Lapsensa urakonsulttina

Esikoinen uskoutui lomamatkalla. Hän kertoi minulle, että hänen haaveammattinsa ovat: tanssija, kiipeilijä, seikkailija, eläintenhoitaja, juoksija, lääkäri ja piirtäjä. Hän aikoo olla niitä kaikkia yhtä aikaa.

Oikeastaan mikä tahansa muukin työ käy paitsi ei kuulemma ainakaan kirjailija, koska se työ vaikuttaa todella tylsältä. Sähän vaan istut ja tuijotat joko tietokonetta tai puhelinta!, tylytti lapsi. 

En yrittänyt selitellä, koska siltähän se aika pitkälle näyttää.


Hienoa, että hänellä on unelmia. Lapsen urakonsultin hommat ei ole meillä ajankohtainen vielä seuraavaan kymmeneen vuoteen, mutta jäin silti pohtimaan sitä jo nyt. Miten paljon oman lapsen ammatinvalintaa ja kouluttautumista pitäisi ohjata, miten paljon voi arvostella tai tuuppia omasta mielestään oikeastaan suuntaan? Tekisi varmasti mieli puuttua niin pirusti, mutta eihän se järkevää ole.

Tässä kohtaa vanhempi voi tehdä kolme kohtalokasta virhettä. Yritän välttää ne.

Ensimmäinen on se lapseni jatkaa minun elämääni –tyypit. He ovat niitä, jotka eivät malta luopua omasta työstään ja urastaan edes puupalttooseen puettuna vaan lapsen täytyy jatkaa siitä, mihin hän itse jäi. Yleensä he ovat menestyneet työssään erinomaisesti ja heidän mielestään lapsen jatkaminen samalla uralla on ainoa järkevä vaihtoehto. Lähtökuopat on jo kaivettu. Olisi suoranaista vittuilua jättää ne käyttämättä. 

Sitten ovat ne edellistä karmaisevammat eli lapseni on toivoton -tyypit, joiden mielestä omista lapsista ei kuitenkaan koskaan tule mitään. Hän ajattelee näin siksi, että hän itsekään ei onnistunut saamaan sitä mitä halusi. Tai hän onnistui, mutta lapsi tai kukaan muukaan olento maan päällä ei koskaan kykenisi samaan poikkeuksellisen erinomaiseen suoritukseen. Tälle ihmistyypille on muuten ihan synonyymikin: itsekeskeinen paskiainen.

Kolmas vaihtoehto ovat ne, jotka toteuttavat itseään lastensa kautta. He todella haluaisivat, että juuri heidän lapsistaan tulee jotain. Koska heistä itsestään ei tullut ihan sitä, mitä he halusivat, mutta onneksi on jatkokehitelty versio, joka vie vanhemman haaveen maaliin! Huh. Järkyt paineet. Luin kesällä eläkkeelle jääneen espoolaisopettajan haastattelun ja hänen tärkein oppinsa lukiolaisten vanhemmille oli: "Nuoren ei pidä toteuttaa vanhempiensa haaveita." Eipä siihen ole paljoa lisättävää.


Koska näitä kolmea tyyppiä en halua olla, mitäpä jää jäljelle?

Empatian ja yksinkertaisen plus- ja miinuslaskun yhdistelmä. Siis se risteys, jossa kohtaavat toteutettavissa olevat unelmat ja järkevä toimeentulo. Yritän jeesata jälkikasvua tunnistamaan ja kaivamaan esiin omat mielenkiinnonkohteet. Koitan antaa oikeita neuvoja, jotka vievät kohti haaveita. Aion kuitenkin ottaa puheeksi myös toimeentulomahdollisuudet. Jos esikoinen vielä 18-vuotiaana haluaa eläintenhoitajaksi, aion kertoa mielipiteen ammatin tärkeydestä mutta myös muistuttaa siitä, että jos ei päädy Beyoncén henkilökohtaiseksi koira-avustajaksi tai tee töitä kahden edestä, ansiotaso jää aika matalaksi. Sehän on ihan ookoo, mutta se on hyvä tiedostaa.


Entäpä jos neuvoni ja näkemykseni eivät kiinnosta pätkän vertaa? Itseni tuntien tiedän, että se tulisi tekemään minulle tiukkaa. Yritän kuitenkin malttaa mieleni, pitää pääni kiinni ja kehottaa häntä tekemään asiat oman päänsä mukaan. Luoksenihan voi aina palata hakemaan uuden mielipiteen. Silloin voin näyttää että mitähän minä juuri viimeksi sanoin. Eiku.

Tunnisteet: , ,