Olen siis Suomessa nyt. Työmatka islanninhevosten selästä jatkui Helsinkiin, missä olen tekemässä Lähiömutsin Hannen kanssa Unelmaduunarit...

Ajatuksia kaukosuhteesta

20.6.17 Satu Kommentteja: 10

Olen siis Suomessa nyt. Työmatka islanninhevosten selästä jatkui Helsinkiin, missä olen tekemässä Lähiömutsin Hannen kanssa Unelmaduunarit-podcastia. Studiotyöskentelyn, suunnittelun, vieraiden tapaamisen ja kaikenmoisten kokoontumisten tauoilla on puhuttu kaikenlaista, ja yllättävän paljon miehistä. No heh, heistä - siis ihanista miehistä - on hankala jos ei ihan mahdoton puhua liikaa.


Palasin yhdessä keskustelussa ajassa taaksepäin siihen aikaan, kun me puolisoni kanssa tapasimme Reykjavikissa.

Emmehän toki heti alkaneet seurustella. Se ei ollut välimatkan takia mahdollista. Asuimme eri maissa lentomatkan päässä toisistamme ja meillä molemmilla oli omat arkemme. Minulla Suomessa ja hänellä Islannissa. 

Kaukosuhteissa usein joko riutuu tai nauttii täysillä. Erillään on ikävä ja pitkän tauon jälkeen tavatessa järjettömän hauskaa. Meillä ei kellahtanut oikeastaan kummankaan puolelle, koska pidimme kaukosuhteen lyhyenä. 

Olimme jo aika "vanhoja" kun tapasimme. Minä lähenin kolmeakymppiä ja se komea islantilainen oli jo sen yli. Tiesimme molemmat, että emme halua alkaa ylläpitää vuosien mittaista kaukosuhdetta tapailemalla vain loma-aikoina. Sellainen ei ollut siinä elämänkohtaa meitä varten.

Kaukosuhteessa suhteeseen voi liittyä paljon kaikkea sellaista, mistä ne muotoutumassa olevat pariskunnat, jotka asuvat samassa kaupungissa, eivät välttämättä koe lainkaan.

Kun tavataan olosuhteiden takia vain harvoin, ensihuuma kestää todella pitkään. Se ei kaukosuhteessa oikeastaan tahdo loppua ollenkaan: toisen tapaamista odottaa joka kerta ihan hulluna ja kaikki on upeaa, poikkeuksellista ja ihanaa. Me emme halunneet sitä, vaan etsimme tavallista  ja pysyvämpää arkea.

Kaukosuhteessa tapaamiskertoihin latautuu valtava määrä odotuksia: kun nyt vihdoinkin tavataan, on aivan mielettömän ihanaa tai ainaknin sen pitäisi olla. Sinä yhtenä pitkänä viikonloppuna Pariisissa ei maata kaksin sohvalla ja katsota telkkaria vaan pitää tehdä jotain upeaa ja erityistä, koska nyt kerrankin ollaan yhdessä muuallakin kuin whatsupissa. Me emme halunneet tätäkään, tai siis MINÄ en halunnut. Itseni tuntien nimittäin tiedän, että olisin juurikin tuollainen odotusten lataaja ja pilaisin luultavasti koko aluillaan olevan hienon jutun rimpuilulla.


Meidän osalta kaukosuhde oli helppo, koska se kesti vain vähän aikaa. Tiesimme molemmat, mitä halusimme ja mitä emme halunneet. Emme halunneet alkaa vain treffailla vuosikausia (jep, olemme niitä parisuhdemalliin solahtaneita heteroita - tuo oli siis kyllä kerrassaan mainio haastattelujuttu kunhan vaan malttaa lukea muutakin kuin otsikon). Se oli joko parisuhde tai sitten ei mitään. 

Se, voiko hyvästä panokaverista tai jalat alta vievästä ihastuksesta - ja parhaassa tapauksessa molemmat kattavasta kokonaisuudesta - tulla myös parisuhde ja asuntolaina, ei selviä kuin kokeilemalla. Niinpä me päätimme kokeilla ja teimme sen ihan heti.

En enää muista kumpi sen meistä ensin keksi, mutta idea oli erinomainen: päätimme muuttaa niin sanottuun kolmanteen maahan. Emme hänen tai minun kotimaahani, vaan Barcelonaan. Ajattelimme, että siellä vieraassa paikassa voisimme katsoa, toimiiko arki, ja jos se toimii, voisimme muuttaa sen jälkeen takaisin pohjoiseen. En halunnut ottaa sitä riskiä, että muuttaisin miehen perässä Islantiin, koska jos mies olisi osoittautunut mulkeroksi, minulle olisi jäänyt Islannista huono fiilis ja olisin joutunut palaamaan Suomeen huonojen muistojen kera. Puolisoni diggaa Suomesta, joten epäilen hänellä olleen vähän samantyyliset ajatukset.


Niinpä lähdimme Kataloniaan. Sieltä oli molemmille noin neljän tunnin lento takaisin kotimaahan, jos toisen naama olisi alkanut ärsyttää eikä yhdessäasumisesta olisi tullut mitään. 

Kun arkea kokeilee molemmille vieraassa paikassa kielellä, jota kumpikaan ei osaa, tulee samalla mittautettua omat ja toisen stressitasot ja nähtyä se, kuinka toinen reagoi uusiin ja välillä hankaliinkin tilanteisiin. Niitä kun tulee ihan jokaisen elämässä joskus vastaan.

No mutta meillähän oli Barcelonassa hiton hauskaa. Opettelimme kielikoulussa kielen, teimme freelance-töitä kotitoimistossamme, otimme aurinkoa pienen kolmiomme kapealla parvekkeella, kävimme iltaisin ulkoilemassa läheisellä Montjuicin vuorella, matkustelimme lähiseuduilla ja joimme parin vuoden aikana hiton paljon cavaa. 

Sitten muutimme Islantiin ja ostimme asunnon. Ja tulin raskaaksi. Oho. Ja sitten kirjoitin ekan postauksen tähän blogiin. 

Ja niin tämä kaikki sai alkunsa.

10 kommenttia:

  1. Just niin! Meillä oli varsin samanlaiset speksit, paitsi että tapasimme toisemme kolmannessa maassa. Parin kuukauden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, sillä ei ollut aikaa vain "katella". Piti tietää, toimiiko tämä, tuleeko tästä jotakin, ennen kuin tehtiin molempia koskettavat tulevaisuuden ratkaisut. Ja tulihan siitä. Muutimme ensin yhdessä Suomeen, sitten Saksaan. Syksyllä ensimmäisestä tapaamisesta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, täsmälleen näin meilläkin. Ei ollut aikaa tai kiinnostusta katsella. Oli pakko heti kokeilla, toimiiko se vai eikö se toimi. En oikein jaksanut enää lähteä mukaan sellaiseen säätöön, että katsellaan jos tästä jotain tulee... Mun kohdalla asioista ei ikinä tule mitään jos niitä vaan katselee ja viivyttelee, oon enemmän sellainen tekemisen ja kokeilemisen kautta -tyyppi. Mutta olemme tietty monet näissä asioissa erilaisia...

      Poista
  2. Me tavattiin aikanaan siellä kolmannessa maassa, vaikka se olikin sillä hetkellä mun sen hetkinen kotimaa. 2 vuotta me pähkättiin ja lennettiin ennen kuin mä olin valmis päättämään. Mun tilanne oli helpompi ja mä halusin enemmän muuttuvia tekiöitä ja läksin ukon perässä Islantiin. Kolme vuotta vilahtanut vauhdilla tällä saarella. Ei ole ikävä niitä erossa olo vuosia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolme vuotta!! Voi jööses, mutta aika on mennyt nopeasti. Ja täällä edelleen!

      Poista
  3. No mutta, pakkohan se oli lukea se ihan ensimmäinen postaus uudestaan :) Meitä on kaksi suomalaista, jotka kävi jopa saman yläasteen ja lukion, mutta muutti yhteen kahden viikon deittailun jälkeen ja lopulta pakkas kipsut ja kampsut lähtien yhdessä maailmalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ympäri mennään...jne. Mä en ole muuten vielä uskaltanut lukea, yritän vältellä :D

      Poista
  4. Hauska teksti tämän blogin alusta.
    Olen tavannut mieheni tanssipaikalla kun olin viettämässä vapun aattoa ja 17-vuotissyntymäpäivääni. Mies on minua 5 vuotta vanhempi. Asuin tämän jälkeen vielä kaksi vuotta kotona, mies muutti vuoden kuluttua samaan kaupunkiin ja yhteen muutettiin kun hän pääsi opiskelemaan uuteen kaupunkiin. Tänne jäimme. Molemmat opiskeltiin ja tehtiin töitä, mentiin naimisiin ja saatiin lapset. 90-luvun lama toi miehelle pitkän työttömyyden ja sen jälkeen reissuhommat pääkaupunkiin. Viikot erossa, minä ja pienet lapset kotona. No, tämä säästi meidän perheen avioerolta, kun totesin, että vaikeampikin liitto on parempi kuin ei liittoa lainkaan. En olisi jaksanut yksin kolmen pienen kanssa. Ja ne viikonloput olivat ihania kun ei jaksanut riidellä vaan nautittiin perhe-elämästä. Nyt alkaa lapset muuttaa pois kotoa ja meillä alkaa kahden vanhenevan aikuisen elämä. Lapsenlapsia odotellessa....
    Hyvää juhannusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että miten kivalta kuullostaa! Ihanaa "teinilovea".

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus ja hauska kuulla teidän tarinanne, vaikka onhan tuo täällä vilissyt. Minun mieheni olisi halunnut tehdä juuri samoin: muuttaa jonnekin neutraalille maaperälle yhdessä (kenties se vielä joskus toteutuu). Tapasimme maantieteellisesti lähes alkukotiemme puolivälissä, mutta siellä molemmat olimme vain käymässä. Seuraavat tapaamiset oli myös sovittu ns. kolmansiin maihin, mutta itse en kuitenkaan uskaltanut muuttaa sellaiseen hänen kanssaan: olin vast'ikään palannut Suomeen ja muuttanut täällä uudelle paikkakunnalle, en halunnut aloittaa uudelleen alusta jossain muualla. Koska puolisoni kaipasi tiiviimpää yhdessäoloa, hän ei jaksanut odotella vaan tuli Suomeen. Ensimmäiset vuodet olivat karikkoisia ja mieheni Suomi-kuva olikin pitkään synkkä. Ennen kuin opimme vähän paremmin kommunikoimaan, aiheutui tästä lisäkismaa; omaan kulttuuriin kohdistuva kritiikki on helppo ottaa itseen ja toinen ei saakaan tukea vaikeaan sopeutumiseensa.

    Nyt on kuitenkin jo valoisampaa ja ratkaisussa on ollut puolensa. Hän aloitti uuden uran, jolla on menestynyt paremmin kuin millään aikaisemmista. Perheeni on ottanut puolisoni siipensä suojaan, ja hän on päässyt sisälle suomalaiseen kulttuuriin. Suomen kielen oppiminen jostain muualta käsin olisi sekin monin verroin vaikeampaa, kun täälläkin haastavaa ja paikoin epämotivoivaa hyvälle englanninpuhujalle. Jälkikäteen en ole siis katunut vastahankailuani, mutta jollain tapaa suhde olisi ehkä saanut kehittyä alussa vapaammin, jos olisimme yhdessä tutustuneet uuteen. Tosin äkkipikainen naimisiinmeno olisi luultavasti ollut edessä sielläkin, kun kumppani on EU:n ulkopuolelta eikä tee töitä perinteiseen tapaan työntekijänä.

    Suomessa viime vuonna solmituista avioliitoista muuten jopa 15% oli sellaisia, joissa suomen kansalainen meni naimisiin ulkomaan kansalaisen kanssa. Kun tämän lisäksi pohtii EU-maiden kansalaisten avoliittoja ja seurustelusuhteita sekä parisuhteita, jossa toinen on maassa esim. työperäisellä oleskeluluvalla, ovat kaksikulttuuriset parisuhteet nykyään huomattavan yleisiä! Oma isosetänikin nai 1960-luvulla (leskeksi jäätyään) maahanmuuttajan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit tarinasi :-) Nämä ovat aina tosi mielenkiintoisia juttuja! Ja meidän arkeahan helpotti tietysti suunnattomasti se, että satumme molemmat olemaan EU:n ja vielä Pohjoismaidenkin kansalaisia.

      Poista

Mitä tuumaat?