Ajatuksia kaukosuhteesta

Olen siis Suomessa nyt. Työmatka islanninhevosten selästä jatkui Helsinkiin, missä olen tekemässä Lähiömutsin Hannen kanssa Unelmaduunarit-podcastia. Studiotyöskentelyn, suunnittelun, vieraiden tapaamisen ja kaikenmoisten kokoontumisten tauoilla on puhuttu kaikenlaista, ja yllättävän paljon miehistä. No heh, heistä - siis ihanista miehistä - on hankala jos ei ihan mahdoton puhua liikaa.


Palasin yhdessä keskustelussa ajassa taaksepäin siihen aikaan, kun me puolisoni kanssa tapasimme Reykjavikissa.

Emmehän toki heti alkaneet seurustella. Se ei ollut välimatkan takia mahdollista. Asuimme eri maissa lentomatkan päässä toisistamme ja meillä molemmilla oli omat arkemme. Minulla Suomessa ja hänellä Islannissa. 

Kaukosuhteissa usein joko riutuu tai nauttii täysillä. Erillään on ikävä ja pitkän tauon jälkeen tavatessa järjettömän hauskaa. Meillä ei kellahtanut oikeastaan kummankaan puolelle, koska pidimme kaukosuhteen lyhyenä. 

Olimme jo aika "vanhoja" kun tapasimme. Minä lähenin kolmeakymppiä ja se komea islantilainen oli jo sen yli. Tiesimme molemmat, että emme halua alkaa ylläpitää vuosien mittaista kaukosuhdetta tapailemalla vain loma-aikoina. Sellainen ei ollut siinä elämänkohtaa meitä varten.

Kaukosuhteessa suhteeseen voi liittyä paljon kaikkea sellaista, mistä ne muotoutumassa olevat pariskunnat, jotka asuvat samassa kaupungissa, eivät välttämättä koe lainkaan.

Kun tavataan olosuhteiden takia vain harvoin, ensihuuma kestää todella pitkään. Se ei kaukosuhteessa oikeastaan tahdo loppua ollenkaan: toisen tapaamista odottaa joka kerta ihan hulluna ja kaikki on upeaa, poikkeuksellista ja ihanaa. Me emme halunneet sitä, vaan etsimme tavallista  ja pysyvämpää arkea.

Kaukosuhteessa tapaamiskertoihin latautuu valtava määrä odotuksia: kun nyt vihdoinkin tavataan, on aivan mielettömän ihanaa tai ainaknin sen pitäisi olla. Sinä yhtenä pitkänä viikonloppuna Pariisissa ei maata kaksin sohvalla ja katsota telkkaria vaan pitää tehdä jotain upeaa ja erityistä, koska nyt kerrankin ollaan yhdessä muuallakin kuin whatsupissa. Me emme halunneet tätäkään, tai siis MINÄ en halunnut. Itseni tuntien nimittäin tiedän, että olisin juurikin tuollainen odotusten lataaja ja pilaisin luultavasti koko aluillaan olevan hienon jutun rimpuilulla.


Meidän osalta kaukosuhde oli helppo, koska se kesti vain vähän aikaa. Tiesimme molemmat, mitä halusimme ja mitä emme halunneet. Emme halunneet alkaa vain treffailla vuosikausia (jep, olemme niitä parisuhdemalliin solahtaneita heteroita - tuo oli siis kyllä kerrassaan mainio haastattelujuttu kunhan vaan malttaa lukea muutakin kuin otsikon). Se oli joko parisuhde tai sitten ei mitään. 

Se, voiko hyvästä panokaverista tai jalat alta vievästä ihastuksesta - ja parhaassa tapauksessa molemmat kattavasta kokonaisuudesta - tulla myös parisuhde ja asuntolaina, ei selviä kuin kokeilemalla. Niinpä me päätimme kokeilla ja teimme sen ihan heti.

En enää muista kumpi sen meistä ensin keksi, mutta idea oli erinomainen: päätimme muuttaa niin sanottuun kolmanteen maahan. Emme hänen tai minun kotimaahani, vaan Barcelonaan. Ajattelimme, että siellä vieraassa paikassa voisimme katsoa, toimiiko arki, ja jos se toimii, voisimme muuttaa sen jälkeen takaisin pohjoiseen. En halunnut ottaa sitä riskiä, että muuttaisin miehen perässä Islantiin, koska jos mies olisi osoittautunut mulkeroksi, minulle olisi jäänyt Islannista huono fiilis ja olisin joutunut palaamaan Suomeen huonojen muistojen kera. Puolisoni diggaa Suomesta, joten epäilen hänellä olleen vähän samantyyliset ajatukset.


Niinpä lähdimme Kataloniaan. Sieltä oli molemmille noin neljän tunnin lento takaisin kotimaahan, jos toisen naama olisi alkanut ärsyttää eikä yhdessäasumisesta olisi tullut mitään. 

Kun arkea kokeilee molemmille vieraassa paikassa kielellä, jota kumpikaan ei osaa, tulee samalla mittautettua omat ja toisen stressitasot ja nähtyä se, kuinka toinen reagoi uusiin ja välillä hankaliinkin tilanteisiin. Niitä kun tulee ihan jokaisen elämässä joskus vastaan.

No mutta meillähän oli Barcelonassa hiton hauskaa. Opettelimme kielikoulussa kielen, teimme freelance-töitä kotitoimistossamme, otimme aurinkoa pienen kolmiomme kapealla parvekkeella, kävimme iltaisin ulkoilemassa läheisellä Montjuicin vuorella, matkustelimme lähiseuduilla ja joimme parin vuoden aikana hiton paljon cavaa. 

Sitten muutimme Islantiin ja ostimme asunnon. Ja tulin raskaaksi. Oho. Ja sitten kirjoitin ekan postauksen tähän blogiin. 

Ja niin tämä kaikki sai alkunsa.

Tunnisteet: ,