Koko perheen matka ei aina kannata

Tästä blogijutusta piti tulla sellainen kiva ja kevyt juttu, jossa olisin pyytänyt teiltä lukijoita vähän jeesiä. Olimme nimittäin suunnittelemassa lokakuulle parin viikon mittaista koko perheen matkaa johonkin mukavaan  ja helppoon eteläeurooppalaiseen vaelluskohteeseen.



Olemme puolison lähes koko kesän töissä. Me molemmat vanhemmat olemme keväisin ja myös näin kesäisin aika paljon poissa kotoa töiden takia. Olemme pyrkineet aikatauluttamaan työmatkamme eri aikoihin, mutta sekään ei ole aina onnistunut. Silloin on anoppi jeesannut ja ottanut lapset muutamaksi päiväksi luokseen. 

Koska kesällä ei perheen juuri yhteistä lomaa ole, olimme ajatelleet napata itsellemme kesäloman lokakuusta. Silloin kaikki kesän ja syksyn pisimmät työmatkat ovat ohitse, Tripsteri Islanti -matkaopas ilmestynyt, Unelmaduunarit-podcast julkistettu ja seuraavan kirjan käsiksen eka versio jätetty (niin ja anteeksi, kun siitä en ole ehtinyt vielä edes kirjoittaa tänne blogin puolelle mitään - vähän lentoa ollut tässä viimeaikoina). Lokakuussa olisi hyvä tilaisuus ottaa tauko.


Ideana oli pakata perheen parin viikon vaelluskamat yhteen rinkkaan ja suunnata semilämpimään Euroopan kohteeseen, jossa voi tehdä alle 10 kilometrin mittaisia helpohkoja päivävaelluksia kylien välillä. Esikoinen olisi kävellyt itse, minä olisin kantanut varusterinkkaa ja puoliso kuopusta kantorinkassa. Päivät oltaisiin kävelty, iltapäivät uitu meressä ja/tai uima-altaassa ja iltaisin pistetty maha täyteen hyvää paikallista ruokaa ja palan painikkseeksi kohteesta riippuen joko kylmä iso olut tai pari lasia hyvää viiniä. Aamulla oltaisiin syötä tukeva aamiainen ja pakattu rinkkaan päivän lounaseväät vesipulloineen. 

Aurinko olisi paistanut ja matkanteko olisi ollut ihanaa: sopivan fyysistä, mutta kuitenkin rentouttavaa. Illalla olisi ollut olo, että päivän aikana on tullut tehtyä jotain ja on koettu upeita asioita yhdessä. Lapset olisivat nähneet uusia paikkoja ja maisemia, löytäneet uusia tuoksuja ja makuja, tutustuneet uusiin ihmisiin ja tapoihin, minä olisin puolison kanssa voinut nauttia koko perheen yhdessäolosta tehden samalla jotain kivaa. Kaavailimme kohteiksi joko hyvin tuntemaani Etelä-Kreetaa, miehen suosikkia Sisiliaa tai sitten Madeiraa, Portugalia tai Etelä-Espanjaa. Olisin halunnut kysyä teiltä vinkkejä näihin. Kun ajattelin, että teistä jollain olisi varmasti ollut joku mielipide kohteesta.

Jep, kuten huomaatte, puhun imperfektissä. Suunnitelmat muuttuivat ja ne sinetöityivät tällä viikolla.


Lähdimme tällä viikolla muutamaksi päiväksi taas tien päälle täällä Islannissa. Pakkasimme autoon mukaan kantorinkan, vaihtovaatteita ja pari laatikkoa eväitä. Ideana oli testata vaeltamista lyhkäisten kävelyjen kautta ja katsoa, miten homma toimisi. 

Noh. Huomasimme, että se ei toimi. Kuopus veti viimekertaiseen tapaan kilarit kantorinkassa. Tämä lapsi vain on liian kärsimätön istumaan paikallaan. Se kiemurtelee, yrittää nousta seisomaan, heijaa itseään edes takaisin ja huutaa tauotta kantajansa korvaan haluavansa kävellä itse. Paitsi että se ei kävele kuin korkeintaan kymmenen metriä. Yritystä seuraa X-asento maassa, olen löysä mato -asenne maasta nostettaessa ja kaupan pääliseksi vähän lisää kovaäänistä väninää.

Argh. Olemme yrittäneet nyt jo useita kertoja, ja se vaan ei onnistu, ei niin millään.

Esikoinen oli niin toista maata. Aloitimme kantorinkkailun tyypin ollessa reilun vuoden ikäinen. Vaelsimme silloin talviaikaan Pohjois-Islannissa Kraflan tulivuorella. Vähän aikaa se pällisteli talvihaalareissa ympärilleen ja sen jälkeen nukahti otsa vasten kantajan talvitakin huppua. Se nukkui siinä pari tuntia ja heräsi vasta autolle saavuttaessa. Esikoisen kanssa on kävelty pitkin Islantia, kiivetty tulivuorelle Uudessa-Seelannissa, vaellettu Kaliforniassa, Suomen kesässä ja vaikka missä. Eikä koskaan yhtäkään poikkipuolista sanaa. Jos häntä vitutti, se loppui tuttipulloon. Jos häntä harmitti, se loppui nukahtamiseen. Kolmivuotiaana esikoinen jaksoi kävellä helpolla vaellusreitillä reippaasti itsekin.


Kuopus on ihan toista maata. Kärsimätön ikiliikkuja, jolla on lyhyt pinna. Puoliso lohdutti toteamalla, että sehän on ihan normaali kaksivuotias käytökseltään. Minä taas (epäreilua kuopusta kohtaan, tiedän) vertaan sitä näissä asioissa esikoiseen, joka oli kaikessa matkustamisessa, nukahtamisessa ja ylipäätään olemisessa niin helppo. Ihmeellisiä lapsia ne ovat molemmat, mutta esikoinen vei vain murto-osan siitä vanhempien energiasta, mitä kuopuksen temperamentti vaatii. Kun nykyään joku avautuu lasten huonosta käyttäytymisestä lentokoneessa, junassa tai ravintolassa ja pyörittelee silmiään välinpitämättömille vanhemmille jotka eivät saa edes lapsiaan kuriin, purskautan äänekkään räkäisen naurun. Samaa olisin nimittäin jaabattanut itsekin vielä kaksi vuotta sitten. Viimeiset pari vuotta vain ovat osoittaneet, että vähänpä silloin tiesin, minkälaisia jotkut lapset voivat reissussa olla.

Mutta. Ainahan ei ole kuitenkaan pakko mennä. Aina ei edes kannata lähteä, jos haluaa pitää oman mielensä plussan puolella ja muut perheenjäsenet tyytyväisinä. Joidenkin lasten kanssa matkailu on tietyssä iässä silkkaa sisäposken pureskelua ja päiviä, jotka ovat odotuksista yhtä kaukana kuin pohjoisnapa Etelämantereesta. 

Lokakuuhun on enää kolme kuukautta aikaa. Lentoliput olisi pitänyt ostaa pian. Mutta otetaan nyt tosiasiat faktoina kuitenkin: kuopus ei kolmessa kuukaudessa muutu kantorinkkahelpoksi lapseksi. Eikä meitä kumpaakaan vanhempaa kiinnosta lähteä monta tuhatta euroa maksavalle matkalle, jonka aikana kaikilla menee hermo siihen, kun mistään suunnitellusta ei tulekaan mitään. Siinä menee hukkaan paitsi rahat, myös arvokas yhdessäolemisen aika ja esikoisenkin hermot. Hän haluaisi nauttia luonnosta, katsella kukkasia, juosta meressä ja kuunnella musiikkia auringon laskiessa. Se on aika vaikeaa, jos yksi seuralaisista vänisee suurimman osan hereilläoloaikaa.

Tottakai minua harmittaa, että suunniteltu yhteinen loma peruuntuu. Mutta enemmän se harmittaisi, jos jo maksettu ja hartaasti suunniteltu loma ei toteutuisi, kun yhtä osallistujista ei voisi vähempää kiinnostaa. En lähde huudattamaan kaksivuotiasta lentokoneeseen ja Etelä-Kreetan kyliin. En lähde myöskään mihinkään koko perheen perhekerhohotelliin, koska se ei voisi perheemme toista aikuisjäsentä vähempää kiinnostaa. 

Tätä matka-asiaa kelatessa tajusin taas sen, että elämässä ei kannata tehdä liikaa kompromisseja. Siinä kohtaa kun yrittää miellyttää kaikkia, aiheuttaa vain kaikille huonon mielen. 


Taitaapi siis olla niin, että kun lokakuun loppupuoli koittaa, kuopus, joka on tässä elämänvaiheessaan tyytyväisimmillään kotona, jää kotiin puolisoni kanssa, jota taas eivät rantalomat voisi vähempää kiinnostaa, ja minä ja esikoinen lähdemme tuttuun tapaan kaksistan sinne Kanarialle. Yritetään sitä aktiiviperhelomaa sitten ensi vuonna uudestaan. Vuoden aikana tapahtuu paljon muutoksia, ja kolmivuotiaan kanssa käytännön elämä on jo vuoden verran helpompaa kuin nyt. 

Ööh. Kai. No siihen oljenkorteen nyt ainakin turvaudun näissä muuttuneissa lomailutunnelmissa.

Tunnisteet: , ,