Kukkia ja irtokarkkibaari - hengähdystauko Teneriffalla

Un cortado por favor ja mistäs meille löytyisi auringonottotuolit? Seisomme hotellimme allasalueella rantapyyhkeet kädessä ja katselemme ympärillemme. Kymmeniä espanjalaisia, tanskalaisia, islantilaisia ja suomalaisia lapsiperheitä juoksee auringonottoalueelta kohti uima-allasta. Lapset edellä ja vanhemmat perässä kompastellen. Lounaan ja illallisen välissä allasbaarista saa burgereita ja limuhanat ovat vapaassa käytössä. Illalla ravintolan alakerrassa on lasten disco ja alkoholijuomaa saa (yli 18-vuotiaat) ranneketta vilauttamalla illalla yhteentoista asti. Sen jälkeen mojito irtoaa juomalistan mukaan viidellä eurolla.


Hotellialueen pohjoispuolen pihalta näkee Teneriffan vuoristoon. Iso, komea ja monta röpelöistä huippua näyttää ihan kutsuvan vaeltajia paksupohjaisie vaelluskenkineen. Siellä odottelisi suloisen tuskallinen hiki irotamistaan. Seikkailu tuntuu jo ihan varpaissa asti. Eteläpuolella reilun kilometrin päässä välkehtii meri. Sama Altantti kuin meilläkin, mutta vähän lämpimämpänä.

Rouhkean vuoriston ja vaahtoavan meren väliin on rajattu tämä meidän lomaparatiisimme, jossa juomat tarjoillaan söpöistä pienistä muovimukeista.

Niin. Ne muovimukit ja paperilautasilta tarjoiltavat allashodarit. Eih, eih, eih. Päätän ihan ensihommikseni, että tällä matkalla nyt en mieti mitään tuollaisia asioita. En vaikka ihan kauheasti mieli tekisi päivitellä sitä, kuinka tuonne vuorille olisi ihana päästä. Enkä aio miettiä sitäkään, kuinka puolisoni ei kestäisi tässä lomakomplseksissa kahta tuntia kauempaa (siksi hän ei tällaisille lomille tulekaan mukaan). Tai kysynyt itseltäni puoliksi ärtyneenä, että miksi kaikista maailman värivaihtoehdoista tämän all inclusive -rannekkeen on pakko olla mahdollisimman kirkas neonoranssi.


Mutta tiedättekö mitä? Päätän, että iha sama. Me nautimme nyt tästä, mitä täällä on. Lapsi bongaa heti kukkapuskan, josta oli tipahtanut kävelypolulle pari kukkasta. Tehdään niistä pinneillä hieno hiuskoriste. Sitä on nyt ihailtu kaikista vastaantulevista heijastavista pinnoista. Iltapäiväburgereita mutustellessamme pieni pulu parkkeeraa meidän pöydän alle murusia metsästämään. Esikoinen on varma, että se valitsi hänet tarkoituksella. Se haluaa tulla meidän lomalinnuksi! Tyypillä on jo nimikin: Raketti-Söpöläinen. "Koska se on söpö ja koska se syö niin nopeasti", kuuluvat perustelut. 

Voisihan sitä pululla pöllömpikin nimi olla.


Illallisbuffetissa bongaamme molemmat ensimmäisenä jälkkäripöydän vierestä irtokarkkibaarin!  Ääk, emme ehkä kestä! Äkkiä risotot naamaan ja erivärisiä esanssimarjoja seivästämään.

Iltaan mennessä olemme ehtineet käydä läpi koulukavereiden kuulumiset, lapsen opettajien lempiharrastukset, syyn sille miksi lentokone tuntuu kulkevan yläilmoissa niin hitaasti, miksi lasku ja nousu tuntuvat kehossa erilaisille ja näkyykö pimeällä yötaivaalla Sirius.



Tänne on tultu olemaan kahdestaan; juttelemaan, nauttimaan lämmöstä ja ylipäätään siitä siististä faktasta että juuri me olemme toisillemme mutsi ja lapsi.

Näistä reissuista jää molemmille muistoja. Ei hienoista vaelluksista, hikisistä polkujuoksulenkeistä tai hienosta ravintolaillallisesta vaan tästä yhdessäolosta. Puluista, irtokarkeista ja lentokentän leluautomaatista, joka nielaisee mutsin eurot.


Äiti sun kengistä kuuluu ihana ääni, esikoinen toteaa kun ennen illallista astelemme uima-altaalta laskevassa auringossa takaisin hotellihuoneellemme. Toden totta. Keskityn ihan itsekin kuuntelemaan. Nahkapohjaisista varvastossuista lähtee kivilattiaa vasten sellainen tasaisen pehmeä ja rauhoittava rytmi. Sillä hetkellä jostain muistojen kerroksista vuosikymmenten takaa nousi mieleen havainto, että omankin mutsini rantakengistä lähti muuten meidän perhematkoilla ihan samanlainen ääni. Slips-läps, slips-läps, slips-läps. Silloin oli aina kaikki hyvin. Silloin tiesi aina varmuudella että jotain kivaa tapahtuu pian, koska äiti on tulossa.

Tunnisteet: , ,