Mummona eläminen pidentää kuulemma ikää, parantaa elämänlaatua ja tekee elämästä kaikin puolin mukavaa. Tällaisia mummoenergiaan liittyviä...

Mummoilu tekee gutaa

25.1.17 Satu Kommentteja: 13

Mummona eläminen pidentää kuulemma ikää, parantaa elämänlaatua ja tekee elämästä kaikin puolin mukavaa. Tällaisia mummoenergiaan liittyviä juttuja olen huomannut viimeisen kuukauden aikana sosiaalisen median feedeissäni. En tiedä, yrittääkö universumi kertoa minulle jotain (olet akka vanhenemassa), vai liittyykö tämä isovanhemmuuden hehkutus jotenkin nyt siihen, kun päivähoitopalveluista ja vanhustenhuollosta leikataan (kato kyllä mummot hoitaa ja pitää ittensä virkeenä).

Tai sitten tässä ei olekaan mitään kettueläimen häntää, vaan se nyt vain on niin, että läsnäoleva mummous tekee ihmiselle hyvää. Ainakin jos tutkimustuloksia katsoo.


Yhden tutkimuksen mukaan lastenlasten hoitaminen tuo vanhuksille keskimäärin viisi elinvuotta lisää verrattuna niihin vanhuksiin, jotka eivät vietä paljoa aikaa lastenlasten seurassa (Sydney Morning Herald). Etelä-Koreassa tehdyn tutkimuksen mukaan lastenlasten kanssa läheisessä vuorovaikutuksessa olevat keskimäärin onnellisempia kuin muut vanhukset (Korea Herald). 

Kun katson omia ja puolisoni vanhempia – eli siis mummoja, jotka meillä vastaavat niistä isovanhempien rooleista – osoittavat mutu-havaintoni kyllä ihan samaan suuntaan. Näistä isovanhemmista on ihan parasta ikinä viettää aikaa lastenlasten kanssa. Oma mutsini asuu eri maassa kuin me, mutta aina Suomessa ollessamme hoitaa muksujamme enemmän kuin mielellään. Kaikki valokuvat, videopätkät ja instakuvat, mitä ehdin netin kautta eetteriin tuutata, ovat niitä mieleisimpiä lahjoja. Postitse lähetetyt piirustukset korjaavat koko potin.


Mieheni mutsi osallistuu arkeemme usein. Hän on jo lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, vaikka sitä ei kyllä koskaan uskoisi. Mamma näyttää kuusikymppiseltä varhaiseläkeläiseltä. Olemme moneen kertaan jauhaneet aiheesta, että jaksaako hän ihan oikeasti vielä hoitaa lapsia. Joka kerta saamme saman vastauksen. Tottakai jaksan, mitä muutakaan muka haluaisin tehdä. En mitään. Mätänisin tänne sisälle. Koska en missään nimessä halua mädättää anoppiani, hyödynnämme hänen lapsenvahtihalukkuuttaan usein. Siis lähes tulkoon joka päivä.

Olen muuten huomannut, että pienimmät lapsenlapset ovat vanhuksille, ainakin niille hiljaisemmille, mainio sosiaalisten suhteiden ylläpitäjä. Enkä nyt puhu vain siitä, että omia, eteisessä vilahtavia aikusia lapsiaan näkee useammin niiden kiikuttaessa jälkikasvuaan hoitoon vaan ylipäätään muitakin ihmisiä. Kun Islannin-mummolla on muksu mukana leikkipuistossa, kaupassa tai asuntolan yhteisissä tiloissa, tuntemattomat ihmiset tulevat herkemmin juttusille. Anopilla on uudessa osoitteessaan naapureina muitakin mummoja (ja vaareja toki myös), jotka vahtivat päivisin lapsenlapsiaan. Tämä lapsenhoitojengi hengailee melkein päivittäin yhdessä. Siinä samalla kun pikkulapset tottuvat muiden pienen lasten seuraan ennen päiväkodin aloitusta, saman asuntolan mummot ja papat tapaavat toisiaan ja juovat yhdessä kahvit. 

On jokseenkin liikuttavaa seurata näiden mummo- ja vaarikerhojen menoa ja nähdä ne viimeisiä aktiivisia vuosia elävät tyypit syöttämässä ja hoitamassa tyyppejä, jotka elävät sitä ensimmäistä omaa aktiivista vuottaan. Jos pitäisi yhdellä valokuvalla esittää sana elämä, se olisi otos tuon kahvipöydän ympäriltä.


Hyvässä mummosuhteessa ei ole muuten kyse vain mummojen hyvinvoinnista ja meidän vanhempien paremmin sujuvasta arjesta. Läheinen isovanhemmuussuhde tekee hyvää myös lapselle. Hyvä suhde isovanhempaan auttaa kuulemma lasta selviämään isoista vastoinkäymisistä paremmin ja se näkyy parempana koulumenestyksenä. 

Hämmentävin juttu tässä koko mummoilussa liittyy itseeni. Olen muuttunut.  Kääks! Kymmenen vuotta sitten en halunnut saada lapsia ollenkaan. Kolme vuotta esikoisen syntymän jälkeen olin varma, että toista lasta ei muuten tule. Niin varma, että julistin sitä jo täällä blogissakin. No niin, khah-khah. Niin se takki kahisee, kun se kääntyy. 

Nyt olen sitten yllättänyt itseni miettimästä tulevaisuutta. En kolmatta lasta, vaan sitä, että millaista se sitten on, kun noilla kahdella pätkällä on omia lapsia ja ne tulevat minulle ja ukolle hoitoon? Vähän salaa jo odotan sitä päivää, kun voin kaivaa esipaistetut korvapuustit pakkasesta ja uunin lämpiämistä venaillessa katselen huoneessa ympärilleni ja totean, että jos ei olisi minua, ei muuten olisi tässä huoneessa ketään muutakaan. Siinä mulla pitkän aikavälin tavoite. Sitä kohti, siis. 

13 kommenttia:

  1. Tähän on pakko kommentoida, että tätä mummohehkutusta on nykyään tosiaan joka paikassa. Nuoremmat mummot hehkuttavat työpaikoillaan, miten lapsenlapset tulevat taas hoitoon jne. ja sukulaismummot ja papat esittelevät ylpeänä kuvia kullannupuistaan. Salaa nieleskelen sitä, minkä pettymyksen aiheutan omille vanhemmillenki ja miltä heistä tuntuu. Itselläni ei ole lapsia ja en tiedä, tuleeko koskaan olemaan (omasta päätöksestäni) itsekin joskus tunnen itseni ikäluokassani niin ulkopuoliseksi sen vuoksi, että olen lapseton, mutta mietin myös tätä, että minkä pettymyksen vanhempani kokevat. Eivät ehkä koskaan saa niitä mummonkullannuppuja hoitoon, joita ovat odottaneet, niinkuin sinäkin omilta lapsiltasi odotat jo nyt. Normaalia arkipuhetta, mutta haluan siis tuoda esiin senkin puolen, miten samalla lailla eläkeikäiset ihmiset varmasti tuntevat kateutta ja surua siitä, että "kaikki muut" hehkuttavat mummouttaan ja heistä ei isovanhempia ehkä koskaan tule vaikka ovat oman osuutensa tehteet ja omat lapsensa kasvattaneet kun me nuoremmat lapsettomat, jotka jatkuvasti kuuntelemme ikäistemme juttuja pikkulapsiarjesta.
    Luin tuon jutun jo aikaisemmin ja näin ajattelin. Ei siis tarkoitus kritisoida vaan tuoda tämä puoli esiin. Koskee tietenkin kaikkia asioita maailmassa. Kaikkea ei voi saada, vaikka on aina olettanutkin saavansa. Asioista saa iloita, mutta on hyvä huomata, että kaikki eivät saa lapsia/ halua lapsia ja kaikki eivät täten koskaan tule isovanhemmiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei tulekaan, ja syitä on monia. Enkä todellakaan aikonut loukkaantua tai vaipua epätoivoon jos en 20 vuoden kuluttua tule mummoksi. Iloinen olen, jos ylipäätään elän niin pitkään. Ja tässähän ehtii oma takkini kääntyä monta kertaa ennen sitä... Tämä juttu ei siis tarkoita sitä että vaadin lapsiani lisääntymään vaan vähän itseänikin hämmentävänä huomiona siitä, että näitä mummoilukeloja tulee välillä vedettyä.

      Esikoinen on muuten jo ilmoittanut, että ei halua koskaan saada lapsia. Mutta pikkusisko kuulemma haluaa, joten hänestä voi tulla täti.

      Poista
  2. Edelliseen kommenttiin voisin kertoa että mun sukulaiset ovat ratkaisseet "mummokuumeen" liittymällä perheitä tukevaan toimintaan; eli jos se polte on suurta niin hyvän voi laittaa kiertämään. Lapsia joilla ei ole syystä tai toisesta yhtään mummoa/ ukkia on myös paljon. Ovat yhdessä mökkeilleet, leiponeet, käyneet uimassa, ongella jne. Lapsi taisi olla noin 4- vuotias ja nyt lopettelee yläastetta; suhde on tuonut rikkautta ja syvyyttä molemmille ja tämä on winwin- tilanne molemmille. Kysymyshän on siitä mitä oikeasti haluaa ja kuinka paljon; ja onko myös asiat työstänyt pään sisällä, sen henkisen puolen ettei katkeruus/ pettymys elämään/ elämän epäreiluus pääse voitolle.

    Mrs G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on muuten tosi mukava juttu! Mun anoppi sijaismummoilee parille kauempana maalla asuvalle sukulaislapselle, joilla ei ole enää omia isovanhempia elossa. Eli hän hoitaa välillä näitä nassikoita jos vanhemmille on asiaa Reykjavikiin.

      Kauhean kiva juttu molemmille :)

      Poista
  3. Mä uskon myös, että kyllä tässä maailmassa lapsenlapsia riittää hoidettavaksi. Siis vaikkei niitä ihan omia lapsenlapsia ikinä tulisikaan. Oma äitinikin on ryhtynyt varamummoksi naapurissa asuville maahanmuuttajalapsille, vaikka hänellä on omiakin lapsenlapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, saletisti riittää! Eikä mummoksi tai vaariksi tulla sillä että oma biologinen lapsi saa omia biologisia lapsia. Isovanhemmuus (ja vanhemmuuskin) on ennen kaikkea tekoja,
      eikä siis edellytä pelkästään yhteisiä perintötekijöitä...

      Poista
  4. Mun isompi poika, 11 v., ilmoitti hyvin ehdottomasti ettei aio hankkia lapsia. Pienempi, 6 v., tuijotti hetken veljeään ja sanoi sitten yhtä ehdottomasti: "No en sitten minäkään."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanat! Että näin me tämän asian sitten päätimme :D

      Poista
  5. Mun vanhemmat lahti juuri reilun kuukauden jalkeen pois, osa tutuista ihmettelee etta eikö nama jopa 1,5 kk vanhempieni vierailut ole aika raskaita? No ei ole, ne on ihan parasta mun tytölle ja toki meille kaikille. Mummi ja ukki vie tyttöa kahvilaan, puistoon, ostoksille, lenkille, lelukauppaan, leffaan ja auttaa muutenkin tassa kotona. Kaikki nauttii. Turkissa paivahoitojarjestelmassa on on ongelma, valtion puolen tarhat on usein puolipaivaisia eli ne eivat riita kokopaiva duunissa oleville vanhemmille, yksityiset taas saattavat olla monille kalliita. Uutena pilottihankkeena kokeillaan nyt palkan maksamista mummoille, kylla mummot on palkkansa ansainneet.

    VastaaPoista
  6. Täällä ilmoittautuu yksi alle 5-kymppinen mummi :) Vuoden ja kahdeksan kuukauden vahvan kokemuksen perusteella voin sanoa että mummoilu todellakin tekee gutaa. Vaikka itse olen täysillä vielä työelämässä mukana, ja tulen olemaan todennäköisesti pitkään, ne pienet viikottaiset murusetkin pienen kanssa tekevät todella onnelliseksi. Ihan kaikki isovanhemmat eivät siis ole vanhuksia (en tunnusta!) eivätkä eläkeiässä, se tuntuu mediassa usein unohtuvan. Joten jatka Satu vaan kohti tavoitettasi ja vetele rauhassa niitä mummoilukeloja - elämä näyttää mitä tuleman pitää :) P.S. Allekirjoitan myös sen että ihan jokaisen isovanhemman mielestä juuri se oma lapsenlapsi todella on maailman täydellisin ;)

    VastaaPoista
  7. Tuli tippa linssiin! Ihan mahtava tuo mummo-vaari-kerhoilu - ihan kuin äitiyslomalaisten mammakerhot!

    VastaaPoista
  8. Ihana kirjoitus isovanhemmista. Minulla itselläni on ollut ihana mamma, joka ei ollut työelämässä vaan ehti ottaa aina minut hoitoon ja kylään jos halusin. Oma äitini oli vielä töissä kun lapseni syntyivät, mutta tarpeen vaatiessa hänkin on heitä hoitanut. Samoin kuin tuo oma mammani. Miehen äiti ei juuri ole halunnut mummi olla eikä hänellä ole minkäänlaista suhdetta lapsiimme. Mutta oma äitini on lapsille kyllä läheinen. Vieläkin kun he käyvät esim. autoa huollattamassa mummin lähellä, he poikkeavat aina kylään ja yksi pojista asuukin samalla paikkakunnalla.
    Minusta tärkeää on, että isovanhemmat saavat olla isovanhempia eikä heillä ole jatkuvaa kasvatusvastuuta lapsista. He ovat ne, jotka rakastavat ja lellivät lapset pilalle.
    Odotellaan me vaan ilolla omia mummi-vuosiamme!

    VastaaPoista
  9. Olipa virkistävä kirjoitus :)
    Olemme rempanneet nyt neljä kuukautta vanhaa hirsitaloa ja majailleet sen aikaa saman katon alla isäni kanssa. On ollut ihan mahtavaa seurata isäni ja pian 1-vuotiaan naperomme yhteistä arkea. Paitsi että on tavattoman hienoa nähdä, kuinka vaarista on tullut lapselle niin läheinen (ja lapsesta vaarille), niin itselle on myös ihan hirmuisen iso voimavara, kun isovanhemmat jeesaavat lapsenhoidossa enemmän kuin mielellään.

    Saa sitten nähdä, pääseekö sitä joskus hamassa tulevaisuudessa itsekin mummoilemaan. Toivottavasti, vaikkei se tietty maailmanloppu olekaan, mikäli näin ei käy :) Itsehän vannoin mieheni tapaamiseen asti äidilleni, etten ikinä tee lapsia, vaan hankin alpakan. Vaan kuinkas kävikään.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?