: 13

Oletko koskaan itkenyt työpaikan palaverissa? Minulla ei ole vielä tullut töissä vastaan niin ikävää ihmistä, hullua aikataulua tai hankalaa keissiä, että niiden takia olisi pitänyt alkaa kyyneleitä vuodattaa.

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi



Kunnes sitten viime viikolla. Kaikki hanat auki.

Pidimme aloituspalaveria Plan International Suomen toimistoväen kanssa. Minä, Valeäidin Hanne ja Mamma rimpuilee –blogin Laura aloitamme Planin Tyttöjen oikeuksien tukijoina. Tämä tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi omissa sosiaalisen median kanavissani tulee näkymään juttuja niistä asioista, joiden parissa ja puolesta Lastenoikeusjärjestö Plan (ja myös minä itse) työskentelee.

Viime viikon palaverissa puhuimme järjestön uusimmasta kampanjasta, joka liittyy lapsiäitiyteen.

Jo pelkkä numerodata saa vatsan vääntymään ympäri. Joka vuosi kehitysmaissa noin seitsemän miljoonaa alle 18-vuotiasta tyttöä tulee äidiksi. Alle 15-vuotiaita tästä joukosta on kaksi miljoonaa. Se on sama, kuin jos jokainen Suomen kansalainen ja vähän päälle tulisi äidiksi lapsena joka ikinen vuosi.

Kun tytöstä tulee äiti liian aikaisin, hän tipahtaa tyhjään välitilaan. Hän ei ole enää lapsi, mutta ei aikuinenkaan. Koulunkäynti jää usein kesken. Kun koulu jää kesken, on vaikea saada työpaikkaa ja toimeentuloa. Kun koulu jää kesken, ei opi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Luku- ja kirjoitustaidottomana on iso riski joutua toisen tossun alle – joku muu siis tulee aina päättämään asioistasi ja itse on vaikeaa saada tietoa mistään. Lapsiäitiyteen liittyy usein myös pakotettu avioliitto huomattavasti iäkkäämmän puolison kanssa.


Opiskelin kauppakorkeakoulun vuosina makrokansantaloustieteestä laajan sivuaineen. Erikoistuin kehitysmaiden kansantaloustieteeseen, koska minua kiinnosti suunnattomasti kysymys siitä, kuinka voisi kestävällä tavalla mutta tehokkaasti ja pysyvästi torjua köyhyyttä ja nostaa kaikissa heikoimmassa olevien ihmisten asemaa. Lähes joka ikinen tutkimuspaperi, jossa näitä teemoja käsiteltiin, nosti merkittävimpänä yksittäisenä asiana sen saman: tyttöjen ja naisten koulutuksen.

Tyttöjen koulutukseen panostaminen on lumipalloefekti. Lumipallo kasvaa liikkeelle lähdettyään moninkertaiseksi. Kerrannaisvaikutukset ovat suuria. Naisten koulutustason nousu monipuolistaa työskentelymahdollisuuksia, mikä nostaa koko perheen tulotasoa. Samalla perheiden lapsikoko pienenee, koska tietoisuus esimerkiksi ehkäisystä kasvaa. Kun lapsikoko pienenee, perheellä on paremmat mahdollisuudet huolehtia jo olemassa olevista lapsista. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että perhe laittaa vanhimman pojan lisäksi kouluun myös perheen tytön. Ja näin seuraavalla sukupolvella on jo huomattavan paljon vanhempiaan paremmat lähtökohdat.

Kun tulee raskaaksi 12-vuotiaana, lumipallo uhkaa sulaa. Koulu on usein pakko jättää kesken. Koululle ei ole aikaa lapsen- ja kodinhoidon takia. Lapsena äidiksi tullutta myös hävetään: tytön perhe ei halua päästää häntä julkisille paikoille vaan piilottelee tyttöä sisätiloissa. Kabulissa työskentelevä siskoni muuten kirjoitti juuri koskettavan jutun tästä aiheesta Afganistanissa.

Kaikki nämä faktat tuntuvat musertavilta. Kyynelhanat aukesivat lopullisesti siinä kohtaa, kun katsoimme Plan International Suomen tuottaman kampanjavideon, joka herättelee lapsiäitiyden ongelmaan.


Videota katsellessani tajusin, että lapsiraskaustilastojen valossa minun oma esikoiseni olisi nyt seitsemän vuoden iässään lähempänä äitiyttä kuin omaa syntymäänsä. Ja hän on käynyt vasta yhden vuoden koulua.

Ja minä tällaisena melko tavallisenikäisenä länkkäriäitinä olisin aika monessa muussa maassa todennäköisesti jo mummo.

Pyyhin räkää paidanhihaan ja kirjoitin muistiinpanoja. En tiedä, porasivatko muut, koska Skype toi vähän etäisyyttä palaverihuoneen pöydän ympärille. Puhuimme vielä jonkin aikaa Planista, tästä kampanjasta ja siitä, mitä Plan tekee toisaalta taistellakseen lapsiäitiyttä vastaan koulutuksen, tyttöjen asemaa parantavien lakimuutosehdotusten ja asennekasvatustyön kautta ja toisaalta auttaakseen heitä, jotka ovat tulleet lapsena äidiksi. Lapsiäitejä tuetaan palamaan kouluun ja saamaan tutkinto ja heitä jeesataan pääsemään neuvolapalveluiden pariin.

Palaverin lopussa suljin videopuhelun, laitoin läppärin kiinni ja lähdin ulos kävelylle kokoamaan itseäni ja tuulettamaan ajatuksia.


Pari tuntia palaverin jälkeen siivoilin eteistä. Tyhjensin ensi viikolla kouluun palaavan esikoisen koululaukun sivutaskuja pienistä kivistä ja oksanpätkistä, kun video palasi taas yhtäkkiä mieleeni. Vatsanpohjaan laskeutui ikävä tunne, kuin kasa painavaa kylmää metallia.

Tajusin, että ei, minä en siis olisi tässä neljääkymmentä lähenevässä iässäni tuon videolla näykvän Fridahin ensi kuussa syntyvän lapsen mummo, vaan isomummo. Esimerkiksi tuolla Sambiassa Fridahin kotikylässä minä siis voisin ikätilastojen puolesta olla vastasyntyneen mummon äiti, ennen kuin täyttäisin 40.

Äitiys on upea asia. Mummous on upea asia. Isomummous on vieläkin upeampi asia. Ollapa joku päivä se sukujuhlien matriarkka, joka voisi mukavassa nojatuolissa istuen katsella ympärilleen ja miettiä, että ilman minua ei olisi noita muitakaan. Äidin, mummon ja isomummon rooleihin ei kuitenkaan kuulu joutua 12-, 24- ja 36-vuotiaina. Liian nuorena koettu äitiys tuhoaa tulevaisuuden ja rikkoo nykyisyyden. Esimerkiksi ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että moni 12-vuotias ei fyysisesti kestä synnytystä. Joka vuosi noin 70 000 tyttöä 10–19 vuoden iässä kuolee raskauden ja synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Eihän siinä ole mitään järkeä. Tälle asialle pitää tehdä jotain, koska sille voi tehdä jotain.


Itse olen ajatellut tehdä nyt ainakin alkuun sen, että liityn joko kummiksi tai kuukausilahjoittajaksi. Plan International Suomi tarjoaa molempia vaihtoehtoja.

Kehitysmaalapsen kummiudesta minulla on jo kokemusta. Olin yli kymmenen vuotta Perussa asuneen pojan kummina. Hetki sitten sain kirjeen, joka kertoi tuon kummisuhteen päättymisestä. Kummilapseni oli kasvanut isoksi ja ulos kummituen piiristä. Samaan aikaan hän muutti perheineen toiselle paikkakunnalle. Uskon, että minunkin avullani oli vaikutusta lapsen perheen parantuneeseen tilanteeseen ainakin vähän: oli hieno tunne tuntea itsensä tarpeettomaksi.


Olin kummina aika passiivinen. Taisin kymmenen vuoden aikana kirjoittaa kaksi joulukorttia. Nyt mietin, alkaisinko anonyymiksi kuukausilahjoittajaksi ilman sidettä tiettyyn kylään ja tiettyyn lapseen. Rahani menisivät tukemaan tyttöjen koulutusta ja maailman köyhimpien lasten tilannetta yleisesti.

Kummius kiinnostaisi kuitenkin konkreettisuudellaan: voisin tukea yhtä tiettyä aluetta ja kylää ja siellä asuvia lapsia. Kummina voisin edistää tätä asiaa yhdessä omien lasteni kanssa. Esikoista kiinnostaa suuresti maailman meno ja muut ihmiset. Etenkin ulkomaanmatkojemme jälkeen hän usein kyselee paljon köyhyydestä, siitä miksi on kerjäläisiä ja missä niiden lapset asuvat. Kummius voisi olla yksi tapa käydä näitä asioita läpi käytännön esimerkin kautta.

Lisäksi minulla on mielessä yksi idea kerätä kasaan suurempi kertalahjoitus, mutta palaan siihen kun tiedän, voisiko suunnitelmani onnistua.


Sinäkin voit liittyä Planin kuukausilahjoittajaksi (alkaen 10 €/kk). Ryhtymällä kummiksi autat kummilapsen lisäksi hänen koko yhteisöään (alkaen 30 €/kk). Tai voit auttaa kertalahjoittamalla 15 € tekstaamalla PLAN15 numeroon 16499.

Mitä sinä tekisit?

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olimme puolison kanssa viikonloppuna häissä Tanskassa. (Pientä epäloogisuutta ehkä, että tämän postauksen kuvat ovat Helsingistä, mutta sy...

Aikuisten välisestä ystävyydestä

14.8.17 Satu Kommentteja: 8

Olimme puolison kanssa viikonloppuna häissä Tanskassa. (Pientä epäloogisuutta ehkä, että tämän postauksen kuvat ovat Helsingistä, mutta syy löytyy jutun loppupuolelta.) Islantilais-tanskalainen ystäväpariskuntamme virallisti liittonsa islantilaiseen tapaan – kahden lapsen ja 15 vuoden yhdessäolon jälkeen. 


Tanskassahan on aina mukava käydä. Etenkin kun pääsimme Köpiksen-visiitin lisäksi yöpymään pari yötä etelätanskalaisessa merenrantakylässä, aurinko paistoi ja skumppa virtasi. Hyvien ystävien häät ottavat vatsaan ja poskiryppyihihn, koska tulee naurettua niin paljon. 

Kaikista mahtavinta tässä viikonlopussa olivatkin ystävät. Häissä tapasi tiivis ystäväporukkamme, jonka juuret ulottuvat puolisoni yliopistovuosiin. Ystäväjoukko on vuosien saatossa vähitellen kasvanut puolisoilla ja heidän ystävillään. Nämä biologiaa yhdessä opiskelleet asuvat nykyään Islannin lisäksi Skotlannissa, Tanskassa ja Belgiassa. Tapaamme siis yhdessä harvoin ja silloin kuin tapaamme, se on ihan mahtavaa. 

Tällä porukalla toteutuu se klassinen kuvio, että vaikka näkee hyvää ystäväänsä todella harvoin, mutta joka kerta kun kohdataan, tuntuu että juttu jatkuu heti siitä, mihin se viime kerralla jäi. Nämä ovat kimpassa juuri sellainen ystäväporukka. Ja mikä hienointa, me puolisoliitännäisinä mukaan tulleet tyypit olemme sujahtaneet osaksi ystäväpiiriä. Vaikka olen tavannut heidän yhdessä alle kymmenen kertaa, minusta tuntuu kuin tuntisin heidät vuosien takaa. Näiden tyyppien kanssa juttu lähtee joka kerta lentoon. Tällä kertaa puhuimme muun muassa ystävyydestä.


Yksi ystävistämme tiivisti sen hienosti: aina kun tällä porukalla tavataan, tekee yhtä paljon mieli kuunnella mitä sanottavaa muilla on kuin olla itse äänessä. Vaikka olemme monista asioista eri mieltä, meillä kaikilla on juuri sellaista sanottavaa, joka kiinnostaa porukassa muitakin. Mikä ikinä se aihe onkaan, keskustelu rullaa, kipinät lentävät ja porukan terävin koomikko heittää osuvan läpän aina oikeaan kohtaan.

Nämä ystävät näkevät toisiaan harvoin, mutta he tietävät olevansa olemassa. Jos suunnitelmat tehdään ajoissa, he tulevat aina sinne, minne pyydetään. Kuten nyt vaikka viikonlopuksi häihin sinne tanskalaiselle maaseudulle, parin tunnin junamatkan päähän Köpiksestä.

Meillä kaikilla porukan tyypeillä on pieniä lapsia. Kaikilla on työ. Ja parisuhde. Se tarkoittaa hävyttömän vähän aikaa ystäville. Meistä iso osa on muuttanut aikuisiällä töiden tai parisuhteen perässä uuteen maahan. Se tarkoittaa ystävyyssuhteiden solmimista aikuisiällä, mikä ei ole ihan helppoa.


Kun ei ole opiskelupaikan tuomaa sosiaalista verkostoa, kun on perhe, jolle halua antaa aikaa, ja työpaikka, jolle on pakko antaa aikaa, ei mahdollisuuksia uusien ystävyyssuhteiden luomiselle juuri ole. Aikuisiällä ei ole kovin helppoa ylläpitää tai ainakaan luoda uusia ystävyyssuhteita.

Okei, onhan meillä työpaikat. Työpaikoilla tapaa tietysti uusia ihmisiä, mutta neljääkymppiä lähestyvillä on tässä usein sekin haaste, että meistä moni alkaa olla esimiesasemassa – usein kollegat keskenään ystävystyvät, esimies ja alainen harvemmin. Tutkimusryhmää vetävä ystäväni totesikin, että hänestä olisi nastaa tutustua hänen ryhmänsä tohtoriopiskelijoihin ja post doc –tutkijoihin, mutta ei häntä enää kutsuta niihin ryhmän jäsenten epämuodollisiin illanistujaisiin, koska hän on esimies. 

Sitten on puolisojen kautta tulevat ystävät. Vaikka niissä kävisi miten hyvä tuuri tahansa – minulla kävi, kuten tämä Tanskan-matkan esimerkkikin osoittaa, erinomainen munkki – ne eivät silti ole alun perin minun hankkimiani ystäviä. En usko että olisin koskaan tutustunut näihin tyyppeihin itsenäisesti, koska ei meillä ole oikein mitään yhteistä: ei koulutusta, ei harrastuksia, ei mielenkiinnonkohteita ei asuinpaikkaa. Eihän se tee ystävyyssuhteesta sen huonompaa, että ystävä löytyi puolison ansiosta. Mutta näissä ystävyyssuhteissa puolisoni on kuitenkin ollut paikalla ensimmäisenä. 

Sitten on ne aikaa sitten solmitut ystävyyssuhteet, joissa tavataan käytännön rajoitusten takia harvemmin. Minulla on muutama tällainen läheinen yksittäinen ystävä: olemme tavanneet järjestötyössä, harrastusten parissa ja vanhoilla työpaikoilla. Pidämme yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti ja tapaamme törkeän harvoin. Mutta silti tapaamme ja aina kun tapaamme, se on aina ihan mahtavaa. 

Sen lisäksi minulla on yksi läheinen kaveriporukka, jonka kanssa tapaamme eri kokoonpanoilla aina kun mahdollista – useimmiten se on Helsingin-työmatkoilla. Tämän blogijutun kuvat ovat yhdeltä tällaiselta keikalta: kaverini järjesti kesäkuussa riemukkaat kesäjuhlat taloyhtiön puutarhassa ja kutsui sinne paljon ystäviään, joista iso osa oli omia opiskelukavereitani ja läheisiäkin ystäviä. ,Ja voi että meillä oli mahtavaa! 


Mutta entäpä ne uudet ystävyydet, joita solmitaan aikuisiällä? Minä olen tässä aikasyöpössä pikkulapsiarki-työ-parisuhde-tarpeeksi pitkät yöunet –palapelissä saanut uusia ystäviä kahdella tavalla. 

Ensimmäinen on tämä tietoverkko, jossa nytkin hengaan. Aikuisiän uusimmat lähimmät ystävyyssuhteet olen solminut blogeissa ja blogituttavuuksien kautta alkunsa saaneiden työprojektien kautta. En usko että olisin saanut mahdollisuutta tavata näitä mahtavia tyyppejä missään muualla. Meillä ei ole ollut yhteisiä työpaikkoja, yhteistä lähileikkipuistoja, yhteistä lenkkipolkua tai edes yhteistä asuinmaata. Mutta silti meillä on paljon yhtäläisyyksiä, jotka ovat löytyneet toistemme kirjotusten ja myöhemmin keskustelujen perusteella. 

Toinen keino on harrastukset. Kun omaa aikaa on vähän, on mahtavaa jos ystävyyden ja harrastukset voi yhdistää. Ja itse asiassa harrastuspaikka on minulle se paikka, jossa olen täällä Islannissa asuttujen vuosien aikana luonut islantilaiseen ihmiseen sen ainoan ystävyyssuhteen, jonka olen solminut itse ilman puolisoni verkostoa. Se on saavutus! Käyn crossfit-treeneissä muutaman kerran viikossa ja aina puoliltapäivin. Siellä kävi yksi toinenkin treenaaja, joka on samanikäinen kuin minä ja treenaa suunnilleen samalla intensiteetillä ja yhtä usein kuin minä. Treenasimme usein samassa rivissä seinän vieressä. Aloimme jutella satunnaisesti, joka kerta vähän enemmän. Viimeisen parin vuoden treenien aikana meistä on tullut ystäviä. Nykyään venytellessä tulee puhuttua paljon asioita, mitkä eivät liity treenaamiseen mitenkään. Emme yleensä tapaa treenien ulkopuolella, koska kummallakaan meistä ei ole elämäntilanteidemme takia siihen aikaa. Olemme siis hyviä urheiluystäviä. Ja se on aivan yhtä arvokas ystävyyssuhde kuin mikä tahansa muukin ystävyyssuhde. 


Ystävyyssuhteen ei tarvitse olla 24/7-yhteydenpitoa tai kaikkien mahdollisten asioiden jakamista.  Se voi yhtä lailla olla yksi hyvä kokoontuminen kerran vuodessa, tai puoli tuntia hauskaa jutustelua joka arkipäivä venyttelymatolla. Hyvään ystävyyssuhteeseen kuten ei hyvään parisuhteeseenkaan tai vanhemmuuteen tai mihin tahansa ihmissuhteeseen ole olemassa yhtä mallia, johon sen suhteen onnistumista tai hyvyyttä voi verrata. Tämän on aikuisiällä tajunnut. 

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Suomen-perheemme asuu siellä sun täällä. Tästä klaanimme maantieteellisestä levittäytymisestä johtuen näemme ikävän harvoin. Kovin ti...

Mökki Hangosta vuokralle

11.8.17 Satu Kommentteja: 0


Suomen-perheemme asuu siellä sun täällä. Tästä klaanimme maantieteellisestä levittäytymisestä johtuen näemme ikävän harvoin. Kovin tiheässä eivät ole ne yhteiset viikonloput tai viikot, jolloin olemme kaikki saman katon alla. Yhteinen visiitti ei siis ole piipahdus naapurustossa tai edes naapurikaupungissa. Tai naapurimaassa. Tällä hetkellä kun olemme epäkäytännöllisesti levittäytyneet reitille Reykjavik-Turku-Kabul-Lontoo.



Koska näemme harvoin, on tärkeää, että puitteet ovat mukavat ja toimivat ja voimme keskittyä siihen tärkeimpään eli yhdessäoloon. Useamman aikuisen ja parin lapsen porukalla ei mukavasti mahdu pidemmäksi aikaa kenenkään meistä kotiin. Eli kun nähdään, nähdään sitten kunnolla eikä mitään puolitieratkaisuja.

Olemme tässä vuosien saatossa kehittäneet kaksi perinnettä: kesäperinteen ja talviperinteen. Suomen-kesistä ainakin yksi viikko pitää viettää Hangossa ja ainakin jokatoinen talvi pitää päästä perheen kanssa kunnon hankien keskelle Lappiin.

Meillä ei ole Suomessa omaa mökkiä, enkä sellaista oikein osaa edes kaivata. Siellä se seisoisi tyhjillään 51 viikkoa vuodesta ja näkyisi arjessa lähinnä jatkuvina kiinteistövero-, sähkö-, lämmitys- ja tienhoitomaksuina. 


Sitä paitsi pakko myöntää, että en minä haluaisi lyhyen yhteisen lomamme ajaksi mitään 50 neliön mökkiä. Haluan 200 neliötä avaraa tilaa, jossa on tarpeeksi iso ruokapöytä, hyvä keittiö ja kukin mahtuu tekemään omia juttujaan. Kesällä pitää päästä saunaan ja merenrannalle mahdollisimman vähällä hyttysmäärällä, talvisin hiihtämään ja korpeen mutta kuitenkin lähelle palveluja. Kun toiveet ovat nämä, pitäisi tilillä olla paria mökki-investointia varten ainakin 800 000 euroa ja muutama kymmenen tuhatta euroa vuosittaisiin juokseviin kuluihin. 

Siksipä otamme aina vuokramökin. Se on sitä paitsi niin tavattoman helppoa ja lisää lomanautintoa. Netissä katsellaan paikkoja, tiiraillaan kuvia, tsekataan tarkka sijainti ja lähellä olevat palvelut. Saavuttaessa tuodaan omat lakanat ja jääkaapin sisältö, kaikki muu odottaa valmiina. Lähtiessä vain lähdetään. Kun loppusiivous sisältyy vuokrahintaan ei lomaviikon loppuminen ja paluumatka kotiin muutu entistä tylsemmäksi imuroimalla pari tuntia nurkkia.



Hangossa olemme lomailleet nyt kolmena kesänä ja muutama teistä onkin kysellyt, mitä kautta olemme lomakämppämme löytäneet. Ensimmäisen Hanko-kesän talomme löytyi Lomahanko.fi-nettisivulta. Viikon vuokra kolmen makuuhuoneen tilavassa vanhassa puutalossa omalla pihalla ja terassilla maksoi himpun alle 2 000 euroa. Mökissä oli pikkuruinen sauna ja pieni keittiö, mutta mahtava ruokailusali ja aurinkoinen suuri piha. Sijainti aivan tenniskentän vieressä oli loistava.

Toisena kesänä löysimme talon ystävän ystävän kautta. Se oli ihastuttava puutalo-osake Tarhakadulla todella lyhyen kävelymatkan päässä ruokakaupasta ja toisaalta merenrannasta ja Hangon upeista viheralueista. Modernisti rempattu vanha ja nariseva talo tilavalla saunalla - enempää ei voi Hangon-kesäkodilta pyytää.



Tänä kesänä tilanne oli kinkkisempi. Mistään ei meinannut löytyä kokonaista taloa vuokralle, vaikka olin vuokraamisaikeissa liikkeellä jo maaliskuussa. Tarjolla oli huoneistoja ja pienempiä mökkejä. Porukassamme on aina vähintään 4 aikuista ja 2 lasta, joten kauneinkaan kaksio ei olisi riittänyt. Huhuilin Facebookissa vuokrahuvilan perään ja tuttuni vinkistä löysin Westergårdin lomahuvilan.  Makuuhuoneita oli kolme ja tilaa todella paljon. Tilat oli modernisti remontoitu, mutta samaan aikaan pystyi kuitenkin aistimaan tilan historian joka on aika ainutlaatuinen: Westergård on vanhimpia hankolaisia tiloja ja mainintoja siitä löytyy jo 1500-luvulta.


Viikon vuokra yli 200 neliön suuruisessa huvilassa maksoi noin 1 900 euroa. Käytössämme ei ollut saunaa, mutta vuokrasimme parina iltana hyvien löylyjen rantasaunan meren rannalta viiden minuutin kävelymatkan päässä lomahuvilalta. HUS:n rantasauna maksaa 80 euroa ilta, ja saunan saa omaan käyttöönsä kello viidestä iltayhteentoista. Ruokailutilat on noin kuudelle, ja pienessä oleskelutilassa on jääkaappi, mikro ja kahvinkeitin. Me otimme yhtenä iltana valmiiksi laitetun illallisen mukaan ja nautimme sen saunamökillä merta ja auringonlaskua katsellen. Täydellistä.

Jos vuokrahuvila tai -asunto Hangossa kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tsekata myös Airbnb:n tarjonta ja hakea jäseneksi ja seurata Hankofrendit-facebookryhmää, jossa on välillä ilmoituksia myös lomalaisille suunnatuista vuokra-asunnoista  ja -kohteista.




Nyt kun meidän Hangon kesä 2017 on takanapäin ja Suomen-perhe hyvästelty, on tietysti aika alkaa suunnitella seuraavaa tapaamista. Tänä talvena on Suomi-joulun vuoro (jess!), eli suuntaamme koko porukka Lappiin. Ylläksen hiihtoladuille, tottakai. Odottelen vielä, että lehdet tippuvat puusta ja illat pimenevät, alan sitten vasta enemmän mehustella sydäntalven suunnitelmilla.

Hanko, olit taas niin upea! Kiitos!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?