Meillä on kahdeksanhenkinen kaveriporukka, jonka kanssa illastamme yhdessä toistemme luona säännöllisesti. Olkoonkin, että tässä elämänvaih...

Pariskuntaillalliset - huvia ja terapiaa

31.10.16 Satu Kommentteja: 4

Meillä on kahdeksanhenkinen kaveriporukka, jonka kanssa illastamme yhdessä toistemme luona säännöllisesti. Olkoonkin, että tässä elämänvaiheessa "säännöllisesti" tarkoittaa noin pari kertaa vuodessa.


Näistä tyypeistä osa tutustui toisiinsa jo 1990-luvun alussa välitunneilla koulun pihamaalla. Yksi porukan pariskunnistakin tapasi siellä ja on ollut yhdessä nyt jo yli kaksi vuosikymmentä. Avioliittojen kautta porukkamme on kasvanut kahdeksaan.

Yhteinen illallisperinteemme alkoi, kun ulkomailla asuvat vanhat ystävämme palasivat Tanskasta Islantiin ja ostivat itselleen Reykjavikin laidalta asunnon. Kun olimme kaikki jälleen samassa maassa, meistä tuntui silti, että tapaamme liian harvoin. Sille oli tehtävä jotain. Niinpä perustimme "ruokaklubimme".

Emme tapaa baareissa tai ravintoloissa, koska kaikilla on pieniä lapsia, eli arjestamme ei puutu yhtään meteliä.

Emme tapaa kovin usein, koska kaikilla on aika kiire töissä. On vuorotyötä tekevä lääkäri, vuorotyötä tekevä sairaanhoitaja, vuorotyötä tekevä uutiskuvaaja ja sen päälle jäätikköopasta, psykologia ja lastentarhanopettajaa.

Koska suurin osa meistä on töissä milloin sattuu, emme järjestele näitä ryhmisruokailuja juurikaan etukäteen. Usein se menee niin, että joku meistä saa idean - nyt olisi vapaa lauantai-ilta! - ja soittaa muut paikalle. Jos kukaan ei pääse, tapaamista lykätään. Jos osa pääsee, tavataan sillä porukalla, joka kulloinkin pystyy tulemaan paikalle.


Tapaaminen alkaa aina samalla tavalla: kello kahdeksalta tai sen jälkeen (koska monet laittavat lapset nukkumaan ennen lähtöään; nukkuville lapsille on helpompi saada lapsenvahti). Kokoontumisen jälkeen nautitaan yhdet drinkit. Viimeksi illastimme lääkärifrendini ja hänen pyskologivaimonsa luona. He asuvat minun näkökulmastani niin sanotusti hevon kuusessa - yli 13 kilometriä keskustasta -, mutta heillä on aivan ihana ja aivan ihanan iso talo ja sen kellarissa oma pieni olutpanimo. Siis oma oluttupa! Oma baari!! Viimekertaisilla illallisilla ilta alkoi oluita maistellen.



Drinkkien jälkeen käydään pöytään. Useimmiten syömme lammasta: lampaankyljyksiä, lammasburgereita tai lampaanpotkaa. Sen kanssa kuluu paljon viiniä, ja jokainen tietää jo tullessaan, että kotiin mennään taksilla eikä koskaan ennen puoltayötä.

Nämä yhteiset illalliset ovat sosiaalisen elämäni henkireikä. Oikeastaan ne ovat kodin ulkopuolinen sosiaalinen elämäni. Jauhamme politiikkaa, kiroilemme työkiireitämme ja räkätämme hävyttömille vitseille. Yleensä emme puhu lapsista tai lasten kehityksestä, koska - noh - se nyt vaan on vähän tylsää kokoontua aikuisten kesken illastamaan ja puhua koko ilta vauvarokosta. Kasvatuspuheelle ja lasten koulunkäyntijutuille on oma aikansa ja paikkansa, ja olemme yhteistuumin päättäneet, että se ei ole tämä ilta.

Olemme muutaman tunnin ajan huolettomia, itsenäisiä, onnellisia ja hiukan vastuuttomiakin aikuisia, joilla on aikuisten jutut.



Minulle nuo illallishetket ovat tärkeitä paitsi aikuisen kaveriseuran myös kodinomaisen fiiliksen takia. Noina iltoina olen täysin islantilaisessa seurassa, eikä minusta silti koskaan tunnu siltä, että olisin seurassa ulkomaalaisena. Koen noina iltoina sellaista tavallista hyväksyntää: olen kuin kuka tahansa niistä muista enkä mikään eksoottinen ulkomaantuliainen, joka tykkää juoda kossua saunassa (vaikka kivaahan sekin kieltämättä on).

Vaikka emme noilla illallisilla puhukaan lapsista tai lapsiperhearjesta, me puhumme välillä vanhemmuudesta. Tai minä ja yksi porukan miehistä puhumme.



Yksi toinen pariskunta siellä pöydän ääressä on nimittäin dynamiikaltaan aivan samanlainen kuin meidän perheemme. Nainen on pitkäpinnainen pesänrakentaja, joka osaa lastenkasvatuksen, on pirteä, iloinen eikä koskaan valita ainakaan julkisesti siitä, että lapset itkevät tai vievät paljon energiaa. Pariskunnan mies taas on aika lyhytpinnainen, stressipeikko ja useimmiten kuutamolla kaikista vanhemmuusasioista. Heillä on kolme lasta, mutta hän kokee yhä, että yksin kotiin jääminen lasten kanssa on hankalaa. Kun vaimo on työmatkalla, miehen vatsa kipeytyy, kainalot hikoilevat ja olo tuntuu voimattomalta. Lapsiperheen managerointi tuntuu siis raskaalta.

Meillä on ihan samanlaista, roolit vain ovat toisinpäin. Mieheni on se pitkäpinnainen kasvattajahahmo, jonka mielestä lapsiperhearki on ihanan helppoa ja jopa rentouttavaa. Minä taas väännän tuskan kyyneleitä ja nostatan sykettäni jo ihan siitä, kun ulkona sataa, sadevaatteet ovat pesussa, kuopuksella kakat vaipassa, esikoisella tukka kampaamatta, eväät pakkaamatta ja aikaa kouluunlähtöön on tasan kaksi minuuttia.

Noilla parisuhdeillallisilla saan ihanaa vertaistukea. Niiden jälkeen minulla on olo, että olen sittenkin ihan suhteellisen tavallinen ihminen. Ainakaan en ole ainoa, jota vanhemmuusasiat stressaavat tai josta vanhemmuus ei tunnu luonnolliselta asialta, jonka nyt vaan oppii kun tekee. En ole ainoa, jonka mielestä ilta yksin kotona kahden lapsen kanssa tuntuu vaikealta projektilta.

Kun jaan tämän toisen stressipeikon kanssa vanhemmuuden pelkojamme ja stressiaiheita, minun mieheni ja hänen vaimonsa tietävät täsmälleen, mistä me puhumme. Yhteinen vanhemmuusstressaamisemme lisää myös puolisoidemme ymmärrysstä. He tietävät menneensä naimisiin ja saaneensa lapsia tyypin kanssa, jonka kompetenssi arjen pyöritykseen ja lasten hoitoon on heikompi kuin heillä. Nuo illallistapaamiset ovat muistutuksia heillekin siitä, että emme me sitä laiskuuttamme tee. Me nyt vain olemme tällaisia. Hmm...vähän erilaisia ja niitä väsähtäneempiä vanhempia.

Sitten taas skoolataan. Elämä jatkuu!



Kun viimeinen viinilasi on tyhjennetty, tilataan kolme taksia. Eteisessä etsitään kenkiä hihitellen ja ollaan joka kerta yhtä lapsellisen innoissaan siitä, että meillä on tämä kaveriporukka, joka pystyy edes silloin tällöin tapaamaan yhdessä. Halataan ja hyvästellään. Ja toivotaan, että pian nähdään taas uudestaan. Kotiin mennään kevyin askelin.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Äänestämisen jälkeen kuuluu käydä kahvilla, niin mekin tänään teimme. Islannissa on tänään parlamenttivaalit. Anoppi ja jääkiipeilijä kävi...

Islannin parlamenttivaalit 2016 - vaalikahveilla

29.10.16 Satu Kommentteja: 4

Äänestämisen jälkeen kuuluu käydä kahvilla, niin mekin tänään teimme. Islannissa on tänään parlamenttivaalit. Anoppi ja jääkiipeilijä kävivät äänestämässä Reykjavikin kaupungintalolla minun ja muksujen odotellessa äänestystilan ulkopuolella. (En ehtinyt lähettää kansalaishakemusta ajoissa, olen voinut saada kansalaisuuden heinäkuussa, mutta se ei ehtinyt tällä kertaa ajoissa. Harmittaa vietävästi.)



Kaupunkilammen päälle rakennetulla kaupungintalolla kävi äänestämässä suurin osa Reykjavikin keskustan asukkaista. Nopea katsaus äänestäjäkuntaan näytti aika samalta kuin Suomessa: pääasiassa vanhoja mammoja ja pappoja, seuraavaksi suurin ryhmä keski-ikäiset pienten lastensa kanssa ja parikymppisiä ihan vain kourallinen. Nuoria on ollut vaikea saada ääniuurnille täälläkin.

Islannissa on listavaali, eli täällä äänestetään puoluetta, ei ihmistä. Puolueen laatimalta listalta pääsee jengiä sisään sitten sen mukaan, mitä puolue on kerännyt ääniä. Kun perheemme täysikäiset islantilaiset olivat vetäisseet rastin oikean listan kohdalle (enkä nyt puhu poliittisesta oikeasta), suuntasimme lähikuppilaan Bergssoniin brunssille. 

Siinä tukevaa ateriaa nauttiessa vilkaisin lyhyesti, mitä suomalaisissa tiedotusvälineissä kirjoitetaan Islannin vaaleista. Yllätyin kieltämättä vähän, kun huomasin, että sekä Ylellä että Ilta-Sanomissa oli otsikkoon ja jutun pääaiheeksi nostettu Islannin puoluekentässä varsin uuden puolueen Piraattipuolueen kannatuksen nousu.



On ihan totta, että siitä povataan yhtä vaalien voittajaa. Ja onhan Piraattipuolueen puheenjohtajalla Birgittalla älytön määrä Twitter-seuraajia ja hänen järjestämänsä lehdistötilaisuus kansainväliselle medialle veti paikalle paljon väkeä.

Mehukkain aihe meni kuitenkin minun mielestäni vähän ohi, kun kansainväliset uutisvälineet keskittyivät tähän Piraattien sankaritarinan rakentamiseen. Minun mielestäni hämmästyttävintä näissä vaaleissa on se, kuinka oikeistokonservatiivinen Itsenäisyyspuolue porskuttaa edelleen. Se on tuoreimpien galluplukujen maan mukaan suurin puolue (yli neljännes islantilaisista aikoo tuoreimpien numeroiden valossa äänestää puoluetta). Siis kyse on siitä samasta puolueesta, joka oli siinä hallituksessa, jonka islantilaiset halusivat Panama-papereiden julkaisun jälkeen pois vallasta ja vaativat uusia vaaleja..... äänestääkseen siis takaisin sen saman puolueen hallitukseen. Eli näyttää aika todennäköiseltä, että se sama talousministeri, jolla oli vahingossa (ups!) yhtiöjärjestelyjä Panamassa, palaa seuraavassa hallituksessa pääministeriksi.



Että mitähän v*ttua. Islantilainen politiikka on vähän semmoista.  Islantilainen voittaa aina. You know.

Jännät on siis paikat tänään, kun vaalitulos selviää. Itsenäisyyspuolue on luultavasti suurin puolue, mutta toivottavasti sen hallituksen saa vetäistyä kasaan joku muukin. Toiseksi suurin Piraatit ja kolmannella sijalla tuleva Vihreä vasemmisto voisi olla hyvä kombo. Islanti kaipaa vahvempaa ympäristönäkökulmaa ja parempaa (tai siis edullisempaa) terveydenhuoltoa.

Nyt popcornit mikroon ja kisakatsomo valmiiksi. Jännäksi menee!

Kuvat: (kaksi ylintä Björgvin Hilmarsson)

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kirjat ovat minulle tärkeitä. Olen maksanut pursuilevan kirjahyllyni sisällön muuttojen yhteydessä jo ainakin neljään kertaan. Kun ...

Kaksikielisten lasten lukemisharrastus

28.10.16 Satu Kommentteja: 12


Kirjat ovat minulle tärkeitä. Olen maksanut pursuilevan kirjahyllyni sisällön muuttojen yhteydessä jo ainakin neljään kertaan. Kun muutin Suomesta Barcelonaan ja sieltä Islantiin, kirjoille piti molemmilla kerroilla tilata rahti. Sohvat, televisiot ja astiat ostin ja myin, mutta kirjoja raahasin mukana. Ei tullut ihan kamalan halvaksi, ei…. 

                                                                                                Yhteistyössä McDonald's ja Suomen Blogimedia


Lasten myötä kirjaharrastukseni tautiluokitus on vain parantunut. Paitsi että lukeminen on meille rakas harrastus, se on myös tärkeä työkalu minulle ylläpitää kaksikielisen perheemme lasten suomen kielen taitoa. Olimme sitten kotona tai lomalla, meillä on aina toiminnassa mukana läjä kirjoja. Matkoilla ollessamme olen lasten myötä siirtänyt matkalaukkukapasiteetin takia omat lomalukemiseni e-muotoon, mutta lapsille pakkaan mukaan kovakantisia kirjoja.

Lomalla ehtii lukea keskellä päivääkin. Suosikkiajankohtamme on vajaan tunnin mittainen hetki ennen illallista. Silloin kun ruoka kypsyy ja ulkona paistaa vielä teepaidan salliva aurinko, kaivamme tarinat esiin. Tällä Sardinian-matkallamme meillä oli mukana nippu pohjoismaisten lastenkirjailijoiden teoksia, muun muassa Ulf Nilssonin ja Kristina Digmanin Oma pikku apinani ja yli satavuotias satu ilkeästä noidasta Pomperipossasta (Falstaff Fakir ja Björn Berg: Noita Pomperipossa, joka sai pitkän nenän).

Muun muassa nämä kirjat ovat osa McDonald’sin Nordic Books –kampanjaa. Näiden kirjaviikkojen (7.10.-3.11.2016) myötä Happy Meal -aterioiden kylkeen lykätään lelun sijasta tasokas lastenkirja. Vaikka en itse kotiarjessa käy Mäkkärissä – meillä ei ole Islannissa McDonaldseja... – olin tavattoman mielissäni tästä lasten lukemiseen keskittyvästä kampanjasta. Kirjojen lukeminen nyt vaan on aina hyvä idea! Näitä kirjoja voi ostaa hampurilaisravintoloista myös erikseen ja hinta on vain noin pari euroa per kirja.


Molemmat lapsemme tykkäävät kirjoista mutta ovat ikäeron takia nautintoasteikolla eri askelmilla.

Mörssäri on nauttija, joka nauttii tykkäämistään asioista täysillä. Se rakastaa syömistä ja kirjojen hiplailua, ruoan hiplausta ja kirjojen pureskelua. Jos kirja tipahtaa lattialle tai ruoka loppuu kesken, sen kuulevat kyllä kaikki. Lapsi syö kaikkea ja paljon ja katsoo jokaista kirjaa kuin ensimmäistä kertaa maailman suurinta ihmettä. Sormissa rahisevat sivut kääntyvät innostuneiden huudahdusten saattelemina. Lukemisen ohella kirjoista ne kovakantisimmat ja -sivuisimmat ovat päätyneet arvosteltaviksi myös suun kautta. Kirjat ovat kuopukselle katselemisen ohella myös puruleluleikki ja ajanvietepeli, jossa kirjoja piilotetaan erilaisiin paikkoihin kuten vessanpyttyyn ja vaatekaappiin. Löytyipä viime reissun aikana yksi apina-kirja murorasiastakin.


Minusta on mukavaa, että kirjat ovat läsnä, niitä voi katsella ja niillä saa leikkiä, vaikka tarinoita ei vielä luettaisikaan. Kirjojen läsnäolosta on muuten tehty mielenkiintoista tutkimusta. Makrotaloustieteilijä Steven Levitt ja New York Timesin toimittaja Stephen Dubnerin siteerasivat tukimusta, jonka mukaan se, että lasten kotona on saatavilla paljon kirjoja, vaikuttaa positiivisesti lapsen kehitykseen. Tutkimuksessa todettiin, että koulussa menestyvien lasten kotona kirjat olivat luonnollinen osa elämää. Sillä, että lapselle luettiin joka ilta, ei taas tutkimuksen mukaan ollut samanlaista vaikutusta. Puruleluksi annettu kirja on siis vähän sama, kuin laittaisi rahaa opintotilille pankkiin!


Esikoisen kanssa lukemisharrastus on jo paljon pidemmällä. Hänelle on luettu iltasatu siitä asti kuin hän on jaksanut sellaista kuunnella. Minä luen lapselle kirjat aina suomeksi ja puoliso islanniksi. Reilun parin vuoden ikäiselle esikoiselle luimme muutaman sivun mittaisia kuvakirjoja, vähän myöhemmin hiukan pidempiä lastenkirjoja ja nyt menevät jo muutaman kymmenen sivun mittaiset monimutkaisemmatkin jutut.


Kirjaharrastuksen hyödyt ovat tulleet esille nyt, kun lapsi on itse alkanut opetella lukemista ja kirjoittamista. Esikoinen tietää, että koulusta saatavien harjoituskirjojen lyhyissäkin tarinoissa on jonkunmoinen juoni. Niinpä hän toistaa tarkalleen jokaisen lauseen lukemisensa jälkeen ja miettii, mitä tarinassa oikeasti tapahtuu. Jos hän ei ymmärrä, hän kysyy. Uutta kirjaa lukiessa luemmekin usein vuorotellen. Oma pikku apinani -kirjakin eteni yhteistyöllä. Luin ensin kirjan kokonaan ääneen. Sen jälkeen esikoinen luki minulle muutamia sivuja pienen apinan ja pienen pojan seikkailuista.

Esikoista myös kiinnostaa piirtää kuvia ja tehdä listoja kirjojen tarinoista. Tunnista 25 lintua (Björn Bergenholtz) luettuaan hän päätti kirjoittaa kaikki kirjassa mainitut lintulajit muistivihkoonsa ja vetää viivan lintulajin päälle nähdessään sellaisen oikeasti luonnossa.




Vielä hetki sitten tuskailin tikkukirjaimin kirjoitettujen lastenkirjojen perään. Olin vähän myöhässä liikkeellä. Ei nimittäin mennyt kuin vähän aikaa, kun esikoinen alkoi koulussa opetella myös pieniä kirjaimia – ja lukee niitä nyt yhtä sujuvasti kuin tikkukirjaimin kirjoitettua tekstiä. Olin yllättynyt, että ensimmäisellä luokalla alettiin melkein heti opetella pieniä kirjaimia.

Esikoinen oppi ensin islannin ja käy koulua islanniksi, mutta lukeminen suomeksi sujuu kuitenkin yllättävän hyvin. Hankalinta on kirjainten ääntäminen. Islannissa kaikkia kirjaimia ei äännetä kuten suomen kielessä, ja se aiheuttaa lukemisen opettelemisessa välillä pieniä väärinymmärryksiä. 

Täällä Islannissa esimeriksi ”u” lausutaan kuten suomalainen ”y”. Paikallinen ”y” taas kuuluu lausuttuna kuten suomalainen ”i” ja viikinkien vokaaliyhdistelmä ”au” kuuluu hämäläisittäin ”öi”. Muutamia konsonantteja ennen ja esimerkiksi sanan alussa olevien k-, t- ja p-kirjainten kanssa islantilainen puhaltaa h-kirjaimen. Niinpä esimerkiksi sana ”pikku” äännetään islanniksi ”phihggy”. Teimme tästä esikoisen kanssa pienen videoklipin, niin erot avautuvat paremmin:


Eli niinkin tavallisen sanan kuin ”laulu” merkitys muuttuu islanniksi sanottaessa vähän hassuksi. Nuo kirjaimet kun sanotaan islanniksi peräkkäin, suusta tulee ”löily”. Tämä tuli selväksi yhden lastenkirjan yhteydessä, jossa päähenkilö halusi tehdä itse itselleen laulun.

Mä en tajua miksi tämä kirjan poika metsässä aikoo tehdä löilyn?! Eihän se ole saunassa! 

Kyllä nauratti.

Näistä turhautumisen hetkistä kumpuaa ymmärrettävästi välillä ärtymystä, mutta juuri niissä kohdissa lapsi myös oppii eniten. Ja kerrankin minä saan päteä islanninkielen taidoillani esikoisen suuntaan, kun pääsen selittämään näitä suomen ja islannin kielten välisiä ääntämyseroja. Pääsen tasoittamaan, sillä esikoinenhan korjaa minun islannin ääntämystäni ja täydentää sanavarastoani useita kertoja päivässä.

Meille kirjat ja lukeminen ovat siis paitsi rakasta viihdettä myös keino purjehtia kaksikielisen kodin kieliaallokossa. Kun kirjan tarina on hyvä ja vie mukanaan, on aivan sama, miten sen ”phihggyisen” lopulta ääntää. Pääasia on, että luetaan.


McDonaldsista saa pohjoismaisia lastenkirjoja 7.10.–3.11. Happy Meal -aterian yhteydessä. Tämän postauksen kirja Oma pikku apinani on saatavilla 28.10.–3.11. Kirjoja voi ostaa myös erikseen (hinta noin pari euroa per kirja.)


 Kuvat: Björgvin Hilmarsson

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

...tein kaikkea sitä, mikä tällä lomalla on ollut erityisen kivaa. Ensin juoksin kaverin kanssa 8,5 kilometrin vuoristolenkin, josta puole...

Viimeisenä matkailtana...

27.10.16 Satu Kommentteja: 3

...tein kaikkea sitä, mikä tällä lomalla on ollut erityisen kivaa. Ensin juoksin kaverin kanssa 8,5 kilometrin vuoristolenkin, josta puolet ylämäkeen! Kolme viikkoa olen harjoitellut ja nyt se meni jo melkein kivuttomasti. Kaverini juoksi kotiin imettämään bebeään, minä jatkoin samoilla jaloilla vielä kilsan päähän suosikkipitseriaamme - siihen katupizzeriaan joka sijaitsee Cala Gononen kylän keskustassa kirkkoa vastapäätä. Ostin koko porukalle pitsat.


Luottokortti oli nahistunut urheilutopin sisällä eikä ostoslistasta saanut enää mitään selvää. Täällä kun on ihan helle vielä iltaseiskaltakin. Onneksi muistin ulkoa, mitä kukakin on viime viikkoina täällä syönyt.

Lisäsin pitsatilaukseen vielä yhden pienen oluen, jota istahdin juomaan katukivetykselle nostetulle kiikerälle penkille. Ruoan valmistumista odotellessa venyttelin takareisiä ja imin kaljaa. Otsalta valuva hiki kirveli silmiä, enkä nähnyt mitään muutamaan minuuttiin. Tyhjensin loput kylmän pullon sisällöstä silmät kiinni ja kuuntelin yölintujen säkätystä puissa.

Pyylevä ja aina yhtä hyväntuulinen pitsakokki kasasi 20 minuutin kuluttua laatikot eteeni. Huikkasin tsaut ja kerroin, että ensi vuonna toivottavasti taas nähdään. Jässikkä vilkuteli heiheit ovensuusta. Minä työnsin luottokortin takaisin urheilupusakkani alle ja kävelin laatikoiden kanssa kotiin, jossa odottivat oma perhe ja kaverin perhe. Skoolasimme tällä hauskalla reissuporukalla vielä yhdet viimeiset juomat, söimme pitsat ja annoimme lapsille jälkkäriksi jääkaapin perältä löytyneen aarteen eli jostain syystä aikaisemmin viikolla syömättä jääneen suklaavaraston. Nam.

Sitten kaikki paitsi minä menivät nukkumaan.
Sitten minä kirjoitin blogijutun.
Sitten minä menin suihkuun (lenkistähän on vasta 5 tuntia, heh.)
Sitten minä luin vielä vähän kirjaa.
Sitten venyttelin vielä vähän pohkeita.
Sitten nukahdin. Toivottavasti kahdeksaksi tunniksi.

Ihan täydellinen loma.

Hikisen naisen kuvasi Björgvin Hilmarsson.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vuokranantaja iski avaimet kouraamme ensimmäisenä Sardinian-lomamme iltana. Sen jälkeen hän näytti mistä kaasun saa päälle ja aloitti roska...

Kierrättäminen on asennekysymys

25.10.16 Satu Kommentteja: 22

Vuokranantaja iski avaimet kouraamme ensimmäisenä Sardinian-lomamme iltana. Sen jälkeen hän näytti mistä kaasun saa päälle ja aloitti roskaluennon. Maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina haetaan biojäte. Torstaina lasi. Lauantaina ja tiistaina sekajäte. Muovin ja alumiinin voi laittaa samaan pussiin ja ne haetaan keskiviikkona. Paperi poistuu talosta perjantaisin.


Täällä Cala Gononessa on kierrätyspakko. Jokaisessa taloudessa täytyy eritellä paperi, lasi, muovi ja alumiini, biojäte ja sekajäte. Jäte pitää viedä pussissa sen hakupäivää edeltävänä iltana kadulle, josta aamuvarhaisella ohi päräyttävä jätekuski noukkii sen kyytiin.



Aluksi homma tuntui kuolettavan monimutkaiselta. Pelkkä ajatus keittiössä kolmekin päivää muhivista ruoanjätteistä ja niiden houkuttelemista kärpäsarmeijoista sai niskakarvat nousemaan pystyyn.

Mutta turhaanpa yökkäilin. Mukautumiseen meni vaivaiset pari päivää. Kun yhden kerran oli otettu selvää, onko jukurttipurkin kansi muovia vai paperia, sitä ei tarvinnut myöhemmin enää miettiä. Pesty ja kuivattu kansi solahti oikeaan pussukkaan aivan automaattisesti. Biojätepussi ei haiskahtanut eikä kerännyt kärpäsiä, koska sen päällä oli tietysti tiivis kansi.

Ja tiedättekös, jossain kohtaa roskien lajittelu alkoi tuntua hauskalta. Siihen tuli vähän kilpailuhenkeäkin, kun huomasimme, että tarpeeksi tehokkaasti lajittelemalla sekajätteen määrä pysyy naurettavan pienenä. Sinne ei-kierrätettäviin päätyivät pullonkorkkeja pienempien kokonaisuuksien kierrättämisenkin jälkeen vain kuopuksen vaippajäte. Kaiken muun pystyi lajittelemaan. Aivan kaiken.

Alumiini- ja muovijätepussi täyttyi aina ensimmäisenä, samoin lasinkeräysastia. Biojätettäkin syntyi uskomattoman paljon, vaikka varsinaista ruokaa ei koskaan heitettykään näiden viikkojen aikana roskikseen. Hedelmien kuorista, tomaatinkannoista, kahvipuruista ja käytetystä talouspaperista kertyi kuitenkin jäätävä määrä roskaa.



Tunsin, kuinka omatunto alkoi kolkutella. Kaikki tuo monen pussin kokoinen viikkojätemäärä menee meillä ja suurimmalla osalla islantilaisia yhteen isoon roskatynnyriin. Islanti on luontoparatiisi ja puhdas saari, mutta ei sen takia, että islantilaiset pitäisivät erityisen hyvää huolta kotisaarestaan vaan ainoastaan siitä syystä, että siellä asuu todella vähän ihmisiä. CO2-päästöt per henkilö ovat Euroopan keskitasoa. Asuintalojen pihoilla ei kahden ison auton lisäksi usein ole kuin pelkkä sekajäteastia. Kierrätyspaperitynnyrin saa pyytäessä - meille sitä tarjottiin ensimmäisen kerran vasta ihan muutama vuosi sitten.

Muovin, alumiinin, lasin (mukaan lukien lasipullot ja tyhjät juomatölkit), puutavaran jne. voi kyllä kierrättää, mutta se vaatii ajoreissua muutaman kilometrin päähän kierrätysasemalle. Paikallisia keräyspisteitä muovi-, vaate- ja lasikierrätysastioineen on muutamissa lähiöissä, mutta ne ovat aika harvassa ja ainakin keskustan alueella aina ääriä myöten täynnä.



Sitten me tulemme tänne suhteellisen pienituloiselle alueelle Sardinian keskiosiin, jossa on monella mittarilla mitattuna hyvin paljon köyhempää kuin meillä kotona. Ja täällä jumalauta kierrätetään joka juuttaan jukurttipurkki!



Kun se kerran onnistuu täälläkin, sen pitäisi onnistua myös Islannissa. Me päätimmekin jo, että kun täältä ensi viikolla kotiudumme, hankimme sen muovikierrätysastian lisäksi kotiin myös biojäteastian (ja takapihalle kunnon kompostin), astiat alumiinijätteelle, lasille ja paksulle pahville. Meillä on lämmin autotalli, jossa jätesäkkejä voi varastoida. Kerran viikossa käydään heittämässä rundi kierrätyskeskukseen. Ei se nyt niin vaikeaa ole.

Kierrättäminen on asennekysymys, ja meidän asenne muuttui just nyt!

22 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lähiksen Hanne kirjoitti mahtavan jutun pätkälomailusta. Siis siitä, kuinka sen neljän viikon palkallisen kesäloman ja viikonmittaisen talv...

Selviääkö ihminen ilman pitkää lomaa

24.10.16 Satu Kommentteja: 26

Lähiksen Hanne kirjoitti mahtavan jutun pätkälomailusta. Siis siitä, kuinka sen neljän viikon palkallisen kesäloman ja viikonmittaisen talviloman sijasta voi lomailla niin, että pitää lomaa vain silloin tällöin ja vähän kerrallaan. Muutaman päivän keskellä viikkoa, joululoma joulun jälkeen, pitkän viikonlopun siellä täällä ja vaikka osa-aikakesäloman näin keskellä lokakuuta.


 

Juttu on kuin omasta kynästä. Mä olen intohimoinen mikrolomailun kannattaja. En koe työtäni koskaan niin stressaavaksi, että kaipaisin pitkää lomaa. En ole ikinä kärsinyt nukkumisvaikeuksista työn takia, saanut rytmihäiriöitä tai huomannut että aivan liian pitkien työpäivien takia keskittymiseni herpaantuu ja hertsaan pienistä. (Noh, olen toisaalta aina ollut mestari hertsaamaan pienistä, mutta se on toinen juttunsa.)



Eniten töihin liittyvä kenkäni puristaa yleensä siitä, että en pääse tekemään niitä tekemättömiä töitä, koska muu elämä eli lähinnä arjenpyöritys vie juuri tässä pikkulapsivaiheessa niin paljon aikaa. Se, että on aikaa tehdä töitä, on itse asiassa jopa melkein rentouttavaa. Pidinhän viime keväänä työntekoloman kotona sillä välin kun muu perhe lähti pääsiäiseksi mökkeilemään. Pieni tauko siellä ja toinen täällä saa innon tehdä töitä kasvamaan entistä isommaksi ja kun löytyy sopivasti aikaa, syntyy tekemisen palossa hyvää jälkeä.

En kuitenkaan halua vetää itsestäni yhtäläisyysviivoja pitkän kesäloman tarvitsijoihin ja ihmetellä heidän lomatarpeitaan, koska...

...olen täysin eri asemassa kuin joku sellainen, jonka työ ihan oikeasti sisältää rakennusaineet stessiin. Tarkoitan lähinnä ammatteja, joissa on toisista ihmisistä valtava vastuu, mutta älyttömän kiireen - mikä johtuu esimerkiksi liian tiukoista resursseista - takia tuntuu, että homma ei pysy kasassa. Lääkärit, sairaanhoitajat, lastentarhanopettajat, opettajat, vanhustenhoito...

...olen täysin eri asemassa kuin 70-tuntista työviikkoa tekevä uraohjus, jonka seuraavan vuoden bonus ja asunto-, vene-, kesämökki- ja hevotallilainalyhennykset ovat kiinni siitä, kuinka monta kauppaa saa junailtua. En minä ikinä niin paljoa töitä tee. Jos tarve vaatii, välillä luukutan 14-tuntisia päiviä, mutta nykyään äärimmäisen harvoin, muutamia kertoja vuodessa korkeintaan. Yleensä minulla kuluu korkeintaan 4-5 laskutettavaa, tehokasta työtuntia päivässä. Tähän aikaikkunaan en lue mitään säätöjuttuja eli  sitä aikaa mikä menee postissa juoksemiseen, kuittien lajitteluun, printterin korjaamiseen, uutisten lukemiseen ja ruokatunnilla tai kahvilla käyntiin. (Nuo aktiviteetit eivät ole minulle varsinaista työaikaa, koska en voi niistä ketään laskuttaa.).





...olen täysin eri asemassa kuin sellainen, jolla on stressiä aiheuttava mulkku pomo tai työpaikka, jossa kiusataan. Sen sijaan minulla on asiakkaita ja kumppaneita ja kanssayrittäjäkavereita. Heille olen isommassa suorassa vastuussa kuin mitä olisin esimiehelleni tai kollegoilleni (ei ole irtisanomisaikaa), mutta toisaalta asiakkaani tai verkostokumppanini ei voi olla minua kohtaan epäreilu, syrjivä tai muuten työpaikkakiusaaja. Tai tokihan voi yrittää olla, mutta silloin minä lopetan hommat ja etsin uuden asiakkaan ja uudet verkostot.

...olen myös täysin eri asemassa kuin se, joka joutuu tekemään yövuoroa, joustamattomia vuoroja, pitkiä työvuoroja, viikonloppuja, iltoja, menemään töihin aamuviideksi ja kaikkia muita mahdottomalta kuulostavia komboja. Työnteko on ihan eri tavalla rasittavaa silloin ja pitkä loma tulee varmasti enemmän kuin tarpeeseen.

Näillä tyypeillä on aivan erilainen työ kuin minulla. He ovat aivan eri tavalla väsyneitä, rasittuneita ja jopa stressaantuneita. Heille sellainen mikrolomailu, joka sopii esimerkiksi minulle, ei tulisi välttämättä kuuloonkaan. En tiedä, selviäisivätkö he ilman pitkää lomaa.





Selviänkö loppupeleissä minäkään? Se kävi ensimmäisen kerran mielessäni kun juttelin psykologiystäväni kanssa työnteosta ja lomanvietosta. Hänen mielestään mikrolomailuni kuulostaa "melko huolestututtavalta". Tutkimusten mukaan ihminen tarvitsisi kuulemma vähintään 3-4 viikkoa keskeytyksetöntä lomaa, jotta hänen kehonsa ja mielensä ehtii toipua työn aiheuttamasta stressistä. Viikon loma ei siihen kuulemma riitä. Muuten kone alkaa ylikuumeta ja loppuunpalamisen riski kasvaa. Hyvinvointi kuulemma paranee noin 8 päivää lomallejäännin jälkeen. Jos loman lopettaa ennen sitä, hyvä fiilis ei ehdi edes nousta.



Niin kauan kuin oireita väsymisestä, univaikeuksista, ärtyneisyydestä, rytmihäiriöistä tai negatiivisten työajatusten kehämäisestä liikkeestä korvien välissä ei ilmene, en aio huolestua. Tähän asti olen pystynyt hallitsemaan rinnakkain ja päällekkäin kulkevia työprojektejani ja olemaan aikataulujeni ja suunnitteluekseleideni päällikkö enkä niiden nurkkaan litistämä muurahainen. Mutta sehän ei tarkoita, että näin olisi aina. Sen olen 36 vuoden aikana oppinut, että koskaan ei kannata luottaa sokeasti siihen, että se mitä on nyt, on aina. Asiat muuttuvat ja joskus siinä mukana pitää vaihtaa omaakin ajotyyliä.

Juuri nyt mennään mikrolomailulla kuten tähänkin asti, ja aiomme myös ensi vuonna toteuttaa kesä- ja joululomat epäkonventionaalisina aikoina ja epämääräisen mittaisina pausseina. Kun tämä malli lakkaa toimimasta, mietin homman uudestaan.



Sitä paitsi loppujen lopuksi hyvin harvat pitävät palkallisia kesälomaviikkoja ja saavat vielä lomarahaakin. Miettikääpä vaikka amerikkalaista keskiluokkaa. Heillä on superlyhyet kesälomat ja työpäivät ovat pitkiä. Kuukauden mittainen palkallinen kesäloma lomarahoineen kuulostaa ei-pohjoismaalaisen korvissa melkein vitsiltä. Liian hyvältä ollakseen totta. Miten näissä maissa selvitään vaativissakin ammateissa, vaikka lomat ovat lyhyitä ja työpäivät pitkiä? Enpä osaa sanoa.

Tämän muutaman viikon mittaisen Sardinian-kesäloman (ja noh, myös pienen työntekolomankin, onhan tässä konettakin tullut pari tuntia päivässä naputettua) jälkeen tuntuu muuten aivan mahtavalta päästä ensi viikolla takaisin oman työpöydän ääreen. Sopiva kasa tekemistä odottaa työpöydän nurkalla. Sen kimppuun on aivan mahtavaa palata!

Kuvat (Björgvin Hilmarsson) ovat sekalaisia otoksia viime vuosien työ- ja lomajutuista. En enää edes kaikkien kohdalla muista, oltiinko lomalla vai töissä... Pidän sitä ihan hyvänä asiana.

26 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Saanko esitellä tämän reissun merkittävimmän löytöni? Se on kymmenen sekunnin jälkiruoka. Aterian valmistaa kymmenessä sekunnissa ja se on...

Mahtava italialainen pikajälkiruoka (10 sekuntia)

23.10.16 Satu Kommentteja: 8

Saanko esitellä tämän reissun merkittävimmän löytöni? Se on kymmenen sekunnin jälkiruoka. Aterian valmistaa kymmenessä sekunnissa ja se on niin herkullinen, että sen myös syö 10 sekunnissa.


Ota ruokalusikallinen kastanjahilloa (crème de marrons) ja laita se pienen kulhon pohjalle. Lorauta reilusti päälle rasvaista kermaa. Nauti pienellä teelusikalla!



Kastanjahillon jämptin paksu koostumus, karhea rakenne ja täyteläinen maku menevät loistavasti yksiin kylmän kerman kera. Eihän tämä mikään kevyt tai sokeriton jälkiruoka ole, mutta ideana onkin, että annoskoko on pieni. Yhdestä hillopurkista ja kahdesta kermatötsistä riitti jälkiruokaa 7 + 2 hengen reissuporukallemme. Sitten vielä huiviin yksi espresso ja pieni lasillinen limoncelloa eikä muuta tarvitakaan ennen seuraavan aamun leipomokäyntiä.


Vaikka olemmekin täällä Sardiniassa – emmekä Italiassa –, aterioillamme kokattu jälkiruoka on lähes poikkeuksetta ollut tätä alunperin pohjoisitalialaista ja kai osin ranskalaistakin hilloketta. Se paikallinen sardinialainen jälkiruoka seadas eli pastataikinaan leivottu, pecorinojuustolla täytetty piiras hunajalla on aivan liian ruokaisa ja kävisi ainakin minulle ihan jo kokonaisena lounaana. Illallisen jälkeisenä makeana viimeistelynä ajatus lämpimästä juustopiiraasta tuntuu liioitellulta jopa meikäläiselle.


Pääruokana grillaamme paikallisia makkaroita ja teemme ison salaatin. Joka toinen ilta käymme ulkona syömässä ja silloin se on poikkeuksetta joko pitsaa tai paikallisella juustolla, mintulla ja perunalla täytettyä raviolinkaltaista pastaa, culurgiones. Jos ruokaa jää yli, pakkaamme sen mukaan ja lämmitän jämät seuraavana päivänä lounaaksi. Nuo ylemmän kuvan culurgionesit vain paranivat kun niitä paisteli voilla pannussa.



Nyt ei ehdi muuten millään kirjoittaa enempää, sillä pitää kipaista ruokakauppaan ennen siestaa. Ostan vähän lisää hilloa! Kylän ruokakauppamme on niin pieni, että siellä ei ole kuin muutama purkki kutakin tuotetta. Aloitan tuliaishamstrauksen jo näin hyvissä ajoin. Tätä jymäkkää purkkiruokaa kun ei taida saada ihan jokaisesta islantilaisesta ruokakaupasta, eli ostan sitä tuliaisena mukaan ja pakkaan muovipusseihin käärittynä matkalaukun pohjalle. Tästä ei nimittäin jälkiruoan teko enää helpotu eikä maku parane.

Voi näitä herkkuja!

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ding ding ja uu-la-laa! Juuri tipahti korvanappiini tieto, että ensi kesän hevosvaellusmatkat ovat tulleet myyntiin Saga-Matkojen sivuille....

Kesän 2017 hauskimmat islanninhevosreissut

21.10.16 Satu Kommentteja: 15

Ding ding ja uu-la-laa! Juuri tipahti korvanappiini tieto, että ensi kesän hevosvaellusmatkat ovat tulleet myyntiin Saga-Matkojen sivuille. Olen luvannut täällä blogissa ilmoittaa ensi kesän hevosohjelmasta, joten tässäpä tiivis esitys ensi kesän tölttikujeista.

Islantilaisaaseudun tunnelmaa: ihmisten mökit ja menninkäisten mökit.

Ensi kesänä matkoja tehdään kolme ja ne ovat kaikki keskenään erilaisia. Monet ovat toivoneet vauhdikkaampaa monipäiväistä vaellusmatkaa - toive on kuultu ja nyt sellaiselle on mahdollista lähteä heinäkuun alussa. Kesäkuun reissu on takuukiva ja jo viisi vuotta tehty hevos-vaellusloma, joka ei vaadi kamalasti ratsastuskokemusta. Erähenkiset aloittelijatkin voivat tulla, sillä voimme tarpeen mukaan jakautua kahteen ryhmään: hitaaseen ja vähän nopeampaan. Koska Islannin alkusyksy on pirun kaunis, otimme ohjelmistoon myös syysvaelluksen. Se kopsuttelee vaikeustasoltaan ykkös- ja kakkosreissun välimaastoon.

Hinnat olemme pyrkineet pitämään mahdollisimman järkevinä. Kakkos- ja kolmosreissu ovat kalliimpia, koska monipäiväiset reissut vaativat enemmän logistiikkaa ja työvoimaa kuin maatilalta tehdyt päivävaellukset. Kesän 2017 ensimmäisen reissun hinta nousi hieman tämän kesän vastaavaan reissuun verrattuna ja siihen on yksinkertainen syy: Islannin kruunu on vahvistunut euroa vastaan entisestään. (Uutta talouskriisiä siis odotelleessa...)

Jos nyt oikein muistan, niin tämä kuvan hiiripyydys on nimeltää Jónas.
Syyskuisella reissulla - kuva melkein vuosikymmenen takaa.

Kesäkuun vaellus- ja hevosloma (10.-17. kesäkuuta)
Neljä kokopäivävaellusta hevosilla Eyjafjördurin upeissa maastoissa ja pari vuoristovaellusta, joista selviää hyvällä peruskunnolla. Vaatimaton maatilamajoitus ja maukasta islantilaista kotiruokaa. Shoppailupäivä Akureyrissä ja käynti luonnonkylpylässä Myvatnin järven upeissa maisemissa. Pari käyntiä perinteisessä islantilaisessa kansanuimalassa. Välittömän hauska tunnelma ja paljon kakkuja. Suomenkielinen opastus (minä).
Hinta 1.890 € / hlö.

Heinäkuun huima hevosseikkailu (1.-9. heinäkuuta)
Kuusi upeaa, pitkää päivää hevosten selässä Pohjois-Islannin erämaassa; vauhti on vauhdikas ja ilon takaa mukanamme vapaana juokseva hevoslauma. Ratsua vaihdetaan pari kertaa päivässä: satulat vaihdetaan nopeasti ja reissun aikana kehitymme kaikki erinomaisiksi vapaan hevosen pyydystäjiksi. Kuntokin saletisti nousee. Yövymme makuupusseissamme maatiloilla, maaseutumajataloissa ja vuoristomökeissä. Käynti perinteisessä islantilaisessa kansanuimalassa ja shoppailuaamupäivä Akureyrissä. Suomenkielinen opastus (minä). Tämä reissu on vauhdin ja mukana kulkevien hevosten takia vain kokeneille ratsastajille. Erähenkisyydestä on hyötyä :)
Hinta 2.590 € / hlö.

Syysvaellus (1.-8. syyskuuta)
Viisi ratsastuspäivää: yksi päivävaellus ja kaksi kahden päivän mittaista vaellusta. Käyntiä, tölttiä ja laukkaa; vauhti kasvaa matkapäivien edetessä. Yövymme yhden yön maaseutuhotellissa, yhden yön erämaamökissä ja loput yöt maatilalla (makuupussimajoitus). Käymme tälläkin reissulla uimassa perinteisessä islantilaisessa ulkoilmauimahallissa. Matkan lopussa on aikaa shoppailla Akureyrin kaupungissa tai vaihtoehtoisesti istua vaikka kahvilla tai käydä tutustumassa tämän pikkukaupungin kulttuuritarjontaan. Suomenkielinen opastus (minä). Koska tälläkin reissulla mennään välillä lujaa, vaaditaan osallistujilta noin keskitason ratsastuskokemusta. Islannissa se tarkoittaa suunnilleen sitä, että pysyy mukavasti selässä käynnissä, ravissa ja laukassa ja jaksaa istua satulassa useamman tunnin päivän aikana.
Hinta 2.190 €/hlö.

Yksi kolmosreissun erämaamökeistä. Ihana kahvihetki ulkona, ennen kuin ilta pimenee. 

Valmistaudun itse ensi kesään tekemällä muutamia ratsastusvaelluksia kuluvan talven aikana. Etenkin heinäkuun pitkä reissu vaatii meikäläiseltä vähän taitojen hiomista. Pari talvivaellusta pakkasessa ja keväällä muutama vauhdikas tölttireissu, niin saan koneen mukavasti käyntiin. Huisia! En millään malttaisi odottaa...

Matkojen varaus tapahtuu tuolta Saga-Matkojen sivuilta, mutta minulta voi toki kysellä mitä vain reissuihin liittyvää. Kommenttikenttä on vapaa ja meiliäkin voi heittää tai naputella viestiä Facebookin kautta. Lupaan vastata mahdollisimman nopeasti.

Lisälukemista näistä reissuista löytyy aikaisemmista blogijutuistani:

Kuvia menneiltä hevosreissuilta
Vuoden 2016 hevosmatkatarjonnan fiilistelyä (aurinko porotti tänä kesänä etenkin heinäkuussa, huh!)
Ajatuksiani vetämieni reissujeni olemuksesta - miten olla pakettimatka olematta "pakettimatka" 
- Tunnelmointia ja melkein liian kesäiset kuvat vuoden 2015 reissulta (aurinko ihan oikeasti paistoi joka päivä, aivan uskomaton kesä...)
Ensimmäisen eli vuoden 2013 matkan asiakaskokemuksia 

Kuvat tarjoili: Björgvin Hilmarsson

15 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Puntaroin hetken, että näinköhän kuopuksen kehityvaiheisiin liittyen riittää juttua vielä e nsimmäisen kakkukynttilän jälkeen . Aika hämärä...

Lapsen kehitys 13 kk

20.10.16 Satu Kommentteja: 3

Puntaroin hetken, että näinköhän kuopuksen kehityvaiheisiin liittyen riittää juttua vielä ensimmäisen kakkukynttilän jälkeen. Aika hämärää puntarointia, sillä vasta nythän tässä tuntuu kaikenlaista tapahtuvan ja sattuvan.

Kuva: Björgvin Hilmarsson.
Mörssäri oppi kävelemään vuoden täytettyään. Kuukautta myöhemmin se jo juoksee. Eikä siitä montaakaan kuukautta ole, kun se se sanoi ensimmäisen sanansa. Nyt se jo joka aamu herätessään käy tervehtimässä kaikkia talossa olevia, olivat he sitten nukkumassa tai hereillä. Tyyppi vaappuu puolelta toiselle villahousuissaan, käy moikkaamassa kaikki päräyttämällä ilmoille islantilaisittain haehae! ja räkättää hyväntahtoisesti päälle. Hähähähähä. Nyt kaikki hereille!

Se osaa kertoa vaipanvaihtotarpeesta (kaikki mikä liittyy jollain tavalla vaippaan on kakkaa), auttaa nenänniistämisessä puhaltamalla oikealla hetkellä ulospäin eikä se enää laita suuhunsa muuta kuin ruokaa tai ruoaksi luulemiaan asioita kuten pöydältä hamuttuja oliivien kiviä. Täällä reissussa ollaan käyty muutama kerta rannalla ja se on ollut kuopuksen kansa yllättävän helppoa. Kivet ovat sille kiviä ja niitä on hauska möyhiä käsissä, mutta suuhun asti ne eivät kulkeudu. Hiekasta nyt puhumattakaan. Kuka nyt kuivia, kovia ja mauttomia asioita haluaisi syödä?

Lapsi osaa näyttää omasta naamastaan nenän, korvat ja suun ja mielellään painelee myös muiden ihmisten neniä. Navan löytyminen on aina yhtä humoristinen hetki ja se, kun joku kysyy, kuinka iso olet. Käydet nousevat ilmaan korkealle pään yläpuolelle. Ja sitten taputetaan ja annetaan "high five" - etenkin isosiskolle, välillä pyynnöstä myös meille vanhemmille.

Esikoinen ja kuopus ovat täällä reissulla alkaneet vähitellen leikkiä itsenäisesti keskenään. Hauskinta näin katsojan näkökulmasta on se leikki, jossa kuopuksella on hiljaa pahvilaatikossa istuvan koiran rooli. Siellä se istuu  rauhallisesti paikallaan ja puputtaa menemään koiranruokaa (siis cheerios-muroja), jota esikoinen sille tuo kupilla. Ja kuopushan on hiljaa paikallaan, jos sillä on edessään ruokaa - ja etenkin, jos käsissä on myös värikäs kuvakirja. Esikoinen on mielissään, kun leikki sujuu aiotulla tavalla ja kuopus on onnesta soikeana saadessaan nauttia syömisestä.

Jätän näistä yli vuoden menevistä lapsen kehitysjutuista äidin kuulumiset pois, koska tässä kohtaa minulle ei enää kuulu mitään ihmeellistä. Ei ainakaan enää mitään sellaista, mikä liittyisi lisääntymiseen, sillä imetys loppui jo useampi kuukausi sitten, yöheräilyä ei ole ollut enää kuukausiin enkä enää edes muista, millaista tämä arki oli aikaa ennen mörssärin syntymää.

Rypyt silmien alla ovat syventyneet ja otsajuovat kasvaneet, mutta tuskin se lapsista johtuu. Toisen raskauden ja imetyksen jälkeen jäi viisi kiloa leijumaan jonnekin lantion ja vyötärön seudulle, mutta mitäpä siitä sitten. Onpahan vähän enemmän vastusta, kun yritän saada vihdoin vedettyä treeneissä ne ensimmäistä leuat ilman kumilankahelpotuksia.

Meininki on siis tasaisen hyvä ja lapsi on valloittava pakkaus. Postauksen kuva on epätavallisen vakava kuva meistä kahdesta yhdessä, mutta siinä oli jotenkin niin rauhallinen tunnelma ja hienot värit, että hyvittäköön ne hauskojen mimmien vakavat ilmeet.

Lapsen kehitys -jutut:


Vauva 1 kk
Vauva 2 kk
Vauva 3 kk
Vauva 4 kk
Vauva 5 kk
Vauva 6 kk
Vauva 7 kk
Vauva 8 kk
Vauva 9 kk
Vauva 10 kk
Vauva 11 kk
Vauva 12 kk

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Nyt on pakko tehdä reissutarvikepäivitys, sillä enpä olisi kuuna päivänä uskonut, että löydän kätevän reissumonitoimilaukun kiipeilytarvik...

Ison reissupourkan monitoimikassi

18.10.16 Satu Kommentteja: 8

Nyt on pakko tehdä reissutarvikepäivitys, sillä enpä olisi kuuna päivänä uskonut, että löydän kätevän reissumonitoimilaukun kiipeilytarvikekaupasta. 

Puoliso tarvitsi itselleen uuden kantovälineen kiipeilyköyttä varten, koska edellinen oli aika loppuunkulunut. Ja olihan se jo kymmenen vuotta palvellutkin. Kallioiden ja kivien kassiin hankaamia reikiä oli laukun kylkeen ilmestynyt niin monta, että sitä ei pystynyt enää paikkaamaan kokonaiseksi.




Niinpä käväisimme kiipeilytarvikeliikkeessä, jossa oli kattava valikoima italialaisen kiipeilymerkin E9:n tuotteita. Niistä puolison silmät nauliutuivat vihreään isoon köysikassiin. Mutta minäpä näin siinä suuren ja kestävän monitoimilaukun.

Tämä köysipussi on kuin törkeän iso, kestävästä materiaalista valmistettu huivi, jonka saa suljettua tukevalla narulla suureksi pussukaksi. Köysipussi on nimensäkin mukaan tehty kiipeilyköyden kantamiseen, mutta ei kukaan kiellä täyttämästä sitä jollain ihan muulla tavaralla. 



Kuten lasten kanssa lomailleet hyvin tietävät: Yhdelle rantaretkelle tarvitaan niin julmesti kamaa, että jos olisi matkassa mukana kottikärryt, käyttäisin luultavasti niitä. Mihinkään tavallista isompaan olkalaukkuun ei nimittäin mitenkään mahdu se kaikki, mitä kolmen tunnin aikana rannalla tarvitaan: muoviämpärit, uimapuvut, vaipat, puhdistusliinat, vettä, eväitä, luettavaa, pyyhkeitä, uimalaseja, vaihtovaatteita, purulelu ja rantapeitto. 

Edellisenä rantapäivänä sulloin köysipussin täyteen tätä kaikkea eikä tehnyt edes tiukkaa. Kiipeilyvapaina päivinä olen siis nyysinyt tämän pussin omaan käyttööni. (Kiipeilypäivinä sinne ei saa köyden kanssa pakata mitään muuta, ettei köysi vain vahingossa saa naarmuja pintaansa.) 

Hyvästi nyssykät ja selkäreppu-muovikassi-olkalaukkukombot, köysipussi on meikäläisen uusi rantaretkikori.

Se syö järjettömän määrän roinaa ja tyhjentämisen jälkeen toimii myös ihanan paksuna retkipeittona rannalla. Kapsäkki kulkee mukana rennosti olan yli heitettynä. Olkapäihin hippipussukka sattuu, jos siinä kantaa liian isoa kuormaa, mutta niitä 25 kilon satseja varten kannattaakin suosiolla ottaa rinkka. 





Hintakaan ei pahemmin kirvellyt. Täällä paikallisessa myymälässä maksoimme siitä parikymppiä. Materiaali tuntuu sen verran kestävältä, että eiköhän tämän turvin mennä taas seuraava vuosikymmen.

EDIT: Kommenteissa kyseltiin pussin sulkemisesta, tässä siitä kuva. Joka kulmaan on ommeltu lenkki, jotka voi yhdistää toisiinsa esim. tuollaisella kiipeilylukolla tai miksei vaikka paksulla narulla.



8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

”Noh, mä kiipeilen kolme kertaa viikossa viiden sijaan”, sanoi himokiipeilijäkaverini, kahden lapsen mutsi. Olemme porukalla täällä reissu...

Miten se elämä muuttuu lasten myötä?

15.10.16 Satu Kommentteja: 11

”Noh, mä kiipeilen kolme kertaa viikossa viiden sijaan”, sanoi himokiipeilijäkaverini, kahden lapsen mutsi. Olemme porukalla täällä reissussa. Heillä on kaksi lasta – neljävuotias ja alle puolen vuoden ikäinen – ja meillä kuusivuotias ja reilu vuoden ikäinen.


Olimme hetkeä aikaisemmin raahanneet kapean vuoristotien päähän parkkeeratuista autoistamme kiipeilypaikalle kaikki päivän aikana tarvittavat tavarat: vauvan turvaistuimineen, eväät, köydet, varmistimet ja muut kiipeilytavarat, kamerat, vesipullot ja kaikkea muuta tarpeellista. Teimme basecampin kiven juureen ja avasimme keksipaketit.


Aurinko paistoi lämpimästi mutta isot valkoiset pilvet toivat suojaa. Keräsimme frendini kanssa rosmariinia illalla uuniin laitettavia ranskalaisia varten sillä välin kun isommat lapset leikkivät kaksistaan. Vauva nukkui mutsinsa Manducassa. Tunnin päästä osat vaihtuivat ja vauvan isä tuli vahtimaan vauvaa ja äiti pääsi kiipeilemään.

Minä luin kirjaa ja katsoin vanhempien lasten perään, eli vastasin lähinnä aurinkorasva-, vesi- ja keksihuollosta.

Kuuden tunnin aikana aikuiset ehtivät kiipeillä kukin kaksi reittiä, ja lapset yhdet. Aikaa ennen lapsia sama jengi olisi kiipeillyt samanlaisia reittejä ainakin kahdeksan.


Mutta sellaista se nyt on: lasten tulo muuttaa arkea ja etenkin ajankäyttöä ja tämä perhekiipeilyreissu on siitä erinomainen esimerkki. Jos tuon faktan hyväksyy, säästyy monelta turhautumiselta ja pettymykseltä. Jos viimeiseen asti hokee itselleen ja lähipiirilleen, että minähän en sitten lasten tultua muutu ollenkaan ja mikään ei muutu, tulee asettaneeksi aivan liikaa vaatimuksia ja odotuksia, joita on vaikea kenenkään täyttää. Puolimetrinen ja muutaman maitolitran painoinen tyyppi ei tule siinä sivussa jälkiä jättämättä ja mitään muuttamatta.

Mutta! Ja tämä on tärkeä mutta. Elämän ei tarvitse muuttua kokonaan joksikin toiseksi, mitä se oli ennen munasolun hedelmöittymistä. Töissä viihtyvän vanhemman ei tarvitse muuttua pullaa joka päivä leipovaksi kotivanhemmaksi, aktiivisen kiipeilijän ei tarvitse luopua harrastuksestaan vain lasten takia eikä interreilaajasielun tarvitse uudelleensyntyä pakettimatkaajaksi – ellei sitten itse varta vasten halua.


Näistä jutuista juttelimme tänään kiipeilijäkaverini kanssa sillä välin kun hän imetti kuopustaan ja odotteli perheen kiipeilyvuoron vaihtumista. Huomasimme, että olemme fiilistemme kanssa aika lailla samoilla kalkkiviivoilla: teemme molemmat edelleen asioita, joita teimme ennen lasten syntymääkin, mutta vain vähän eri tahdilla. Kaverini kiipeilee nykyään kolmesti viikossa eikä viidesti viikossa, minä pidän kolmea treenikertaa viikossa huimana saavutuksena, kun aikaisempina aktiivivuosina viisi oli ihan minimi. Siis noin yhtenä esimerkkinä monesta.

Juttutuokiosta jäi päällimmäisenä mieleen viisi asiaa.

1. Hiljennä, mutta älä lopeta. Harvenna, mutta älä tyhjennä. Tee kaikkea mitä tykkäsit tehdä aikaisemminkin, mutta vain vähän vähemmän ja vähän hitaammin. Jätä aikasyöpöt ja ei-niin-tärkeät asiat heti pois arkiohjelmasta. Esimerkiksi minä en ole imetysmaratonin jälkeen juuri ehtinyt sohvalla istua. Siksi meillä ei ole televisiota.

2. Yhdistele. Iltapäiväkaljat kavereiden kanssa? Kahviloissa roikkumista frendiporukalla arkisin? Juu ei ole mahdollista enää ainakaan meillä, mutta koska muita aikuisia on kivaa nähdä edes joskus, pyrin yhdistelemään. Koska kavereille ei juuri jää vapaa-aikaa työn ohella, yritä tehdä töitä tai harrastaa kavereiden kanssa. Pidän itse eniten aikatauluriippumattomista yksilölajeista, mutta työasioissa yritän yhdistää sosiaalisen elämän ja elannonhankkimisen. Suomi-kaupan tytöt ovat läheisimpiä kavereitani täällä Islannissa. Virtuaalisesti nämä blogihommat ja kirjankirjoitusjutut ovat myös sosiaalisia hetkiä. Teen töitä mutta saan samalla olla tekemisissä kavereideni kanssa.


3. Ole tasapuolinen. Jos lapsiperheessä on yksi urahaukka, joka on todella tikissä kunnossa ja jolla on paljon ystäviä ja harrastuksia, hommat eivät varmasti jakaudu kotona tasan. Se joka ei ikinä pääse mihinkään, turhautuu. Ja koska sun arkes on sun lapses lapsuus, kannattaa pitää huoli siitä, että arki on mukavaa kaikilla. Älä tee liian radikaalia elämänmuutosta vain siksi, että oletat muiden odottavan sitä. Ei se ole lapsiltasi pois, että sinä käyt harrastamassa silloin tällöin ja käyt töissä. Päinvastoin! Kun kaikilla on mukavaa, koko perhe voi paremmin.


4. Ota lapset osaksi arkea. Älä eriytä elämääsi "lapsiperhe-elämään" ja "sinun oikeaan omaan elämään". Se ei ole kestävä ratkaisu, vaan elät koko ajan jalka ja sydän väärässä paikassa väärään aikaan. Jos vanhemmat rakastavat uimista, on aika luonnollista että lapset seuraavat mukana harrastuksiin - ja tulevat mukaan uimaan. Ehkä innostuvatkin siitä? Tai alkavat vihata sitä? Kuka tietää, mutta so what! Tärkeintä on, että asioita koitetaan tehdä myös yhdessä. Tätä neloskohtaa me täällä reissullakin olemme yrittäneet toteuttaa: kamojen raahaaminen ja lasten kanssa vuoristorämpiminen ovat välillä vähän hermoja raastavaa säätämistä, mutta siinä samalla lapset oppivat paljon siitä luonnosta ja kamojen raahaamisesta ja siitä, miten toimitaan yhdessä. Esikoinen on isänsä mallin avulla kehittynyt jo taitavaksi kivisillä poluilla kulkijaksi ja kiipeilee paremmin ja uskaliaammin kuin minä ikinä. Tänään se suoritti yläköydellä yli 25 metriä korkean 5a-reitin. Wau!


5. Vietä myös omaa aikaa. Neloskohta on tärkeä perusraaka-aine, mutta viitoskohta on erittäin oleellinen mauste. Jokainen tarvitsee joskus myös hetkiä, joihin ei kuulu yhtään kompromisseja. Niissä hetkissä, vaikka sitten lyhyissäkin, ihminen on vain itselleen ja keskittyy vain itseensä. Siksi minäkin aloitan jokaisen reissupäivämme puolen tunnin mittaisella kävelyllä. Yksin.

Hyviä reissuja, ja vielä parempaa arkea!

Tämän hienon kuvan otti Björgvin Hilmarsson (eli en minä ihan koko aikaa sieläl vuorilla kirja nenässä istunut).

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?