Luin tuossa mielenkiintoisia uutisia kotikaupungistani Reykjavikista. Nyt tulee muutama mehevä ja äärimmäisen kiinnostava prosenttiluku ma...

Reykjavík on meidän!

31.5.17 Satu Kommentteja: 4

Luin tuossa mielenkiintoisia uutisia kotikaupungistani Reykjavikista. Nyt tulee muutama mehevä ja äärimmäisen kiinnostava prosenttiluku matkailualalta.


Airbnb-yöpymisten määrä Reykjavíkissa on kasvanut 90 % kun tämän vuoden alkua vertaa viime vuoden alkuun. Siis melkein tuplaantunut! Dsiisös.

Tilastojen mukaan islantilaiset Airbnb-isännät tienaavat asunnollaan keskimäärin enemmän kuin kukaan muu missään muualla päin maailmaa. Eli täällä meillä päin Airbnb-yö maksaa enemmän kuin esimerkiksi Lontoossa.

Islannissa Airbnb on myös järjettömän suosittu. Ymmärrän sen hyvin: hotelleista on pääkaupunkiseudulla pulaa ja ne tuppaavat olemaan törkykallitta etenkin kesäaikaan. Airbnb on isommalle porukalle edullisempi ja hotellia persoonallisempi yöpymisvaihtehto. Suosion suuruus kuitenkin hämmästyttää. Verrataanpa vaikka Amsterdamiin. Siellä yöpyy vuoden aikanan noin miljoona kotivuokravierasta. Reykjavikissa - joka on vaivaiset 16 prosenttia Amsterdamin koosta - yöpyjiä kertyy vuoden aikana noin 380 000.

Ja arvatkaapa vaan, missä suurin osa Airbnb-kämpistä on. No meidän naapurikortteleissa tietysti.

Jos ei sitä matkalaukkujen ja kadulle pysäköityjen Avis- ja Hertz-vuokra-autojen määrästä vielä pysty päättelemään, ei tarvitse kuin vilkaista asuntojen hintoja. Tässä Reykjavikin ydinkeskustassa noin 50 neliön kokoinen laiton kellariasunto (siis asunto, jota ei ole rekisteröity asuntotarkoitukseen esimerkiksi vajaan huonekorkeuden takia) maksaa noin 220 000 euroa. Siis asunto, jossa ei oikeastaan saisi edes asua. Jos tiskiin latoo tuon verran euroja, eikö Helsingistä pitäisi irrota  jo (eh, laillinen) yksiö? Asuntojen hinnat ovat keskusta-alueella 15 vuodessa yli tuplaantuneet - ja tässä luvussa on otettu huomioon rahan arvon muutos noiden vuosien aikana.

Aikamoista.



Minä en missään nimessä ole matkailijoita vastaan. Eläähän meidänkin perhe paljolti matkailusta. Sitä paitsi me itsekin olemme ahkeria turisteja. Olisihan se nyt aika tekopyhää nillittää matkailijamääristä omassa kotikaupungissaan, kun me itsekin reissaamme - ja matkoillamme etsimme nimenomaan niitä paikallisten suosimia paikkoja. Sitä paitsi minä olen tavannut työssä ja vapaa-ajalla pääasiassa vain kivoja turisteja. Ei minua haittaa että he ottavat kuvia meidän talosta, kadulle näkyvästä kukkapenkistä tai hortoilevat kartta kädessä takapihallamme lähintä ruokakaupppaa etsien. Kyllä minä heidät oikeaan osoitteeseen mielelläni neuvon. Olenhan itsekin saanut monesti apua paikallisilta omilla reissuillani.

Se mikä minua tässä eniten ottaa päähän on tämä kaupunkirakenteen muutos. Olemme todella onnekkaita, että älysimme ostaa oman kodin vuonna 2009, heti pankkikriisin jälkeen. Sen jälkeen hinnat ovat paisuneet kuin pullataikina. Yhä harvempi islantilaisnuori pystyy enää ostamaan omaa asuntoa; ei keskustasta eikä lähiöistäkään. Vaikka täällä on kaikille työtä ja palkkataso on noussut viime vuosina hurjasti, asunnot ovat liian kalliita etenkin pääkaupunkiseudulla.  Yksi syy siihen on Airbnb:n suosio. Se on vähentänyt vuokra-asuntotarjontaa eli vuokrakämppien hinnat ovat Reykjavikissa pompanneet todella korkeiksi. Kun nelihenkinen perhe maksaa seitsemän tuhannen euron kuukausipalkoistaan noin kolmen tuhannen euron vuokran ja kaikki muut laskut, ei säästöön jää juuri mitään. Matalapalkka-aloilla työskentelevillä tilanne on tietysti vielä todella paljon huonompi. 

Reykjavikin keskustassa paikallisten määrä vähenee, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut. Välillä tulee olo, että kaikki ovat häipyneet. Olemmekohan me pian viimeiset ruokakassien kantajat täällä gore texin ja karttojen valloittamissa kortteleissa?



No tuskinpa sentään. Keskusta-asukkaita on yhä, mutta sitä ei kasvaneiden matkailumäärien takia vain enää oikein huomaa. Kaduilla puhutaan pääasiassa englantia, kiinaa, saksaa ja ranskaa. Jos viime vuosien matkailun kasvuluvut jatkavat samansuuntaisina vielä vuoden tai pari, täällä käy vuodessa kymmenen kertaa enemmän turisteja asukkaisiin nähden.

Mutta kyllä meitä lokaaleja täällä vielä on. Huomasin tämän konkreettisesti viime viikonloppuna, kun esikoisen peruskoulussa, Reykjavikin suuren kirkon vieressä sijaitsevalla Austurbaejarskolilla, "itäkaupungin koululla", vietettin jokavuotista kesäjuhlaa. Tämä on kuulemma perinne, jota koulu on ylläpitänyt jo pitkään. No nyt mekin pääsimme osaksi sitä!

Juhla alkoi reippaalla kaupunkikävelyllä: koulun henkilökunta, kaikki oppilaat ja oppilaiden vanhemmat heiluttivat Islannin lippuja ja koulun omia viirejä. Osa marssijoista soitti rumpuja ja torvia, jotkut lauloivat. Kävelimme muutaman sadan ihmisen voimin läpi keskustan katujen. Moottoripyöräpoliisit ohjasivat liikennettä, kun peruskoululaiset vanhempineen ottivat kadut halutuun. Turistit ottivat valokuvia, kun paikallisia kerrankin näkyi kaupunkikuvassa.

Kävelyn jälkeen koulun pihalla juotiin kahvia ja syötiin oppilaskunnan paistamia lettuja. Pihalle oli tuotu pomppulinna, popcorn-vaunu ja hattarakone. Päivän päätteeksi islantilainen rapyhtye kävi heittämässä keikan. Tämän peruskoulun perinteisiin nimittäin kuuluu, että koulun entiset oppilaat osallistuvat kesäjuhlan ohjelmaan. Austurbaejarskolissa on perinteisesti ollut vahva musiikinopetus ja monet islantilaisista muusikoista ovat tämän koulun kasvatteja. Niinpä näissä kesäjuhlissa on aina kuultu tunnettuja reykjavikilaisesiintyjiä. Tällä kertaa keikan heitti räppäri nimeltään Sturla Atlas.



Mutta se marssi! Voi että, miten tykkäsin.  Siellä minusta tuntui taas siltä, että vaikka kotikylän keskusta turistoituu ja täytyy hotelleista, täällä asuu edelleen meitä paikallisiakin ihan kuten aidossa kaupungissa kuuluukin asua. Minusta tuntui hetken aikaa kummallisen riehakkaalta, melkin ylpeältä. Siis siltä, että hei Reykjavik on meidän(kin). Muut juhlaan osallistuvat puhuivat tästä samasta fiiliksestä. Koulumme vanhempainyhdistyksen johtaja pohti ihan samaa: hänen mielestään  koulun kesäjuhlan kaupunkimarssi on yksi tärkeimpiä vuoden tapahtumia keskustan asukkaille. Se nostaa yhteishenkeä ja tekee näkyväksi sen, että täällä 101:ssä asuu edelleen myös meitä, jotka elämme tavallista arkea.

Tähän loppuun sopii hirveän hyvin yksi tämän vuoden suosituimmista paikallisista biiseistä - tämä soi radiossa, crossfitsalilla ja esikoinen tekee tästä omaa sovitustaan lähes päivittäin. Islannissa eletään kotimaisen rapin uutta nousukautta vähän samaan tapaan kuin Suomessakin. Myydyimmät ja eniten palkintoja tänä ja viime vuonna voittaneet levyt ovat lähes poikkeuksetta islantilaista räppiä. Tässä supersuositussa biisissä räpätään Reykjavík er okkar. Reykjavik on meidän.

No niinhän se on! Ja kyllä tänne turistitkin mahtuvat kyläilemään.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Esikoisen kouluvuosi on kohta ohi. Vastahan se alkoi ja nyt jo kolkutellaan kesälomalle. Mahtavaa. Vuosi on ollut lapsen itsensäkin mieles...

Ensimmäisen kouluvuoden kasvukausi

29.5.17 Satu Kommentteja: 22

Esikoisen kouluvuosi on kohta ohi. Vastahan se alkoi ja nyt jo kolkutellaan kesälomalle. Mahtavaa. Vuosi on ollut lapsen itsensäkin mielestä tosi hyvä, mitä nyt aamusin voisi nukkua pidempään. Ymmärrän hyvin: jokainen aamu kun on täällä meillä päin kahdeksan aamu. 


Uutta tekemistä on paljon ja uusia ihmisiä pyörii ympärillä satoja. Hän on kuitenkin löytänyt paikkansa valtavan kivirakennuksen loputtomilla käytävillä ja löytänyt vielä noiden käytävien varrelta oikean luokkahuoneen, ruokailusalin, koulun oman uimahallin ja koululaisten kirjaston.

Vuoden aikana vaatenumero on kasvanut yhdellä ja kengänkoko kahdella. Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin siellä henkisellä puolella, sielun kasvussa. Persoonalliset piirteet ovat nousseet vahvemmin pintaan ja niitä omia ajatuksia tuodaan nyt myös aikaisempaa voimakkaammin esiin. 

Tuntuu vähän "äiti tässä kehuu upeita lapsiaan" -jaapatukselta jakaa näitä seuraavia, mutta onhan tämä nyt hienoa, joten menköön. 

Se aina miettii, miltä muista tuntuu. Olen usammankin kerran kuunnellut lastenhuoneen oven takana ovi kiinni korvassa keskusteluja, joissa hän kysyy kylässä olevilta frendeiltään, miksi kaikki eivät vaan voisi olla kavereita ja leikkiä keskenään. Kolmannen sulkeminen kahden leikeistä pois tuntuu esikoiselta pahalta. Nistä sosiaalisista kuvioista ja niiden satunnaisesta järjettömyydestäkin on pidetty kotikeittiössä viime vuoden aikana monta keskusteluhetkeä. 

Se aina miettii, onko pikkusiskolla kaikki hyvin. Kun mörssäri veti tuossa yksi päivä pyörimmällä "päiväkännit", törmäsi lipastoon ja sai otsaan järkyttävän kokoisen kuhmun, esikoiselle tuli paniikinomainen huoli siitä, mitä siskolle nyt käy. Voiko kuhmuun kuolla?

Se miettii asioista hyvää. Kun Helsingin-matkalla tuli vastaan kerjäläisiä kadulla, lapsi mietti ensiksi että tottakai niille pitää antaa rahaa, että he voisivat ostaa itselleen kodin.

Se on vastuuntuntoinen. Puolison ollessa työmatkalla olisin ihan helisemässä kotitöiden, työn ja kuljetutusvastuun kanssa ilman esikoisen apua. Hän osaa hakea pyykit pyykkituvasta, leikittää pikkusiskoa, laittaa aamiaista, viikata pyykit ja käydä kaupassa ostamassa unohtuneen maitotölkin. Läksyjen teko ei tältä muikkelilta unohdu.

Sitä todella ottaa pannuun roskaaminen. Melkein joka kerta ulkona kävellessämme hän bongaa roskia ja poimii niitä taskuunsa. Katukivetyksiin litistyneet purkat saavat hänet lähes hermostumaan: Siis miksi ihmiset ei voi laittaa näitä roskikseen? Validi kysymys.


Nämä ovat hienoja asioita kaikki. Mutta vastuuntunnosta,  oikein tekemisestä ja fiksuna olemisesta voi herkälle ihmiselle tulla myös taakka. Koulussa mitataan asioita: lukemista, laskemista ja asioiden muistamista. Olen huomannut, että lasta on vaivannut se, jos hän ei ole tehnyt asioita täydellisesti oikein.

Olen yrittänyt muistuttaa, että ei kaikkea aina tarvitse tehdä superhyvin. On erittäin hyvä, jos ei tunnista viittätoista lintulajia kotiseutuopin tunnilla. Yksi riittää. Olen itse kohta 40 ja tunnen vain variksen, harakan ja lunnin varmuudella. Muut menevät arvauksella. Aina voi googlata ja katsoa kirjoista, ei kaikkea tarvitse koko aikaa muistaa.

En halua  missään nimessä vähätellä esikoisen pohjatonta hyvyyttä ja täydellisyyden kaipuuta, mutta en halua myöskään kannustaa siihen. Olen ymmärtänyt tässä mörssärinkin kasvaessa, että tunnollisen lapsen kanssa pitää olla eri tavalla varpaillaan kuin rasavillin pikkusiskon. Pitää yrittää vaalia sitä kunnollisuutta ja oikein tekemistä ja näyttää omialla teoilla ja sanoilla, että se miten hän toimii on oikein ja aivan loisteliasta. Koitan silti samaan aikaan pitää päivittäisarjessa yllä puhetta siitä, että ei sen nyt niin väliä ole, että tiskikone on hassusti täytetty tai sanomalehti repesi, kun sen otti postiluukusta. Tai että töihin lähtiessä puserossa on puurotahra. Who cares, en minä ainakaan.

Niin. Tässä on yksi syy siihen, miksi minusta on tärkeää viettää kahdenkeskeistä aikaa vain isosiskon kanssa. Kahdenkeskeiset kahvilakäynnit, kävelyretket, leffaillat tai isän ja esikoisen telttaretket ja kiipeilysalivisiitit antavat mahdollisuuksia keskeytyksettömään yhdessäoloon ja jutteluun, jota ei häiritse äänekäs pikkusisko tai kaverien seura. Minun ja esikoisen yhteiset Lontoon-reissut ja Kanarian-matkat ovat tietysti sitä tämän osaston luksusta, mutta yhtä kaikki tärkeitä juttuja meille molemmille. Siksi vihjailut esikoisen ja minun kahdenkeskisistä jutuista ja kuopuksen "sulkemisesta" niiden ulkopuolelle tuntuvat täysin turhilta. Kuopuksen persoona on eri puusta veistetty ja tulevaisuus näyttää, minkälaista jeesiä ja yhdessäoloa juuri hän aikanaan tarvitsee.


Vaikka en pahemmin noista huoneentauluista lämpene, niin äskettäin Pinterestissä silmiini osui yksi niin osuva mietelause, että se vaatii ripustamista tähän kuin takki naulakkoon: 

"Reippaita tyttöjä pitää rakastaa tuplasti enemmän sen takia, että he saattavat unohtua, koska pärjäävät niin hyvin." –Eija Ahvo

22 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Siis kesähän on täällä, ja varmaan siellä Suomessakin. Koulut päättyvät ihan pian! Joko on läheisille valmistujaislahjat hankittuna? Jos e...

Valmistujaislahja x 5 + alekoodi

27.5.17 Satu Kommentteja: 2

Siis kesähän on täällä, ja varmaan siellä Suomessakin. Koulut päättyvät ihan pian! Joko on läheisille valmistujaislahjat hankittuna? Jos ei, niin tässäpä yksi (plus neljä) hyvää ideaa. Koska näin kirjojen ystävänä mielestäni paras valmistujaislahja omalle lapselle, ystävän lapselle, ystävälle, vanhemmalle, sukulaiselle ja ystävälle on nimenomaan kirja.

Postaus sisältää affiliate-linkkejä.


Sanotaan, että lahjassa ajatus on tärkein. Ja hyvässä kirjassahan niitä on useita. Tässä muutama idea kirjalahjaksi ja alekoodi Adlibrikseen. Jos tilauksen tehdessäsi käytät koodia unelma10, saat kaikista kirjoista 10 %:n alennuksen. Postikulut Suomen sisällä sisältyvät hintoihin ja jos nyt tilaat, kirja ehtii vielä ensi viikon lopussa kotiisi. Alekoodi on voimassa 29.5.2017 asti.

Tässä omat suositukseni lahjakirjoiksi elämänvaiheesta toiseen siirtyville:



Tämän kirjan kolmossivulle saa upean omistuskirjoituksen: Onni ja onnea elämään! Onni on ihana kirja hyvän romaanin ystäville. Inhimilliset ja heti tutunoloiset päähenkilöt tuovat digitalisaation, intohimon, ihmisoikeudet ja vanhemmuuden suuret teemat lukijan iholle. Romaani on erinomaisesti kirjoitettua proosaa ja lunastaa nimessään antamansa lupauksen: kirja on niin hyvä, että lopussa lukijan olo tuntuu onnelliselta.

Pekka Hiltunen. Onni. WSOY. 2016.


Vesi-kirjan kauneus tekee siitä upean lahjakirjan. Erityisen hyvin se sopii tiedealalle aikovalle tai sieltä valmistuvalle - tai upean kuvituksensa takia graafisesta alasta haaveilevalle. Tarinallinen tietokirja kertoo asioita vedestä ja sen tärkeydestä elämälle. Faktojen kanssa kirjan sivuilla virtaa fantasiamaailmasta ammentava kuvitus, joka tekee lukukokemuksesta mielettömän upean.

Laura Ertimo ja Satu Kontinen. Vesi. Myllylahti. 2017.


Okei, tämä on haastava nimensä takia. Onnistuakseen kyseinen opus vaatii osuvat saatesanat, jotta kirja ei tunnu moukalta lahjalta. Haluan kuitenkin suositella tätä, koska se sopii sisältönsä puolesta niin hyvin hänelle, joka on juuri valmistunut lukiosta ja lukee pääsykokeisiin - eli on stressed as hell. Tai hänelle, joka teki kovan duunin, sai tutkintonsa valmiiksi ja on nyt ihan POIKKI. Pääsykokeiden, gradun pusertamisen tai lopputyön valmiiksi saamisen jälkeen on turvallista tarttua tähän kirjaan - se nimittäin auttaa hengähtämään ja rentoutumaan, jäämään siihen tyyneyden tilaan, jossa aurinko paistaa ja mieli läikähtelee ilosta. Elä enemmän, stressaa vähemmän kuulostaa tuskalliselta ruotsalaiselta unelmahötöltä, mutta on oikeasti ajatuksia ravisteleva onnellisuusopas ja ilman bullshittiä. 

Susan ja Mats Billmark. Elä enemmän, stressaa vähemmän. WSOY 2016.


Oih, tämä kirja on erinomainen! Omalla kohdallani se oli tämän kevään yllättäjä: paljon parempi, mielenkiintoisempi ja liikuttavampi  mitä odotin. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta kertoo arvostetun aivokirurgin Henry Marshin työstä. Millaista on leikellä toisten aivoja? Millaista on työ, jossa voit pelasta jonkun elämän? Millaista on työ jossa virhe - joita sattuu aina ja kaikille ja ihan jok'ikisessä työssä - voi tarkoittaa asiakkaan kuolemaa. Tämä kirja ei todellakaan ole kirja vain lääkikseen pyrkiville tai sieltä valmistuneille. Se on mielenkiintoinen kurkistus yhteen tapaan tehdä työtä ja elää. Upea lahjakirja uteliaalle nuorelle ja vanhalle, siis ihan kaikille upeille tyypeille.

Henry Marsh. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. S&S. 2017.


Sekä tietysti:  Unelmahommissa - tee itsellesi työ siitä, mistä pidät. Kirjoitin Valtarin Hannen kanssa tämän kirjan, koska me halusimme kertoa, että töissä voi olla mukavaa. Haluamme tehdä unelmahommia hyvässä porukassa! Tämä on maailmassa se urakirja, joka kertoo siitä, miten omasta työstään voi tehdä itsensä näköisen. Se mitä opiskelee tai minkälaisia numeroita sai päästötodistukseen ei tarvitse merkitä juuri mitään. Ihmisen kokoinen opas tulevaisuuteen, josta ei koskaan varmaksi tiedä. Tämä kirja auttaa näkemään niin vastamäkiä kuin myötätuuliakin ja käyttämään niitä hyväksi omalla matkallaan. Hanne kokosi blogiinsa lukijoilta tulleita kommentteja kirjasta. Nehän ovat siis kertakaikkisen ihania. 

Satu Rämö ja Hanne Valtari. Unelmahommissa - tee itsellesi työ siitä, mistä pidät. WSOY 2017.

--
Ensimmäinen ja viimeinen kuva: Arttu Mustonen.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Islantilaiset ovat veijareita neulomaan verkostoaan tiheämmäksi aina, kun siihen on mahdollisuus. Olen lukemattomia kertoja nähnyt, miten ...

Aidosti islantilainen - osa 10

26.5.17 Satu Kommentteja: 2

Islantilaiset ovat veijareita neulomaan verkostoaan tiheämmäksi aina, kun siihen on mahdollisuus. Olen lukemattomia kertoja nähnyt, miten kaksi ennestään tuntematonta islantilaista tapaavat ja alkavat rupatella. He eivät ala hieroa tuttavuutta puhumalla säästä tai lähenevistä lomista vaan siitä, miten he itse asiassa jo tuntevat toisensa tai vielä parempaa: ovat keskenään sukua.

Kun islantilainen tapaa maanmiehensä, nämä usein kysyvät toisiltaan Hverra manna ertu eli kenen miehiä olet. Melkein aina löytyy joku kytkös.


(Pöllin tuon alun kirjastani Islantilainen voittaa aina, koska olen ihastunut siihen, miten hyvä tuosta tekstikappaleesta tuli.)

Ja arvatkaa mitä? Minusta on tulossa ihan samanlainen. Vihdoinkin! Näin kymmenen vuoden maassaolon jälkeen "mistäs me tunnetaankaan" alkaa jo toimia käytännössä.

Kävin tällä viikolla visiteeraamassa islantilaisen Sóley-luonnonkosmetiikkamerkin luojaa Sóleytä itseään (tuotteista löytyy oma juttunsa täältä, kliketiklik). Halusin tavata rouvan pitkän tauon jälkeen, kysellä vähän uutuuksista ja käydä ottamassa kuvia sosiaalisen median kanavia varten.


Noh, heti kävi selväksi, että leidin luona ravaa aika paljon vieraita. Vietin Sóleyn kanssa tunnin ja sinä aikana siellä kävi viisi eri tyyppiä ostamassa tuotteta, tuomassa pakkauksia ja  toimittamassa markkinointimatskuja. Pari lentoemäntää kävi muuten vain moikkaamassa ja kehumassa tuotteita. Muutaman minuutin mittaisten pikatapaamisten aikana kävi hurja pälätys ja selvisi, että tunsimme kaikki toisemme entuudestaan. Yksi käy kanssani crossfitissä. Toisen aviomies on hammaslääkärini työtoveri. Kolmannen kanssa meillä on ollut yhteinen autokoulunopettaja. Sitten yksi heistä tunnisti minut suomalaisdesta design-kaupasta ja viides oli mieheni ex-tyttöystävän naapuri. Hämmentävää, ehkä.


Entä Sóley itse sitten! Hänen tuotteensa valmistetaan Grenivíkissä, Pohjois-Islannissa Eyjafjördurin rannalla. Siis siellä samassa kylässä, missä minä käyn aina lomilla ratsastelemassa ja minne vien suomalaisia matkailuryhmiä. Olen ratsastanut hänen voidetehtaansa ohi lukemattomia kertoja tajuamtta ollenkaan, että tuossa hallissa tehdään koivunlehdistä luomukasvovoiteita. Yksi hänen hyvistä ystävistään on täällä asuvan suomalaisen tuttuni vaimo.

Sóley paljastui myös vuoristohiihtäjäksi - hän on valloittanut sukset selässä ja jalassa samoja vuoria kuin oma ukkoni. Ovatpa he ilmeisesti olleet joskus samassa ryhmässäkin laskemassa villejä vuortenrinteitä alas. No helou, helou. Ihan kuin olisi vanhan ystävän tavannut.


Tapaamisesta jäi ihan hirveän hyvä mieli. Tajusin, että minä ihan oikeasti taidan kuulua tänne Reykjavikiin ja Islantiin. Minun koti on täällä ja osaan jo olla ainakin jonkun matkaa samanlainen kuin kanssaislantilaiset. Tunnen jonkun verran ihmisiä. En ole enää ihan hirveän pihalla kaikesta ja koko aikaa. Osaan kaivella tietoja keskustelukumppanista islantilaiseen tapaan - siis hyväntuulisesti, tehokkaasti ja kuulostamatta uteliaalta juoruakalta.

Maahanmuuttaja tarvitsee kotoutuakseen myös tällaisia kohtaamisia ja tilanteita, joissa oikeasti pääsee reflektoimaan omaa olemistaan suhteessa yhteisöön. Enhän minä islantilainen halua olla, mutta minusta on aika hiton jees, että solahdan kuitenkin jo sinne islantilaisuuden esieteiseen. Toinen jalka kuitenkin tiivistii suomalaisessa olohuoneessa.


Loppuun vielä yksi bonushavainto paikallisesta huumorintajusta. Vakavalla naamalla kerrottu ja pieneen kiusaan verhottu paikallinen huumori puree suomalaiseen. Pyysin Sóleyltä paria uutuustuotetta testattavaksi, että voisin kirjoittaa ja kuvata niitä tulevaisuudessa some-kanaviin ja jos joku oikein helmi puteli tulisi vastaan, voisi olla kiva suositella ehkä täällä bloginkin puolella lukijoille. No hänpä haki takahuoneesta ison pahvilaatikon ja sukelsi se kainalossaan nuttura keikkuen varastohyllyjen väliin. 

Parin minuutin päästä leidi raahasi laatikkoa perässään ja pohdiskeli ääneen, että riittääköhän nämä nyt varmasti.

Jösses. Tässähän on tavaratalon kosmetiikkaosaston verran shamppoopulloja, totesin.

No mutta jos se hoitoaine loppuu! 

Hän haki vielä pari hoitoainetta, pisti ne laatikkoon ja virnuili hyvästit ulko-ovelta. 

No nyt sun ei ainakaan tartte tulla ihan heti uudestaan!

Repesin.


****
Islantilaisuudella muhinoivan Aidosti islantilainen -sarjan jutut blogista löydät tällä tunnisteella: #aidosti islantilainen

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Viimeistä paria kaupan ovesta ulos. Haikein, mutta helpottunein mielin. Drew-korkkarit, koko 36. Hinta 65 €. (Kuva: Minna Parikka) Ka...

Design-ale: Minna Parikan korkokengät

25.5.17 Satu Kommentteja: 3

Viimeistä paria kaupan ovesta ulos. Haikein, mutta helpottunein mielin.
Drew-korkkarit, koko 36. Hinta 65 €. (Kuva: Minna Parikka)
Kauppiaat tietävät sen tunteen, kun joku tuote ei liiku hyllystä tai vaaterekistä kassan kautta asiakkaan kassiin. Yhtä aikaa harmittaa omasta ja valmistajan puolesta, kyllästyttää ja ihan suoraan sanottuna ottaa pahasti päähän. Etenkin silloin, kun tietää tuotteen olevan hyvä ja on itse luullut, että se tulisi menemään kaupaksi. Ja sitten se ei kiinnostakaan ketään.

Minna Parikan kenkien kanssa meillä kävi niin. Hirveän hyvä, kekseliäs ja erottuva kenkä. Ei kukaan muu ole keksinyt laittaa pupukorvia korkkareihin ja tennareihin, päällystää kenkiä glitterillä ja kuorruttaa koko komeutta vaaleanpunaisella tupsuhännällä. Ihanan kreisiä, joka varmasti iskisi leikkisiin ja rohkeisiin islantilaisiin. Mutta ei.

Hintaa ei voi syyttää. Olihan tuote toki kalliimmanpuoleinen, mutta islantilaiseen kenkädesigniin verrattuna ihan sopuhintainen. Paikallisista täällä suunnitelluista ja Portugalissa tai Espanjassa valmistetuista laatukorkkareista voi joutua pulittamaan jopa 600 euroa - ja silti niitä ostetaan.

Drew-korkkarit, koko 36. Hinta 65 €. (Kuva: Minna Parikka)
Mutta näitä ei ostettu. Ostajia ei napannut. Ehkä siksi, että brändi ei ollut islantilaisille tuttu. Eikä yksi myymälä voi laittaa paljoa resursseja yhden tuoteryhmän yhteen brändiin tehdäkseen siitä asiakkaiden keskuudessa tunnetun. Ehkä syy oli jokin toinen, mutta emme vielä ole keksineet, mikä. Enkä enää jaksa edes ajatella asiaa, koska tällaisia epäonnistumisia on välillä pakko tulla. Näitä tulee väkisinkin. Aina ei voi tietää, mikä myy, ennen kuin kokeilee. Olen iloinen, että kokeilimme - ja vähän harmittaa se, että sisäänostettu varasto muuttui ostoiksi vasta alennuksella. 

Kauppamme hyllystä löytyi vielä yksi pari, kokoa 36. Islantilaiset ovat suomalaisia isokokoisempia, joten pienet numerot myydään täällä lähes poikkeuksetta viimeisinä. Nyt on niidenkin aika kuitenkin mennä. Asettelin tämän viimeisen parin nätisti myyntiin blogin design-aleen huimalla alella. Jos kiinnostuit, niin kengät voi ostaa täältä.

Pup, pup.


3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Eilen kaikki oli jotenkin täydellistä. Esikoinen leikki kavereidensa kanssa ulkona koulun jälkeen. Kuopus oli anopin kanssa kotieläintarha...

Suomalaisislantilaiset lapset rannalla

23.5.17 Satu Kommentteja: 15

Eilen kaikki oli jotenkin täydellistä. Esikoinen leikki kavereidensa kanssa ulkona koulun jälkeen. Kuopus oli anopin kanssa kotieläintarhassa. Minulla oli aikaa viimeistellä yksi työasia ja tehdä ruoka ilman kiirettä. Monen tunnin ajan tuntui siltä, että tilanne on hallinnassa.  Kukaan ei ole myöhässä mistään, kukaan ei odota meitä missään. Ollaan ihan tässä näin vaan ja kaikki on kohdallaan.




Kun lapset kotiutuivat ja olimme saaneet syötyä, muuten koko päivän pilveettömältä taivaalta paistanut aurinko meni hetkeksi ohuen harson taakse.  Vaaleansininen iltavalo paistoi kauniisti ikkunoista sisään ja joka puolella oli jotenkin rauhallista. Pienen pieni tihkusade värjäsi kadut harmaista tummanharmaiksi ja ulkona tuuli navakasti, mutta lämpimästi, mikä on Islannissa harvinaista. 



Päätimme käydä yhdessä pienellä iltakävelyllä. Kodistamme ei ole näkymää merelle, mutta meri on niin lähellä että roiskeet näkyvät välillä ikkunoissa asti. Altantin näkee, kun kävelee muutaman kymmenen metriä kotitaloltamme vasemmalle tai oikealle. Päätimme mennä sinne vasemmalle, eli viikinkialusmuistomerkille. Lasten mielestä sen rakenteissa on kiva roikkua ja kiipeillä. 

Vartin mittaisen kävelymatkan ajan kuopus piti puupalikkaa korvallaan ja leikki soittavansa isälleen, joka on Grönlannissa työmatkalla vielä torstai-iltaan asti. 

Halló pabbi, hallóóóóó...

Koska satoi vähän, liikkeellä ei juuri ollut muita. Saimme koko merenrannan ja muistomerkin - sen nimi on muuten auringon matka, sólfar - itsellemme. Viikinkialusta esittävä patsas kuvastaa veistäjän mukaan toivoa, edistystä, meille vielä tuntemattomia alueita ja vapautta. Se pystytettiin tänne meren rantaan  vuonna 1990 juhlistamaan 200-vuotiasta Reykjavíkin kaupunkia.



Olen korviani myöten pihkassa suomalaisen Myssyfarmin villapipoihin. Käytän niitä vuoden ympäri, Islannissa kun täytyy vetää pipo päähän joskus myös keskellä kesää. Tutustuin näihin Pöytyällä käsinneulottuihin pipoihin, kun yritimme myydä niitä täällä Reykjavíkissa design-myymälässämme. Mutta siinä kävi vähän niin kuin arvasimmekin: eivät islantilaiset osta Suomessa neulottuja villapipoja, koska täällä jokatoisen isovanhempi, täti tai muu sukulainen neuloo villavaatteita islanninlampaan villasta. Lapaset, sukat, myssyt ja villapaidat ovat joululahjoista suosituimpia. Vaikka näistä ei tullut täällä myyntihittiä, sain jotain parempaa: itselleni täydellisesti istuvan pipon. (Nämä kuvan pipot Myssyfarmi antoi meille lahjaksi.) 

Tuulelta ja sateelta suojaavat lasten sadetakit ja esikoisen pusakka ovat 66Northin, Islannin perinteisimmän ulkoiluvaatemerkin myymälästä. Kirkkaat värit ja hauska design ovat näiden vaatteiden juju, mutta laadultaan nämä eivät vedä veroja kunnon teknisille vaatteille - vaikka hinta on ihan sama. Ostan harvoin 66Northin vaatteita täysihintaisina. Sen sijaan käyn aina silloin tällöin etsimässä löytöjä firman varastomyymälästä Reykajvíkin keskustan ulkopuolella Faxafenissä - se kun sijaitsee kätevästi crossfit-treenisalini naapurissa. (Suosittelen muitakin käymään siellä; merkin vaatteet ovat varastomyymälässä 20–60 %:n alennuksella). Itselleni olen hankkinut sieltä mm. tämän talvitakin.



Siellä pienessä tihkusateessa, oudon lämpimässä tuulessa ja kauniisti laskeutuvassa valossa oli jotain niin hetkeen sidottua ja todellista. Lapset leikkivät keskenään, istuivat käsikkäin, juoksivat välillä ympäriinsä ja bongailivat merilintuja.

Vapautta, toivoa ja edistystä. Mulla alkaa jo vähitellen olla sellainen olo, että nämä satunnaiset viikot yksin lasten kanssa alkavat sujua. 

15 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tässä parhaillaan skumppalaseja tiskailen ja laitan pahvilaatikoita kierrätykseen. Syön käsilaukun pohjalta löytyneitä viimeisiä, retkipäi...

Vähän hassu se on, joka kotiinsa jää

21.5.17 Satu Kommentteja: 16

Tässä parhaillaan skumppalaseja tiskailen ja laitan pahvilaatikoita kierrätykseen. Syön käsilaukun pohjalta löytyneitä viimeisiä, retkipäivästä yli jääneitä lakusuklaapussien jämiä. Kello on jo pitkälle yli yhden yöllä, mutta ihan vielä en pysty nukahtamaan. Naamaani kuumottaa viikonlopun kesäaurinko ja olo on kevyt kuin heliumpallolla. Voi vitjat, mutta nyt onkin takana kerrassaan upea opastyökeikka Islannissa.


Matkaopashommien ydin ja lisukkeet ovat minulle matkustamisen riemu, uusien ihmisien kohtaaminen ja ihan vain Islanti itsessään. Jos joku työ on sellainen, että se antaa enemmän energiaa kuin ottaa, se on matkailuala. Opaskeikkojen jälkeen näen itsekin oman tutun lähiympäristöni taas hetken aikaa uusin silmin. Huomaan katsovani montaa asiaa siten, millä tavalla en ole niitä aikaisemmin juuri katsonutkaan. 

Tämän viikonlopun työmatkalla mieleeni pulpahti eräs matkustamiseen liittyvä kansanviisaus, joka on niin mahtava, että se on pakko jakaa teidänkin kanssa. Ihan pikaisesti vain, ennen kuin sänky ja tyyny kutsuvat.

Etenkin kaikki reissailijat, vapaa-aikansa ja rahansa matkustamiseen laittavat ja liikkeellä olemisesta nauttivat, tämä on teille:

Islannin kielessä heima tarkoittaa kotia ja kotona olemista. Islannin kielen tyhmää tarkoittava sana taas on heimskur. Jo viikinkiajoilla, siis silloin kun Islantia asutettiin, rohkeita ja komeita sankareita olivat siis he, jotka matkustivat paljon. Tyhmä oli se, joka jäi kotiinsa kököttämään. 

Pysytään siis rohkeina ja komeina! Tehdään pieniä ja isoja reissuja. Uudelle jäätelökioskille, vähän kauempana kotoa olevaan ruokakauppaan tai vaikka safarireissulle Keniaan. Minne päin te olette seuraavaksi matkalla? Minä matkustan huomenna lasten kanssa Reykjavíkin kaupungin uimalaan. Ja ostinpa itselleni äsken lentoliput Helsinkiin. Sinnekin on kuulemma tullut kesä.

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Minulla on tässä erään kirjan käsikirjoitustyö loppusuoralla. Etsin osoitteita, varmistelen linkkien toimivuutta ja sen sellaista. Tripste...

Mitä sinä haluaisit lukea matkaopaskirjasta?

17.5.17 Satu Kommentteja: 53

Minulla on tässä erään kirjan käsikirjoitustyö loppusuoralla. Etsin osoitteita, varmistelen linkkien toimivuutta ja sen sellaista. Tripsteri Islanti -matkaopas ilmestyy elokuussa ja tekstimassa pitäisi saada paketoitua graafikkoa varten lähiviikkoina. Kerrankin voin sanoa, että hyvältä näyttää. Ei merkkiäkään loppuvaiheen paniikista.


Paitsi sitten se paniikki tuli!! Tietenkin. Koska minä tajusin eilen nukkumaanmennessä, että OLEN UNOHTANUT tehdä yhden tärkeän jutun, mitä olin suunnitellut koko kevään. Siis kysyä teiltä upeat lukijani, mitä kunnon matkaopaskirjassa ainakin pitäisi olla. Ja mikä aiheuttaa lukijalle slaagin. Koska sitähän minä en halua aiheuttaa.


Aloitan vähän kauempaa. Ei ole varmasti yllätys kenellekään, että nykyäänhän matkoja suunnitellaan ja valmistellaan paljolti netissä. Reissut ostetaan netissä, mutta ne myös suunnitellaan aika pitkälle täällä. Hotelleja haetaan lukemattomilla eri hakukoneilla, matkavinkkejä etsitään Tripadvisorista. Ja sitten on ne kaikki upeat matkablogit ja ympäri maailmaa digimatkalle vievät mahtavat Instagram-tilit. Eikä sovi unohtaa laadukkaita matkailulehtiä, joiden pariin moni vielä hakeutuu haaveilemaan matkoista. (Kirjoitin juuri itsekin Mondoon jutun Islannin kiertomatkasta, se löytyy nyt myös Mondon nettisivuilta, klik!.)


Diginä meidän oma Tripsteri-matkailumediammekin alkoi. Ensin perustimme matkailuaiheisen sivuston, jossa on meidän jokaisen itsemme testaamia matkakohdevinkkejä ja lyhyitä tarinoita eri kohteista. Vastaamme siellä myös lukijoiden kysymyksiin ihan kaikesta mahdollisesta, ravintoloiden aukioloajoista juna-aikataulujen selvittelyyn. Koimme kuitenkin tärkeäksi luoda myös matkaopaskirjasarjan. Ei matkan päällä välttämättä tee mieli roikkua kiinni älylaitteessa, vaan tekee mieli koskea kirjaa. Kirjaan voi tehdä merkintöjä ja ruudun tuijottelun sijasta on kivaa pitää välillä käsissään paperia. Sitä paitsi maailmalla reissatessa tulee edelleen vastaan paikkoja, joissa ei ole wifiä tai mobiiliyhteyttä. 

Kirjoittamani Mondo Islanti -opas oli tosi suosittu ja saan siitä vieläkin paljon kiitoksia Islannin-matkaajilta, vaikka opasta ei enää voikaan ostaa mistään. Tripsteri Islannista tulee jotain samantyylistä, mutta kauttaaltaan päivitetty, joistakin paikoista karsittu mutta toisaalta myös täydennetty matkaopaskirjakaveri. Siitä tulee nimenomaan lukijan kaveri. Olen kirjoittanut myös kaikki sellaisetkin matkavinkit, joita antaisin parhaille ystävilleni, jotka ovat tulossa matkalle Islantiin joko ensimmäistä tai 15. kertaa (luonnollisesti eri vinkit, heh).


Tiedän, että tätä kirjaa tarvitaan. Tiedän, että sisältö on kunnossa. Mutta silti mieleni valtasi eilen illalla sellainen pieni epäilyksen siemen. Että mitähän hittoa jos olenkin unohtanut jotain todella oleellista!

On paljon parempi kysyä tätä asiaa 30 000 ihmiseltä, joista osa ehkä vastaa, kuin itseltäni, joka ei osaa vastata tähän kysymykseen 200 liuskan jälkeen enää yhtään mitään. 

Elikkä. Arvoistaisin todella paljon, jos olet matkaopaskirjoista kiinnnostunut tyyppi, että kertoisit, mikä matkaopaskirjoissa sinua eniten ärsyttää ja minkälainen tieto sinua ilahduttaa. 

Kehtaan kalastella tietoa teiltä, koska tiedän että täällä on lukijoissa monia Islanti-faneja, Islannin-kävijöitä tai muuten vaan paljon matkustelevia ihmisiä.


Kyllä se tästä. Pikkuhiljaa valmiiksi tulee. Katson tätä alla olevaa henkilökohtaista rauhoittumiskuvaani, jonka ansiosta rentoudun ja jatkan vielä vähän aikaa kirjoittamista ja odottelen, josko kässäri kaipaa vielä täydennystä. Kiitos siis superisti jo etukäteen ajatuksistanne. Lupaan keksiä jonkun kivan postauksen palkinnoksi - jakaa kanssanne vaikka anopin törkeän herkullisen raparperikakkureseptin.


Kuvat pitkin Islantia: Björgvin Hilmarsson

53 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kävin ostamassa itselleni jäätävän hintaisen kakkulautasen. Se oli ihan luonnollinen jatkumo tähänastisille tapahtumille. On siis käynyt n...

Supernopea, helppo ja hyvä suklaakakku

15.5.17 Satu Kommentteja: 12

Kävin ostamassa itselleni jäätävän hintaisen kakkulautasen. Se oli ihan luonnollinen jatkumo tähänastisille tapahtumille. On siis käynyt niin, että kävelen melkein päivittäin Skólavördustigur-katua ylös- ja alaspäin. Joka kerta kävelen Stígur-nimisen keramiikkakaupan ohi, jossa islantilaiset keraamikot myyvät ihan törkeän hienoja käsitöitään.


Se on piristävä kauppa tässä muuten niin kovin turistoituneen Reykjavikin keskustan myymälätarjonnassa. Olen monesti miettinyt, että joku päivä vielä ostan sen kakkutarjottimen, joka tuijottaa minua ikkunasta takaisin jokaisella kävelykerralla.

Eilen sitten repäisin. Astuin sisään pankkikortti taskussa.

– Päivää. Mä otan ton, ei tarvitse pakata!

Ja pian kävelin muutaman minuutin matkan kotiini kakkuvati kädessä, hassu virne naamalla. Harvoin ihastuin esineisiin heti. Kun niin joskus kerran tai pari vuodessa käy, se on pakko saada tai se jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. (Ehkä joku vielä muistaa, kuinka niiden eräiden aurinkolasien kanssa kävi.).


No nyt on rouvalla elämänsä ensimmäinen kakkutarjotin ja hieno onkin. Koska on ostanut itselleen kakkulautasen, pitää sen päälle leipoa myös kakku. Anoppi kävi eilen äitienpäiväkahvilla, joten pyöräytin kestosuosikkini, maailma nopeimman mutakakun. 

Nopea, helppo ja hyvä mutakakku


130 g sulatettua voita (semisti jäähtynyttä)
2 munaa
1/2 dl vahvaa kahvia
2 dl jauhoja
3 dl tavallista sokeria
3 rkl tummaa kaakaojauhetta
50 g tummaa suklaata pieninä palasina (raasteena, jos jaksat raastaa - suklaan voi jättää poiskin, pelkkä kaakaojauhe riittää, lupaan!)
2 tl vaniljasokeria
0,5 tl leivinjauhetta
pikkuriikkisen suolaa

tarjoiluun kermavaahtoa (paljon)


1. Sekoita kuivat aineet keskenään.
2. Sekoita kuiviin aineisiin jäähtynyt voisula, jäähtynyt kahvi, munat ja suklaapalat.
3. Kaada voideltuun vuokaan (mulla käytössä silikonivuoka, sen halkaisija noin 20 cm)
4. Laita uuniin alemmalle tasolle noin 20 minuutiksi, lämpöä 175 astetta.
5. Kakku saa jäädä sisältä kosteaksi. Poista uunista ja anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi.
6. Kumoa kakku ja koristele. Jos kakku on vielä kovin lämmin ja sisus vähän juokseva, mutta vieraat saapuvat ihan pian, laita kakku hetkeksi jääkaappiin jäähtymään.

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Yllätin tässä yksi päivä mörssärin punainen tussi kädessä piirtämässä muhkeita viivoja olohuoneen valkoiseen seinään. Avasin suuni toruun,...

Lapsen kehitys - 20 kk

13.5.17 Satu Kommentteja: 7

Yllätin tässä yksi päivä mörssärin punainen tussi kädessä piirtämässä muhkeita viivoja olohuoneen valkoiseen seinään. Avasin suuni toruun, mutta hän ehti ensin: "Ussss, ei saa tehdä näin!" Se heitti tussin lattialle ja torui itseään ja edessään olevaa seinää.


Meni minuutti ja lapsi oli taas samoissa hommissa. Avasin suuni toruun, mutta hän ehti ensin: "Ussss, ei saa tehdä näin!" 

Ja niin edelleen.

Ruokapöydässä hän haluaa syödä itse, hän haluaa kiivetä tuoliin itse, mennä sänkyyn itse ja käydä suihkussa yksin. Lapsi haluaa olla hirvittävän omatoiminen, mutta kuten monet tämän ikäisten lasten vanhemmat tietävät halu ja pystyminen ei ole kaksi samaa asiaa. Siksi hereilläoloaika tämän neidin kanssa on yhtä sinkoilua ja work out of the daytä.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka uloslähdöt ja pukeutuminen. Sillä välin kun minä etsin lenkkarille paria, hän on ehtinyt vetää  kaikki ulkovaatteet eteisen laatikosta lattialle. Kun olen taas avaamassa suuni ilmoittaakseni, että tämähän on kiellettyä, hän pongahtaa pysyyn ja ilmoittaa olevansa suloinen pallo ja että nyt mennään ulos.

Jos illalla ennen nukkumaanmenoa eli hetki ennen hampaidenpesua aikuisen silmä yhtään välttää, kuopus haluaa toimittaa askareen itse. Hän nousee jakkaralle, avaa kylppärin kaapin, ottaa sieltä lasten hammastahnan, kiertää korkin auki ja imee tahnaa suoraan suuhunsa. HYVÄÄ.  


Kun yllätän hänet heittelemästä tavaroita vessanpönttöön, ja olen taas avaamassa suuni toruakseni, sieltä kuuluu kirkkaalla ja kantavalla äänellä. MINÄ OLEN AHKERA.

Joskus toki käy niin, että olen meistä kahdesta se nopeampi ja ehdin torua oikeaan aikaan. Mutta huumoriksi menee sekin. Mörssäri on nimittäin oppinut, että umpikujassa kannattaa aina kiljaista OUMAIGAAD ja laittaa kämmenet otsalle. (Kyllähän se toimii, koska pokkani pettää joka kerta.)


Kuopus on kohta kaksivuotias, mutta sosiaalisten tilanteiden ikä on näsäviisas ja nokkela yksitoista. Ihana lapsi!

Enpä malta odottaa, että pääsemme muutaman vuoden päästä keskustelemaan syvällisillä, sivulauseisilla virkkeillä. Veikkaan, että sieltä on tulossa aika killeriä matskua. 

Lapsen kehitys -jutut:



7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ai että, sunnuntaina vietetään jälleen äitienpäivää. Kylläpä vuosi meni nopeasti. Äitienpäivä on ollut minulle viimeiset seitsemän vuotta ...

Seitsemän vuotta äitinä: alan tervehtyä

12.5.17 Satu Kommentteja: 5

Ai että, sunnuntaina vietetään jälleen äitienpäivää. Kylläpä vuosi meni nopeasti. Äitienpäivä on ollut minulle viimeiset seitsemän vuotta sen sortin juhla, että en oikein ole saanut kiinni sen ytimestä. Kävin läpi blogihistoriani äitienpäivienaikaisia postauksia ja luin aika mielenkiintoisen läpileikkauksen tähän asti eletystä.


Viime vuonna skipattiin koko juhlat ja mentiin tyttökavereiden kanssa leffaan. Toissavuonna näköjään sama juttu: olin näiden kemujen aikaan ilman perhettä Tokiossa. Vuonna 2014 oltiin liikkeellä ja tällä kertaa perheen kanssa Seattlessa. Siitä vuosi taaksepäin en näköjään edes muistanut koko juhlia, vaan hajoilin mieltäni vaivanneeseen kielioppiasiaan koska + ei verbiä = mitähän ihmettä (vain huomatakseni, että nykyään käytän tätä rakennetta itse.)

No sitten päästään lähemmäs äitiyden ensimmäisiä vuosia. Keväällä 2012 olimme juuri saaneet Katjan kanssa valmiiksi ensimmäisen Vuoden mutsi -kirjan ja istuimme juhlistamassa sitä terdellä. Raskauden ja ensimmäisen vauvavuoden traumat, huomiot ja univajeen tuoma kummallinen mielentila oli saatu purettua hauskasti etu- ja takakannen väliin. Se helpotti kummasti molempien oloa, nauratti ihan.

Vuonna 2011 muistin, että oli äitienpäivä, mutta muut unohtivat. Niinpä kävin ratsastamassa vuoren ympäri.

Ja sitten se kaikkien aikojen omituisin äitienpäiväjuttuni. Vuonna 2010, mun ensimmäisenä äitienpäivänäni, olen kukkuu kuutamolla. Huomaan tuota tekstiä lukiessani, että vähän oli kynät sekaisin penaalissa:

En kokenut mitään yhteistä niiden rääkyvien räkänokkien, heidän sähkösokkihoidon läpikäyneiltä näyttävien vanhempiensa ja maha pysyssä lyllertävien, kolmatta lastaan posket innosta punottavien ja pohkeistaan turvonneiden naisten kanssa.
Ai kauheeta. Hahahaaha. Aika hauskaa kielenkäyttöä, mutta huomaan, että aika rankkaa on näköjään ollut. Jos pääsisin nyt palaamaan kuuden vuoden taakse, kertoisin itselleni, että kyllä se siitä. Muutos voi olla aika hanurista, mutta kyllä se siitä ja paaaaljon kivempaa on tulossa. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata yhtään mihinkään vaan voin elää turvallisesti nyt tässä mukavassa hetkessä yhden vähän vanhemman lapsen ja toisen kohta kaksivuotiaan kanssa. Kohta voin heittää arskat silmille, avata autonikkunan ja huutaa sieltä ulos hiusten heiluessa tuulessa että heippa vaan, pikkulapsiaika. Takapenkillä istuu jo isompaa jälkikasvua.

Ihan pian ollaan siinä. Itse asiassa jo tällä hetkellä mun elämässä on juhlimisen arvoinen äitienpäivä ihan joka päivä. On ihan kivaa olla äiti! Syy siihen on yhteiskunnallisella tasolla kahdessa faktassa, jotka ovat toisiinsa liitoksissa. Islanti on rankattu yhdeksänä vuotena peräkkäin World Economic Forumissa maailman tasa-arvoisimmaksi paikaksi naisille elää. Ja se toinen fakta: täällä on - ahhhhh - pakollinen isyysloma. 


Puolisoni hoitaa lapsia siinä missä minäkin, ja meistä molemmat käyvät työmatkoilla ja omilla henkilökohtaisilla matkoillaan toisen ollessa kotona ja pitäessä taloutta pystyssä. Me käymme molemmat töissä, meillä on molemmilla harrastuksia. Käymme puolison kanssa yhdessä silloin tällöin lomalla ilman lapsia (kerroinkin juuri Tarinoiden Taival -blogin haastattelussa syitä sille, miksi on hyvä reissata välillä ilman lapsia) ja käymme myös lomilla koko perhe yhdessä.

Kun molemmat vanhemmat osallistuvat ja ovat perheessä yhtä tärkeitä vanhempia, ei pääse syntymään epäreilua tilannetta, jossa toista pitäisi ylistämällä nostaa jollekin alustalle ja kiitellä hyvästä työstä perheen eteen. Me kiitämme molemmat toisiamme tasapuolisesti tehdystä vanhemmuusduunista. Ainakin sille me voimme siis sunnuntaina skoolata. Samassa hetkessä voisimme muuten kilistellä viime viikolla olleelle seitsenvuotishääpäivällemme, jonka me kummatkin jossain arjen tiskiallaskaaoksessa unohdimme. Ups. Tämä on just niin meidännäköistä meininkiä.

Hyvää viikonloppua!

(Yksi kuvien lapsista on lainassa sukulaisilta.)

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallinen yhteistyö F-Secure ja  PING Helsinki .  Kuluneet pari viikkoa ovat olleet aikamoista hässäkkää. Täyteläinen työviikko Suom...

Suojaa sun digi

11.5.17 Satu Kommentteja: 8



Kaupallinen yhteistyö F-Secure ja PING Helsinki

Kuluneet pari viikkoa ovat olleet aikamoista hässäkkää. Täyteläinen työviikko Suomessa venyi eeppisiin mittoihin, kuten noilla Suomen-viikoilla usein on tapana. Tässä menee vielä ainakin reilu viikko, että ehdin purkaa kaiken edellisviikolla aluille laitetun. Eli anteeksi, jos en ole ihan vielä vastannut juuri sinun sähköpostiin! Se on mitä luultavimmin työn alla. Kalenterini sivumarginaalit ja kännykän notes-applikaatio on täynnä merkintöjä vähän kaikesta: sovituista briiffeistä, tapaamisista ja jatkotoimenpiteistä. Ihan kaikista mitä olen kirjoittanut ylös, kestää hetki saada selvää. Mutta I'm working on it!

Salonkikelpoisesti sanottuna työni on monipuolista ja vaihtelevaa. Eli siis silppua. "Silppumaiseen työhön" vain liittyy edelleenkin vähän vääriä mielikuvia. Silpputyö on monen mielestä jotain sellaista pätkätyötä mitä pitää tehdä, kun vakituista hommaa tai yhtä isoa vastuullista projektia ei saa. Haa. Paitsi että ei ole noin. Väärin ajateltu. Silpputyö voi olla ihanaa - semmoista värikästä paperisadetta jota heitellään kirkonportailla hääparin päälle. Mä haluan olla juuri sitä silppua. Silppumainen työ on tapaa elää, kuten viime viikolla kirjoitin. Teen töitä välillä aika kummallisina aikoina ja useissa eri paikoissa. Treenisalin kahviossa, lentokoneessa, lapsen tanssitreenien odotushuoneessa, omalla työhuoneella, bussissa, leirintäalueen ruokailutilassa, ulkona pihakeinussa... Vähän missä sattuu. Koska voin. Koska se sopii minulle. Koska tällainen nyt vain olen ja tällaista työni on omasta tahdostani. Se on pirstaleina maailmalla, monina pieninä mukavina eläminä.



Netti on minulle työpaikka siinä missä jollekin toiselle avokonttori. Netti ja läppäri ja älypuhelin ovat minun rakas toimisto ja myös mukava paikka tavata kollegoita. Kirjoitan näiden avulla kirjoja, tarinoin päivän tapahtumia tänne blogiini, teen kirjanpitoa ja osallistun Skypen kautta palavereihin.

Olen läsnä, jos tarve vaatii huolimatta siitä, missä painovoimani todellisuudessa on. Asun Reykjavikissa, mutta olen usein töissä Helsingissä ja välillä vietän työmatkan ja loman yhdistelmää Samoan rantamajassa tai vaikka Islannissa hiihtäen.



Koska ainoa fyysinen työpaikka, joka minulla on - jos kesäistä islanninhevostallia ja design-kauppaa ei lasketa - ovat läppäri ja kännykkä, satsaan niihin paljon. Vaihdan läppäriä vähintään kolmen vuoden välein (viimeksi luovuin painavasta Mac Book Prosta ja otin tilalle kevyen ja näppärän Airin) ja pidän huolen siitä, että kännykkäni toimii moitteettomasti, akku kestää, laitteessa on hyvä kamera ja ennen kaikkea: tarpeeksi paljon muistitilaa. Pidän akkujohdot siistissä nipuissa ja vaihdan laitteideni salasanoja usein. Sen jälkeen kun kolhin yhden läppärini tuusannuuskaksi käsilaukussa, ostin itselleni hyvän läppärilaukun ja suurimmat vesiroiskeet kestävään läppäripussukkan.

Kiinnitän huomiota myös tietoturvaan - koska onhan minulla fyysiset vahingot korvaava yritys-, koti- ja matkavakuutuskin.

Olen käyttänyt F-Securen SAFE-tietoturvaa viime syksystä asti, jolloin tutustuin siihen blogiyhteistyön kautta. Kirjoitin tietoturvapalvelun käyttöominaisuuksien plussat ja miinukset täällä. Sama SAFE suojaa edelleen työpaikkani.



En tietenkään missään nimessä säilytä kaikkia töitäni tai tärkeitä valokuvia tietokoneellani, vaan kaikki materiaalit ovat pilvessä ja synkkaan koneelle vain ne, joita sillä hetkellä tarvitsen. Lisäksi tosi tärkeät jutut kuten valmiit kirjojen kässärit ja valokuvasarjat olen tallentanut pilven lisäksi myös erillisille kovalevyille. Toki täällä koneeni uumenissa kuitenkin on kaikkea sellaista "työpöytätavaraa", jota en ole mapittanut pilveen synkronoituihin kansioihin. Vaikka sitä pelkän koneen varassa olevaa tavaraa on vähän, silti ihan jo pelkkä ajatus siitä, että joku pöllisi koneeni sisällön, nostaa sykettä. Se että koneen avattuani kiristysohjelma ilmoittaisi koneeni olevan kaapattu ja vapautuvan muutamaa sataa dollaria vastaan on minulle käytännössä melkein sama, kuin jos joku olisi käynyt vaihtamassa lukot loman aikana meidän ulko-oveen ja kertoisi palauttavansa avaimet tilisiirtoa vastaan.

SAFE suojaa mm. näiltä kiristysohjelmilta ja ilmoittaa, jos joku yrittää tulla moukarilla, tiirikalla  ja pitsalähetin asuun naamioituneena toimiston ovesta  sisään. (Että eipäs klikkailla niitä facebookin kautta hyviltäkään kavereilta privaviestinä tulleita random-linkkejä.)



Viimekertaisella Suomen-työmatkallani latasin koneelleni lisäpalvelun: yksityisyydensuojasovelluksen. FREEDOME VPN:n avulla surffaan netissä anonyymisti - minusta ei siis jää tietoja sivustoille eikä kukaan näe tietoliikenteeni sisältöä. Tämä on tärkeää, koska käytän reissun päällä hyvin usein langattomia verkkoja. Ilman salausta kuka tahansa samaa vapaata langatonta verkkoa käyttävä ja asiansa osaava voi nähdä liikenteeni: millä verkkosivuilla surffailen, mitä teen ja nyysiä paypalin, sähköpostini, pilvipalveluni ja facebookkini salasanat. Siitä on enää hyvin lyhyt matka identiteettivarkauteen. Kun VPN on päällä, voin pistää toimiston pystyyn lentokentälle, hotelleihin ja kahviloihin ja käyttää niiden verkkoja turvallisin mielin.

Onhan FREEDOMEsta toki myös hupia; tällä kertaa matkatuliaisena. Nyt pystyin nimittäin kotiin Islantiin palattuani näyttämään läppärillä esikoisen lempparia Pikku Kakkosta, joka ei näy Suomen ulkopuolella. Mutta VPN:n avulla olemme Suomessa.

"Äiti sä olet paras!"

Tämä on nyt sitä digitaalisuutta, joka luo mahdollisuuksia työskennellä ja elää juuri näin kuin minä elän ja työskentelen. Mun digi näyttää esimerkiksi tältä:







Oletko freelancer, joka reissaa paljon työn takia? Tai teetkö muuten vain välillä töitä kahvilassa tai junassa? Käytätkö paljon avoimia nettejä? Muista suojata oma digi-toimistosi, -himasi ja -asiasi. Tästä pääset lataamaan F-Securen TOTAL-palvelun (joka sisältää SAFE-tietoturvan ja FREEDOME-yksityisyydensuojasovelluksen) ilmaisen kuukauden mittaisen kokeilujakson. TOTAL pitää haitalliset tyypit poissa päätelaitteiltasi ja pitää omat tietosi turvassa myös aviomissa langattomissa verkoissa. (Niin, ja voit katsella niitä kotimaan televisiolähetyksiä myös ulkomaille suuntautuvien työmatkojen iltoina tai tuoda Pikku-Kakkosen Suomen-muistona läppärilaukussa.)

(Viimeinen kuva Janita Autio, muut omia tai Lähiksen Hannen nappaamia.)

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?