Make shit happen! Kuinka sen tietää, missä on hyvä? Miten sitä hyvää kohti kannattaa mennä?  Miten omalla lahjakkuudella saa lypsettyä mas...

Unelmaduunarit-podcast: Antti Holma ja näin löytyy luovuus

17.9.17 Satu Kommentteja: 2

Make shit happen! Kuinka sen tietää, missä on hyvä? Miten sitä hyvää kohti kannattaa mennä?  Miten omalla lahjakkuudella saa lypsettyä massia – eli miten se, missä on hyvä, taipuu työksi?


Näistä jutuista meille kertoo Antti Holma. Antin kokemukset ja neuvot ovat todella tärkeitä etenkin heille, jotka ovat vielä aloituskuopissa. Ei meistä kukaan ole hyvä heti! Tai jos on, ainakaan muut eivät sitä voi heti tietää. Ja sen oman lahjakkuuden konkretisoiminen ja sanoittaminen itselle ja muille voi joskus olla vaikeaa.

Miettikääpä nyt vaikka Anttia. Hän on yksi Suomen työllistyneimpiä näyttelijöitä, joka on julkaissut kirjoja, lehtijuttuja ja tehnyt leffoja, telkkasarjoja, komediaa, draamaa ja dokumenttia. Harva  tietää, että vielä Teatterikorkeakoulussa hän piti itseään omien sanojensa mukaan “rohtuneena, laihana ja ahdistuneena, eikä todellakaan hauskana”. Mutta sitten tuli Facebook, härski ehdotus Kansallisteatterissa ja pari tosi tärkeää havaintoa. Asiat johtivat toiseen ja sitten tuli menestys. 

Kuuntele koko juttu klikkaamalla allaolevaa kuvaa. Voit kuunnella Unelmaduunarit-podcastia myös Acastin sovelluksessa, iTunesissa tai puhelimen omassa podcast-ohjelmassa.



Unelmaduunarit-podcastimme ensimmäinen jakso on siis julksitettu. Poks vaan! Mahtavaa! Fiilis on yhtä kupliva kuin silloin kun näin ensimmäisen kirjani kirjakaupassa myynnissä tai ekan lehtijutun julkaistuna printtilehdessä.

Siinä se nyt on, toivottavasti tykkäätte! Jos haluat jättää palautetta, aihetoiveita tai muuten vain avautua, voit tietysti jättää viestejä tänne bloginkin puolelle, mutta meillä on Unelmaduunareille myös oma Facebook-sivu, josta löytyy kootusti kaikki podcastiimme liittyvät jutut ja päivitykset.

Ehkä kiinnostuit myös näistä:

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

On se jännä, miten kaksi millimetriä pitkä eläin voi laittaa koko arjen sekaisin. Siitä on nyt tarkalleen vuosi, kun viimesi jahtasin ...

Yksi, kaksi, päätäi. Näin ehkäiset täiden tarttumisen

16.9.17 Satu Kommentteja: 18


On se jännä, miten kaksi millimetriä pitkä eläin voi laittaa koko arjen sekaisin. Siitä on nyt tarkalleen vuosi, kun viimesi jahtasin näitä vittumaisia pieniä ötököitä sormet maitohapoilla. Yhden hikisen pesurumban, kampaamisen, shampoopesun ja suoristusrautaspurtin (varmuuden vuoksi toteutin grillauskäsittelyn) kirjoitin käytännön oppaan siihen, kuinka täistä pääsee eroon sitten kun ne ovat iskeneet.

Kaupallinen yhteistyö: Free Täikarkoite
Suihkututuskäsittelyn jälkeen laitoin hiukset kiinni.
Viimeinen 12 kuukautta on mennyt täittömänä. Esikoisen koulusta ei ilmoituksia päätäistä tullut kuin yhden ainoan kerran ja silloin selvittiin säikähdyksellä. Tänä sykysnä kuopus aloitti päiväkodin ja osasin jo odottaa tätä viestä:

Okkur hefur borist tilkynning um lús á ***deild og vil ég því biðja ykkur um að kemba hár barnsins...

Olemme saaneet tietoomme, että päiväkotiryhmässä on päätäitartunta. Pyydämme teitä kampaamaan lastenne hiukset... Ja niin edelleen.

Yök. Mutta! Ajoitus oli kerrankin täydellinen. Olin nimittäin aikaisemmin syksyllä kertonut, että minua kiinnostaisi täällä blogin puolella tutustua Free Täikarkotteeseen, joka suojaa täitartunnalta.

Kun tuo sähköposti kilahti puhelimeeni, otin pari viikkoa aikaisemmin postissa tulleen suihkupullon esiin kylpyhuoneen kosmetiikkalaatikosta. Pääsin kokeilemaan tätä tuotetta ihan käytännössä.


Käytin polkkamittaisiin hiuksiin kymmenisen suihkausta.

Tein siis näin. 

Ensin kampasin kuopuksen ja varmuudeksi esikoisenkin hiukset täikammalla. Koska jos täi on jo tarttunut, ennaltaehkäisevä täikarkote ei auta. Silloin tarvitaan täit hengiltä ottavaa shampoohoitoa. Mutta jos täit eivät ole vielä tarttuneet, tämä suihke saattaa pelastaa tilanteen.

Kammattuani kuivat hiukset suihkutin niihin Freetä juuresta latvoihin. Sen jälkeen kävin hiukset vielä kammalla läpi, jotta aine varmasti leviäisi kaikkialle hiuksiin.

Lasten hiukset olivat heti käsittelyn jälkeen hieman tahmeat, mutta jo seuraavana aamuna hiukset harjattuani lievä likaisuuden tuntu oli poissa ja kuontalo näytti molemmilla ihan tavalliselta. Jos suihkauttelet vähän suurella kädellä kuten minulla kävi, saattaa suihkeesta osa laskeutua tahmeaksi läikäksi kylpyhuoneen lattialle. Käsittelyn jälkeen lattia kannattaakin pyyhkiä kostealla rätillä (vedellä kosteutettu rätti riittää.)

Karkote lupaa tehoa jopa kahdeksi vuorokaudeksi. Tein ensimmäisen käsittelyn maanantai-iltana, seuraavan keskiviikkoiltana ja sitten uudestaan vasta sunnuntai-iltana, sillä viikonloppuna molemmat lapset olivat kotioloissa ja anopin luona.

Toista täipostia ei ole tullut, eli ilmeisesti tartunta jäi siihen yhteen yksilöön eikä lähtenyt leviämään.

Käsittelyn jälkeen palkitsin itseni kukkasin. (Kannatan näinä hetkinä henkisen hyvinvoinnin ylläpitoon lämpimästi myös tätä Katjan täilaatikkoa.)

Tässä vielä faktat Free Täikarkotteesta:

- Ainetta suihkutetaan kuiviin hiuksiin ja se sopii kaikenikäisille.
- Tuotteen teho perustuu aktiiviaineeseen IR 3535, joka on saanut suosituksen maailman terveysjärjestöltä WHO:lta. Tuo aktiiviaine on täysin hajuton.
- Jos hiuksia ei kastella välillä, täikarkotteen teho kestää pari vuorokautta.
- Huomaamaton tuote. Kun karkote on kuivunut hiuksissa ja hiukset harjaa uudestaan, suihke ei näy hiuksissa mitenkään.

Onko sinulla joku hyvä täinkarkotus- tai ennaltaehkäisyvinkki?  Kaikkien vastanneiden kesken arvon kolme Free Täikarkotetta. Ne postitetaan voittajille. Kilpailuaika on 17.9.-22.9., jonka jälkeen voittajat ilmoitetaan täällä blogin kommenttiosiossa. Arvonnan säännöt löytyvät täältä. (Jos et halua osallistua arvontaa, mainitse siitä kommentissa. Kiitos!)

Täivapaata syksyä!


Pitkät hiukset pampuloille.

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?

On tämän postaussarjan päätösjakson aika. Mörssäri täytti pari päivää sitten kaksi vuotta. Bebestä on nyt ihan virallisesti tullut päiväko...

Lapsen kehitys - 24 kk

15.9.17 Satu Kommentteja: 14

On tämän postaussarjan päätösjakson aika. Mörssäri täytti pari päivää sitten kaksi vuotta. Bebestä on nyt ihan virallisesti tullut päiväkotineiti.


Tomera neiti liikkuu juosten, roikkuu kiipeilytelineissä ja syö pitseriassa puolikkaan  kymmentuumaisen kinkkupitsan. Ja sillä on tietysti pokkaa jättää kannat lautasen reunalle.

Kun pari vuotta sitten julkaisin tämän kuvan Insta-tililläni, mieleeni jäi eräs jälkeenpäin kuvasta saamani kommentti:

"Siinäpä tulee isällä ja äidillä olemaan tekemistä."

Voi että miten oikeaan tuo kommentti osuikaan! Koko hereilläolon ajan ilmassa on pientä säätöä. Hän on kuin liikkeessä latautuva patteri, joka ei ihan vähästä väsähdä.

Toissapäivänä kuulin, että mörssäri muistuttaa Astrid Lindgrenin Saariston lasten Pampulaa. Siis sitä pyöreäposkista hauskaa ja reipasta tyttöä, joka kulki joka paikkaan koiransa kanssa ja päästeli suustaan hauskoja juttuja. 

Semmoinen tämä meidänkin kuunaama on, meren äärellä saarella asuva oman elämänsä Pamupula.


Olen onnellinen mutta myös äärimmäisen helpottunut, että kirjoitan tätä juttua. Että kuopus on täyttänyt kaksi. Tänne asti todella päästiin, eikä edes usko meinannut välillä loppua. Matkan varrella tuli muutama iso kuhmu, paljon huutoa ja väninää, mutta myös kikatusta ja oikealla tavalla väärin laulettuja lastenlauluja. Pikkuvauva-aika on perheessämme nyt lopullisesti takana päin. Sitä ajanjaksoa ei ole ikävä, enkä sinne kaipaa. Olen kaivannut nimittäin juuri tätä, mitä meillä nyt on. Vähitellen isoiksi kasvavia lapsia. 

Onnea mörssäri! Aivan parasta, että sinusta tuli juuri tuollainen.

14 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ensi maanantaina se alkaa: Unelmaduunarit-podcast! Tättärää, päppärää. Voi vitjat, mutta tämä on ollut yksi kuluneen kevään ja kesän kirkk...

Unelmaduunarit – keskity hyvään

14.9.17 Satu Kommentteja: 5

Ensi maanantaina se alkaa: Unelmaduunarit-podcast! Tättärää, päppärää. Voi vitjat, mutta tämä on ollut yksi kuluneen kevään ja kesän kirkkaasti hauskimpia työprojekteja.

Unelmaduunarit-podcastin yhteistyökumppaninamme on  Fazer Geisha.




Aloitanpa alusta. Siis siitä, kun Lähiömutsista tuttu Hanne ja minä kirjoitimme viime vuonna yhdessä kirjan Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät. 

Opuksesta tuli mahtavan tuhti lukupaketti ja etenkin konkretiastaan kiitosta niittänyt kirja. Mutta kun meillä olisi ollut vielä vaikka miten paljon tärkeitä juttuja, haastateltavia ja ajatuksia pureskeltavana! Ne vain oli rajallisen sivumäärän vuoksi pakko jättää kirjasta pois.

Niinpä syntyi ajatus omasta podcastista. Halusimme päästä vääntämään työssä menestymiseen liittyvistä asioista lisää ja syvällisemmin. Halusimme haastaa hyviä tyyppejä kertomaan omat versionsa siitä, kuinka heistä tuli suosittuja näyttelijöitä, valokuvaajia, vaatetusalan yrittäjiä, poliiseja, kirjailijoita. Kuinka he menestyivät, mikä heille ylipäätään on menestymistä ja mistä virheistä muutkin voisivat ottaa opiksi.

Syntyi Unelmaduunarit, joka on 12-osainen podcast-sarja kaikille meille, jotka haluamme pitää työstämme.


Luovan työn businesmuijina me päräytimme heti alussa liikkeelle kaupallisella näkökulmalla. Podcast on kuuntelijoilleen ilmainen, eli tämän teoksen kuuntelusta ei tarvitse maksaa mitään. Podcastin tekeminen vie paljon aikaa. Ja me halusimme tehdä jo tästä ensimmäisestä tuotantokaudesta niin hyvän kuin vain pystyisimme eli halusimme antaa sille paljon työaikaa. Niinpä lähdimme hakemaan podcastille yhteistyökumppania ja aika pian eteemme tuli hemaiseva match made in heaven. Saimme yhteistyökumppaniksi maukkaan sponssin: Fazer Geishan. Wo-hoo!  


Podcastin tekeminen on ollut julmetun hauskaa. Ensinnäkin se oli hyvä syy päästä samaan huoneeseen huikeiden tyyppien kanssa puhumaan itseäni kiinnostavista aiheista.

Toisekseen Hannen kanssa on ollut ihan superkivaa tehdä töitä. Työpäivät venyivät ja paukkuivat niinä viikkoina, kun podcastia purkitettiin kovalevylle. Mutta voi että, ne pitkät päivät olivat järjettömän hauskoja.


Kolmas juttu oli aina yhtä läkähdyttävä uutuudenviehätys. Aihepiiri – oman intohimotyön löytäminen ja siinä pärjääminen – on minulle tuttu, mutta väline minulle täysin uusi. Hanne on ollut radiossa töissä ja sen kyllä muuten huomaa varmasta esiintymisestä. Omalla kohdallani etenkin noissa ensimmäisissä jaksoissa esiintymisestäni ja puheestani kuultaa pieni epävarmuus mikkiä kohtaan. Onneksi se haihtuu jaksojen edetessä. Joten pyydänkin siis aluksi teiltä hieman ymmärrystä hitaasta lämpenemisestäni. Kiitos, frendit!

(Ja se neljäs mukavuusasia: sain palkan päälle järjettömän määrän suklaata.)


Viikonlopun jälkeen maanantaina se siis alkaa. Laita silloin luurit korville tai väännä kajareiden volaa kovemmalle ja keskity hyvään. Ensi maanantaina ensimmäinen vieraanamme Antti Holma paljastaa mm. sen, kuinka ”ahdistunut ja rohtunut teatterikorkeakoulun opiskelija” löysi itsestään hauskuuttajan ja alkoi tehdä massia suomalaisia naurattamalla. 

Maanantai, viikon paras päivä! 

Niin, ja hei! Jos haluat lukea lisää siitä, mikä on podcast ja miten niitä kuunnellaan, suosittelen vilkaisemaan tämän kirjoittamani jutun podcastia aloittelijoille. 

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Yhden hemmetillisen pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen vajosin sohvakoomaan. En jaksanut mitään . Pohdiskelin siinä puolimakaavassa asenn...

Tee mitä teet, mutta muista nauraa

11.9.17 Satu Kommentteja: 10

Yhden hemmetillisen pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen vajosin sohvakoomaan. En jaksanut mitään. Pohdiskelin siinä puolimakaavassa asennossa työtä ja työpäivien pituutta.


Mietiskelin kavereitani, jotka tekevät paljon töitä ja vaikuttavat stressaantuneilta. Mietin itseäni, joka välillä väsähtää töissä ja alkaa sen takia äyskiä. Sitten toisaalta ajattelin heitä, joilla duuni näyttää soljuvan hyvällä fiiliksellä eteenpäin, vaikka tekemistä olisi miten paljon. 

Mikä erottaa toisistaan uuvuttavan työnteon ja energisoivan työnteon? Ei ainakaan työpäivän pituus tai työn vastuullisuus. En minä tuona sohvakoomapäivänä ollut rättipoikkihalkopinossa päivän pituuden takia (olin tehnyt töitä ihan tavalliset 7 tuntia). Olin sikapoikki ja nuupahtunut, koska oloni ei tuntunut hyvälle. Kaikki sujui tahmeasti.

Mietin tuttavaperhettämme, joka pitää Pohjois-Islannissa hevostilaa. Heillä on maatila ja matkailualan yritys: satoja lampaita, satoja hevosia, kanoja, koiria, kissoja, kaneja ja vuoden aikana useita tuhansia ratsastusasiakkaita. Valtavat pellot, joista on pidettävä huolta. Melkoinen repertuaari autoja ja peltokoneita, joita pitää huoltaa ja korjata. Teitä, jotka pitää kunnostaa. Laitumia, joiden pitää olla hevosenkestäviä. Rakennuksia, joista pitää korjata kattoa, laittaa lattiaa, maalata, sahata ja kunnostaa. 

Järjetön määrä tekemistä koko ajan, vuoden jokaisena päivänä. Aamuseiskalta aloitetaan ja vasta iltakymmeneltä päärakennuksen ovi menee kiinni.

Silti nämä tyypit eivät ole koskaan huonolla tuulella. Siinä kohtaa kun minä puhallan pilliin eli kuntoni loppuu seitsemän tunnin mittaisen hevosvaelluksen jälkeen, tilan isäntä lähtee vielä vuorille keräilemään lampaita, kengittää pari hevosta ja korjaa yhden traktorin.



Ja nyt tulee se pihvi: hänellä koko ajan on pirun hauskaa. Ei ole niin lyhyttä kahvitaukoa, että hän ei ehtisi kertoa paria vitsiä tai nauraa jollekin hassulle mieleen juolahtaneelle jutulle. Aina ehtii heittää jonkun läpän, nauraa katketakseen ja sitten jatkaa töiden tekoa. Sitä ehtii ihan hyvin juosta evästauolla läheisen pellon ojanpientareelta hakemaan pari linnulta tippunutta sulkaa, kiinnittää ne oman ratsun suitsiin ja vitsailla loppupäivä nopeasta hevosesta, jolla on siivet. 

Kerran kysäisin, että miten hän jaksaa kehitellä näitä läppiään päivästä toiseen.

Mikäs järki tässä koko hommassa sitten olisi, jos ei olisi hauskaa? Kun on hauskaa, aika menee kuin itsestään ja elämä on kivempaa.

No hemmetti. Näinhän yksinkertaista se tosiaan on.

Onnellisuus ja hauskuus ovat paitsi tavoiteltavia tunnetiloja, ne myös edesauttavat työssä jaksamista. Kun kesken raskaan päivän hauskuuttaa itseään ja ympärillä oleviaan, oma olo alkaa väkisinkin tuntua tyytyväiseltä, jopa onnelliselta. Ja kas vaan, tekeminen maistuu taas.

Tätähän voi soveltaa myös perhe-elämän kiemuroihin. Kun homma alkaa vaatteita pukiessa, syöttäessä tai uhmaikäisen hampaita pestessä valahtaa lapasesta, aikataulut pettää, kitinä lisääntyä ja hermot paukkua, kannattaa vetää homma läskiksi ja saada porukka nauramaan. 

Naurun kautta voittoon -väitteelle on ihan tieteellisestikin todistettua faktaa: Muutama vuosi sitten tehty Happiness and Productivity -tutkimus (Andrew Oswald) nimittäin osoitti, että onnellisuus nostaa ihmisten tuottavuutta 12 prosenttia.

Olisi upea juttu, jos muistaisi jättää joka päivä tarpeeksi paljon aikaa ihan kunnon läpänheitolle. Siinä hihitellessä ne vittumaisetkin hommat valmistuvat kuin huomaamatta ja projektit kukoistavat. Kannattaa siis pyrkiä naureskelemaan tehdessään sitä kuuluisaa matkaa pankkiin. Vartti vitseille, tonni tilille ja kaikilla parempi mieli.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen koko viime viikon ollut niin onnekas ryökäle, että olen saanut rämpiä islanninhevosten kanssa pitkin vuoristoreittejä ja joenvarsia -...

Tyttö ja hopeakorvakoru

9.9.17 Satu Kommentteja: 3

Olen koko viime viikon ollut niin onnekas ryökäle, että olen saanut rämpiä islanninhevosten kanssa pitkin vuoristoreittejä ja joenvarsia - tukka takussa, naama mudassa ja vaatteet hevosen kuolassa. Se oli jälleen kerran ihan järjettömän ihanaa!


Mutta otanpa nyt tällä tontilla pienen harppauksen viime viikon tunnelmista toisaalle. Löysin nimittäin Reykjavíkista todella mahtavan korusepänliikkeen. Tarkoituksenihan oli jakaa tämä täsmävinkki teille jo pari viikkoa sitten, mutta kaikessa työkiireessä ja sählingissä se meinasi unohtua.

Naapurustoomme avasi muutaman korusepän yhdessä pyörittämä koruliike nimeltä raus. Tuossa ihan meidän kotimme lähellä on remontoitu erästä sinistä isoa omakotitaloa jo monta vuotta. Olin ihan varma, että siihenkin tulisi joku uusi airbnb-asuntola. Mutta  hei eipä sitten tullutkaan - talon ensimmäiseen kerrokseen avasi koruliike, joka toimii myös työtilana. Vá!

Keskustan asuinkadulle tulee ihan toista fiilistä, kun yhden liiketilan ikkunoista kuuluu tasainen naputus seppien työstäessä hopeasta koruja. 

Islannin korumuotoiluskene on vahvasti hopeaan kallellaan, eikä tämä liike tee siinä poikkeusta. Paikallinen korumuotoilu on paitsi hopeista myös runsaiden muotojen juhlaa. Minun makuuni korudeisgn on jopa vähän liian rönsyilevää, koristeellista ja liian selvästi laavan röpelöisyyttä tai lumihiutaleen muotoja toistelevaa. Tykästyin rausin mallistoon juuri siksi, että tämä ei ole se tusinan kolmastoista. Korut ovat simppeleitä olematta silti tylsiä. En ole kauhean koristeellisten pukukorujen ystävä, mutta haluan koruihin kuitenkin jonkun jekun, että motividun laittamaan ne päälle. Näissä oli juuri oikea tasapaino.

Kun huomasin rausin vitriinissä nämä parin sentin mittaiset hopealenkut alle 40 eurolla pari, kaupat oli jo tehty. Korvikset ovat kevyet, eli sopivat päivittäiseenkin käyttöön. Ne menevät juhlavaatteiden mutta toisaalta myös arkivillapuseron seurassa, hiukset auki tai hiukset nutturalla. 

Rausin sepät olivat valmistaneet samantyylisiä korviksia muutamassa eri pituudessa, ja ne kaikki olivat keskenään epäsymmetrisiä. Valitsin sellaiset, jotka eivät olleet muodoltaan tylsän pyöreät, mutta eivät toisaalta liian kapeat pitkulatkaan. Korvalehteni kun on kokoa Jumbosta seuraava, eli kapeat korvikset näyttävät lehdykkääni vasten mielestäni vähän hassuilta.

Mutta nämä huolettomasti soikeat pallurat. Voi että. Ihan täydelliset! 

Raus. Njálsgata 22, Reykjavik.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tiedättekö, mikä on podcast? Minä en ollut ihan varma, ennen kuin blogikollega Hanne alkoi tehdä Valeäidin nauhoituksia, jonne hän kutsui ...

Mikä on podcast ja miksi sitä pitäisi kuunnella?

6.9.17 Satu Kommentteja: 13



Muistan jo joskus vuosia sitten lukeneeni täältä blogin kommenttikentistä toiveita siitä, että mitä jos olisin aloittanut podcastin näistä aiheista, kun podcastit olivat niin kova juttu Ruotsissakin jo, ja että siitä olisi voinut saada mielenkiintoisen lisän tänne blogiin. 

Olin vähän että jaaha, mikähän juttu tämä on. Minähän kuuntelen jo puhuttuja juttuja äänikirjoina ja radio-ohjelmina, että miten se podcast niinkuin eroaa niistä. Kohautin olkapäitä ja unohdin koko jutun vähäksi aikaa.

Sitten yhä useammasta suunnasta alkoi tulla näitä heikkoja signaaleja: kaverit suosittelivat podcasteja lenkkiseurana (koska tietävät rakkauteni äänikirja&juoksulenkki-komboon), muutamien yritysten some-virtaan alkoi ilmestyä podcasteja (Nordnetin sijoittamisesta käsitteleviä podcast-lähetyksiä kuuntelinkin muutaman) ja minua kansainvälisemmät ja edistyneemmät tyypit alkoivat droppailla suosittujen podcastaajien nimiä ja ohjelmia ja olivat niistä ihan innoissaan.

Pakostihan siinä sitten tutustuin aiheeseen itsekin. Valeäidin nauhoitusten ensimmäinen tuotantokausi oli ensimmäinen podcast, josta kuuntelin kaikki jaksot. Tykkäsin kuunnella sitä, koska tunsin Hannen. Tykkäsin kuunnella sitä, koska aiheet liittyivät omaankin elämääni. Tykkäsin kuunnella sitä, koska Hannen vieraista tiesin seuraamieni blogien kautta ison osan. Se oli vähän niin kuin olisi ollut tuttujen kanssa samassa tilassa vääntämässä kivoista aiheista.

Ja siitä se sitten lähti, sanoi postimerkkiharrastaja.


Tajusin, että podcast on yksi sosiaalinen media. Luen paljon kiinnostavia, hauskoja ja hyödyllisiä blogeja, jotka liittyvät jollain tapaa omaan elämääni - tai joiden  haluaisin joltain kantilta tulevan osaksi elämääni. Podcastit ovat vähän sama juttu: kiinnostavien tyyppien hyvin kertomia juttuja aiheista, joiden parissa tykkään viettää aikaa.

Luen blogeja jonkun verran työni puolesta, mutta ennen kaikkea harrastuksena. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa, bussia odotellessa, aamiaista syödessä, inspiraatiota heretellessä, printterin sylkiessä paperia kirjanpitoa varten. 

Podcast toimii samalla tavalla: kuuntelen podcasteja tehdessäni töissä jotain monotonista (kirjanpitoa, sähköpostien arkistointia), laittaessa ruokaa, lenkillä, bussissa, pyöräillessä, autossa ja kävellessä kaupungilla asioita hoitelemassa.

Podcast-lähetys tulee kirjoitettua juttua lähemmäksi, jos se on tehty hyvin. Hyvä ääni ja puheen tempo luovat tunnelmaa ja olon läheisyydestä. Se on se ihan sama fiilis, mikä tulee hyvin luettua äänikirjaa kuunnellessa: puhe tulee samasta huoneesta minulle osoitettuna. Ihan kuin minäkin olisin siellä studiossa keskustelijoiden kanssa.

Pyörittelin tätä kaikkea jonkun aikaa päässäni, kunnes keväällä sen tajusin. Pitää tehdä oma podcast! Selvää oli, että ainakin yksi podcast-kausi pitäisi jatkaa Unelmahommissa-kirjan teemoja, koska meiltä jäi Hannen kanssa kirjasta valtavan monta hyvää juttua pois. Oli monta asiaa, jotka jäivät sanomatta. Oli monta vierasta, joita olisimme halunneet kirjaa varten jututtaa. 

Päätimme Hannen kanssa perustaa Unelmaduunarit-podcastin. Pyysimme hauskoja tyyppejä, joilla olisi sanottavaa asiastaan, vieraiksi meidän podcastiin kertomaan työelämästään, intohimostaan, motivaatiostaan ja jakamaan vinkkejä muille: näyttelijöitä, kirjailijoita, pankkiireja, kansanedustajia, valokuvaajia, juoksijoita, tulevaisuudentutkijoita... Ja tiedättekö mitä? Pyysimme vaikka ja ketä, ja ne kaikista mahtavimmat tyypit sanoivat kyllä. Ne halusivat tulla meidän tentattavaksi juuri meidän podcastiin. Miten siistiä! (No okei, yksi tutkija joutui kieltäytymään, mutta syy oli ymmärrettävä: hän muutti Tanskaan.)

Pitsasimme ideaa pari päivää ja teimme sopimuksen suomalaisen podcast-tuotantoyhtiön Wecastin kanssa. Unelmaduunarit-alkaa syyskuun puolivälin jälkeen - siitä lisää heti ensi viikolla.


Miten podcastseja kuunnellaan?

Tapoja on erilaisia - aivan kuin blogienkin lukemiseen tai äänikirjojen kuuntelemiseen. Tässä kolme vaihtoehtoa:
1. Kivikautinen eli se, mitä itse eniten suosin: podcasteja voi kuunnella suoraan netistä oman puhelimen, tietokoneen tai tabletin kautta. (Esimerkiksi Valeäidin nauhoitukset -podcast löytyy suoraan Hannen blogista). 
2. Kuuntele podcasteja oman luurin podcast-sovelluksella. Esimerkiksi iPhonessa se sovellus on Podcast. Sieltä voi nimellä hakea podcastin ja tilata sen, jolloin uusimmat jaksot päivittyvät automaattisesti puhelimeesi.
3. Lataa puhelimeesi Acastin-sovellus (esimerkiksi Wecastin tuottamat podcastit löytyvät kaikki sieltä). Acastissa on se hyvä ominaisuus, että sovellus suosittelee kuuntelijalle kiinnostavaa sisältöä kuuntelun mukaan. Acastin kautta on siis helppo löytää uutta, itseä mitä luultavimmin kiinnostavaa sisältöä. Tämä logiikka on tuttu esim. Spotifyn käyttäjille.


Mitä podcasteja kannattaa kuunnella?

Vaihtoehtoja on järjetön määrä ja niitä tulee koko ajan lisää. Podcastien etsiminen, vertailu ja omien suosikkien löytäminen ovat oma some-hifistelylajinsa. Minä olen podcastien kuuntelijanakin vielä kalkkiviivoilla, joten kuuntelulistani on varsin suppea. Tällä hetkellä omat suosikkini ovat:

Valeäidin nauhoitukset. Vanhemmuusläppää huumorilla, mutta vakavista aiheista. Hyvät vieraat ja podcast-juontaja, jonka puhetta on tosi miellyttävää kuunnella.

Suomen suosituin podcast. Paitsi että se on "se suosituin", tykkään myös ihan siksi että diggaan podcast-isännän Kasper Strömmanin jutuista blogipuolella. Uskalsin siis kokeilla podcastiakin. Kasperin kanssa studiossa Mikko Pykäri. 

Cafe au lait - Kahvihetkiä maailmalla. Kahden Etelä-Ranskassa asuvan suomalaisnaisen Lillin ja Helenan podcastissa jutellaan eri maissa asuvien suomalaisnaisten kanssa elämästä ja arjesta maailman eri kolkissa. Kiinnostavaa ja hyväntuulista, loistavaa aamukahviseuraa.

Matti Apusen podcast. En ole ihan kauhean monesta asiasta Apusen kanssa samaa mieltä, ja juuri siksi tätä podcastia on niin mahtavaa kuunnella. Se on ajatushaastetta. Plussaa mahtavista vierasvalinnoista. Se jakso, jossa Apusen Matti ja Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro puhuvat feminismistä on ihan timanttista keskustelua alusta loppuun asti. Suosittelen!

Radio Sodoma. Antti Holman YLElle tekemä podcast-sarja on järjetöntä ja järjettömän hauskaa kuunneltavaa. En osaa valita, mikä läpistä on paras, mutta olin tukehtua nauruun esimerkiksi Sauronin yöradiota, Tähän runoon haluaisin kuolla ja Aamupala kurkussa -sketsejä kuunnellessa. 

Ihanat Ipanat. Faktoihin keskittyvä lapsiaiheinen podcast. Podcastissa voi kysyä ammattilaisilta neuvoa, ja he vastaavat. Diggasin etenkin niistä jaksoista, joissa puhuttiin parisuhteesta pikkulapsiaikana, lasten itseluottamuksesta ja alle 3-vuotiaiden uniongelmista. Olen yleensä vähän allerginen tunteita pursuaville vauva-aiheisille jutuille, koska niissä keskustelu uhkaa mennä lässyttämiseksi ja mielipiteiden toisteluksi. Mutta tässä podcastissa mennään terävästi faktat edellä ja esitetään vain hyvin perusteltuja mielipiteitä.


Sitten pari tänä syksynä starttaavaa podcastia, joita odotan korvanapit korvissa:

After work. Seuraan Jenni Rotosen Pupulandia-blogia, joten kiinnostuin tästäkin. Kolme naista juttelee elämästä ja asioista "töiden jälkeen yksillä".

Designtarinoita. Stooreja suomalaisten sisustus- ja design-brändien taustajoukoista. Pakollista kuunneltavaa suomalaisesta muotoilusta kiinnostuneille. Tätä podcastia aion kuunnella erityisesti kauppiaan näkökulmasta. Kiinnostavaa saada lisää tatsia suomalaiseen muotoiluskeneen ja kuulla juttuja, joita kertoa eteenpäin asiakkaillemme tuolla suomalaisessa designin-myymälässämme Reykjavíkissa. Tätä podcastia tekee Modernisti Kodikas -blogista tuttu Kerttu Pylvänäinen.

Onko teillä listaan lisättävää? Olisi mahtavaa kuulla etenkin niistä suomenkielisistä podcast-suosikeista. Vieraskielisissä podcasteissa on varmasti vaikka miten hienoja timantteja, mutta olen ihan tietoisesti yrittänyt keskittyä kuuntelemaan vain suomenkielistä sisältöä. Puhun arkisin paljon islantia ja kuitenkin työskentelen suomeksi, joten haluan panostaa superpaljon siihen, että suomen kieleni pysyy iskussa. Siksi aion suosia näissä korvaan tulevissa jutuissa ennen kaikkea suomalaista.

Kuvat: Sanni Riihimäki (paitsi merikuva Björgvin Hilmarsson).

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tuli avauduttua työelämästä ja rakenteista, jotka vaikeuttavat töihin tarttumista. Nyt vähän positiivisempaa vibaa! Tein omien kokemusten...

Itsensä työllistäjän lista

5.9.17 Satu Kommentteja: 21

Tuli avauduttua työelämästä ja rakenteista, jotka vaikeuttavat töihin tarttumista. Nyt vähän positiivisempaa vibaa! Tein omien kokemusteni pohjalta listan niistä asioista, joiden avulla olen pysynyt kiinni työelämässä ja onnistut tekemään itse itselleni kivan työn. On muuten silkkaa sattumaa, että tämän postauksen julkaisupäivänä vietetään yrittäjyyden päivää. Musta on hauskaa olla yrittäjä, mutta en halua olla pelkkä yrittäjyyden äänitorvi. Minulle itselle on ideologisesti aivan sama, missä muodossa työn tekee: yrittäjänä, työntekijänä tai freelancerina. Tärkein tavoite on että töissä on pääosin mukavaa, töissä saa jotain aikaan ja siitä saa tarpeeksi pätäkkää.


Tarjoan osaamista, josta joku on valmis maksamaan. Asioiden kielelliselle ilmaisulle on aina kysyntää, koska loppujen lopuksi aika moni asia joko onnistuu tai kaatuu viestintään. Siksi olen päättänyt keskittyä siihen.

En laita kaikkia munia yhteen koriin. Syy sille, miksi itse lähdin yrittäjäksi on käytännönläheinen.  Koin yrittäjyyden vähäriskisemmäksi kuin työntekijänä olemisen (useita rahalähteitä yhden sijasta) ja koin saavani sitä kautta enemmän rahaa pienemmällä vaivalla (yrittäjänä on minun mielestäni helpompi laskuttaa oman työpanoksen luomaa arvoa vastaava summa kuin työntekijänä).

Teen töitä, jotka eivät ole toisistaan riippuvaisia. Jos yhden alan asiakkailla alkaa mennä huonosti, yritän tehdä enemmän niitä töitä, joille juuri silloin on kysyntää.

Yritän hinnoitella itseni oikein. En ole liian halpa (koska en halua tehdä sataa työtuntia viikossa saadakseni riittävästi rahaa kasaan), mutta en ole liian kallis (koska silloin kukaan ei ostaisi).

Jaan riskiä ostajan kanssa. En oleta automaattisia tulovirtoja mistään vaan oletan, että jos olen tarpeeksi hyvä ja jos markkinatilanne on suotuisa, saan rahaa. Jos kukaan ei osta sitä mitä teen, teen joko väärää juttua tai myyn sitä väärille ihmisille ja yrityksille. Olen valmis sitomaan ansioni työni tulokseen. Tätähän itse asiassa esimerkiksi kaikki kirjailijat tekevät: jos kirjoittamasi kirja ei myy, et saa rahaa. Jos kirjaa myydään (Suomessa) hyvin, voi saada tonneja, hyvässä lykyssä jopa muutaman kymppitonnin.

En mittaa onnistumistani kuukausipalkalla. Tienaan kuukaudessa vähemmän palkkaa kuin keskiverto suomalainen palkansaaja. Mutta sitten toisaalta: teen työkseni asioita, joista hyödyn muutenkin ja jotka poikivat enemmän tuloja ehkä joskus tulevaisuudessa. Myös työn mielekkyys ja se itse työn tekeminen ovat osa palkkaani.

Pidän yllä työn ulkopuolista mielekästä tekemistä. Jos työni joskus loppuu ja työn ilo menee siinä samalla, sitä menetystä ei yksikään työttömyyskassa korvaa. Niinpä pidän huolen siitä, että minulla on perheen lisäksi myös työn ulkopuolisia kivoja juttuja. Kuten islanninhevoset! Ja crossfit! Ja lukeminen!

Pidän pientä vararahastoa. Joskus tulee notkahduksia, jotka eivät suista työttömäksi mutta aiheuttavat kuivan kauden. Silloin pitää tilillä olla muutama toimintatonni, jonka turvin eletään seuraavaa tilitykseen, laskunmaksuun tai uuteen asiakkuuteen asti.

Yritän käyttää työttömät hetket uusien juonien punomiseen. Viime kevät oli töissä tavallista hiljaisempi. Silloin oli aikaa miettiä uusia vaihtoehtoja. Ja juuri silloin me Hannen kanssa keksimme tehdä mainosrahalla Unelmaduunarit-podcastin, joka alkaa ilmestyä syyskuun lopussa. Siitä tuli aivan mahtava projekti, joka tuskin olisi koskaan toteutunut, jos ei olisi ollut aikaa ajatella. Samaan aikaan aloin yhdessä Suomen Blogimedian kanssa miettiä blogi-investointiyhtiö SBM Kipinää, jonka toiminnassa olen nyt mukana. Kumpainenkin projekti on tuonut valtavasti iloa ja tekemisen draivia. Kumpikaan näistä projekteista ei ole heti tuonut rahaa, mutta uskon, että ne tuovat sitä muodossa tai toisessa tulevaisuudessa. 

Ja nyt! Listani ei ole täydellinen, joten olisikin nastaa kuulla sinun teesisi töissä onnistumiseen. Arvon kaikkien 10.9. mennessä vastanneiden kesken yhden kappaleen Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät -kirjaa. 

Hauskaa päivää!

Kuva: Sanni Riihimäki (Sanni kuvasi Unelmaduunarit-podcastimme upeat promokuvat).

21 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Siitä ei ole kauaakaan, kun pidin ratsastamista epämiellyttävänä. Se on vähän outo juttu, koska nykyään teen hevosen selässä paikasta tois...

Hevoshistoriani: pelon kautta laukkasuoralle

4.9.17 Satu Kommentteja: 6

Siitä ei ole kauaakaan, kun pidin ratsastamista epämiellyttävänä. Se on vähän outo juttu, koska nykyään teen hevosen selässä paikasta toiseen etenemistä myös työkseni. 


Lapsena fanitin kovasti shetlanninponeja. Tiedättehän ne alle metrin korkuiset paksumahaiset, lyhytjalkaiset ja järjettömän jästipäät miniponit, joilla kasvaa massiiviset korvakarvat? Niillä minä ratsastin kymmenvuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi. Meillä oli kotona kaksi shettistä, ja pikkusisko tai ystävä seurana viiletimme niiden kanssa pitkin kantahämeen metsäpolkuja vuoden ympäri monta kertaa viikossa. Tipuin joka päivä ainakin kerran, koska eihän meillä mitään satuloita ollut. Ponit olivat ahkeria jukuripäitä: ne pukittivat ratsastajan alas, tekivät äkkijarrutuksen tai kääntyivät 180 astetta ja lähtivät posottamaan kotia kohti. Jos shetlanninponit olisivat suuren hevosen kokoluokkaa, ei olisi kaukana että ne luokiteltaisiin hengenvaarallisiksi.

Maastoralli ponien kanssa ei pelottanut tippaakaan. Rakensimme maastoon risuista pieniä esteitä ja hypimme niitä vuorotellen. Yhden kerran kasasin kävyistä kiinteän maastoesteen, jonka läpi shettisponi päräytti. Kovat kävyt singahtelivat vauhdilla ympäriinsä ja osa jäi rullaamaan kavioiden alle. Siinä sitten kaaduimme pehmeälle polulle molemmat, poni ensin ja minä perässä. Ne retket olivat ihanan lapsellista hauskanpitoa. 

Kun kasvoin isommaksi, oli pakko upgreidata kokoluokka. Vaihdoin shettikset hevosiin ja maastoretkeilyn ratsastuskouluun. Se oli vikatikki. Näin jälkeenpäin sen kehtaa jo myöntää: en nauttinut niistä tunneista lainkaan. Joka ikisellä kerralla vatsaa nipisteli ja kauhu takoi kurkkua. 

Pelkäsin kentän aitaa ja maneesin seiniä. Ajattelin, että jos tämä ratsu nyt villiintyy, kompastuu tai saa jotain päähänsä, täältä ei pääse pois. Tipahdan päin tolppaa. Poks. Jään puristuksiin hevosen ja peltiseinän väliin. Sekin ahdisti, että ratsastuksenopettaja kiinnitti jatkuvasti huomiota virheisiin: huonoon ryhtiin, ylöspäin pyrkiviin kantapäihin, heiluviin käsiin. Aina oli joku pielessä, eikä ratsastaminen tuntunut enää yhtään samalta kuin siellä metsäpolulla. 

Ratsastuskoulussa ei luultavasti ollut mitään vikaa. Ratsastustunneillahan on tarkoitus oppia paremmaksi ratsastajaksi, istua paremmin ja oppia hallitsemaan hevosta. Minua ei kuitenkaan vähempää voinut kiinnostaa, ovatko kantapääni oikeassa kohdassa vai eivät. Lapsena sitä ei kehdannut kuitenkaan sanoa ääneen - pelkäsin kai, että olisi jotenkin nössöä ilmoittaa, että en uskalla hyppiä esteitä tai en pysty harjoittelemaan peruuttamista peltiseinän vieressä.

Liukenin siis vähin äänin paikalta. Ratsastusharrastus jäi yli kymmeneksi vuodeksi. Pidin kyllä hevosista, mutta en halunnut mennä ratsastamaan. Mutta sitten kaikki muuttui yhtenä päivänä, kun tulin ensimmäistä kertaa Islantiin. 



Lähdin syksyllä 2003 kokeilumielessä lyhyelle islanninhevosvaellukselle. Käppäilimme islanninhevosten kanssa pari tuntia. Jo siinä tallin pihatiellä koin tutun tunteen. Ratsastaminen oli taas ihanaa. Koko kaksituntinen oli täyttä mahtavuutta. Pääsin pienikokoisten ja pulskien kavioeläinten kanssa maastoon. Kukaan ei kytännyt istuntaa tai kehottanut laittamaan puseroa housujen sisään, että ryhti tulisi paremmin esiin. Tallinomistaja kehotti vain seuraamaan perässä ja ottamaan harjasta kiinni, jos pelottaisi.

Eikä minua pelottanut yhtään. Ympärillä oli vuoria, peltoaukeita ja kuohuva joki. Oli tilaa mennä ja mutkitella. Tulin seuraavalla viikolla uudestaan ja pyysin jo reippaampaa hevosta. Uskalsin mennä kovempaa. Kokeilin tölttiä ja menin laukkaakin. Muhkurainen pelto vain vilisi silmissä, kun juoksimme kotiin vesiputouksilta. Teimme loppulämmittelyn islantilaiseen tyyliin: täyttä laukkaa kotipihaan ja suu korvissa.

Islanninhevoset, letkeä maastoratsastus ja ronski meininki palauttivat ilon hevosiin ja ratsastukseen. Muutamaa vuotta myöhemmin tein ensimmäisen monipäiväisen ratsastusvaelluksen, eikä sen jälkeen ole ollut paluuta hevosettomaan aikaan.

Tänä vuonna on menossa viides kesä hauskoja islanninhevosreissuja Pohjois-Islantiin. Ensi kesän matkat ovat jo suunnitteluvaiheessa täällä hevostilan keittiön tiskipöydällä olevassa paperikalenterissa. 

Huomasin hevosten kanssa sen, kuinka oppia olemaan pelkäämättä. On totuteltava tekemään itseä kiehtova mutta pelottava asia omalla mukavuusalueella ja vähän eri tavalla kuin aikaisemmin. Täytyy löytää oma tapa toteuttaa omaa intohimoa. Sitten pitää toistaa tekeminen uudestaan ja uudestaan niin monta kertaa, että pelko laimenee.

Että täällä sitä ollaan, hevostallin eteisessä kirjoittamassa tätä juttua ja odottamassa huomenna starttaavaa vaellusretkeä vuoristoon. Vatsaa ei tällä hetkellä nipistele kuin se lampaanlihasta valmistettu keitto, jota söin illallisella pari lautasta liikaa. Hevosjännityksen tilalla on pelkkä riemu.

Kiitos ylemmästä kuvasta Annalle, joka nappasi sen eilisellä maastolenkillä.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Sain juuri loppuun Eva Wahlströmin nyrkkeilijänuraa käsittelevän kirjan Rajoilla . Kirja on ihan mielettömän upea, koukuttava ja kiinnosta...

Onnellisuuteni voi mitata kirjoittamisen määrällä

1.9.17 Satu Kommentteja: 8

Sain juuri loppuun Eva Wahlströmin nyrkkeilijänuraa käsittelevän kirjan Rajoilla. Kirja on ihan mielettömän upea, koukuttava ja kiinnostava. Siellä hän puhuu nyrkkeilystä muun muassa näin:

Mutta elämäni on salilla. Ellen treenaa, olen levoton, morkkiksessa, ahdistunut ja tunnen itseni likaiseksi. 

Nyrkkeilijähän en ole. Mutta tuo tunne on todella tuttu. Kun nyrkkeilyn vaihtaa kirjoittamiseksi, puhutaan ihan samasta asiasta. Jos kirjoittamisesta tulee liian pitkä tauko (viisi päivää on tavattoman pitkä aika), tunneskaalani on kutakuinkin tuollainen. 


Syyt kirjoittamisen tärkeydelle eivät ole selvät. En minä oikein tiedä, mistä se tarve kirjoittaa tulee tai on saanut alkunsa. Se vaan tuntuu ihan hiton hyvältä. Sen tekemisestä saa enemmän energiaa mitä sen tekemiseen menee energiaa. Ja tokihan on niin, että ihminen mielellään tekee asioita, joissa on hyvä, ja minä olen hyvä sanoittamaan asioita. Joten ehkä siinä on vähän itserakkauttakin sitten. 

Mutta sen tiedän varmaksi, että mistään muusta en työssä niin paljoa pidä kuin siitä, että voin istua alas, avata läppärin, laittaa musiikin täysille, avata tekstinkäsittelyohjelman ja katsoa kun tyhjään dokumenttiin alkaa syntyä rivejä. Ensin ihan täyttä paskaa viisi liuskaa. Vähän ajan kuluttua editoitua täyttä paskaa on muuttunut muotoon semisontaa ja pituutta on kolme liuskaa. Olotila sen kun paranee. Ja loppurutistuksen jälkeen se itse ydinmehu eli puolitoista liuskaa omalla mittapuullani tarpeeksi hyvää tekstiä.

Kirjoitan mielelläni oikeastaan mitä vain. Esitteitä, lehtijuttuja, mainoksia, blogijuttuja, Instagram-päivityksiä. Niissä on kaikissa vähän eri neulomistekniikka, mutta lanka ja koukku ovat samat. Kirjoittaminen tuntuu hyvältä huolimatta siitä, mitä on kirjoittamassa ja kenelle. Kaikkein siisteintä on kuitenkin kirjoittaa kirjaa, koska silloin saa kirjoittaa saatanallisen määrän kerralla ilman, että koko hienous pitää lopussa puristaa 5 000 merkkiin. 

Joten eihän se tässä sanotun valossa yllättävää ole, että aloin taas kirjoittaa kirjaa. 

Jos kaikki menee tänä syksynä putkeen, Islantilainen kodinonni on kolmas kirjani vuoden sisään. Viime keväänä ilmestyi Lähiömutsin Hannen kanssa yhdessä kirjoittamani Unelmahommissa. Sen jälkeen matkaopaskirja Tripsteri Islanti. Maaliskuussa 2018 WSOY on luvannut julkaista tämän uusimman.

Kolme kirjaa vuodessa ei ole järjettömän paljon vaan se on ihanan monta tekstitiedostoa! Se ei ole tuntunut ylitsepääsemättömältä tai jatkuvasti liian raskaalta. Joka päivä kirjoitus ei tietenkään kulje, silloin olen ottanut taukoja. Sitten kun sisäinen kirjoituskoneeni rullaa paremmin, saatan kirjoittaa kymmenen sivua putkeen käymättä vessassa - koska en malta.

Islantilainen kodinonni on itsenäinen jatko-osa Islantilainen voittaa aina -teokselle. Tällä kertaa sukelletaan islantilaisen perheen ydinmehuihin. Luvassa ainakin riemastuttava sekoitus anarkistista perhemeininkiä ja modernia vanhempainvapaaläppää käytännön elämän tarinoiden tahtiin.

Jos kirjan lukija saa lukemisesta edes puolet siitä riemusta, mitä olen kokenut täällä kirjoittajapuolella, tunnen onnistuneeni. Seitsemän kuukauden kuluttuahan se sitten selviää! 

Kuva: Björgvin Hilmarsson

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kirjoitin kesällä tänne blogin puolelle jutun työstä, työttömyydestä ja YTK:sta (Yleisestä työttömyyskassasta). Juttuun tuli aika palj...

Ihmisten pitäisi saada tehdä työtä omalla tavallaan

31.8.17 Satu Kommentteja: 7

Kirjoitin kesällä tänne blogin puolelle jutun työstä, työttömyydestä ja YTK:sta (Yleisestä työttömyyskassasta). Juttuun tuli aika paljon kommentteja ja kysymyksiä, joihin päätin vastata näin yhteisesti. Muutama asia nimitäin vaati selvennystä.


Kaupallinen yhteistyö: YTK ja Suomen Blogimedia


Liity liittoon, älä kassaan, koska kassa ei aja alan ihmisen etuja samalla tavalla kuin ammattiliitto.
Ei ihan noin. Jos koet, että oman alan liiton palveluista on sinulle hyötyä, kannattaa ilman muuta kuulua liittoon – sen lisäksi kannattaa ehdottomasti liittyä myös työttömyyskassaan. Työttömyysturvaa kun ei saa ammattiliitosta, vaan työttömyyskassasta, ja se kassa voi olla mikä tahansa. Voit siis kuulua YTK:n työttömyyskassaan ja sen lisäksi johonkin ammattiliittoon. Tai ammattiliittoon ja liiton tarjoamaan kassaan. Ota selvää, mikä vaihtoehdoista on sinulle paras ja edullisin. Voit muuten liittyä myös jäseneksi YTK-yhdistys ry:hyn, jonka jäsenenä saa esimerkiksi oikeusturvaa työsuhderiitojen varalle.

YTK ei ole edullisin vaihtoehto.
Jep, YTK ei ole edullisin työttömyyskassa. Kassan jäsenmaksun suuruuteen vaikuttaa mm. jäsenistön työttömyys, ja kun työttömyys on ollut korkealla tasolla ja korkeampi kuin esimerkiksi IAET:n jäsenillä, on myös jäsenmaksu hiukan korkeampi. 

Miksi kaikki eivät voi saada ansiosidonnaista ilman työttömyyskassajäsenyyttä?
Suomessa ansioturvaa rahoittavat valtion lisäksi työnantajat ja työntekijät heiltä perittävillä työttömyysvakuutusmaksuilla. Myös työttömyyskassan jäsenet rahoittavat ansioturvaa jäsenmaksullaan. Suomalainen ansioturvajärjestelmä on sellainen, että saadakseen ansioturvaa pitää kuulua työttömyyskassaan. Jos ansioturva muutetaan automaattisesti kaikille kuuluvaksi, se nostaisi maksuja, koska saajien määrä kasvaa ja kassan jäsenmaksuilla kerätty osuus pitää rahoittaa muulla tavalla. 


Koko tämä työntekijä-työnantaja-työttömyyskorvaus-ansiosidonnainen-keskustelu tuntuu minusta jotenkin raskaalta. Ehkä siksi, että tämä työttömyysturvarakenne ehtoineen on rakennettu maailmaan, jossa ollaan yhdestä pitkässä työsuhteessa ja jos siitä jäädään työttömäksi, saadaan hetki ansiosidonnaista ja sitten päästään toiseen, yhtä pitkään työsuhteeseen. Minun nenääni se haiskahtaa vähän ullakolta. Se menee samaan laariin kiinteiden työaikojen, samaan aikaan vietettyjen ruokatuntien ja jonkin tietyn taulukon tiettyyn sarakkeeseen merkityn palkkatason kanssa. Joillakin työpaikoilla näillä säännöillä mennään edelleen, mutta yhä harvemmin. Ne saattoivat sopia tehtaan tuotantolinjoille, joissa päivän tulos perustui toiston määrään. Hirveän yleistä joskus 1960-luvulla.

Työelämä on kuitenkin muuttunut jo ja valtavan paljon ihan viime vuosina. Viisitoista vuotta sitten sain usein vastata kysymyksiin, että mitä oikeastaan teen kaikki päivät ja mistä saan rahaa, koska en käynyt missään ”töissä”. Minulla oli vain läppäri, kännykkä, laturit ja vihko kynineen. Tein töitä erilaisille asiakkaille välillä kotona, välillä asiakkaan tiloissa ja välillä reissuissa. Enää ei tarvitse selitellä. Monilla aloilla tämä on jo ihan arkipäivää ja tyypillisin tapa tehdä työtä. 


Paitsi että olen itseni työllistävä yrittäjä, olen myös työnantaja. Jos olisin vittumainen riistäjä, joka ei maksaisi työntekijöille kunnollista palkkaa ja kohtelisi heitä huonosti, eihän meidän myymäläämme haluaisi kukaan tulla töihin ja sitten oltaisiin korvia myöten nesteessä. Jos rahasta on tiukkaa kuten useimmilla yrityksillä aina välillä on, työntekijöiden palkat maksetaan aina ensin, ja vasta sitten yrityksen omistajan omat. Työnantajana minä voin siis riistää lähinnä vain itseäni. 

En todellakaan haluaisi lakkauttaa ammattiliittoja ja murskata työlainsäädäntöä. Mutta kannustaisin silti jokaista miettimään, mikä on itselle järkevintä. Kannattaako liittoon kuulua? Mitä sieltä saa, mistä kannattaa maksaa? Mikä työttömyyskassa olisi itselle paras? Ei kannata kuulua liittoon vai siksi, että saisi työttömyysturvan. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan saa vain ja ainoastaan kuulumalla johonkin työttömyyskassaan, joista yksi on YTK (vuosijäsenyys maksaa 137 €, liittyä voi täällä).


Työmarkkinoilla on muutama asia, joihin kaipaisin nopeaa muutosta ja mielellään heti. 

1. Työn vastaanottamisen pitäisi aina olla kannattavaa. Siis ihan joka ikinen kerta. Pitää olla mahdollista voida aloittaa työskentely pienin askelin ilman, että heti menettäisi koko työttömyysturvan, jota on omalla työnteollaan rahoittanut. Jos työtön työnhakija haluaa alkaa yrittäjäksi, hän saattaa menettää heti yritystoiminnan ensimmäisenä päivänä työttömyysturvan, vaikka tekisi yrittäjänä hommia tunnin viikossa ja hitaasti työstäisi omaa ideaansa siihen pisteeseen, että sillä voisi tehdä myös rahaa. 

Tilanteita joissa omaa musiikkiaan Spotifyhyn ladannut työtön muusikko menetti työttömyystukensa ei pitäisi missään nimessä tapahtua. Eihän kukaan yrittäjä aloita yrittäjänuraansa siten, että hän päättää sunnuntaina perustaa yrityksen ja maanantaina saa tililleen kolme tuhatta euroa. Tai edes viittä kymppiä. 

Joka ikinen kuukausi on pakko käydä ruokakaupassa ja maksaa asumiskulut. Siksi monen työttömän on pakko valita varma työttömyystuki ja työttömyys kuin tulevaisuudessa ehkä hyvinkin kannattavan yrityksen perustaminen, josta rahaa ei tule ihan heti ensimmäisinä kuukausina.


2. Liittyen edelliseen: yrittämiseksi pitäisi katsoa vain sellainen henkilön tekemä yritystoiminta, joka on tehty YEL:n piirissä. Eli yrittämiseksi ei pitäisi katsoa esimerkiksi pienimuotoista harrastelua omalla blogilla, josta toivoo ehkä tulontekokanavaa myöhemmin. Nykyäänhän on niin, että jos työtön tekee vaikkapa yhden kaupallisen yhteistyöpostauksen blogiinsa, hänet voidaan katsoa yrittäjäksi ja mikä johtaa ansioturvan menetykseen välittömästi. Näin kokoaikatyötä etsivä työtön työnhakija menettää vaihtoehdon työllistyä ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää työttömyys. Ihan saakelin pöljää.

3. Tällä hetkellä osa palkansaajan ja yrittäjän välimaastossa työskentelevistä ei pysty liittymään työttömyyskassaan eikä siten saa työtään vakuutettua työttömyyden varalle. Kaiken työn (mistä on maksettu palkansaajan lakisääteiset maksut), pitäisi kerryttää niin sanottua työssäoloehtoa, ei pelkästään sen perinteisen palkkatyön. 


Sen, missä muodossa työ tehdään, ei pitäisi eriarvoistaa työn tekijöitä. Teki hommia sitten palkkatyöntekijänä, freelancerina tai yrittäjänä, pitäisi aina olla mahdollisuus vakuuttaa itsensä sen varalta että töitä ei jossain kohtaa työuraa olekaan. Ja sitten kun on työtön, sieltä pitäisi olla mahdollisimman helppoa ja taloudellisesti järkevää palata takaisin työelämään – joko sitten friikuksi, yrittäjäksi tai palkkatyöntekijäksi. 

Tämän kaikenhan tiivistin jo otsikossa: Ihmisten pitäisi saada tehdä työtä haluamallaan tavalla.

Kuvat ovat omalta, puolisoni ja kavereideni vaihtelevilta työpaikoilta - toimistotyötäkin meillä kaikilla on, mutta sieltä ei saa yhtä hauskoja kuvia, joten mennään näillä kädet savessa -otoksilla. Kuvat: Björgvin Hilmarsson.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kävimme siis viime kesänä telttailemassa koko perheen voimin. Sehän oli, jos muistatte, aika hirveää. Mutta tiedättekö mitä? Minä en kuit...

Teltalla perheen kanssa - kerran vielä jaksan yrittää

29.8.17 Satu Kommentteja: 18

Kävimme siis viime kesänä telttailemassa koko perheen voimin. Sehän oli, jos muistatte, aika hirveää. Mutta tiedättekö mitä? Minä en kuitenkaan kokemuksesta viisaantunut, vaan lähdin uudestaan. Jälleen kerran  painelin pohjoistuulessa näpit jäässä teltan kiinnikkeitä Islannin kovaan laavaperäiseen maastoon ja kiroilin. Mutta vain hiljaa mielessäni.



Joku saattaisi kysyä, että miksi ihmeessä. Ihmetyttää se itseänikin. Se kesän ensimmäinen telttailumatka ei kuitenkaan ollut kenenkään muun mielestä epäonnistunut kuin minun. Lapset halusivat kovasti lähteä. Esikoinen diggaa telttailusta ja kuopus nyt tulee joka paikkaan, minne isosiskokin menee ja missä on mahdollisuus syödä eväitä. Puolisossani on aidon eräjorman vikaa - hän oikeasti rentoutuu paremmin nukkuessaan viikon teltassa kuin hotellissa. (Onneksi hän ei kertonut tätä itsestään ensitapaamisella.)


Yritin siis olla kypsä ja ajatella tämän asian niin, että jos minun fiilikseni menee telttailun myötä vähemmän miinukselle kuin loppuporukan fiilis menee plussalle, kannattaa minun optimoida perheemme kokonaisilo. Eli siis niellä marmatus ja lähteä messiin. 

Olenhan aikuinen kuitenkin ja aika joustava tyyppi noin muuten. Nämä sparrauslauseet mielessäni lähdimme heinäkuun loppupuolella viikoksi telttailemaan. Tiivistettynä fiilikset menivät jokseenkin näin:

Parhautta:
  1. Maisemat. Suuntasimme Flateyn saaren kautta syrjäisille Länsivuonoille ja kävimme parissa vuononpohjukassa, joissa en ollut aikaisemmin käynyt. Kaunistahan siellä oli ihan joka paikassa.
  2. Paksu patja. Puoliso ja esikoinen olivat käyneet ulkoilutarvikeliikkeessä ostamassa äidille/vaimolle patjan, jotta "hän suostuu tulemaan telttailemaan kanssamme". Olisinpa nähnyt myyjän ilmeen! Kaupat tulivat; tyypit poistuivat myymälästä 20 cm paksuinen ilmalla täytettävä varapatja kainalossa. Siinä oli muuten törkeän hyvä nukkua!
  3. Aurinkoiset illat. Kolme päivää ja iltaa seitsemästä paistoi aurinko. Silloin ei edes illalla tarvinnut pukeutua toppatakkiin. Lapset leikkivät kaksistaan ulkona, puolisoni otti valokouvia ja minä sain istua retkituolilla lukemassa kirjaa ja juomassa kylmää Rieslingiä. Naes.
  4. Syöminen ulkona. En ehkä ole suurenmoinen telttailun ystävä, mutta rakastan kokata ja syödä ulkona. Primuksella ja pikakahvijauheella valmistettu aamukahvi olisi sisätiloissa karmeaa kuraa, mutta ulkona puisella penkillä istuessa se on makunystyröitä hierova nautinto.




Poskihampaiden kiristelyä:
  1. Sadesää. Neljä päivää seitsemästä satoi vettä. Neljä päivää kävimme uimassa, kävelimme ulkona kuravaatteissa ja istuimme teltassa kuivaamassa kuravaatteita. Että tuota.
  2. Sairastaminen lomalla on perseestä, mutta sairastaminen lomalla teltassa vie sairastamisen ihan uudelle levelille, vaikka kyseessä olisikin vain päivän kestävä 38 asteen kuume.
  3. Vaipanvaihto teltassa.
  4. Yhteiset nukkumistilat. Kuopuksen mentyä yhdeksältä nukkumaan koko lopun porukan piti hiipiä ympäriinsä ja varoa ettei kahisuta telttakangasta liikaa, että unta hakeva mörssäri ei havahtuisi hereille. Siinä sai laskea muutaman kerran kymmeneen.
  5. Pussipasta. Siinä kohtaa kun ei jaksa enää tiskata ulkotiloissa, sade estää grillaamisen ja ylipäätään kaiken ulkona kokkailun, ainoa vaihtoehdo tehdä ruokaa on keittää vettä ja sekoittaa se lisäaineenkeltaiseen carbonarakuivapastaan. Maistuu paperilautasilta nautittuna tarpeettoman pahalta.
  6. Viinin loppuminen. Olimme telttoinemme niin perähikiällä, että kylässä ei ollut omaa viinakauppaa. Join loman viimeiset kaksi päivää ruoan kanssa kaakaota ja vettä.


Lähtisinkö uudestaan näillä spekseillä? Jos kyse olisi vain minusta, niin en herran tähden lähtisi. Pysyisin kotona, ja nauttisin lämpimästä kylpyhuoneesta ja astianpesukoneesta. Kyse on kuitenkin koko perheestä, ja jostain ihme syystä - jota minä en vielä ole tajunnut - he kaikki muut diggaavat tällaisesta tavasta lomailla. Niinpä minä olen päättänyt ajatella tämän asian näin: voin tehdä lomamyönnytyksen yhden kerran vuodessa ja ahtaa itseni kolmen muun kanssa viiden neliön tilaan ilman, että teen siitä numeroa (paitsi täällä blogissa).


Vanhemman roolissa joutuu välillä tekemään kompromisseja omien mieltymystensä suhteen. Menköön tämä siis sisällöksi siihen sukkalaatikkoon.  

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?