Äiti pliis pliis pliis, mennään heti huomenna uudestaan!! Lapsen silmät eivät ole loistaneet tähän malliin edes jouluaattoiltana. Se oli ...

Lapsen ratsastusharrastus - uhka vai iso uhka?

1.4.17 Satu Kommentteja: 20

Äiti pliis pliis pliis, mennään heti huomenna uudestaan!! Lapsen silmät eivät ole loistaneet tähän malliin edes jouluaattoiltana. Se oli siis kerrasta ihan selvä peli: hevoskärpänen on puraissut ja pahemman kerran.


Äitini ja siskoni olivat luonamme Islannin-visiitillä tämän viikon. Lähdimme Reykjavikin humusta pariksi yöksi maaseutulomalle Etelä-Islantiin Hveragerdin kylään. Kävimme muun muassa ratsastamassa. Esikoinen tuli mukaan - ja se tuntui aluksi ihan kamalalta ajatukselta.

Olen itse kova hevosfani ja harrastan ratsastusta. Minähän työskentelenkin issikoiden parissa ja järjestän niitä jokakesäisiä hevosvaelluksia. Vietin lapsuuteni maalla, missä meillä oli poneja ja hevosia siitä asti kun olin täyttänyt 10 vuotta. Vietin kaiken vapaa-aikani tallilla. Ratsastin, harrastin ponikärryillä ajelua ja hoidin hevosia, yksin sekä yhdessä ystävieni ja siskojeni kanssa. Opin sietämään pitkiä koulu- ja työpäiviä ja ymmärsin hevostenhoidon myötä mitä vastuu ja sitoutuminen tarkoittavat (esimerkiksi sitä, että koulun jälkeen iltapäivisin ei katsottu Jyrkiä vaan siivottiin tallia ja rapsuteltiin poneja). Opin tulkitsemaan kaviokuumeet, ähkyt ja muut hevosaiheiset vaivat. 


Tiedän myös, että hevosten kanssa voi sattua kaikenlaisia pienempiä ja isompiakin haavereita. Luulenpa, että kaikki jotka ovat hevosten kanssa kauan puljanneet, tietävät tämän. Minulla on tuttuja, jotka ovat katkaisseet koipensa, osa on saanut aivotärähdyksen ja rikkoneet paikkansa joko ratsastusreissulla, ravihevosten kanssa ajelulla ollessa ja ihan vain hevosia hoitaessa. On minulla sellaisiakin tuttuja, jotka ovat menettäneet hevosonnettomuuksissa perheenjäsenensä. Yhden kerran pelastin vakavasti loukkaantuneen oman puolisoni koipiinsa kompastuneen, maahan kaatuneen hevosen alta. Se oli ihan hirveää.

Olen viettänyt hevosten kanssa niin paljon aikaa, että olen väkisinkin nähnyt sen harrastuksen vaarallisenkin puolen. On tullut nähtyä läheltä, miten paljon hevosten kanssa voi sattua ja tapahtua. Enimmäkseen hyvää ja ihanaa, mutta myös niitä läheltä piti -tilanteita ja toteutuneita haavereita.

Kun esikoinen tällä viikolla ilmoitti, että hänkin haluaisi tulla kokeilemaan kanssamme ratsastusta, jouduin vetämään syvään henkeä. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että ei missään nimessä. Lapsi ei kuunnellut ajatuksiani. Hän halusi välttämättä päästä kokeilemaan. Edes tämän yhden kerran, äitiii. Pliiiis. 

Hevostilan ratsastusoppaamme lupautui taluttamaan esikoisen ratsua koko retken ajan. Hänen ei tarvitsisi kuin laittaa jalat jalustimiin ja pitää etukaaresta molemmin käsin kiinni.

Mutta niinhän siinä kävi, että lopulta myönnyin. Nielaisin kurkkuuni tarttuneen sydämen takaisin paikalleen ja päätin olla urhea.

Sitten mentiin. Esikoinen ryhmän kärjessä, ratsu turvallisesti oppaan käsihevosena. Itse etuilin omalla pollellani jonossa seuraavaksi. Kun noin kymmenennen kerran huutelin oman hevoseni selästä, että onkohan kaikki ok ja miltä nyt tuntuu, sain osakseni mulkaisun ja hampaiden välistä lausutun vienon toiveen. Voitko jo vihdoin lopettaa tuon kyselemisen ja olla hiljaa!

Haa. No lupasin yrittää. Hyvinhän se siis meni.


Kävelimme noin kymmenen hevosen letkassa pitkin joenrantaa, pellonpiennarta ja laavapellon keskelle raivattua hevospolkua. Pääosin käyntiä, mutta välillä vähän nopeamminkin. Töltissä lapsi hölskyi selässä ja kypärän alta pilkistävä ponnari heilui samaan tahtiin vaalean ratsun tuuhean hännän kanssa. Oikea, vasen, oikea, vasen, hiiohei. Kuulin, kuinka lapsi hymyili.

Tunninmittaisen retken jälkeen köpöttelimme takaisin tallinpihaan. Aurinko paistoi ja esikoisen naama loisti. Hän haluaisi heti mennä uudestaan. Pidempi retki! Oma hevonen! Oma kypärä ja ratsastussaappaat. Wohoo!

Kaikki meni hyvin. Oppaat olivat mukavia ja hevoset superrauhallisia turistipolleja. Vaikka retki sujui paremmin kuin osasin odottaa, silti minua kauhistutti vieläkin. Uskaltaisinko tulla lapsiseurassa uudestaan? Uskaltaisinko päästää häntä joskus hevosen kanssa yksin ratsastamaan? En todella tiedä, pystyisinkö siihen. Jos hevonen pillastuu? Tai heittää veivinsä kesken ravipätkän? Tai pukittaa lapsen alas? Jos ja jos ja jos.


Kertokaahan te, ratsastusta harrastavien lasten vanhemmat, minkälaisia fiiliksiä tämä laji teissä herättää? Kuinka handlaatte ne riskitilanteet, joita välttämättä tulee eteen kun hevosten kanssa viettää enemmän aikaa? Minkäikäisenä teidän lapset alkoivat harrastaa ratsastusta? Miten on mennyt? Ehkä hevoshullujen tyttöjen ja poikien vanhemmille on olemassa joku oma tukiryhmä. Saattaisin ehkä olla sellaisen tarpeessa. (Voitaisiin lähteä vaikka kimpassa rastsastamaan.)

20 kommenttia:

  1. Vanhempi tytöistä aloitti 6 vuotiaana. On nyt ratsastanut 5 vuotta. Pari kertaa on tullut pää edellä alas, onneksi ei ole sattunut pahemmin kuitenkaan. Ja viime syksynä kipitteli pari viikkoa kepeillä, kun tipahti hyvin harmittomasti alas jalan päälle. Ja aina vaan haluaa takaisin ja vielä useammin.
    Poikakin ratsasti aktiivisesti muutaman vuoden, aloitti 7 veenä pikkusiskon perässä. Hälle ei ole käynyt mitään, mutta on paljon tietoisempi faktoista mitä kaikkea voisi käydä.
    Nuorin taas aloitti jo alle 4 veenä. Talvet pidetty taukoa ja nyt tuo jo kyseli milloin pääsee taas. Vaikka viime kesänä pieni poni veti vahinkolaukat, kun edellä oleva lähti ravaamaan ja en ollut ihan tarpeeksi nopea ottamaan kiinni ravia varten. Käynnissä siis meni jo itsekseen. Siitä kerrasta kertotaan tarinaa ekasta laukasta, ei tippumisesta.
    En pelkää heppaonnettomuuksia. Yhtälailla voisi käydä joku muu onnettomuus - auto ajaa yli jne. Kypärä ja turvaliivi on kuitenkin lieventämässä ☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turvaliivi on kyllä hyvä! Menee varmasti hankintaan, jos tämä harrastus tästä nyt eskaloituu... :D

      Poista
  2. Itse aloitin 7-vuotiaana ja suuremmilta kolhuilta olen säästynyt (yksi lievä aivotärähdys). Esikoinen, kohta 6 vee ratsastelee käyntimaastoja talutettuna työhevosellamme ja kohta 3 vee kuopus on hänkin jo ehtinyt shettiksen selkään sekä issikallani kokeilemaan. Itse en ole koskaan ajatellut lasten ratsastamista vaarallisena lajina, enemmän pelkään kun he kadulla pyöräilevät miten sattuu kun hallinta on vielä hakusessa. Toki en ihan minkä tahansa hevosen selkään heitä laittaisi mutta omat hevoseni on sen verran varmoja että niillä uskaltaa mennä ja aina varaudutaan ja pidetään mielessä mahdollisuus vahinkoon. Varusteet myös asianmukaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekaan ei itselle ole koskaan käynyt mitään vakavampaa. Kerran lähtenyt ilmat keuhkoista ja oon tippunut varmaan useita kymmeniä kertoja. Hevosten kanssa on tullut oltua paljon eli on ollut onneakin matkassa. Ja tietysti sellainen järkevä meno ja tallien tarkka valinta auttaa siinä, että onnettomuusriski säilyy pienempänä.

      Poista
  3. Mä en ole vanhempi, mutta itsekin kersasta asti ratsastusta harrastaneena totean, että olen tosi onnellinen, että olen viettänyt teinivuoteni tallilla enkä esim. dokaamassa. Hevoset, kuten kaikki eläimet, opettaa valtavasti! No, tämän toki tiedät varmasti itsekin. Komppaan myös Marjaa, mikä tahansa on mahdollista ja kaikessa voi sattua. En näkisi kumminkaan ratsastusta erityisen vaarallisena lajina. Sitäpaitsi teillä siellä Islannissa nyt on ihan eri tavalla mahdollisuuksia harrastaa kuin muualla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, täällä on mahtava määrä issikkatalleja, se on plussaa! Eikä ratsastus ole sillä tavalla kallis harrastus, kun melkein kaikilla landella asuvilla tutuilla on hevosia ja turistitalleiltakin saa alennuksia jos käy tarpeeksi usein.

      Poista
  4. Meillä keskimmäinen nyt 17 v harrastanut ratsastusta 6 vuotiaasta. Mitään ei ole koskaan sattunut (kop kop). On kai pari kertaa pudonnut mut ei ole tullut mitään vammoja. Tyttö myös hoiti heppaa tuolla tallilla pari vuotta mutta ei sielläkään mitään ole sattunut.

    Jotenkin en osaa mieltää ratsastusta vaaralliseksi harrastukseksi sen kummemmin kuin toista lasten harrastusta taitoluistelua. Enemmän tossa taitoluistelussa on esim rasitusvammoja jne tullut kuin ratsastuksessa. Toki ratsastamaan tyttö on käynyt kerran viikossa ja luistelemaan 6 kertaa viikossa niin siinäkin on ero.

    Oon kyllä sitä mieltä että harrastukset suojaa monelta muulta varalta... ja neuvona antaisin että jos lapsi suhtautuu intohimoisesti johonkin harrastukseen sitä kannattaa kyllä tukea ennemmin kuin miettiä haittapuolia tai loukkaantumisriskiä.

    Niin ja enemmän tuolla liikenteessä on vaaroja kuin ohjatusti urheiluharrastuksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näin on, liikenteessä kulkeminen millä tahansa kulkuvälineellä on paljon riskisempää kuin ratsastus ja liikenteen seassa tulee kuitenkin mentyä ihan päivittäin.

      Poista
  5. Mulla molemmat kokeilleet jo alle kouluikäisenä, toinen kävi tunneillakin. Nyt tuo nuorin (11v.) käy säännöllisen epäsäännöllisesti. Mulla on aina pala kurkussa. Mä en haluaisi olla se vanhempi, joka pelkää että jotain sattuu, mutta mä olen just sellanen. Hevostelu tuntuu pahalta, mutta yritän pitää sen omana tietonani. Onneksi meillä ei ole varaa säännöllisiin tunteihin, huh! Kerrankin varattomuudesta on hyötyä ;) Että lähinnä katselee kaverin tunteja, auttaa välillä tallilla, lukee lehtiä ja ennen muuta puhuu asiasta koko ajan.

    Mulle itselleni jäänyt varmaan kammo siksi, että jaoin kerran huonetta kuntoutussairaalassa halvaantuneen ratsastajan kanssa.
    Lunni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tunnistan omat pelkoni ja tuntemukseni tuosta niin hyvin. Kun olen itse nähnyt miten pahasti voi käydä ja kuullut juttuja täällä Islannissakin tapahtuneita ammattilaisratsastajien onnettomuuksista, pelko on läsnä etenkin lapsen osoittaessa ridaukseen kiinnostusta, vaikka sitä pelkoa yritänkin olla liikaa miettimättä.

      Turistitalleilla tapahtuneista isoista onnettomuuksista en ole tosin tietoinen. Suurin osa Islannissa kuolevista turisteista menehtyy liikenneonnettomuuksissa, tai kun eksyvät jäätiköille tai joku menee sukellusretkellä pieleen. Ja ihan vain muutamia näitäkin tapauksia on.

      Hevosiin liittyvät jutut pelottaa varmaan just siksi kun oon itse niiden eläinten kanssa niin paljon touhunnut ja tietää kuinka isoja eläimiä ne on. Mutta, tämmöistähän tämä elämä välillä on, omien pelkojensa kanssa elämistä :)

      Poista
  6. Vastaan nyt ikuisena heppatyttönä, kammoilevan äidin kasvattamana. 20 vuotta harrastusta takana, lukematon määrä ruhjeita ja mustelmia, mutta vain yksi katkennut jalka. Äiti käytti minut vuosittain allergiatesteissä ollen varma että olisin allerginen vähintään heinäpölylle, jos en hevosille. No en ollut. Sotkin reilun 10km tallille useamman kerran viikossa, kyydin ja rahaa kotoa sai vain kerran viikossa ratsastukseen, mutta eihän se mihinkään riittänyt.
    Itsekin taidat tietää mitä kaikkea tuo harrastus parhaimmillaan antaa ja jos teidän perheen harrastusskaalaa tarkastelee, niin kyllä minä laittaisin kersan sata kertaa mieluummin tallille kuin jonkun tulivuoren uumeniin kiipeilemään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, no niin mäkin! Munkin miehellä on titaania jaloissa kyllä ihan muista lajeista kuin ratsastusesta :D

      Poista
  7. Tyttäreni aloitti ratsastuksen kuusi vuotta sitten 11 vuotiaana. Katsoin pari ensimmäistä ratsastustuntia kentän laidalta, kunnes oli itsekin päästävä taas hevosen selkään. Olen nuoruudessani ratsastanut monta vuotta. Aika pian alettiin vuokraamaan yhtä puoliveriheppaa, joka on ollut nyt viisi vuotta meidän oma.
    Tytär on oppinut hyvin vastuuntuntoa ja meillä on mukava yhteinen harrastus sekä kännisekoilut sun muut on jäänyt tyttäreltä kokonaan välistä. Kannattaa antaa lasten ratsastaa. Kyllä se onnettomuus voi sattua ihan jossain muuallakin kuin hevosten kanssa puuhatessa.
    T. Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, että missä tahansa voi sattua. Eihän sitä kotiin jää siksi, että pelkää mahdollista auto-onnettomuutta. Täytyy yrittää saada oma pelko kasaan ja antaa lapsen yrittää. Se on jännä että mua itseäni ei pelota yhtään, en pelkää että mulle tapahtuisi mitään (kop, kop), mutta perheenjäsenten puolesta vähän jännittää :)

      Poista
  8. Harrastin itse ala- ja yläasteen taitteessa jonkin aikaa ratsastusta olematta kuitenkaan varsinainen "hevostyttö". Kerran olin silminnäkijänä/auttajana tilanteessa, jossa hevonen kompastui laukassa ja kaverini jäi alle. Hän selvisi onneksi loppujen lopuksi vähäisillä vammoilla, mutta itse en ole ollut hevosen selässä sen jälkeen (olin juuri tehnyt saman lenkin saman hevosen kanssa hetkeä aikaisemmin ja ajattelin, että se olisin voinut olla minä, ja vakavammilla seurauksilla). Oma nyt 7-v. tyttö on saanut käydä satunnaisesti talutusratsastuksessa, mutta en tiedä, miten suhtautuisin vakavampaan ratsastusharrastukseen. Toisaalta lapselle ovat toistaiseksi riittäneet nuo satunnaiset ratsastuskerrat ihan hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tuollaisesta samasta tilanteesta mullekin on jäänyt se onettomuuspelko (hevonen kaatui, mutta käynnissä) perheejäsenten ratsastamista kohtaan, mutta ei omaani. Jos se huono tuuri olisi tapahtunut sinä ratsastuspäivänä mulle, tilanne saattaisi hyvinkin olla toisenlainen.

      Poista
  9. Oma tyttäreni aloitti ratsastustunnit 8-vuotiaana ratsastuskoulussa. Ensimmäisenä syksynä meni kypärä vaihtoon, kun poni pukitti voltin kautta lapsen päälleen alas. Minä näin tapauksen ja riensin lapsen luo ekana tsekkaamaan vointia. Taisi tulla pieni aivotärähdys. Alussa olin tosiaan tallilla aina mukana ja jännäsin kentän tapahtumia. 8-vuotiaan koordinaatio on jo niin hyvä, että oppiminen tapahtuu nopeasti, jos ponit/hevoset ovat sopivan kokoisia ja järkeviä.

    Turvaliivi ja kypärä olivat lapsen vakiovarusteet jo hoitaessa. Nykyään 13-vuotias häärii kypärä päässä aina edelleen tallissakin ja turvaliiviä käyttää esteillä ja maastossa (ei islannissa). Käytän itse kypärää myös hevosia hoitaessa...kypärät turvaavat mielestäni monessa tilanteessa.

    Nykyään luotan lapsen osaamiseen, mutta hullujen hevosten ratsastuksen jätämme muille. Orien selkään en myöskään lastani vielä päästä.

    Nyt voin jo naureskella samalla tunnilla keskittyen omaan ratsastukseeni. Islannissa seurasin lapseni laukkailua oppaan perässä turvallisin mielin... ratsastaa paremmin kuin minä.

    Tärkeimmäksi itse olen kokenut, että lapsi ratsastaa järkevillä hevosilla, opettaja on hyvä ja etenee vähitellen haastavampiin juttuihin. Lapsella ja opella pitää synkata hyvin, jotta lapsi voi luottaa, ettei ope vaadi häneltä liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä komppaan tätä ylläolevaa kommentoijaa!

      Olen itse ikuinen heppatyttö ja piakkoin syntyvän tyttövauvan tuleva äiti. Näen jo mielessäni yhteiset reissut tallille ja ratsastamaan.

      Kolhuja ja onnettomuuksia on itselleni sattunut vuosien varrella useita, mutta ei mitään vakavaa. Tietysti jos lapseni alkaisi ratsastusta harrastaa, hankkisin varmasti varusteet niin sanotusti "vimpan päälle"... Turvaliivi aivan ehdoton ja jos selästä tippuu, niin kypärä menee vaihtoon heti.

      Sen verran ratsastus- ja heppailuvuosia itsellä on takana, että tiedostan ratsastuksen vaarat totaalisesti. Mutta pahemmin olen itseni silti saanut telottua pyörän kanssa ja laskettelurinteessä. :)

      Poista
  10. Tyttöni aloitti ratsastuksen parivuotiaana, omalla ponilla, mutta toki vuosien ajan vain talutuksessa aidatulla kentällä. Myöhemmin ilman taluttajaa, aidatulla kentällä. Nyt kun lapsi on 7, olemme olleet ensi kertaa yhdessä maastossa niin, että minä olen mennyt edeltä isolla hevosella, hän ponillaan perässä. Sitä fiilistä ei voita mikään! Tätä varten olen lapsen tehnyt ;D

    Toki joskus hirvittää. Kypärä ja turvaliivi on aina. Vaikka meillä on omia hevosia, lapsi käy satunnaisesti myös ohjatuilla tunneilla. Se tuo lisää turvallisuudentunnetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että miten mahtavalta kuulostaa tuo teidän yhteinen ratsastusretki <3

      Poista

Mitä tuumaat?