Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana tuonut useita kummallisia asioita maailmalta Islantiin matkalaukkuun survottuna. (Tämä on saari ja k...

Kabulista Reykjavikiin, laukkuun survottuna

30.6.17 Satu Kommentteja: 5

Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana tuonut useita kummallisia asioita maailmalta Islantiin matkalaukkuun survottuna. (Tämä on saari ja kaukana kaikesta, eli minkä tahansa lähettäminen tänne maksaa hirvittäviä summia. Onneksi useimmilla lennoilla saa matkalaukussa saa tuoda 23 kg ja +10 % ilman lisämaksua.) Yksi upeimmista jutuista joita olen saanut tänne tuotua matkalaukuntäytteenä on tämä aivan överi-ihana hankinta Kabulista.


Siskoni on töissä Afganistanissa. Hän on paras tuntemani tinkijä, kaupantekijä ja neuvottelija - ja siksi juuri oikea ihminen diilaamaan minulle pehmeän, kauniin ja kestävän maton olohuoneeseen. Olin jo pitkään haaveillut paksusta, koristeellisesta ja kookkaasta olohuoneen matosta. Meillä ei kotona juuri muuten mattoja käytetä - Islannissa mattoja käytetään paaaaljon vähemmän kuin vaikkapa räsymattojen valtaamassa Suomessa - mutta sitten kun käytetään, sen pitää olla hieno, iso ja ihan reilusti överi. Olohuoneen matto on minulle juttu, jossa yksivärinen skandinaavinen design ei tule kyseeseen. 


Ja nyt sain sellaisen! Siskoni kävi reilu vuosi sitten ottamassa valokuvia puolitutuksi tulleen mattokauppiaan luona Kabulissa. Saman päivän iltana minä täällä toisella puolella maailmaa pläräsin sähköpostin liitetiedostoja ja mietin, mikä väriyhdistelmä miellyttäisi eniten. Pari päivää funtsittuani päädyin tähän muutaman neliön kokoiseen ja afgaanimatoksi poikkeuksellisen vaaleaan väriseen mattoon. Siskoni kuljetutti sen Suomeen, minä puolestaan pakkasin sen Turussa isoon putkikassiin ja toin viime kesänä Islantiin. 


Kun tänä keväänä viimein saimme rakennusluvan (jes!) ja kaksi kerrosta on yhdistetty yhdeksi asunnooksi (jesjes!), hain maton varastosta ja levitin sen olohuoneen lattialle. Remonttimme on vielä ihan kesken ja tässä on aika monta mutkaa vielä matkassa ja ruuvia ruuvaamatta, mutta heti kun täällä alkaa olla valmista, lupaan laittaa tarkemmin remontin etenemisestä.  Mutta nyt ensin tämä ihana matto, jolle on vihdoin tilaa olohuoneen keskilattialla. Tämän päällä on ihanaa lojua, lukea kirjoja ja lehtiä ja leikkiä lasten kanssa. Aivan parasta on pitkän matkan jälkeen palata kotiin, ottaa kengät ja sukat pois ja kipristellä paljaita varpaita paksua mattoa vasten. Se nopea, helppo ja tehokas after-travel-hoitomuoto. Kyllä sen takia kannatti venyttää käsivartta ja jännittää, jääkö tulliin vai ei. No en jäänyt. Eivät ne olisi sielllä tullissa varmaan ikinä uskoneet, että sain tämän käsintehdyn maton edullisemmalla Afganistanista kuin perusmaton Hafnafrjödurin IKEAsta.

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Pidimme tällä viikolla muutaman päivän mittaisen perheen yhteisen lomapätkän. O limme telttailemassa ja huom: MYÖS mökkeilemässä Islannin...

Meidän perheemme maatilalla Islannissa

29.6.17 Satu Kommentteja: 9

Pidimme tällä viikolla muutaman päivän mittaisen perheen yhteisen lomapätkän. Olimme telttailemassa ja huom: MYÖS mökkeilemässä Islannin keskiosissa Kerlingarfjöllin maisemissa. Se on yksi suurimmista kuumien lähteiden alueista Islannissa ja aivan mieletön luontokohde myös meille ei-niin-eräpirkoille. Kerlingarfjöllistä lisää tuonnempana, haluan aloittaa tämän matkajutun lopusta eli Islannin perheemme maatilalta, jossa vietimme perheen kanssa pari viimeistä reissupäivää.


Olen varmaan aikaisemminkin kertonut islantilaisesta perhemeiningistä. Islantilainen perhe on vähän leveämpi ja laajempi kuin vaikkapa se, mihin itse Suomessa totuin. Täällä anoppi, puolisoni sisaret perheineen, anopin sisaret perheineen, puolisoni puolisisarukset perheineen ja ylipäätään kaikki muutkin joka jollain tavoin ovat liittyneet osaksi tätä perheen yhteistä saagaa, kuuluvat perheeseen.
 





Vaikka asumme kaupungissa nelihenkisenä perusperheenä, oikeasti perheemme on paljon isompi. Yksi mahtava esimerkki tästä on anoppini suvun maatila Etelä-Islannissa. Kun menemme sinne, menemme tavallaan vähän kotiinkin. Puolisoni häipyy yleensä saman tien autotalliin korjaamaan jotain ruohonleikkuria, asentamaan langatonta nettiä tai siirtelemään maatilan koneita jos apua tarvitaan. Anoppi nappaa keittiön laatikosta isoja muovipussia ja lähtee harventamaan raparperipusikkoa eli hankkimaan raaka-aineita hillontekoon. Lapset leikkivät maatilalla asuvien lasten kanssa ja minun tehtäväksi jää yleensä istua kapealla penkillä keittiössä ja juoda kahvia. Tai ruokkia kanat ja hevoset, jos satumme kylään ruokinta-aikaan.


Näillä tiluksilla asuu paitsi suuri myös ihanan sekalainen perhe. Antakaas kun kerron koko jutun.

Maatila on alunperin anoppini lapsuudenkoti. Hänen vanhin siskonsa jäi pitämään maatilaa ja tapasi miehen, sai lapsen, erosi miehestä, tapasi maailmaa kiertäneen islantilaisen merimiehen ja he saivat lisää lapsia. Kaikki ne lapset viettivät lapsuutensa noissa laakeissa etelärannikon maisemissa lehmien, possujen, hevosten ja lampaiden, kanojen, kissojen, hevosten ja koirien kanssa. 

Samalla maatilalla kesäilivät myös kaikki tämän emännän sisarusten lapset: Islannissa oli nimittäin tapana vielä 1990-luvun alkuvuosille asti, että lapset viettävät kesän maaseudulla sukulaisten maatiloilla. Jalkapallokerhojen ja kuvataidekurssien sijasta muksut juoksivat kesäkuusta elokuulle landella aamusta iltaan ja osallistuivat tilan töihin. Kaupungissa asuvat töissäkäyvät vanhemmat kävivät katsomassa jälkikasvuaan sunnuntaisin - ja silloin laitettiinkin pöytä koreaksi neljästi päivän aikana: pekonia ja munia aamiaiseksi, kalaa lounaalla, iltapäiväkahvit kakkuineen ja illalla lampaanpaistia. Sunnuntai-iltana vanhemmat suuntasivat takaisin kaupunkiin autojen takakontit täynnä tuoreita kananmunia ja lapset jäivät pihalle tilan väen kanssa vilkuttamaan.

Noina kesinä omakin puolisoni oppi kaikenlaista peltotöistä seinänrakentamiseen ja koneiden korjaamiseen. Hän ratsasti islanninhevosilla työkseen pitkin peltoja ja teki heinäpaaleja.


Tuonne maatilalle on aina supermukavaa mennä. Siellä on kaksi tilaa vierekkäin. Anopin siskon ja tämän puolison vanha kotitalo rehevine raparperipihoineen ja narisevine ovineen on oikea vanhojen esineiden aarreaitta. Keittiön kaapit asennettiin kuulemma 1960-luvulla eikä niitä kuulemma vieläkään tarvitse vaihtaa. Ehkä 2020-luvulla sitten, tokaisi tilan vanha isäntä. Vanhan tilan vieressä seisoo Suomesta tuotu talopaketti. Sitä asuttaa anopin siskon kaksi tytärtä, joilla toisella on esikoistamme vähän nuoremmat kaksoslapset. Sitten on niitä eläimiä: kissoja, kanoja, lehmiä, islanninhevosia. On viljelysmaata ja heinäpeltoa, hevostenkasvatusta ja käsipallotreenejä.

Näissä taloissa tiivistyy mahtavalla tavalla islantilainen perhekeskeisyys ja ison perheen merkitys - ja se  maaseudulla ainakin ennen vanhaan aika yleinen tapa pitää huolta vähän kaikista ja muidenkin asioista kuin vain omistaan. 

Anoppini kertoi tällä viimekertaisella reissulla, kuinka hänen omalla äidillään, joka työskenteli kylällä kätilönä, oli tapana huolehtia apua tarvitsevista lapsista. Jos vaikka äiti oli sairastunut synnytyksessä tai ei ehtinyt väsyneenä hoitaa kaikkia lapsiaan miehen ollessa merillä, kätilö äitikuulemma toi "töitä kotiin" eli kotitilalleen hoitoon lapsia, jotka saivat viipyä täyshoidossa niin pitkään kuin tarve oli. 


Anopin äidin elämäntapa levisi muihinkin perheenjäseniin. Anoppini toisaalla asuva sisko on ammatiltaan opettaja. Kun hän aikanaan opetti lastenkodissa lapsia, hän pisti usein merkille yhden hiljaisen, käsiään katselevan teinitytön, joka lastenkodin henkilökunnan mielestä kärsi niin vakavasta kehityshäiriöstä että hän ei oppisi koskaan puhumaan tai keskittymään mihinkään. Anoppini sisko oli asiasta eri mieltä ja päätti yrittää adoptoida lapsen itselleen. Onneksi se onnistui, sillä nyt useamman vuosikymmenen myöhemmin tuo koko alkuelämänsä hiljaisuudessa elänyt lapsi on keski-ikäinen nainen, joka pystyy käymään muutaman virkkeen mittaisia keskusteluja, on lahjakas käsitöissä ja tulee toimeen omillaan.

No entäs anoppi itse sitten. Hän opetti vuosikymmenet vaikeasti vammaisille lapsille kotitalousoppia, toimi kotiäitivuosinaan sijaisperheenä erityishuomiota vaativille lapsille ja työskenteli perhepäivähotajana. Puolisonikin lapsuudenkodissa on siis pyörinyt aina muitakin lapsia kuin biologisia sisaruksia. Jäätyään eläkkeelle hoivavietti ei jäänyt eläkkeelle vaan hän siirtyi sitten taas kotihommiin - eli on siis hoitanut käytännössä kaikki lapsenlapsensa vauvasta tarhaikäisiksi asti. Mörssäri taitaa olla tällä erää viimeinen hoidettava. Mitähän tekemistä hän meinaa syksyllä keksiä, kun kuopus pääsee aloittamaan päiväkodissa... 


Ja nyt maatilalla vieraillessamme näimme noin kymmenvuotiaan pojan ajelemassa nurmikkoa siellä suomalaisen talopakettitalon pihalla. Kysyin uuden tyypin rekisteröityäni, että onko pitkään tyhjänä olleelle naapurimaatilalle viimein saatu uudet asukkaat. Ei kuulemma ollut. Anopin siskon lapsi, siis hän jolla on ne omat kaksoset ja maatilatöiden ohessa päivätyö sosiaalityöntekijänä läheisessä kunnassa, on alkanut tuoda "töitä kotiin". Hän toimii pojan perheen tukihenkilönä ja ottaa pojan koulujen loma-aikaan välillä mukaan maatilan töihin. Kun ei tällä pojalla kuulemma ole kesälomalla mitään tekemistä ja vaikeassa tilanteessa olevilla vanhemmilla on vaikeuksia tarjota lapsilleen puuhaa kodin ulkopuolella. Kesän harrastekurssit ja leirit ovat täälläkin ihan järjettömän kalliita eli nämä suomalaisetkin köyhien ja pienituloisten perheiden kesäongelmat ovat tuttuja myös täällä. Mutta nyt hänellä on maaseutukesäpaikka ja se on hieno juttu se.

Siis ihan mieletöntä toisista huolehtimista ja jeesin tarjoamista. Eikä näistä kukaan pidä mitään meteliä näistä asioista, vaan olen itse halunnut - utelias kun olen - toimia aktiivisena kyselijänä ja yhdistellyt sitten tiedonmurusia toisiinsa. Tämä on heille ihan tavallista elämää. Huomaanpa tässä nyt pohtivani, että sitä voisin itsekin yrittää tehdä jotain elämässä oikeasti tärkeää vähän enemmän mitä nykyään teen. 


Noh. Ainakin käymme usein kylässä, ja siitä tykätään paljon. Kaupungista kun ei kuulemma enää niin kauhean usein poiketa kyläilemään. Me käymme muutaman kerran vuodessa ja tuomme aina mukanamme lammasta grilliin laitettavaksi ja tyhjiä viinipulloja raparperimehun pullottamista varten. Nyt toissailtana kaivoin Kerlingarfjölliltä reissureppumme pohjalle jääneen kuohuviinipullon. Jäähdytin sen tilan suuressa pakkasessa ja skoolattiin sitten kaikki yhdessä keskikesälle. Siinä istuimme ison pöydän äärellä jakkaroiden, rahien ja kuka minkäkinlaisen tuolin päällä. Koko mahtavan muumiperheen voimin.

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Työurastani on takana noin suunnilleen kolmannes - tai vähän enemmän tai paljon vähemmän. Riippuen siitä, kuinka hyvin elämä kohtelee krop...

Ensi syksyn siistein juttu: Unelmaduunarit-podcast

26.6.17 Satu Kommentteja: 18

Työurastani on takana noin suunnilleen kolmannes - tai vähän enemmän tai paljon vähemmän. Riippuen siitä, kuinka hyvin elämä kohtelee kroppaa ja pääkoppaa viimeiset vuodet. Tämän ensimmäisen parinkymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon hurjia juttuja. Toki takana on läjäpäin tylsiä, peruspuurtamista suorittavia päiviä, mutta sekaan mahtuu myös niitä tajuttoman siistejä aamu- ja iltapäiviä, jolloin tuntuu että parin tunnin aikana ehtii tapahtua enemmän kuin yhden vuoden aikana yhteensä.


Viime viikolla pääsin kokemaan tällaisia päiviä kolme peräkkäin. Minä ja Hanne teemme podcast-sarjaa Unelmaduunarit, jonka podcastyhtiö Wecast julkaisee ensi syksynä. Ennen syksyä lupaan kirjoittaa lisää podcastista mediana ja siitä miten sitä käytetään ja miksi ihmeessä tällainen(kin) sisältökanava on iloksi ja hyödyksi. Olen nimittäin itse solahtanut podcastien ystäväksi tämän kevään aikana kuunnellen pääasiassa suomalaista sisältöä (esim. EVAn Matti Apusen podcast-jaksot ovat todella hyviä, vaikka podcastisännän kanssa harvoin olen mistään täysin samaa mieltä).

Unelmaduunarit on itsenäistä jatkoa keväällä ilmestyneelle Unelmahommissa-kirjalle, jossa kerromme käytännön esimerkkien ja omien kokemustemme kautta, kuinka tehdä mukavaa työelämää. Eli kuinka lähteä tavoittelemaan ja saada itselleen työ, josta oikeasti pitää.

Unelmaduunarit-podcastissa viemme näitä kirjan teemoja eteenpäin ja syvemmälle timanttisten vieraidemme kautta, joita tenttaamme heidän oman unelmaduuninsa todellisuudesta, joiden kanssa väittelemme työelämästä ja joilta kinuamme järkeviä käytännön vinkkejä. Ja nyt pääsen asiaan: niihin vieraisiin.

Meidän tavoitteenamme oli alusta asti saada Unelmaduunarit-podcastiin vieraiksi superhyvät, fiksut ja keskenään erilaiset tyypit. Erityisen tärkeää oli, että keskustelemme itseämme viisaampien ihmisten kanssa. Koska niinhän se on, että jos on jatkuvasti huoneen välkyin ja kaikkien kanssa samaa mieltä oleva tyyppi, on jatkuvasti väärässä huoneessa. Vain itseään kokeneempien ja keskenään erilaisten ihmisten seurassa kehittyy, saa uusia ajatuksia, innostuu ja tajuaa katsoa asioita muustakin kuin siitä omasta näkökulmasta.

Äänitimme viime viikon alussa ensimmäisten tuotantokautemme jaksoista puolet. Voi jösses, miten hienoja niistä kaikista jaksoista tulikaan!! Koin jokaisen jakson aikana useamman kerran sellaisia onnellisuuden ja havahtumisen hetkiä, joista joutuisi tavallisesti maksamaan maltailta jollekin superpuhujakonsultille. Nyt vain kuuntelimme, kun studioon tulleet vieraat puhuivat.

Ai sen voin tehdä noinkin? Ei hittolainen, miten hyvin vedetty! Aaargh, miksi mä en ole ajatellut tätä aikaisemmin niin? Välillä menin vain sanattomaksi.


Saimme jututtaa lahjakasta valokuvaajaa, oman erinomaisesti menestyvän design-merkin luonutta yrittäjää, poliisia joka kirjoittaa ”vapaa-ajallaan” rikoskirjoja, näyttelijä-kirjailija-koomikkoa, yhtä Suomen suosituimmista bloggaajista ja erästä superkokenutta työhyvinvoinnin asiantuntijaa. Syksyllä meillä on vielä kuusi muuta vähintään yhtä huikeaa tyyppiä avautumassa työelämän eri puolista. Lupaamme mm. konkreettisia vinkkejä oman työn hinnoitteluun ja palkkaneuvotteluihin, välineitä oman lahjakkuuden löytämiseen, tositarinoita siitä kun hommat menee välillä päin persettä ja omien liikavarpaiden hoitokin pitää aikatauluttaa, jotta sen ehtisi tehdä ja siitä, kuinka tuntemattomasta harrastelijasta noustaan muutamassa kuukaudessa starojen toimeksiantajaksi.

Pysähdyin usein viime viikolla ihmettelemään, kuinka avoimesti ja kiinnostavasti nämä ihmiset puhuvat itsestään ja ajatuksistaan meille. Miten me voimmekin olla niin etuoikeutettuja, että saamme kuulla kaikki nämä jutut ja oppia kaikki nämä asiat? Ja sitten vielä kertoa niistä muille ja jakaa tätä tietoa eteenpäin!

Miksi ihmeessä? Ei meillä ei ole tarjota Teslan takapenkkiä tai rahaa haastateltaville, emme ole megaluokan julkkiksia, joiden kanssa kannattaa hengata saadakseen tuotteensa tai brändinsä oikeaan paikkaan näkyviin. (Ei ole luvassa edes mittavaa insta-famea for real: mulla on alle 5 000 Intagram-seuraajaa, kaikilla vieraillamme on moninkertaiesti enemmän.)

Vieraiden mukaan lähteminen tuntuu ihan mielettömältä, mutta on silti niin kovin yksinkertaista. Kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin auttamisesta. 


Ihminen saa vahvan verkoston, kun toteuttaa omaa unelmaa ja samalla auttaa muita toteuttamaan heidän omat unelmansa. Auttaminen lisää omaa onnellisuutta. Tutkimusten mukaan toisia auttavat elävät onnellisempina ja pidempään. Oma mieliala kohoaa, kun pystyy jeesaamaan muita mäessä. Useimmissa ihmisissä on sisäänrakennettu ominaisuus vastavuoroisuuteen: kun jotakuta autetaan, hän haluaa antaa takaisin. Hyvä verkosto ja – eli siis myös hyvät ystävät – heittävät takaisin vähintään sen, mitä sinne itse on antanut. 

Unelmaduunarit-podcastin kautta me Hannen kanssa olemme vain yksi lenkki tässä jeesaamisen ketjussa. Me heitämme toimitettuna, sopivanmittaisena ja korvahierontaan asti tuotettuna äänenä eteenpäin sitä, mitä me olemme saaneet: hyviä neuvoja, timanttisia ajatuksia ja vertaistukea, joka auttaa jaksamaan paitsi niissä superpallohetkissä myös silloin kun tekee vain mieli vetää verhot kiinni ja painua peiton alle.

Vieraitamme on jeesattu, joten he jeesaavat meitä. Meitä on jeesattu, joten me haluamme tottakai jeesata eteenpäin. Ja niin se jatkuu.

Kääks. Nyt tuli tätä kelaillessa kyllä itsellekin niin hyvä mieli, että alkoi melkein itkettää. Kysymyksiä podcastista? Vieraista? Asioista, joihin haluaisitte vastauksia? Tai ihan vaan virtuaalikiljahdus. (Multa pääsi just yksi, iiik!).

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lähdimme kesäkuun alussa telttailemaan - jos muistatte. Noooh, minä muistan kyllä, enkä tule ihan heti unohtamaan. Se reissu ei men...

Totuus perheen telttaretkestä

24.6.17 Satu Kommentteja: 15

Lähdimme kesäkuun alussa telttailemaan - jos muistatte. Noooh, minä muistan kyllä, enkä tule ihan heti unohtamaan.


Se reissu ei mennyt putkeen, vaikka sitä katsoisi miten monipuolisesta näkökulmasta tahansa. Mutkalle meni. Ensinnäkin jo heti ensimmäisenä päivänä oli kylmä kuin Helsingin helmikuussa. Kääntelin tuloiltana toppatakki päälläni lampaankyljyksiä matkagrillissä ja kirosin sitä, että unohdin kotiin suolan ja astiapyyhkeen. 

Ilma kylmeni iltaa kohden ja kaikki kävi hankammaksi: pukeminen, hampaidenpesu, iltapalan laittaminen. Kuopuksenkin kiukku kasvoi. Telttailun idea ei avautunut hänelle ihan ensi yrittämällä. 

Uudesta nukkumispaikasta hämmentynyt mörssäri heräsi kymmenennen kerran kellon ollessa jotain aamukolmen ja neljän välillä. Pärähdin itse kuiskaushuutamaan että pitäkää s**tana tunkkinne, minä menen autoon nukkumaan.

No en voinut mennä, koska siellä ei ollut tilaa vaan kaikki matkatavarat hujan hajan. Kun kuopus vihdoin sai unesta kiinni ja yhteiseen makuutilaan laskeutui rauha, minä itse en enää saanut unta, koska selkääni särki, koska minulla oli kylmä ja koska minulla oli hirveä pissahätä.


Pujottauduin vaelluskenkiin ja sukelsin kylmään ulkoilmaan. Ei ollut pimeä ulkovessa selvin päin olevan toimistotyöläisen paikka neljän aikaan aamuyöllä. Vessareissun jälkeen pillitin teltan eteisesä villapaitaan kääriytyneenä väsymyksen, turhautumisen ja lomapettymyksen kyyneleitä. Vannoin hiljaa mielessäni, että en enää ikinä lähde telttailemaan. En ainakaan täällä jääkaapissa. En ainakaan lasten kanssa enkä ilman tukevaa aikuisten koon matkasänkyä, jossa on hyvä patja. Perhetelttailua kyllä todellakin, kun vain h-kirjaimen vaihtaa s-kirjaimeen. 

No tuli aamu. Tuli lisää vettä. Vesisade jatkui tunteja. Myöhemmin iltapäivällä tuuli "onneksi" nousi 15 metriin sekunnissa, niin saatiin sateen tauottua kamat hetkessä kuiviksi. 

Pikkulusikat hävöksissä, hedari univajeesta ja hammasharja, joka tipahti aamuväsymyksessä vessanpönttöön. En tiedä itsekään miksi, mutta päätin jaksaa vielä toisenkin yön. Kun kerran tänne asti oli lähdettu ja kaikki kamat pakattu.

Sitä paitsi pakkohan tästä lomailusta on parempi olo jäädä, ajattelin.

Ja jäihän siitä, ainakin ihan pikkuriikkisen. Ilma lämpeni jo kymmeneen kesäiseen asteeseen ja seuraavalla leirintäalueella oli pöytä ja sen ympärillä pari puupenkkiä. Ruoanlaitto kävi helpommin kun ei tarvinnut sammakkoperspektiivistä pyllistellä. Pikkulusikatkin löytyivät ja yöunien pituus venähti jo jopa seitsemään tuntiin.

Reissun jälkeen olin silti väsyneempi kuin reissuun lähtiessä. Naamani oli turvoksissa, hiukset takussa ja teltassa leijaili hienhaju. Muu perhe vaikutti freesiltä ja jopa tyytyväiseltä. Ainoa kritiikinpoikanen koski äidin ja vaimon tunnelmaa, sitä olisi kuulemma voinut olla vähän paremmalla tuulella.


Tämä lapsiperhetelttailu on kyllä sellainen hc-harrastus, että niistä treeneistä palautuminen vaatii aikaa. Siksi onkin ehkä vähän kummallisen kuuloista, että huomenna me mennään taas. 

Auto odottaa pihassa täynnä tavaraa ja kylmälaukun jääpalikat ovat pakkasessa jäätymässä. Suuntaamme neljäksi yöksi kolmen tunnin ajomatkan päähän yhdelle ryoliittialueelle värikkäitä vuorenrinteitä ja kuumia lähteitä katsomaan.

Odotan matkaamme innolla! Sillä tällä kertaa vaadin ohjelmaan yhden parannuksen. Minun ei tarvitse nukkua teltassa, jos en halua. Olen kohta 40-vuotias. Voin ihan itse päättää. Niinpä vuokrasin leirintäalueelta simppelin mökin, ja minä aion ihan kaikkien ja etenkin oman hyvinvointini takia nukkua siellä. Sinne saa kuka tahansa muukin ryömiä teltasta vaikka keskellä yötä. Kaikki muut kyllä tosin vannoivat viihtyvänsä teltassa. Mörssärikin katseli eteisen nurkkaan kokoontaitettua matkasänkyään hyväksyvään malliin.

Perhelomailu on ihana asia. Mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki asiat on pakko tehdä koko reissun ajan yhtenä yksikkönä. Kannustan soveltamaan. Jos makuupaikasta, matkakohteesta tai matkustustavasta ei päästä yhteisymmärrykseen ja kompromissit maistuvat kuivalta sahanpurulta, kannattaa kunkin tehdä niissä tärkeimmissä asioissa kuten itse haluaa. Sitten niissä vähemmän tärkeissä voi antaa periksi ja etsiä yhteisiä tapoja tehdä ja toteuttaa. 


Minulle nukkuminen ja hyvät yöunet ovat erittäin tärkeitä, haluan pitää niistä kiinni. Siksi minä haluan nukkua sisätiloissa. Mutta voin ihan hyvin vääntyä raikkaaseen ulkoilmaan aamukahvia juomaan ja lounasta laittamaan.

Ja kas, perheen yhteenlaskettu tyytyväisyys reissua kohtaan on taas pikkuisen korkeampi. Tai no, ei minun varmaan vielä kannata luvata. Raporttia seuraa sitten viikonlopun jälkeen...

15 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen siis Suomessa nyt. Työmatka islanninhevosten selästä jatkui Helsinkiin, missä olen tekemässä Lähiömutsin Hannen kanssa Unelmaduunarit...

Ajatuksia kaukosuhteesta

20.6.17 Satu Kommentteja: 10

Olen siis Suomessa nyt. Työmatka islanninhevosten selästä jatkui Helsinkiin, missä olen tekemässä Lähiömutsin Hannen kanssa Unelmaduunarit-podcastia. Studiotyöskentelyn, suunnittelun, vieraiden tapaamisen ja kaikenmoisten kokoontumisten tauoilla on puhuttu kaikenlaista, ja yllättävän paljon miehistä. No heh, heistä - siis ihanista miehistä - on hankala jos ei ihan mahdoton puhua liikaa.


Palasin yhdessä keskustelussa ajassa taaksepäin siihen aikaan, kun me puolisoni kanssa tapasimme Reykjavikissa.

Emmehän toki heti alkaneet seurustella. Se ei ollut välimatkan takia mahdollista. Asuimme eri maissa lentomatkan päässä toisistamme ja meillä molemmilla oli omat arkemme. Minulla Suomessa ja hänellä Islannissa. 

Kaukosuhteissa usein joko riutuu tai nauttii täysillä. Erillään on ikävä ja pitkän tauon jälkeen tavatessa järjettömän hauskaa. Meillä ei kellahtanut oikeastaan kummankaan puolelle, koska pidimme kaukosuhteen lyhyenä. 

Olimme jo aika "vanhoja" kun tapasimme. Minä lähenin kolmeakymppiä ja se komea islantilainen oli jo sen yli. Tiesimme molemmat, että emme halua alkaa ylläpitää vuosien mittaista kaukosuhdetta tapailemalla vain loma-aikoina. Sellainen ei ollut siinä elämänkohtaa meitä varten.

Kaukosuhteessa suhteeseen voi liittyä paljon kaikkea sellaista, mistä ne muotoutumassa olevat pariskunnat, jotka asuvat samassa kaupungissa, eivät välttämättä koe lainkaan.

Kun tavataan olosuhteiden takia vain harvoin, ensihuuma kestää todella pitkään. Se ei kaukosuhteessa oikeastaan tahdo loppua ollenkaan: toisen tapaamista odottaa joka kerta ihan hulluna ja kaikki on upeaa, poikkeuksellista ja ihanaa. Me emme halunneet sitä, vaan etsimme tavallista  ja pysyvämpää arkea.

Kaukosuhteessa tapaamiskertoihin latautuu valtava määrä odotuksia: kun nyt vihdoinkin tavataan, on aivan mielettömän ihanaa tai ainaknin sen pitäisi olla. Sinä yhtenä pitkänä viikonloppuna Pariisissa ei maata kaksin sohvalla ja katsota telkkaria vaan pitää tehdä jotain upeaa ja erityistä, koska nyt kerrankin ollaan yhdessä muuallakin kuin whatsupissa. Me emme halunneet tätäkään, tai siis MINÄ en halunnut. Itseni tuntien nimittäin tiedän, että olisin juurikin tuollainen odotusten lataaja ja pilaisin luultavasti koko aluillaan olevan hienon jutun rimpuilulla.


Meidän osalta kaukosuhde oli helppo, koska se kesti vain vähän aikaa. Tiesimme molemmat, mitä halusimme ja mitä emme halunneet. Emme halunneet alkaa vain treffailla vuosikausia (jep, olemme niitä parisuhdemalliin solahtaneita heteroita - tuo oli siis kyllä kerrassaan mainio haastattelujuttu kunhan vaan malttaa lukea muutakin kuin otsikon). Se oli joko parisuhde tai sitten ei mitään. 

Se, voiko hyvästä panokaverista tai jalat alta vievästä ihastuksesta - ja parhaassa tapauksessa molemmat kattavasta kokonaisuudesta - tulla myös parisuhde ja asuntolaina, ei selviä kuin kokeilemalla. Niinpä me päätimme kokeilla ja teimme sen ihan heti.

En enää muista kumpi sen meistä ensin keksi, mutta idea oli erinomainen: päätimme muuttaa niin sanottuun kolmanteen maahan. Emme hänen tai minun kotimaahani, vaan Barcelonaan. Ajattelimme, että siellä vieraassa paikassa voisimme katsoa, toimiiko arki, ja jos se toimii, voisimme muuttaa sen jälkeen takaisin pohjoiseen. En halunnut ottaa sitä riskiä, että muuttaisin miehen perässä Islantiin, koska jos mies olisi osoittautunut mulkeroksi, minulle olisi jäänyt Islannista huono fiilis ja olisin joutunut palaamaan Suomeen huonojen muistojen kera. Puolisoni diggaa Suomesta, joten epäilen hänellä olleen vähän samantyyliset ajatukset.


Niinpä lähdimme Kataloniaan. Sieltä oli molemmille noin neljän tunnin lento takaisin kotimaahan, jos toisen naama olisi alkanut ärsyttää eikä yhdessäasumisesta olisi tullut mitään. 

Kun arkea kokeilee molemmille vieraassa paikassa kielellä, jota kumpikaan ei osaa, tulee samalla mittautettua omat ja toisen stressitasot ja nähtyä se, kuinka toinen reagoi uusiin ja välillä hankaliinkin tilanteisiin. Niitä kun tulee ihan jokaisen elämässä joskus vastaan.

No mutta meillähän oli Barcelonassa hiton hauskaa. Opettelimme kielikoulussa kielen, teimme freelance-töitä kotitoimistossamme, otimme aurinkoa pienen kolmiomme kapealla parvekkeella, kävimme iltaisin ulkoilemassa läheisellä Montjuicin vuorella, matkustelimme lähiseuduilla ja joimme parin vuoden aikana hiton paljon cavaa. 

Sitten muutimme Islantiin ja ostimme asunnon. Ja tulin raskaaksi. Oho. Ja sitten kirjoitin ekan postauksen tähän blogiin. 

Ja niin tämä kaikki sai alkunsa.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Voihan suloisen islanninhevosen lihaksikas pylly. Kyllä on taas takana sellainen työviikko, että sille ei vedä vertoja edes keskinkertaine...

Islannin hevoskesä viidessä sekunnissa

18.6.17 Satu Kommentteja: 4

Voihan suloisen islanninhevosen lihaksikas pylly. Kyllä on taas takana sellainen työviikko, että sille ei vedä vertoja edes keskinkertainen oma loma. Käykäähän satulaan, niin kerron tarkemmin!


Kun nyt jälkeen päin katselen näitä siellä täällä pitkin reissua napsaisemiani kuvia, huomaan tulleeni yllätetyksi jälleen kerran. Miten hienoja paikkoja täällä on ja miten mieleenpainuvia juttuja täällä voikaan kokea. 




Islanti yllätti, vaikka se on minulle jo niin kovin tuttu. Ajopäiväkirjojen ja tehtyjen retkien merkintöjen perusteella olen matkustanut Islannissa tähän päivään mennessä yli 35 000 kilometriä. Islannin kiertävä päätie, tie numero 1, on pituudeltaan noin 1 300 kilometriä. Olen kiertänyt Islannin kymmenkunta kertaa ja ne loput 20 000 kilometriä tulevat sivuteiltä, edestakaisista kyläreissuista ja viikonloppumatkoilta maaseudulle. Islannissa on enemmän teitä, joita olen matkustanut, kuin teitä, joita en ole kulkenut.


Sitten laskin, kuinka paljon olen ratsastanut ja vaeltanut omin jaloin tällä tuulen pieksemällä saarella. Hämmästyin vähän lisää, nimittäin 1 500 kilometrin verran. Hevostelukilometrejä on kertynyt huima määrä. Olen vetänyt näitä islanninhevos- ja aktiivilomia viiden vuoden ajan, pari tai kolme kertaa kesässä. Yhdellä reissulla on ratsastettu 3–5 päivää ja yhtenä päivänä kilometrejä kertyy vaihteleva määrä, 15–35 kilometriä. 



Viime kesän erämaahevosretkellä - joka on edelleen jännin asia, joita olen islanninhevosten kanssa kokenut - ratsastin oman päiväennätykseni eli 35 kilometriä. Viime viikon reissulla etenimme yhdellä kuuden tunnin mittaisena päivänä melkein yhtä paljon, tarkemmin sanottuna 28 kilometriä. 

Se päiväretki vei meidät käyntiä, tölttiä ja laukkaa Atlantin rannikolle, mäkiä ylös ja mäkiä alas. Erityisen spesiaalin tuosta päivästä teki kaksi asiaa. Sain ratsastaa suosikkihevosellani Hötturilla eli Hatulla. Nimensä hevonen on saanut värityksestään: lähes valkoinen hevonen on vetäissyt päähänsä mustan kommandopipon. Tuo vanha ruuna on vahva kuin piru. Sillä taitaa olla tallin lihaksikkain takapuoli ja jyhkein rakenne. Pää on niin suuri, että suitsien päällä kulkeva turparemmi pitää laittaa uloimpaan reikään. Se on halutessaan nopea kuin nuori ratsu mutta varma kuin tärisevä traktori. Töltti ei ole pehmeintä sorttia mutta tarpeeksi miellyttävää ja laukka islantilaisittain keskinopeaa. Kovin kuvauksellinen tämä suosikkihevoseni ei ole, mutta eipä hyvän ratsun olekaan pakko kiiltävällä karvalla tai pitkällä harjalla koreilla.


Erityisen spesiaalin tuosta 28 kilometrin mittaisesta reissusta teki se, että näimme matkan aikana useita lahtivalaita. Ne uiskentelivat monta kilometriä hevosletkamme tahtiin ja kävivät säännöllisesti pinnan päällä näyttämässä itseään. Se oli huikea valassafari ratsain.



Sain tämän viikon aikana Islannista jotain lisää, jotain mitä en ollut aikaisemmin kokenut. Kuten esimerkiksi se valaiden ja hevosten synkronoitu kulku. Tai se, kun kävelin yhtenä iltana yhdentoista jälkeen ulkona. Oli täysin tyyntä, pilvetöntä ja taivaalla paistoi aurinko. Grenivíkin takana nousevan Kaldbakurin vuoren luminen huippu heijasti lämmintä, öisen auringon valoa. Hevostilan alalaitumella seisoskeli pystypäinen tamma, jonka jaloissa nurmikolla nukkui pieni, muutaman viikon ikäinen varsa. Sitten yhtäkkiä pastellinsävyisen maiseman läpi lennähti yönmusta korppi ja hävisi horisonttiin yhtä nopeasti kuin oli kuvaan ilmestynytkin. 

Se oli Islannin kesä tiivistettynä viiden sekunnin mittaiseen hetkeen.




Oikeastaan nämä kaikki kuvat ovat esimerkkejä muutaman sekunnin mittaisista hetkistä. Koska sellainen se Islannin kesä on: se pysyy samana vähintään viisi sekuntia. Viime viikon ensimmäisestä ratsastuspäivästämme ei ole kuvia, koska silloin mereltä puhalsi lähes talvinen, kylmä tuuli. Kameraa ei voinut ulkoiluttaa, koska se olisi vaatinut hanskojen poistamista. Mutta sellainen se Islannin kesä juuri on: täynnä erimittaisia yllätyksiä.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Se on hyytävä ja monelle epämiellyttävän ajankohtainenkin kysymys, mutta se pitää silti uskaltaa kysyä. Kaupallinen yhteistyö: YTK...

Entä jos työt loppuvat?

15.6.17 Satu Kommentteja: 26


Se on hyytävä ja monelle epämiellyttävän ajankohtainenkin kysymys, mutta se pitää silti uskaltaa kysyä.

Kaupallinen yhteistyö: YTK ja Suomen Blogimedia

Kun minä hain opiskeluaikana osa-aikatöitä, kävin hetken aikaa erään työnvuokrausfirman kautta tekemässä keikkatoimistoduunia muutamissa eri firmoissa. Aika pian tajusin, että minun olisi paljon kannattavampaa laskuttaa näitä firmoja suoraan kuin tuottaa rahaa jonkun väliportaan taskuun.

Niinpä perustin toiminimen ja aloin tehdä kaikenlaisia viestintään liittyviä projekteja: yritysjulkaisuja, oikoluku-urakoita, lehtijuttuja, julkaisujen suunnittelua, käsikirjoitusten editointia ja yritysten mediasuhteita. Sitten vähän myöhemmin kokonaisia lehtiä, yritysviestintäprojekteja, kirjojen käsikirjoituksia, vähittäiskauppaa ja digimarkkinointia. Tällä yrittäjän polulla olen ollut kohta 15 vuotta – ja aina, joka ikinen vuosi, kuukausi ja viikko on riittänyt töitä. Yleensä enemmän kuin mitä olisin ehtinyt edes tehdä. Koska olin jo usean vuoden ajan ehtinyt vastata aika moneen tiedusteluun ”kiitos, mutta nyt en ehdi”, en osannut yhtään odottaa, että yhtäkkiä tapahtuisi hetkellinen hyytyminen.


Tänä talvena sukset sitten osuivat hiekkaan ja eteeni tömähti kuiva kausi. Kirjoitin aiheesta tänne blogiinikin, ja siitä postauksesta tuli yksi tämän vuoden luetuimpia. Hienoa! Koska työ, sen merkittävyys ja sen riittävyys on tärkeä miettimisen aihe kenelle tahansa.

Kevät meni ja tuli kesä - ja tilauskanta niin sanotusti palasi ennalleen. En ilmoittautunut keväällä työttömäksi vaan elin säästöillä ja käytin arkisin aikaa kaikkeen sellaiseen, mihin minulla ei ole muuten ollut tarpeeksi aikaa. Nyt taas elellään ja tehdään töitä entiseen malliin. En tiedä, kuinka kauan, mutta eipä tässä maailmassa mikään muukaan asia koskaan täysin varmaa ole.

Vaikka oma tämänhetkinen työtilanne näyttäisi todella hyvältä eikä mitään riskiä työpaikan menettämisestä tuntusi olevan – on vain yksi asia lopulta 100 %:n varma. Ja se on se, että työn jatkumista ei oikeasti koskaan voi varmaksi tietää.

Ei tarvita kuin yksi luonnonkatastrofi maapallon toisella puolella tai joku iso markkinahäiriö, joka laittaa liikkeelle vierivän lumipallon. Sen jälkeen yllättäviä asioita tapahtuu nopeastikin. Ennen kuin kiireinen asiantuntija ehtii lounastaan lopettaa, saattaa hän yhtäkkiä ollakin vailla työtä.



Kerronpa muutaman esimerkin, jotka kuvaavat hyvin työttömyyden yllättävyyttä.


Kun Islannissa purkautui Eyjafjallajökullin tulivuori keväällä 2010, tuhkalingon vaikutus levisi kansainvälisen kaupan kautta Afrikkaan ja Aasiaan asti. Esimerkiksi Kenian Isoon-Britanniaan suuntautunut kukkavientibisnes kärsi lentoliikenteen lamautumisen takia paljon. Moni kenialainen kukkafarmari meni konkurssiin ja moni tiloilla työskennellyt jäi työttömäksi.

2000-luvun alun pankkikriisissä monet pankkiirialan työntekijät, myös monet kaverini, täällä Islannissa ja meren takana Yhdysvalloissa saivat kenkää ilman varoitusaikaa, koska suuret ja perinteikkäät työnantajat kaatuivat muutamassa päivässä.

Juuri nyt on paljon työtä tarjolla IT-alalla esimerkiksi pilviarkkitehdeille sekä lisätyn todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden osaajille. Vaan mikä on tilanne 5 vuoden kuluttua? Millaisia osaajia digitaalisen megatrendin murros silloin janoaa töihin? Kiinnostako vuonna 2025 enää ketään asioiden internet? En minä vaan tiedä. Tietääkö loppujen lopuksi kukaan? (Ei tiedä.)


Elämäänsä ei voi kuitenkaan elää jatkuvasti kytevä tuli takapuolen alla pahinta peläten. Siksi ihmisillä on tapana vakuuttaa tärkeitä asioita elämästään. Koti turvataan kotivakuutuksella, perheenjäsenten hyvinvointi turvataan matkan aikana matkavakuutuksella, älylaitteet tietoturvalla, kesämökeille hankitaan varashälyttimiä ja niin edelleen.

Mutta mitenpä on työttömyyden varalle?

Suomessa on tällä hetkellä satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään työttömyyskassaan. Voisi olla paikallaan liittyä.

YTK eli Yleinen työttömyyskassa on Suomen suurin työttömyyskassa. Vakuutus työttömyyden varalle maksaa alle 10 euroa kuussa. Kuka tahansa töissä käyvä voi liittyä, alalla ei ole väliä. Yrittäjät – kuten minä – emme voi tähän kassaan liittyä, mutta kuka tahansa palkansaaja voi. (Yrittäjille on siis omat työttömyyskassansa.)


Jos sinä käyt töissä, mutta et kuulu työttömyyskassaan, mieti hetki, kannattaisiko liittyä. Tee edes yksi pieni laskutoimitus. Laske, paljonko maksat kuukaudessa koti-, matka-, henki-, auto- ja muista vakuutuksista.

Summa on mitä luultavimmin kymmentä euroa suurempi. Silloin työttömyyskassajäsenyys kannattaa jo ihan siksikin, että mahdollisen työttömyyden koittaessa selviää helpommin niistä muista omaa elämää ja omaisuutta turvaavista maksuista. Se että menettää työpaikan, on nimittäin jo tarpeeksi iso kolhu omaan arkeen. Jos sen lisäksi epävarmuus kasvaa muillakin elämän osa-alueilla, arki muuttuu nopeasti todella tukalaksi.

Pienimmilläänkin ansiosidonnainen päiväraha on joka tapauksessa isompi kuin peruspäiväraha.

Yleisen työttömyyskassan jäseneksi voit liittyä täällä, alle kympillä kuussa.

Kuvat: Uusimmalta työreissultani Pohjois-Islannista. Lupaan reissusta oman jutun ja lisää kuvia pian! Ensin venyttelen satulassa rasittuneet pakarat vetreiksi, että pystyn jälleen istumaan koneen ääressä...

26 kommenttia:

Mitä tuumaat?

No ohhoh. Eipä ole muuten enää montaa piikkiä pystyssä lapsesta kaksivuotias -kammassa. Päiväkoti alkaa elokuussa, kaksi kynttilää on kaku...

Lapsen kehitys - 21 kuukautta

15.6.17 Satu Kommentteja: 3

No ohhoh. Eipä ole muuten enää montaa piikkiä pystyssä lapsesta kaksivuotias -kammassa. Päiväkoti alkaa elokuussa, kaksi kynttilää on kakun päällä syyskuussa. Aika kuluu - ja ajankulumisen aikana tapahtuu. Viimeisten viikkojen aikana olen huomannut kahden asian erityisesti nousseen kuopuksen elämässä framille: isosisko ja suomen kieli.

Isosisko on kuopuksen mielestä maailman coolein ihminen maailmassa. Heti ensimmäisenä herättyään mörssäri kysyy, joko voi mennä herättämään "sistan", joka on hänen itsensä antama lempinimi isosiskolle. 

Ja voi sitä riemua, kun isosisko aamulla päästää pikkiksen sänkyynsä loikoilemaan tai antaa luvan kurkata vaaleanpunaiseen korurasiaan. Pyörivän balleriinan ja Joutsenlampi-biisin ekaan kertaa kuultuaan kuopuksen ilme oli jotain hyvin samankaltaista kuin tässä:


Mikään ongelma ei ole liian iso tai kiukku liian väkevä, jos vaan isosisko syöttää, lukee, pukee vaatteet ja juttelee. Onneksi isosisko on kärsivällistä tyyppiä ja tykkää tehdä kaikkea tätä.

Tässä alkukesän aikana mörssärin kielenkehitys on mennyt paljon eteenpäin ja aivan erityisesti suomen kieli. Hän aloitti puhumalla islantia. Mörssäri on kyllä jäpättänyt muutamia suomenkielisiä sanoja jo pitkään (äiti, ruokaa, kiitos, roska-auto), mutta kaksi- ja kolmisanaiset lauseet ovat olleet tähän asti islantia.


Kodissamme puhutaan molempia kieliä: minä puhun lapsille suomea ja puolisoni islantia. Yhdessä nelistään puhumme islantia, minä ja lapset kolmistaan suomea. Nyt kun lapset ovat alkaneet puhua myös kahdestaan, kuulen esikoisen useimmiten aloittavan islanniksi. Hän puhuu päivän aikana enemmän islantia kuin suomea, joten islanti tulee luonnollisemmin mieleen ensimmäisenä ja nopeammin. Olen kuitenkin esittänyt esikoiselle toiveen, että olisi ihan mahtavaa jos hän vaan millään muistaisi puhua pikkikselle suomea edes välillä, ettei se jää  päivittäisarjessa vain minun harteille. Toiveeni on kuultu - esikoinen saattaa aloittaa mörssärille kuvakirjan lukemisen islanniksi, mutta vaihtaa pian suomeen, jos vain olen taustalla "yskimässä".


Ja nyt mörssäri on alkanut pälättää myös suomea. Kuvakirjoissa ei ole automaattisesti enää sól, kisa ja hlaupa vaan siellä kissat juoksee ja aurinko paistaa. Välillä tietysti myös sól paistaa ja kissa hlaupa, mutta näin tämä meni esikoisellakin: ensin hän oppi muutamia sanoja molemmista, sitten kehittyi islanti vähän enemmän, sitten suomi tuli perässä, sitten niitä puhuttiin hetken aikaa päällekkäin ja lomittain. Muistaakseni noin kolmivuotiaana esikoinen alkoi vaihtaa kieltä sen mukaan kenelle hän puhui.

Sól paistaa!
Minä kiitän.

Lapsen kehitys -jutut:


3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Teimme perheen kanssa perjantaina supernastan iltakävelyn. Nousimme Reykjavíkin nimikkovuorelle Esjalle (914 m) kuuntelemaan islantilaiste...

Vuoristovaellus rap-konserttiin

11.6.17 Satu Kommentteja: 9

Teimme perheen kanssa perjantaina supernastan iltakävelyn. Nousimme Reykjavíkin nimikkovuorelle Esjalle (914 m) kuuntelemaan islantilaisten räppäreiden keikkaa. 


Islantilainen mobiilifirma Nova järjestää kerran kesässä ilmaiskeikan Esjan rinteellä. Tänä vuonna Esja-illalle osui mainio sää ja koko perhe oli koossa. Ajattelimme, että miksipä ei! Tilasimme iltapäivällä kotiin pitsat, söimme aikaisen illallisen ja pakkasimme autoon kuopuksen kantorinkan, pari litraa vettä, keksejä ja pitsoista yli jääneet viipaleet. Esjan parkkipaikalle ajoimme Reykjavikista noin 20 minuutissa.



Esja on todella suosittu ulkoilukohde pääkaupunkilaisten keskuudessa. Tänne tehdään rauhallisia sunnuntaikävelyitä kaveriporukalla ja oman perheen kanssa. Kuntoilijat käyvät kesäaikaan Esjalla lenkillä ja kellottavat aikoja ylämäen juoksuun. Nyt kaupungin nimikkovuoren rinteillä nähtiin myös niitä, jotka eivät tavallisesti arjessa harrasta vuoristovaeltamista.

Siksi olikin hienoa huomata, että järjestelyt toimivat hyvin. Polun varrella lähes joka mutkan kohdalla oli kaksi islantilaisen pelastuspartion jäsentä katsomassa, että vaellus sujuu kaikilta hyvin. Jos joku kompastui ja tarvitsi apua, jeesi oli lähellä.

Polun varrella musiikki soi kivien päälle asetelluista kajareista ja kävelyä rytmittävät motivaatiokyltit kannustivat kävelijöitä jaksamaan ylämäessä. Miten mainiota! Konsertti järjestettiin kuuden aikaan illalla, eli mukaan pääsivät töissäkävijät mutta myös perheet, joissa on pieniä lapsia. Tieto ilmaiskonserteista lähetettiin tekstarilla Novan liittymäasiakkaille ja tilaisuutta mainostettiin radiossa ja Facebookissa. Paikalle saapui aurinkoisena perjantaialkuiltana tuhatkunta kävelijää ja helikopterikyytiläistä. Urheilua, musiikkia ja hauskaa yhdessäoloa luonnossa - aivan loistava tapahtuma ja kerrassaan erinomainen markkinointitempaus. 



Illalla vuorenrinteen ja parkkipaikan väliä suhasi  helikopteritaksi. Kyllä vain! Näin keikalle pääsivät siis ne, jotka eivät syystä tai toisesta pysty tekemään reilun tunnin mittaista ylämäkivaellusta. Yhdensuuntainen lippu irtosi keikkailtana noin 50 eurolla. Ne samat kopterit lennättivät vuoren rinteelle myös äänentoistolaitteet, sähköt, bändit ja esimerkiksi yhden julmetun ison diskopallon.  

Matkan aikana viihteestä vastasi tietysti kuopus. Hän kun oli jälleen sitä mieltä, että  kävellä ei voi eikä varsinkaan vuoristossa ilman selostusta. Koko matkan ylös vuorelle ja alas parikkipaikalle hän etsi ympäristöstä kommentoitavaa. Ooh, voffi! Hau hau. Oooh, kääppänen. Bsssss. Tónlist! (musiikkia!). Ou mai gaad. Aurinko! Pilviä! Mennään ylös! Mennään alas! 







Myös esikoinen yllätti reippaudellaan. Tämä oli hänen ensimmäinen omin jaloin kävelty ylämäkivaellus vuorentapaiselle. Melkein kilometriin kuitenkin kiivettiin eikä hän kritisoinut matkan kestoa tai ylämäkeä kertaakaan. Toki kävelimme hitaasti ja pysähdyimme katselemaan matkan varrella kuohuvaa jokea, kukkasia ja hauskannäköisiä kiviä. Emme kellottaneet aikaa vaan keräsimme vain hyviä kokemuksia.



Islantilaisräppärit soittivat puolisentoista tuntia radiosta tuttuja listahittejä (esiintyjinä mm. tämä Emmsjé Gauti). Lapset jaksoivat hyvin sen ajan hengailla niityllä ja hytkyä musiikin tahdissa. Eväiden syönnin ja keikkojen jälkeen keräsimme tavarat reppuun ja nostimme lapsen rinkkaan. Laskeuduimme alas hitaasti, sillä alamäki oli jyrkähkö ja pyörivät pikkukivet lisäsivät kompastumisvaaraa. Lopulta ainoastaan minä sain reissulla kolhuja. Onnistuin nimittäin käräyttämään naamani, sillä unohdin laittaa aurinkovoidetta.

Jösses miten hyvä lapsiperhetapahtuma. Mahtava kombo kulttuuria, ulkoilua, luontoa ja yhdessäoloa. Jatkoon! Ensi kesänä todellakin uusiksi.

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?