Bloggaajat ja Insta-starat ovat kuulemma juuri matkalla Pariisiin muotiviikoille. No hei, niin olen minäkin! En tosin ihan yhtä tyylikkäänä...

Täti läks Pariisin muotiviikoille

29.9.16 Satu Kommentteja: 4

Bloggaajat ja Insta-starat ovat kuulemma juuri matkalla Pariisiin muotiviikoille. No hei, niin olen minäkin! En tosin ihan yhtä tyylikkäänä ja monipuolisesti pakanneena, sillä teen parhaillaan 10 päivän työmatkaa käsimatkatavaroilla. Turvaudun niissä vähän nuhjaantuneissa housuissani sitten ajatukseen, että kauppojahan tännehän tultiin tekemään.


Vastasin viime viikolla omituisuushaasteen yhteen kohtaan, että minulle ei ole tyyliä. Tai en ainakaan tiedä, mikä se on. Vaatemakuni on aika yksinkertainen: hankin välillä vaatteita, joista satun pitämään. Suurimman osan aikaa hengaan kuitenkin urheilukamppeissa ja ainakin kotioloissa saumat kyllä vähän repsottavat.

Mutta sitten yllätyin! Te rakkaat ihanat blogin lukijat olitte sitä mieltä, että kyllä minulla tosiaankin on tunnistettava, oma tyyli. Kuulemma tosi kivakin. Se sai ihan nimenkin: mod. Googlasin että mikä mutakakku. Sitten interwebin syöverit veivät minut tällaiseen verkkovaatekauppaan. Ja piru vie, pelottavan tutulta näyttää! Voisin harkita käyttäväni jokaista vaatetta.

Lähipäivinä siis odotettavissa muotiviikot juuri tyylinsä löytäneen, neljääkymppiä lähestyvän ostajan näkökulmasta. Onhan tätä design-fashion-kioskia nyt viisi vuotta pyöritetty, joten ihan korkea aika käydä katsomassa, mitä sielä muotiviikoilla oikein tapahtuu niiden OOTD-kuvien takamaastoissa. Pariisissa nähdään, tytöt!

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Leffassakäynti on parasta yksin. Kun näen ystäviä, haluan viettää juuri heidän kanssaan aikaa. Haluan jutella, vaahdota ja juoruilla. Kun o...

Yksinäinen leffakävijä

28.9.16 Satu Kommentteja: 16

Leffassakäynti on parasta yksin. Kun näen ystäviä, haluan viettää juuri heidän kanssaan aikaa. Haluan jutella, vaahdota ja juoruilla. Kun on aikaa mennä leffaan, syventyä omiin ajatuksiin ja sukeltaa itseensä, olen mieluiten yksin. Silloin ei haittaa, jos olen vähän myöhässä. Voin louskuttaa karkkia tai olla louskuttamatta, voin istua hiljaa ja keskittyä vain elokuvaan. Kokemaansa ei tarvitse heti jakaa kenenkään kanssa. Voin kävellä yöpaikkaan yksin, musiikkia kuunnellen ja elokuvasta pintaan jääneitä tunteita tutkiskellen.


Islannissa en ehdi käydä elokuvissa kovinkaan usein, mutta Suomen-reissuilla - etenkin näillä yksinäisillä työmatkoilla - yritän napsaista illan tai pari leffa-aikaa itselleni. Menen aina katsomaan nimenomaan suomalaisia leffoja, jos ohjelmistossa vain on sellaisia tarjolla. Tämän reissun aikana ehdin käydä jopa kaksi kertaa!

Turun Tennarissa tein aikamatkan teiniangsteihin Teit meistä kauniin -leffan parissa. Apulanta-fanina ihan sieltä Attack of the A.L. Peoplen levystä asti tykkäsin kovasti. Nautin niistä kaikista pienistäkin viittauksista biisien taakse. Nyt taidan tietää, kuka oli sen ensimmäisen levyn Ilona. Ja kenestä kertoo biisi Poistuisitko mun elämästä. Toni Wirtasta näytellyt Tatu Sinisalo oli roolissaan aivan mahtava - ihan kuten kaikki muutkin leffaa arvostelleet ovat huomanneet. Ilmeitä, ääntä, äänenpainoja ja puhetapaa myöten. Järjettömän hyvä roolisuoritus, wow! Sipen ja Tuukan hahmot olivat hyvin näyteltyjä myös, samoin kaikkien poikien vanhemmat.


Vaihtarityttö Mandy olisi ollut paljon parempi, jos häntä ei olisi laitettu puhumaan sekaisin englantia ja suomea. Ratkaisu pisti henkilöhahmon kuulostamaan epäaidolta ja sai leffan edetessä ainakin minut toivomaan, että kunpa se nyt ei nyt puhuisi enempää. Tuukan osuuden olisin toivonut jääneen vähän pienemmäksi, nyt se vei yllättävän paljon tilaa kokonaistarinasta. Räppäri-Uniikin kiinnittäminen pahissivuosaan tuntui hassulta. Eikö tyyppi ole kuitenkin jo lähempänä neljää- kuin kahtakymmentä?

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi: minä tykkäsin leffasta. Se oli hyvä ja hieno kokemus. Oli ihanaa kuulla juuri tällaista suomen kieltä. Nähdä vanhoja uutisklippejä 1990-luvulta ja kuunnella Apulantaa. Oli erikoinen kokemus hypätä leffan kanssa hetkeksi omaan teiniangstiin Forssaan - ja vielä upeampaa oli palata sieltä takaisin yhdessä lopputekstien kanssa. Ja huomata, että nyt on paljon paremmin.

Helsingissä ehdin kiireisen kolmipäiväisen työputken aikana käydä katsomassa  sen leffan, mitä kovasti odotinkin: Tyttö nimeltä Varpu. Se oli huikea, koskettava, itkettävä ja upea elokuva perhesuhteista ja lapsena olemisesta. Äiti ei oikein osaa olla äiti. Se rooli jää ala-asteikäiselle Varpulle. Linnea Skog ja Paula Vesala vetivät roolinsa uskomattoman hienosti. Dialogi oli kipeän oikeaintuntuista ja lavastus onnistunut. Tarinan käänteet olivat hulluja, mutta niinhän elämä välillä on. Varpun isää näytellyt Lauri Maijala näytteli hahmoaan niin hyvin, että sattui. Enpä ole pitkään aikaan vollottanut elokuvissa näin. Pärskin siellä penkin takana yksin ja mietin omaa perhettä, lapsuuden perhettä ja läheisten perheitä. Mietin kaikkia niitä tilanteita ja asioita, joissa on niin paljon samaa kuin tuossa elokuvassa. Niitä pääkallomaalauksia ja paskaisia, saatanan salaliittoteorioilla kuormitettuja kämppiä myöten.



Juuri nyt on erittäin hyvä aika lähteä käymään Pariisissa. Ja katsoa lennolla vaikka joku Amelie. Tässä on pyöriskelty menneissä ja Suomi-melankoliassa ainakin seuraavien kuukausien tarpeiksi asti. (Mutta voi että se oli ihanaa.)

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen sitä mieltä, että työ ei ole paikka jonne mennään vaan asia, joka tehdään. Työpaikka on ollut minulle aina jotain ihan muuta kuin t...

Työpaikan ovi lukkoon

27.9.16 Satu Kommentteja: 2

Olen sitä mieltä, että työ ei ole paikka jonne mennään vaan asia, joka tehdään. Työpaikka on ollut minulle aina jotain ihan muuta kuin työpiste yhdessä tietyssä osoitteessa.
                                                                                       Yhteistyössä F-Secure ja Suomen Blogimedia


Muistan yrittäjävuosieni alussa, vuosikymmen taaksepäin, kuinka hankalaa asiakkaitteni oli välillä ymmärtää, että en pääse Itä-Pasilaan kokoukseen huomenna kello 13, koska asun Barcelonassa. Kysymys Skype-palaverista aiheutti mutinaa ja kiemurtelua. Ai että tavattaisiin netissä, että et niin kuin tulisi tänne meille?

Hell, yeah! Ei matkakustannuksia, ei odotteluaikaa auloissa eikä viittä minuuttia sen saman vierailija-kortin täyttämiseen vartijaliikkeen pyörittämässä respassa. On asioita, joita ei voi hoitaa olematta itse fyysisesti paikalla, mutta ihan oikeasti sellaiset tilanteet ovat tavallisessa työelämässä todella harvassa. Sisältöpalaverin, vuosisuunnitelman läpikäynnin ja projektin kuulumiskeskustelut saa käytyä nettipalaverissa puolessa ajassa siitä, mitä perinteinen kokouspalaveri järjestämisineen vie aikaa.

Työpaikan käsite on onneksi viime vuosina uudistunut. Uutta ei ole enää avokonttori ja torkkuhuone vaan se, että pysyviä työpisteitä ei ole ollenkaan eikä toimitusjohtaja linnoittaudu toimitilan ainoaan toimistohuoneeseen, josta on ikkunat kahteen suuntaan. Etätöitä tehdään yhä enemmän ja co-working tilojen suosio kasvaa. Tai niitä ylipäätään alkaa olla saatavilla.



Alani ei edellytä vakituisia työaikoja tai työntekopaikkoja, joten päätän niistä itse. Yksityisyrittämisen parhaita puolia minulle onkin juuri vapaus työnteon ajan ja paikan suhteen. Siitä riemusta otan kaiken irti.

Teen töitä vähän missä sattuu. Parhaimmat ideani syntyvät ulkona jotain hauskaa tehden: uimassa, kävelyllä tai leipomokäynnillä. Ideoiden toteuttamista varten istahdan tai seisahdan kannettavan ja älypuhelimen ääreen.

iPhonellani luen sähköposteja, päivitän some-kanavia, selaan lehtijuttuja, muokkaan kuvia, luen e-kirjoja ja vastaan viesteihin, jotka saa pois päiväjärjestyksestä kahdella lauseella. Läppärillä tapahtuu kaikki muu. Useimmiten minulla on yhtä aikaa auki tekstinkäsittelyohjelma (Word), taulukkolaskenta (Excel), noin kolmekymmentä eri nettisivua (tiedän, olen tässä ihan toivoton!), Skype, taskulaskin, Adoben Reader, Spotify ja välillä PowerPoint.

Työpaikkani ja läheisin paikka tavata työkavereitani on 13 tuuman MacBook Air. Se on sopivan kevyt kantaa mukana, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri, että keski-ikäistyväkin näkee, mitä kirjoittaa. Akku kestää pitkään. Muistia ei ole paljoa, mutta se ei haittaa, koska tallennan kaikki tiedostoni pilveen. Jos koneeni simahtaa ja hajoaa, en saa slaagia, sillä kaikki aineistot ovat turvassa pilvessä - ja vakuutus korvaa hajonneen koneen.



Mukana kulkevassa työpaikassa on kuitenkin riskinsä: sen ovia ei päivän jälkeen lukita. Yritykseni pääomasta suurin osa on päätelaitteideni ja pilven varassa. Tietoturvan pitää siis olla kunnossa. Vaihdan salasanoja usein enkä (juuri) kirjoittele niitä minnekään muistiin. Konettani ei pääse käyttämään ilman sanasanaa.

Mutta entä se muu tietoturva, onko kunnossa?

Huoh. No ei ole.

Olen aika pitkään turvautunut ajatukseen ”Applen tuotteiden kanssa ei tarvitse pelätä viruksia ja haittaohjelmia”. Se ei kuitenkaan ole totta.

Kyllä mato omenaankin löytää.

Olen kyllä vienyt koneeni kerran vuodessa it-firmaa pyörittävälle kaverilleni, joka on tsekannut, että koneeni on puhdas eikä siellä ole mitään, mitä sinne ei kuuluisi.

Tämä siis tarkoittaa, että työpaikkani on 364 päivää ”ovet auki ja ilman järjestyksenvalvojaa”, kuten kaverini osuvasti sanoi ja viimeksi vihjasi, että jotain lisätoimia kannattaisi ehkä harkita. F-Securen yhteistyökysely ilmaantui siis juuri oikeaan aikaan. 



Olen nyt muutaman viikon ajan testannut luurilla ja läppärillä F-Securen SAFE-tietoturvaa, joka suojaa laitteita ja pitää kutsumattomat vieraat ulkona. Tietoturvamuskeli kahdelle laitteelle vuodeksi maksaa reilu viisikymppiä. Minulle se on pikkuraha siihen nähden, minkälaisia tuhoja haittaohjelma voisi saada aikaan.

Reilun viikon käyttökokemusten perusteella palvelun plussat ja miinukset ovat mielestäni:

F-Secure SAFEn plussat

+ Helppo asentaa: luo tili, valitse suojattava laitetyyppi ja lataa ohjelma. Kännyyn applikaatio latautui alle minuutissa. Cookie-asetukseni meinasivat estää ohjelman lataamisen läppärille, mutta sain nopeasti asennusapua ja jeesiä F-Securen tuesta.
+ Todella helppo käyttää. Niin kauan kuin kaikki on ok, ohjelmaa ei edes huomaa. Ohjelmisto ilmoittaa, jos joku on pielessä ja antaa ohjeet haittaohjelman poistamiseen.
+ Verkkosuojaus varmistaa, että wifi on ok. Voin siis avata työpaikkani museoiden, kahviloiden ja yleisten työtilojen verkossa turvallisin mielin.
+ Työkoneelle tehty turvatarkastus oli iisimpää kuin aamiaisen valmistus: painoin scan ja se alkoi raksuttaa. Ei monimutkaisia komentoja tai moniportaisia polkuja.



F-Secure SAFEn miinukset

– iPhonessa selaussuojaus kattaa vain SAFEn omassa sovelluksessa tapahtuvan nettiselailun. Tämä on minulle palvelussa selkeä heikkous, sillä käytän kännykällä lukuisia eri palveluita (mm. Facebook, Twitter, Snapchat, Zadaa, GoogleMaps, Wodify, SportTracker, Skype) ja näistä kaikkia ei voi käyttää selaimen kautta vaan ainoastaan applikaation kautta.
– Ohjelma ilmoittaa haitallisiksi sivustoiksi kaikki blogspot.is-päätteiset sivustot. Kun luen bloggerin blogeja täällä Islannissa, päätteeksi tulee aina automaattisesti blogspot.is (eikä esimerkiksi blogspot.com tai blogspot.fi). Eli kun luen bloggerilla tehtyjä blogeja, joissa ei ole omaa domainia, saan joka kerta varoituksen, että olen yrittämässä haitalliselle sivustolle. Yritin selvittää, mistä tämä johtuu. Sain F-Securesta vastauksen: ”Haitalliset sivustot luokitellaan todella monen tekijän perusteella.” Ilmeisesti kyse on siitä, että on olemassa yksi haittakoodia sisältävä blogspot.is-päätteinen blogi, ja sen takia kaikki saman päätteen sivustot luokitellaan haitallisiksi. Tämä on vähän harmi, koska eri blogit Bloggerissa ovat itsenäisiä verkkopalvelukokonaisuuksia. (Haittailmoituksesta pääsee kyllä eteenpäin sivustolle klikkaamalla Allow website ja syöttämällä oman koneen käyttäjäsalasanan.)



Kampanjasivulla on mahdollisuus kokeilla F-Securen SAFE -tietoturvaa ilmaiseksi 4 kuukauden ajan. Suosittelen! Lataa ohjelma ja kokeile – se ei maksa mitään eikä velvoita mihinkään. Tuon ohjelman kautta voit esimerkiksi ihan ensimmäiseksi tehdä saman minkä minäkin tein: skannaa koneesi eli ota selvää, onko laitteeseen tarttunut netin syövereistä mukaan epätoivottuja rämmäleitä.

Ohjelma kävi läpi kaikki 393 462 tietokoneellani olevaa tiedostoa. Puolen tunnin skannauksen jälkeen sain tuloksen: uhkia pyöreä nolla. On taas vähän kevyempi hengittää - ja palata takaisin töiden pariin.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Perheemme on kaksikielinen. Puolisoni puhuu islantia, minä suomea ja lapset molempia. Minä puhun lapsille jutellessa aina suomea. Miehen ...

Kaksikielisen perheen kälätys

25.9.16 Satu Kommentteja: 24

Perheemme on kaksikielinen. Puolisoni puhuu islantia, minä suomea ja lapset molempia.

Minä puhun lapsille jutellessa aina suomea. Miehen kanssa kahdestaan keskustelemme islanniksi. Mieheni puhuu lapsille tietysti islantia. Jos pälätämme nelistään, puhumme islantia - ja esikoinen korjaa väsymättä kielioppi- ja ääntämysvirheeni. Vahvimmassa asemassa ovat siis lapset: ne osaavat molempia kieliä yhtä hyvin.


Esikoinen puhuu ja vähitellen myös kirjoittaa ja lukee islantia ja suomea yhtä hyvin. Kirjoittamisessa ja lukemisessa eniten hankaluuksia aiheuttavat islannin ja suomen erilaiset ääntämyssäännöt.

Ai miksi (islanninkielinen) "sauma" lausutaan söima mutta (suomenkielinen) "sauma" lausutaan sauma?! Ei mitään järkeä!

Lohdutan lasta kertomalla, että ei siinä minunkaan mielestä ole mitään järkeä. Nuo säännöt nyt vaan pitää opetella erikseen. Että niin äitikin on joutunut tekemään.

Joo mä tiedän. Ja sä teet muuten aika paljon virheitä. Mutta hei isä ei osaa suomea ollenkaan! Käkäkäkäkä...

Tästä sutkautuksesta olen ihan hemmetin ylpeä: hän ymmärtää itsekin puhuvansa islantia paremmin kuin minä ja suomea paremmin kuin isänsä.



Haastattelin muutama vuosi sitten kaksikielisyyden tutkijaa siitä, miten monikielisessä perheessä olisi parasta toimia. Olen pyrkinyt noudattamaan hänen neuvojaan kaikki nämä vuodet ja näköjään ihan onnistuneesti. Peräänantamaton suomeksi puhuminen, muumien katselu, kirjainten opettelu ja naisporukkamme Suomen-lomat on palkittu. Olen yrittänyt pitää yllä suomen puhumista, suomeksi kirjoittamista ja suomen kuuntelua. Ilokseni huomaan, että olen saanut juuri sitä, mitä olen kylvänyt: Islannissa asuvat mutta sujuvasti suomen kieltä puhuvat kakarat.

Kuopuksen puhuminen rajoittuu vielä viiteen sanaan, mutta ajatellapa, että niistäkin on osa suomea ja osa islantia. Se on hurjan hienoa! Äiti tulee suomeksi, isi islanniksi (pabbi), mummo islanniksi (amma) ja kiitos islanniksi (takk). Viides sana on kätevä ja kansainvälinen ooohhohhhh, jonka voi tiputtaa minkä tahansa kieliseen keskusteluun missä kohtaa keskutelua tahansa.

Minä puhun islantia ihan, noh, tarpeeksi hyvin. En täydellisesti enkä ihan kaikkia sanoja ja nyansseja halliten, mutta suuni ei mene hämmästyksestä suppuun puhelinmyyjän soittaessa eikä enää edes verotoimistossa. Luen uutisia ja ymmärrän suurimman osan, mutta en kaikkea. En osaa vieläkään kiroilla uskottavasti vieraalla kielellä - enkä tiedä onko se edes mahdollista, koska v*ttu-p*rkeleen ylittänyttä voimakirosanaa ei kyllä ole. Parisuhde-islanti on välillä vähän niin ja näin, kun mennään kotitöistä ja roudaamiskuvioista astetta diipimpään keskusteluun, mutta siitäkin on näköjään jotenkin selvitty. (Kaksikielisestä parisuhteesta kirjoitin muuten tarkemmin täällä.)

Nelihenkisessä tiimissämme heikoimmalla oksalla istuu omaksikin harmikseen mies, joka ei ymmärrä suomea eikä osaa sitä oikein puhuakaan. En pidä sitä kovin isona juttuna, koska eihän hän ole Suomessa kovin pitkiä aikoja asunutkaan. Minun mielestäni kirjoista yksinään on kieltä vaikea opetella. Olen ainakin omalla kohdallani huomannut, että näin koululaisiän ylittäneenä uuden kielen oppiminen kunnolla on mahdollista vain, jos asun ja elän siinä ympäristössä, jonka kieltä opettelen.


Esikoinen on muuten ehtinyt jo siihen ikään, että kysymykset ja keskustelunavaukset alkavat olla aika kiinnostavia ja välillä vähän monimutkaisiakin. Joskus puolisoa selkeästi harmittaa, kun lapsi ei kysy häneltä (siis islanniksi) vaan minulta (suomeksi). Siinä tilanteessa toimitaan usein niin, että pyydämme lasta sanomaan saman islanniksi, että isäkin pääsisi mukaan keskusteluun. Toive huomioidaan - mutta ei kuitenkaan aina.

Esikoisella on nimittäin välillä mielessä asioita, jotka ovat juttuja vain äidille. Toki tavaraa on myös "isäjutut"-osioon, mutta jotta ne säilyisivät vain tyttären ja isän välisinä juttuina, ne pitää kertoa jossain muualla kuin kotona minun läsnäollessa. Jotta tasapaino esikoisen äidille tai isälle yksityisoikeudella jaettavien juttujen kesken säilyisi, yritämmekin säännöllisin väliajoin järjestää hetkiä ja retkiä, joihin minä en osallistu. Kiipeilyretkiä, telttailureissuja tai oleskelua kotona äidin ollessa työmatkalla.

Useimmiten keittiöstämme kuuluu kuitenkin hitonmoinen kälätys, joka keskeytyy yleensä siihen, kun jompi kumpi perheen aikuisista älähtää, että ei tajua nyt yhtään mitään, mistä täällä oikein puhutaan. Ja sitten se kälätys taas jatkuu.

24 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ei ole islantilaisilla niin pientä tapahtumaa, että niiden takia ei kaivettaisi hodarisettejä esiin. Eikä ole niin isoa tapahtumaa, että si...

Aidosti islantilainen - osa 6

23.9.16 Satu Kommentteja: 9

Ei ole islantilaisilla niin pientä tapahtumaa, että niiden takia ei kaivettaisi hodarisettejä esiin. Eikä ole niin isoa tapahtumaa, että siellä ei voisi survoa hodaria suuhunsa. Taannoin käymissämme islantilaishäissä Ruotsissa tarjoiltiin yöpalana juuri hodareita. Pylsa on islantilaisille pyhä ruoka, arjessa ja juhlassa.


Missään muualla nakkeja ja sämpylää ei kuulemma osata höyryttää yhtä suussa sulavan pehmeiksi kuin täällä. Ei haittaa, vaikka maan tunnetuin nakkibrändi on SS Pylsa eli SS Nakki. Se ei herätä konnotaatioita toisen maailmansodan Saksaan. Kuinka se voisikaan, koska nämähän ovat maailman parhaita nakkeja!

Pylsaa ei pääse Islannissa karkuun. Ne saavat sinut aina kiinni.  Pylsaa nimittäin tarjoillaan joka juuttaan bensa-asemalla, kioskilla ja ruokakaupan tuulikaapissa. Kaikilla lastenkutsuilla grillissä lämpiävät hodarit, samoin puutarhajuhlissa, synttäreillä, sukujuhlissa ja jopa brunsseilla.

Reykjavikin eniten medianäkyvyyttä saanut ravintola on sekin, tietysti, nakkikioski. Kolmen rakennustyömaan kainalossa tönöttävä elintarvikeliike näyttää räjähtäneeltä sirkusvaunulta, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti se on Islannin paras nakkikioski – joka on siis tietysti myös maailman paras nakkikioski. Se sama kiska on myös Bill Clintonin suosikkiruokapaikka Reykjavíkissa - tai ainakin hän kävi siellä vuosia sitten yhdellä hodarilla (tilasi sen sinapilla) ja tätä tapahtumaa muistellaan vieläkin.

Islantilainen pylsa maustetaan sinapilla, ketsupilla, paistetulla sipulilla ja remuladilla.

Islantilaisten hodarifanitus on mennyt jo niin pitkälle, että sanan ääntämisen ympärille on muodostunut kaksi koulukuntaa. Islannin kielessä kirjain y lausutaan suomalaisena i-kirjaimena. Suomalainen y-äänne taas vastaa islannin kielessä u-kirjainta.

Pylsa pitäisi siis ääntämyssääntöjen mukaan ääntää "pilsa". Iso osa islantilaisista kuitenkin ääntää hodarin "pylsa". Minä kuulun näihin jälkimmäisiin. Kumpi on oikein? Pitäisikö hodarin kirjoitusasua muuttaa ja tehdä siis pylsasta pulsa? Pragmaattiset islantilaiset ovat välttäneet kiistan kärjistymisen, koska on olemassa eräs keino pysyä puolueettomana. Sanoo vain "eina med ötly", jolloin saa yhden kaikilla mausteilla. 

Ja kaikki tietävät, että puhut hodarista.

Islantilaisuudella muhinoivan Aidosti islantilainen -sarjan jutut blogista löydät tällä tunnisteella: #aidosti islantilainen

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tämän vuoden työmatkat tuntuvat kasaantuneen kaikki tähän syksyyn. Lähden huomenna Suomeen muutamaksi päiväksi äidin luo kyläilemään ja vii...

Lääkettä lapsen ikävään

22.9.16 Satu Kommentteja: 26

Tämän vuoden työmatkat tuntuvat kasaantuneen kaikki tähän syksyyn. Lähden huomenna Suomeen muutamaksi päiväksi äidin luo kyläilemään ja viikonlopun jälkeen töihin. Vajaaseen viikkoon olen saanut mahtumaan Lahti-Turku-Helsinki: hammaslääkäri, blogitapaamisia, kirjatapaamisia, yhden projektin aloituspalaveri ja Mondon matkakirjoituskoulutus. Saatan olla vähän poikki, kun lennän Helsingistä torstaina Pariisiin, jossa osallistumme kaupan tyttöjen kanssa Pariisin muotiviikoille Marimekkoa, Iivana Helsinkiä ja muita Suomi-juttuja tiirailemaan.

Sitten on - huhheijaa - vielä yksi lyhyt työreissu Islannissa, ennen kuin saan luvan vaihtaa hetkeksi lomavaihteelle ja siirrymme koko perhe Sardiniaan.


Esikoiselle nämä työreissuni ovat alkaneet muodostua isoksi palaksi. Ainoana lapsena ei juuri haitannut, jos toinen vanhemmista oli silloin tällöin muutaman päivän poissa kotoa. Nyt kun perheessä on myös toinen, nuorempi lapsi, joka tarvitsee paljon huomiota ja hoivaa, yhdellä vanhemmalla ei riitä aika samalla tavalla kuin ennen. Viimeisen viikon ajan olenkin saanut joka ilta kuulla, että onko sun äiti pakko lähteä.

Selitän, että nämä matkat ovat osa äidin työtä. Selitän mitä työ on ja miksi sitä pitää tehdä. Että äidin työ on siitä hauskaa meille kaikille, että välillä voin olla monta päivää kotona ja tehdä töitä olohuoneessa ja lähteä mukaan uimaan, tanssitreeneihin ja lukea iltaisin kirjoja ilman kiirettä. Mutta tähän työhön kuuluu silloin tällöin myös matkat pois Islannista. Lapsi ymmärtää, mutta ymmärrettävästi häntä silti harmittaa. Eihän ikävä ole koskaan kiva tunne. Ei ainakaan lapselle, joka ei vielä osaa aikuisten tapaan nauttia ikävään sisältyvästä odotuksesta.

Istahdin alas ja mietin, miten tätä ikävää voisi lievittää. Skype-puheluihin ei joka päivä ole mahdollisuutta ja kännykällä soitteleminen kahden maan välillä on kallista. Sain loistavan ajatuksen kirjeistä.

Keksin! Teen ikävää lievittämään hauskan kirjekalenterin. Siinä on kirje jokaiselle poissaolopäivälle. Kuoren päällä on päivämäärä, milloin sen saa avata ja seinäkalenterista voi varmistaa, mikä päivä milloinkin on. Jokaisessa kuoressa on pieni tikkukirjaimin kirjoitettu muistilappu, jonka lapsi osaa jo lukea. Lapun mukana tulee pieni hauska esine tai asia päivää piristämään. Viesti saattaa kehottaa katsomaan eteisen laatikkoon (siellä on uudet vesivärit, vanhat ovat loppu). Viikon päästä lauantaina kuoressa on tuhatkruununen, jolla saa kaksi jäätelöä naapurin jäätelökioskilta. Viestissä kehotetaan hakemaan naapurin kaveri jätskille.




Laitoin kuoret laatikkoon esikoisen kirjoituspöydälle. Annoin luvan avata jokaisen kuoren koulusta tulon jälkeen. Viikonloppuisin kuoren saa avata heti aamulla. Kuorilaatikossa on myös se hyvä puoli, että näkee, kuinka mutsin työmatkapäivät vähenevät ja paluupäivä lähenee.



Olen kyllä varsinaisen ylpeä itsestäni, että keksin tämän idean. Lastakin tuntuu lähtöni vaivaavan nyt paljon vähemmän: "Mene jo, että saa avata postin!"

26 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänä syksynä ei korjattu satoa puutarhasta eikä kesällä nautittu kukkaloistosta. En tehnyt takapihan hyväksi elettäkään. Haluaisin hienon p...

Puutarha syksykuntoon

20.9.16 Satu Kommentteja: 5

Tänä syksynä ei korjattu satoa puutarhasta eikä kesällä nautittu kukkaloistosta. En tehnyt takapihan hyväksi elettäkään. Haluaisin hienon puutarhan ja yritinkin, mutta en vaan osaa. En osaa kuokkia oikein tai valita oikeita kasveja. Madot ja jotkut pikkuitikat syövät kaiken kuitenkin. Ei saa lehtikaaleista lehtikaalisipsejä, korkeintan lehtikaalijauhetta. Perunoistakin tulee niitä kuuluisia euron kolikon kokoisia. Menestykseni puutarhassa on kutakuinkin samoilla potturiveillä Katjan saavutusten kanssa.


Tämmöistä tämä nyt vain on! Pihalla säätäminen on kuitenkin kivaa ja lapsetkin tykkää. Miehen nikkaroimaa puutarhalaatikkoa on surku pitää tyhjänä. Tai käyhän tuo naapurin kissa siellä kakalla, mutta ei se ainakaan vielä kukkasia sinne ole mukanaan tuonut.

Eli jotain pitäisi kehitellä.

Niinpä me sitten viime viikonloppuna rykäisimme yhdessä koko perheen voimin, kun aurinkokin paistoi. Kävimme remonttikaupassa katselemassa sahoja ja seinämaaleja, mutta päädyimme ostamaan säkillisen tulppaanin sipuleita. Tällaisia nämä heräteostokset nykyään ovat.



Iskimme sipulit puutarhalaatikkoon kymmenen sentin syvyyteen. Esikoisen tehtävä oli katsoa, että sipulit tulevat multiin oikein päin. Minun tehtävänä oli vastata kaikennäköisiin kysymyksiin vuodenajoista, istutushommissa vastaan tulleiden kastematojen ruoansulatusjärjestelmästä ja kissojen kaulapannoista. Ihan paras oli kyllä se kysymys, jossa pohdittiin, kannattaisiko osa sipuleista kuitenkin varmuuden vuoksi laittaa kukkalaatikkoon väärinpäin, että kuolleetkin ihmiset saisivat katsella kukkia. Istutuslapion voisi kuulemma laittaa mukaan, jotta tuonpuoleiseen siirtyneillä olisi siellä uudessa puutarhassa tekemistä.





Parin tunnin aikana lapioimme maan sisään satakunta sipulia ja heitimme mullat päälle. Pihapuut näyttävät olevan nyt siinä tilassa, että seuraava kova syysmyrsky heilauttaa leppien lehdet nurmikolle. Teen niistä teen peitteen kukkalaatikon multien päälle.

Jäämme odottelemaan sitä syysmyrskyä. Ja sitten seuraavaa kevättä ja pirunmoista tulppaanien loistoa.



Kuvat: Björgvin Hilmarsson

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Muistatteko kun juhlin aikaisemmin tänä vuonna, että Islantilainen voittaa aina -kirja ilmestyy myös englanniksi? No nyt se on (melkein) v...

Islantilainen voittaa aina - englanninkielinen käännös

19.9.16 Satu Kommentteja: 16

Muistatteko kun juhlin aikaisemmin tänä vuonna, että Islantilainen voittaa aina -kirja ilmestyy myös englanniksi? No nyt se on (melkein) valmis! Jihaa! Taiton tarkka oikoluku on vielä kesken, mutta käännös on ollut valmiina jo tovin, kuvat alkavat olla paikallaan ja kansi valmis. Kohta paukkuu painokone.


Muutama sana tähänastisesta.

Pallottelimme nimeä kustantajan kanssa pitkin kevättä ja lopulta päädyimme lyhyeen ja ytimekkääseen otsikkoon: My Journey to Iceland. 10 Crazy Years Later and I Am Still Here.

Ei ole maailmankaikkeuden lyhin kirjan nimi. Mutta bestsellerit eivät aina ole, hehe. Maailman myydyimmässä tietokirjassa on seitsemän sanaa: How to Win Friends and Influence People.

Tässä minun kirjassa sanoja on 13. Eli pistimme vähän paremmaksi.

Kansikuvaksi haaveilin päräyttävää islantilaismaisemaa, jossa meikäläinen olisi jotenkin eteerisesti taustalla, pienenä hahmona. No ei sitten ihan tullut sellaista, mitä ensin ajattelin. Kääk.

Onneksi kustantaja oli itseäni fiksumpi. My Journey to Iceland tulee ensi sijassa myyntiin tänne Islantiin, matkailijamassojen ulottuville.

Täällä Islannissa kirjakaupat ovat täynnä valokuvakirjoja ja muuta matkailijoille suunnattua kirjallisuutta. Milteipä kaikkien näiden kirjojen kansissa pauhaa tulivuori, solisee vesiputous, paukkuu jäätikkö tai joku muu luonnonklisee. Erottuakseen pitää tehdä vähän erilainen, kustantaja muistutti.

Hyvin ympäripuhuttu, suostuin heti! Ja nyt siinä ostajaa tervehtii iso kasvokuva ja psykedeelin rajamaita hipova pirteä ilme.

Kannesta tuli ihan hemmetin hyvä. Mitäs sanotte?

Heti kun kirja tulee myyntiin (myös tänne blogin puolelle), lupaan ilmoitella kovaäänisesti ja järjestää pari arvontaa. Hyviä hetkiä painokoneeseen, my darling!

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Rykäisimme viimeisen parin vuoden retuperälle jääneet vanhempainvapaat, kesälomat ja talvi-, syys- ja muut lomat ja pyhäpäivät yhteen kimpp...

Kuukausi Sardiniassa

18.9.16 Satu Kommentteja: 18

Rykäisimme viimeisen parin vuoden retuperälle jääneet vanhempainvapaat, kesälomat ja talvi-, syys- ja muut lomat ja pyhäpäivät yhteen kimppuun ja heitimme kohti etelää. Edessä on siis - ihana! - vähän pidempi loma. 

Tällä kertaa emme häivy maailmanympärimatkalle tai kaukokohteeseen vaan vähän lähemmäs, Välimerelle. Pakkaamme kimpsut ja suuntaamme lasten ja anopin kanssa kuukaudeksi Italiaan. Vietämme koko lokakuun samassa paikassa: Sardinian saaren koillisnurkassa, pienessä Cala Ganonen kylässä. Entuudestaan paikka ei sanonut minulle yhtään mitään.

Kalliota ja rantaa. Kuva: Mike Bean / Flickr CC 2.0

Mistä moinen paikanvalinta? Syy löytyy miehen harrastuksista. Hän kaiken muun ohella kalliokiipeilee, ja Islannissa kiipeilysesonki on lyhyt. Kesäisin on kyllä valoisaa ja välillä ihan lämmintäkin, mutta sataa sen verran usein, että kalliot ovat usein märkiä. Niinpä vähän lämpimämpiin ja kuivempiin paikkoihin suuntautuvilla reissuilla yritetään päästä aina vähän kiipeilemään. Cala Ganone Sardiniassa on kiipeilijäpiireissä suosittu paikka. Siksi siis sinne.

Reissuun mukaan lähtee myös kaveripariskunta lapsineen. Hekin harrastavat kiipeilyä; pariskunnan vaimo voitti viime vuonna Islannin mestaruuden, eli mitään ihan aloittelijoita he eivät ole. Itse asiassa tuo ihana pariskunta on aivan järjettömän ahkeria kiipeilijöitä. Heidän nuorempi lapsensa on muutaman kuukauden ikäinen, mutta meinaavat tehdä saman kuin esikoislapsensakin kanssa muutama vuosi takaperin. Vauva vaunuissa kiipeilyalueelle mukaan, vanhemmat valmiiksi valjaisiin ja kun beben päiväuniaika koittaa, äiti ja isä ehtivät huhkia köysissä kiinni muutaman reitin.

Lapsen herättyä relataan. Pidetään yhteistä perhepiknikkiä ja keräillään käpyjä. Ja kun tulee toiset päiväunet, tyypit ovat taas valmiina köyden päissä. Mahtava, lajille omistautunut meininki!

Sardinian Cala Ganone. Kuva Fabulousfabs/Flicrk. CC 2.0

Minä en juuri kiipeile. Enkä ole aikaisemmin edes ollut näin pitkällä reissulla ystäväperheen kanssa. Siihen on ihan syynsä. En lomilla jaksa olla järin seurallinen ja sosiaalinen. Hautaudun mieluummin kirjan kanssa pihatuoliin kuin lähden isossa porukassa nähtävyyksiä kiertelemään.

Mutta kun kyseessä on hyvät kaverit, ei tarvitse stressata. Jos välillä tuntuu siltä, että haluaa syödä illallista ihan vain oman perheen kanssa tai viettää pari päivää vuokra-autolla huristellen ympäri saarta, voi olla varma, että kaverit eivät loukkaannu. Sitä paitsi heidän lapset ovat melkein samanikäisiä kuin meidänkin: esikoisemme tykkäävät leikkiä keskenään. Superia ihan kaikille, että lapsilla on lomalla ikäistänsä seuraa ja leikkikaveri. Kuopuksemme taas ovat niin pieniä, että molemmat nukkuvat vielä parit päiväunet ja pitkät yöunet. Niinpä meillä on täysi ymmärrys siihen, miksi illalliselle ei voi ulos lähteä kello seitsemältä tai että lentomatkan jälkeen itse kukin voi olla vähän poikki.

Reissukokoonpano saa viimeisen silauksen anopista, joka lähtee matkalle mukaan. Hän on auttanut meitä niin paljon viime kuukausina, että yhteinen reissu meidän piikkiin on vähintä, mitä voimme tässä kohtaa tehdä. Eikä hän kuulemma yksin Reykjavikissa edes viihtyisi, "koska eihän siellä ole mitään tekemistä kun lapset suurin osa lapsista on poissa". Voi että. Anopin mukanaolosta on tieysti iso apu päivittäislogistiikkaan: kuopuksen nukkuessa anoppi voi juoda kahvia asunnon terassilla vauvaa vahtien ja minä ehdin sillä välin tehdä esikoisen kanssa kaksin vaikka retken läheiselle rannalle. Samaan aikaan puoliso voi hyvällä omalla tunnolla ottaa omaa aikaa kallioilla. Kiva myös tälle kaveriperheelle että kiipeilijöitä on kolme: yksi pitää seuraa vauvalle sillä välin kuin kaksi viimeistelee reittiä.

Tässä matkassa on myös historiallisia ulottuvuuksia. Sardinian reissu on ensimmäinen yli 15-vuotiaana tekemäni matka, jolle lähden täysin valmistautumatta. Kohteen valitsivat kiipeilijät, vuokra-asunto löytyi tämän mukaan lähtevän kaveriperheen vinkkien kautta (menemme samaan taloon, missä he viimeksikin olivat), samoin sopivat lennot ja autovuokraamo. Koska en ole yhdistänyt tähän lomaan yhtäkään lehtijuttuprojektia, olen tehnyt taustatyötä pyöreät nolla minuuttia. Epätietoisuuden tunne on itse asiassa aika mukava: mitä tahansa voi tapahtua, mutta mitään ei ole pakko tapahtua.

Turistisesongin ulkopuolella. Kuva RWM / Flickr CC 2.0

Sen tiedän, että Sardinia on osa Italiaa, se on saari ja siellä pitäisi lokakuussa lämpötilan pyöriä kahdenkymmenen tienoilla. Ruokakauppa on lähellä majapaikkaamme. Asunnossa on terassi grilleineen ja wifi, merenrantaan on matkaa satakunta metriä. Mitä muuta sitä tarvitsee? Vielä en ole keksinyt.

Mutta jooooos nyt kuitenkin sattuisi olemaan niin, että teistä on joku käynyt Sardiniassa ja läkähtyi jostain ihanasta yksityiskohdasta, rannasta tai paikasta, niin olisi tietysti aivan mahtavaa tietää lisää. Onhan se nyt aina hyvä muutamaa vinkkiä pitää kaiken varalta povarissa mukana.

Kuvat löysin Flickeristä.

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Juttelin yrittäjäkollega Hannen kanssa taannoin skypessä. Vaihdettiin ajatuksia työnteosta ja vähän kaikesta muustakin. Uskaltauduin sanom...

Maanantaiaamu on uusi perjantai-iltapäivä

16.9.16 Satu Kommentteja: 22

Juttelin yrittäjäkollega Hannen kanssa taannoin skypessä. Vaihdettiin ajatuksia työnteosta ja vähän kaikesta muustakin. Uskaltauduin sanomaan ääneen, että koen arkipäivät paljon miellyttävämpinä kuin viikonloput. Minun mielestäni maanantai on paljon helpompi päivä kuin lauantai.

Helpolla en tarkoita tärkeää vaan sitä, että oma olo tuntuu helpommalta. Myönnän ihan auliisti olevani niitä tyyppejä, joilla tekemisen into säilyy hyvällä tasolla aina keskiviikkoisin, vaan ei sunnuntaiaamupäivisin. Arkisin asiat rullaavat, jutut tapahtuvat ja tuntuu, että saan jotain valmiiksi enkä vain yritä ja päädy polkemaan paikallani. Tiks! Ja rasti ruutuun. Homma pulkassa. Ja sitten seuraava.

Lapsien jälkeen ero työntekemisen ja perheajan välillä on selkiytynyt pakostakin. Eli tietokone menee kiinni arkisin neljän jälkeen. Ja tiedättekö mitä? Silloin minua aina vähän harmittaa. Oma tunnelmani laskee väkisinkin.

Älkää nyt kukaan väärin ymmärtäkö, ei minua harmita perheeni kanssa viettää aikaa. Tykkään tietysti kamalasti perheestäni, mutta en kotitöistä. Minua ottaa päähän se jumalaton määrä sälää, joka lapsiperheajassa on läsnä. Sitä ei pysty hallitsemaan, niputtamaan ja poistamaan minnekään - siksi sen tekeminen tuntuu niin työläältä ja siksi se semisti ahdistaa.



Hanne tajusi heti, mistä puhuin. Taidamme olla samaa koulukuntaa: Meitä motivoi painamaan ennen kaikkea se, kun tietää tekevänsä tulosta ja saavansa aiotut asiat valmiiksi. Kun saavutta asetetun tavoitteen, on taas kamalasti energiaa mennä kohti seuraavaa. Kotitöissä en tätä samaa onnistumisen tunnetta tunne. Koen kotiäitiyden henkisesti paljon rasittavampana kuin yritysten pyörittämisen, koska kotiarjessani mikään ei ikinä tunnu valmistuvan. Juuri kun saan yhden paikan valmiiksi, toinen kulma alkaa repsottaa.

Tulee mieleen se peli, jossa puunuijalla lyödään koloista esiin nousevia pellejä takaisin laatikon sisään. Juuri kun saa yhden pellen pistettyä takaisin piiloon, vierestä nousee toinen eikä se lopu koskaan.
No tämän sain kyllä valmiiksi! 
Perhearki ja kotitaloustyöt muistuttavat tätä leikkiä. Vai oletteko te joskus olleet todistamassa seuraavia asioita?

- Tyhjä tiskikone.
- Tyhjä pyykkikori.
- Siisti tiskipöytä.
- Hella, jolla ei ole roiskeita.
- Sukkakori, jossa on puhtaita, parillisia sukkia - enemmän kuin yksi liian pieni pari!
- Olohuoneen lattia, jossa ei ole lasten leluja.
- Jääkaappi, joka täyttämisen jälkeen pysyy täytenä seuraavan laskutusjakson alkuun asti.
- Niistetty nenä,  joka pysyy kuivana seuraavaan kahvitaukoon.
- Avaimet, jotka ovat aina omalla paikallaan (ETEISEN IKKUNALAUDALLA).
- Eteisen lattialla järjestyksessä pysyvät kengät.
- Kysymys, johon ei tarvitse vastata kuin kerran. ("Äiti, missä on....", "Mitä mä nyt voisin tehdä..." "Missä autonavaimet..." "Ootko nähnyt sitä mun kiipeilykassia...", "Missäköhän mun passi on....", "Minneköhän se viime vuonna tähän pöydällle jättämäni bensakuitti on mennyt..." ja muut samat vakioihmettelyt.)

Koska töissäni on pääosin todella mukavaa, koen maanantaiaamuisin oloni virkeäksi. Voi sitä hyvänolon aaltoa, joka vyöryy ylitseni, kun herätyskello maanantaiaamuna soi ja pääsen avaamaan sähköpostin ja alan taklata päivän to do -listaa. Se on ihanaa! Kun teen päivän töitä, olen illalla parhaimmillani ja meillä on perheenkin kesken älyttömän kivaa. Kotityötäyteisten päivien jälkeen joudun vähän pinnistelemään hymyä naamalle enkä ole ihan paras versio itsestäni. Sellaista se nyt on. Parempi siis jatkaa töidentekoa, niin illalla jaksaa taas keräillä sukkia sohvan alta.

Hyvää viikonloppua vaan kollegat! Kyllä se maanantai sieltä taas pian tulee.

PS. Minulla olisi teille yksi pyyntö. Jos vaan mitenkään ehditte, niin käykää osallistumassa blogini etusivulla ilmoiteltuun lyhyeen lukijatutkimukseen. Keräämme tietoja blogiemme lukijoista - emme henkilötietoja vaan preferenssejä, kiinnostuksenkohteita jne. Siitä olisi valtavasti apua. Kiitos paljon jo etukäteen! Osallistujien kesken arvotaan Iittalan lahjakortteja. Ja tässä kyselyssä pääsee siis laittamaan rasteja ruutuun (helpotuksena etenkin heille, joilla on jo maannatairutiineja ikävä). 

22 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tiedätte varmaan puhkikuluneen latteuden "Kukaan ei ole täydellinen". Latteuksille voi kuitenkin tehdä erään tempun. Ottaa lötkös...

10 omituista asiaa minusta

15.9.16 Satu Kommentteja: 37

Tiedätte varmaan puhkikuluneen latteuden "Kukaan ei ole täydellinen". Latteuksille voi kuitenkin tehdä erään tempun. Ottaa lötköstä nahasta kiinni ja puhaltaa ilmaa sisään. Niin tähänkin!  Juuri se, mikä meissä ei ole täydellistä tai loogista, tekee meistä mielenkiintoisia.

Katjan lista omista ristiriitaisuuksistaan ja omituisuuksistaan oli niin mahtavaa luettavaa, että mielelläni jatkan haastetta. Tässä siis 10 omituista asiaa minusta.


1. En hallitse ilmansuuntia. Joudun joka kerta esimerkiksi matkaopaskeikoilla sanomaan hiljaa mielessäni sormella tahtia antaen pohjoinen-Lappi-idässä Venäjä-etelä-länsi-sitten väleissä koillinen-kaakko... Kyllä se päivä vielä tulee, kun sanon rimpsun ääneen ja oppaan mikkiin.

2. En ole löytänyt ketään, joka hieroisi hartioitani liian kovaa. Olen kiipeilijän vaimo, mutta hänenkään puristisvoimansa ei riitä.

3. En tunne muusikoita nimeltä. Miehelleni näyttää tuottavan suurta iloa se, että hän soittaa musiikkia - kuulemma klassikkomusiikkia - ja kysyy minulta, tiedänkö kuka esiintyy. No en tiedä koskaan. Ja silti hän jaksaa vuodesta toiseen viritellä tätä tietovisaleikkiä (hassu).

4. En tunne näitä nykyajan superjulkkiksia ulkonäöltä. Päästin tässä taannoin Reykjavikin pääkadulla pari kirosanaa, kun lyhyt tummahiuksinen megababe-tyylille uskollinen naishenkilö meikattuine kaveriporukoineen oli tukkinut kadun. Eivät edes väistäneet, vaikka pyysin! Tungin läpi päästäkseni sisälle postiin ja märisin itsekseni jotain turisteista. Seuraavana päivänä näin lehden kannessa kuvan tästä kaduntukkijasta. Kuvatekstsisä kerrottiin, että Kim Kardashian oli eilen Reykjavikissa. (Sitten googlasin, kuka on Kim Krashdian/Karadashian/Karshdashan).

5. En osaa taskuperuuttaa tai ajaa kahden auton väliin parkkiin. Yleensä jätän auton jonnekin kauas ja päädyn kävelemään puolet matkaa. "Bussilla tulin, jäin väärällä pysäkillä pois." Toimii aina.

6. Saan rankkoja vitutuksen oireita menestyjäjutuista, joissa lässytetään heille, jotka eivät ole vaivaantuneet samalle tasolle. Kuten Hesarin tämänpäiväinen torstaihaastattelu, jossa parikymppinen poika kertoo, kuinka kuka tahansa voi päästä huippuyliopistoon: "Suomalaisittain kovien lukuvuosimaksujen lisäksi asuminen, ruoka ja harrastukset vaativat rahaa, mutta Keloharjun mukaan niiden hintaa on turha edes laskea, koska koko kokemuksen arvo on mittaamaton."

Argh. No juuri siksihän se hinta pitäisi laskea! Opintojen vaatimat 30 000 puntaa eivät ole taskurahaa. Jos tieto yllätti, kannattaisi ehkä vähän opiskella asioita.

(No niin, huomaatte, että tämä lähtee minulla heti lapasesta...Parempi sulkea juttu saman tien tai kohta olen siellä kommenttiosiossa mesoamassa.)

7. Mulla ei ole tyyliä. Olen kohta nelkyt, enkä vieläkään osaa määritellä habitustani. Sporttinen? Hmm, joo aina kun urheilen (tai vaihda tilalle Hassu). Suomi-design? Melko usein, koska en jaksa käydä työpaikan ulkopuolella vaateostoksilla. Klassinen? Nevör. Mitä se edes tarkoittaa? Kohtalokas? Joo, jos se tarkoittaa täyttä punaviinilasia ja sohvalle nostettuja jalkoja. Tyttömäinen? Yritys saattaa olla kova, mutta taidan olla 15 vuotta myöhässä.



8. Lempiviikonpäivät! Fiilikseni on noin keskimäärin energisempi ja onnellisempi maanantaina kello 11 aamupäivällä kuin perjantaina kello kuusi illalla.

9. Tykkään puristella omia ja muiden mustapäitä (no kukapa ei!). Mutta minäpä olen myös katsellut sellaisia ihonpuhdistusvideoita sosiaalisen median kanavissa. En osaa selittää miksi.

10. Seuraan Kimi Räikkösen vaimoa Instagrammissa. En osaa selittää miksi, mutta en usko, että se liityty kohtaan 9.


Nyt haluaisin lukea bloggaavilta yrittäjäkollegoilta samanlaisen listan. Hanne Lähis ja Hanne Valis, nyt olisi aika kaivella kokemuskopasta täysin irrelevantteja ja ah  niin ihanan kiinnostavia yksityiskohtia!

37 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Opiskelijaurani etenee. Tein edellisviikolla ensimmäistä kertaa elämässäni henkilökohtaisen opintosunnitelman! Omina yliopistoaikoina...

Etäopiskelua työpöydän ääressä

13.9.16 Satu Kommentteja: 11


Opiskelijaurani etenee. Tein edellisviikolla ensimmäistä kertaa elämässäni henkilökohtaisen opintosunnitelman! Omina yliopistoaikoina sellaista ei vielä vaadittu, joten kesti vähän aikaa sisäistää, mikä juttu tämä oikein on.

                                                Yhteistyössä Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto ja Suomen Blogimedia

Aloitin tänä syksynä Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa Liiketoimintaosaamisen perusteet -opintokokonaisuuden. Jos ihmettelet, miksi ekonomi ja yrittäjä opiskelee liiketoimintaosaamisen perusteita, kannattaa vilkaista tuo edellinen postaus, jossa avaan näiden opintojen ideaa. 

Ennen kuin pääsin aloittamaan varsinaiset opinnot, piti kirjoittaa tuo suunnitelma. Siitä sain myös opintojen ensimmäisen suoritusmerkinnän: minulla onkin nyt kasassa yksi opintopiste. 3,6 % tavoiteopinnoistani on siis jo suoritettu. Hurraa!

Käytännössä hops on tarinointia siitä, mitä aikoo opiskella, miksi ja miten on aikonut opiskelunsa suorittaa. Jos minulta kysytään, tuo keskimmäinen kysymys on koko hopsin idea. Opintojaan aloittelevat halutaan laittaa miettimään, miksi hitossa hän on täällä tekemässä tätä. Miksi on validi kysymys työelämässäkin. Jos ei yhtään tiedä, mitä on lähdössä tien päästä hakemaan, aika todennäköisesti eksyy jonnekin sivuheinikköön.

Aloittaessani opiskelut yliopistossa vuonna 1999 hopsia ei vielä vaadittu. Jotkut opettajista kuitenkin yrittivät saada meitä ajattelemaan. Muistan elävästi kansantaloustieteen peruskurssin ensimmäisen luennon opintojeni ensimmäisenä syksynä. Kurssia vetänyt mukava keski-ikäinen mies kysyi ensimmäiseksi "Miksi te olette tulleet kauppakorkeakouluun ja tälle kurssille?"

Muutama rohkea viittasi (en minä, en kehdannut). Näillä rohkeilla oli kaikilla samankaltainen vastaus: halu saada hyvä työpaikka, hyvät verkostot ja hyvä ponnistuslauta menestyksekkälle työuralle.

Kansiksen proffa pudisteli päätään ja huokasi niin syvään, että paperiarkit luennoitsijan pöydällä liikahtivat. "Eikö teistä kukaan tosiaankaan ole tullut tänne esimerkiksi siksi, että tietäisi, mistä inflaatio johtuu?"

Hops-ista. Opiskelijoiden keskuudessa seurasi aika nolo, pitkä hiljaisuus. 



Asioita saa paremmin valmiiksi ja uusia asioita oppii helpommin, kun tietää, miksi niitä tekee. Jos motivaatiota ei ole, se pitää kaivaa esiin. Jos sitä ei kaivamallakaan löydy, on väärissä hommissa ja kannattaa vaihtaa suuntaa.

Otanpa esimerkin työelämästä. Jos sähköpostiviestistä toiseen pallotellaan tyhjänpäivästä sananhelinää asiasta, jota pitäisi jotenkin edistää, mutta kukaan ei osaa tarkalleen sanoa, miksi asiaa pitää edistää, mielenkiintoni ja motivaationi laskevat aika nopeasti pakkaselle. Silloin on homma helppo jättää kesken.

Mitä ikinä tehdessä omat suunnitelmat ja motivaatiotekijät kannatta kirjoittaa ylös tai ainakin niitä kannattaa ajan kanssa miettiä.

Hopsin laatimiseen on lähtökohtaisesti siis hyvät syyt. Näin neljääkymppiä lähenevänä ja 15 vuotta työelämässä olleena koin sen kuitenkin hieman rautalanganvääntämisenä. Minun puolestani se olisi hyvin voinut olla puolet lyhyempi ja ytimekkäämpi. Taisin vähän turhautua näistä monimutkaisista sanankäänteistä:

- Mitkä ovat oman ammattialani tulevaisuuden kehityslinjat ja mitä haasteita ne asettavat minulle? 
- Miten arvioin opintojen työtapojen ja itseohjautuvuuden sopivan minulle, ja mitä ne vaativat minulta? 
- Mitkä ovat resurssini ja ajankäyttömahdollisuuteni tämän opintokokonaisuuden opiskeluun?

Entäpä jos muotoa vähän tiivistäisi: Miksi haluat opiskella täällä? Miksi juuri tätä oppiainetta? Mitä hyötyä siitä sinulle on? Kerro, mitä riskejä opiskelemiseesi liittyy. Miten olet valmistautunut taklaamaan ne?

Olen "to the point" -tyyppiä ja ajan myötä vieraantunut akateemisen maailman tyylistä. Tässä opintojen edetessä pitää siis vähän prepata omaa ulosantiaan. Luulenpa nimittäin, että tulevissa laskutehtävissä, kirjallisuustehtävissä ja case-tehtäviä tehdessä pitää siirtyä lyhyestä ja ytimekkäästä "ranskalaisin viivoin" -ilmaisusta perusteellisesti perustelevien ja lähdeviitteiden käytön pariin. Siinä onkin tällä hätähousulla vähän tekemistä...


Seuraavaksi alkaakin sitten se itse opiskelu. Ilmoittauduin netin kautta (Korpissa) syyslukukaudelle kolmelle eri kurssille: liikkeenjohdon, markkinoinnin ja laskentatoimen peruskursseille. Jokaisen näistä kursseista voi suorittaa täysin etänä eli ilman tenttejä ja luentoja. Suoritusmuoto on oppimistehtävä, joka tarkoittaa muutaman sivun mittaisen tehtäväpaketin työstämistä. Kunkin kurssin paketti koostuu useammasta lyhyestä tehtävästä. Esimerkiksi laskentatoimen kurssin oppimistehtävässä näyttäisi olevan laskutehtäviä, tilinpäätösmallien soveltamista ja pohdiskelevia esseetehtäviä.

Kun on ilmoittautunut kurssille, omalle sivulle ilmestyvät kaikki tarvittavat tiedot kurssikirjallisuudesta ja suoritustavoista. Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kurssien kaikki materiaalit löytyvät kätsysti yhdestä paikasta eli Kopasta. 

Oppimistehtäväpaketin voi tehdä omalla vauhdilla esimerkiksi yksi tehtävä yhden viikon aikana. Ainakin tässä minun valitsemassani opintokokonaisuudessa oppimistehtävä palautetaan vain yhden kerran - sitten, kun kaikki on valmista. Jos haluan ahkeroida ja töissä on hiljaisempaa, voin rykäistä tehtävän valmiiksi parissa viikossa. Tai sitten voin viimeistellä oppimistehtävää joululomalla ja palauttaa sen vuodenvaihteessa. Voin palauttaa tehtävät koska vain, kunhan se tapahtuu opointo-oikeuteni rajoissa.

Tämä sopii minulle erinomaisesti! Voin käyttää opiskeluun iltoja ja viikonloppupäiviä, työtilanteen mukaan voin viilata kirjanpidon per ja an -lalusekkeita arkipäiviäkin. Yritän tehdä kaikki kirjanpitoon ja tilinpäätöksiin liittyvät mekaaniset laskutehtävät samassa kasassa. Esseiden tekoon varaan enemmän aikaa: aikaa valmisteluun, rakenteen miettimiseen, palasteluun, osasten kirjoittamiseen ja viimeistelyyn.

Oppimistehtävän palauttamisen jälkeen saa kurssista arvosanan ja opettajalta henkilökohtaisen palautteen. 

Etäopiskelun joustavuudessa on tietysti myös haittapuolensa: ei ole luentoja tai ryhmätehtäviä, joissa pääsisi jakamaan kokemuksia, oppimaan muilta ja kysymään luennoitsijalta selventäviä kysymyksiä. Jos kurssimateriaalissa on epäselviä kohtia, saan kyllä opettajaan yhteyden sähköpostilla, mutta kasvokkain me emme tapaa.


Kurssimateriaalista puheenollen... Huomasin, että en ole enää ihan, köh, nuori opiskelija. Laskentatoimen kurssin oppikirjoista yksi on Kari Neilimon ja Erkki Uusi-Rauvan Johdon laskentatoimi. Tuttu teos! Se on osittain minun tekemäni: olen editoinut kirjan käsikirjoituksen. Toivottavasti olen tehnyt hyvää jälkeä. Epäselvistä esimerkeistä tai vaikeaselkoisesta tekstistä voin siis syyttää vain itseäni. Sen minkä taakseen jättää, se näköjään todellakin palaa nokan eteen myöhemmin. 

Parempi tehdä siis heti ensimmäisellä kerralla hiton hyvä!

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ou-mai-gaad!! Se täyttää vuoden!!!! Jumaleissön, sieltä ambulanssin takaosasta tähän päivään on tultu jo 365 vuorokautta. Tämmöinen siit...

Lapsen kehitys 12 kk - ja äidin

12.9.16 Satu Kommentteja: 22

Ou-mai-gaad!! Se täyttää vuoden!!!! Jumaleissön, sieltä ambulanssin takaosasta tähän päivään on tultu jo 365 vuorokautta.
Tämmöinen siitä sitten tuli.
Lapsiperheissä maailman eniten kuultu klisee on, että aika menee nopeasti, että ne ovat vain ihan hetken aikaa ihan pieniä.

Noh, menikö? Voin helpottunein mielin sanoa, että kyllä. Menihän se noin pääosin aika nopeasti.

Kitinäiltapäivät, valvotut yöt, kuumeilut ja täiepisodi pistivät tervaa tuntiviisariin, mutta nuo olivat onneksi vain hetkittäisiä suvantovaiheita. Muutoin meillä on ollut aika hyvä vauhti päällä.

Vuosipäivänsä kunniaksi kuopus on alkanut näyttää meille kaikenlaisia uusia taitoja. Hän syö mielellään itse. Kun puuroa laittaa lusikalla suuhun, hän kaivaa sen sieltä pois omaan käteensä ja syö kädestään. No, tyhjeneehän se lautanen niinkin.

Bebe on myös kävellyt jo pari askelta. Ja se sanoo äiti. Tämä neiti ei tosin lausu sitä mitenkään vienosti hellitellen "äiitii...". Kun mörssäri sanoo äiti, se huutaa sanan kuin kapiainen. Äi-TI!! 

Jösses. Muistan, kun julkaisin tämän allaolevan kuvan Instagrammissani muksun ollessa reilun kuukauden ikäinen. Yksi kaverini huomautti, että tuon tuimailmeisen lapsen perässä saa tulevaisuudessa varmaankin juosta aika paljon. Että pitäkäähän vanhemmat varanne.

Tässä saa todellakin juosta. Mörssäri ehtii kymmenessä sekunnissa keittiöstä eteiseen, ja jos joku onneton on unohtanut ulko-oven auki, vauva laskeutuu rappusia pitkin kadulle (onneksi tämä tapahtui vain kerran ja silloinkin se ehti peruuttaa alas vain ensimmäisen askelman). Siinä on enemmän hevosvoimia kuin meidän lava-autossa. Kun mörssärillä on nälkä, se huutaa kuin palosireeni. Mekastus loppuu, kun eteen ilmestyy ateria.

Toisaalta sitten kun mörssäri nukkuu, se nukkuu kunnolla. Kun liikutaan, liikutaan ja kun nukutaan, nukutaan.

Melkein parituntisia päiväunia on vieläkin kahdet ja öisin yöunet kestävät noin 11 tuntia. Herättyään se naureskelee, ryntää availemaan kaikki keittiön kaapinovet, tyhjentää kylpyhuoneen vessapaperivaraston lattialle, rullaa vessapaperin rullasta irti ja isoksi kasaksi lattialle, selaa kaikki olohuoneen lattialla olevat kirjat läpi - ja alkaa sen jälkeen vaatia lisää ruokaa.

Miten äiti voi? Paranemaan päin koko ajan, kiitos kysymästä. Kehoni alkaa pikku hiljaa palautua siihen, mitä se oli  ennen raskautta ja synnytystä. Vyötäröni on kyllä pysyvästi hivuttautunut piilosalle, eivätkä farkut oikein vieläkään istu lantion kohdalta ilman puristusefektiä. Mutta kunto, se on muuttunut. Aloitin urheilun muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä. Yksi crossfit-valmentajistamme sanoi minulle silloin, että noin vuoden kuluttua sun kuntosi on palautunut siihen, mitä se oli ennen raskautta.

Hittolainen, se oli oikeassa! Tulokset ovat viikko viikolta nousseet ja nyt tankoon saa lastattua kokolailla tutun määrän tavaraa. Aloitin tämän viikon vihdoinkin kokeilemalla, paljonko saisin nostettua push jerkissä (sellainen olkapääpunnerusliike): aamupäivällä pusersin 40 kilon levytangon suorille käsivarsille. Se oli minulle, olkapääheikolle, iso tulos. Tuntuipa hyvältä.

Huomenna kakussa on yksi kynttilä. Ne kemut vaativat paikalle ainakin pitsaa ja ison suklaakakun. Jos kuopus saisi päättää, se luultavasti tilaisi itselleen pepperoni-kinkku-jauhelihapitsan perhekoossa. Ehkäpä tilaan sellaisen ja syömme sen puoliksi.

Aika kuluu ja se on hienoa se. Vauvavuotta ei jää ikävä. Jos nyt niin kuitenkin käy, että ikävä tulee, niin onneksi minulla on kasa valokuvia ja tämän vauvavuosipostaussarjan kaksitoista juttua, joita voin käydä lueskelemassa ja verestämässä muistoja.

Olen vielä vähän kahden vaihdeilla, jatkanko tätä lapsen kehityksen postaussarjaa toisen vuoden käynnistyttyä. Riittäisiköhän juttua?

Lapsen kehitys -jutut:


Vauva 1 kk
Vauva 2 kk
Vauva 3 kk
Vauva 4 kk
Vauva 5 kk
Vauva 6 kk
Vauva 7 kk
Vauva 8 kk
Vauva 9 kk
Vauva 10 kk
Vauva 11 kk

22 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Havahduinpa ajan kulumiseen alkaessani sunnuntain ratoksi selata vanhoja reissukuvia. Meillä on maailmanympärimatkan kuvistakin vielä osa ...

Miten haluaisin matkustaa perheeni kanssa?

11.9.16 Satu Kommentteja: 11

Havahduinpa ajan kulumiseen alkaessani sunnuntain ratoksi selata vanhoja reissukuvia. Meillä on maailmanympärimatkan kuvistakin vielä osa epämääräisenä läjänä jossakin kovalevyjen pahnojenpohjimmaisina. Johan siitä vasta kaksi ja puoli vuotta on kulunut! Ei ole kiire, siellä ne säilyvät. Kun kuvia noukkii esiin vuosien mittaa, tuntuu kuin lähtisi samalle matkalle aina uudestaan.

Paitsi että en halua lähteä.




Tuon ihanan, avartavan, unelmia toteuttavan mutta myös vähän raskaan reissun jälkeen matkakiintiö täyttyi. Matka oli ihana ja jokaisen pennin ja tehdyn työnnin arvoinen ja enemmänkin. Mutta se oli kakku, jota tuli syötyä silloin tarpeeksi. Paratiisiranta, tropiikin lämpö ja huojuvat palmut eivät juuri nyt liikauta minkäänlaista mittaria. Nyt tuntuu, että sellaiseen en kyllä viitsisi nyt rahoja saati aikaani laittaa.





Mitä ihmettä tapahtui?

Ehkä se johtuu elämäntilanteesta. Yhden vaippaikäisen ja yhden koululaisen kanssa matkustaminen ei ole minulle mikään helppo nakki. Jo pelkkä paikasta toiseen siirtyminen on saakelin raskasta. Uudessa kohteessa pitää opetella uudet rutiinit. Arki on vaikeampaa. Pitäää ostaa pullovettä. Suihkusta ei välttämättä aina tule lämmintä vettä. Sängystä voi löytyä torakka tai pari. Ja siihen päälle pari turistiripulia. Juuri nyt en vaan jaksaisi laittaa sellaiseen energiaa.

Ehkä se johtuu minusta itsestäni. Mukavuudenhalustun vuosi vuodelta. Ajatukset pulloveden raahaamisesta, torakoista sängyssä tai liruttamalla valuvasta suihkusta tuntuvat isommalta uhraukselta kuin ne lomailun tarjoamat hyvät hetket: lämpimästi paistava aurinko, lempeä tuuli ja uudet ruokaelämykset. Tuntuu, että en jäisi plussalle kuitenkaan. Kolmen päivän hotelliloma eteläruotsalaisen pikkukaupungin keskitason hotelliketjun keskinkertaisissa lakanoissa pyörien lataa akut erinomaisesti. Ei tässä minnekään Australiaan tarvitse lähteä säästötiliä tyhjentämään. Ai kamala, kun kuulostan tylsistyneeltä vanhalta akalta. Tämä uusien puolien löytäminen itsestään on muuten vähän kuin matkailua. Avartavaa eikä joka hetki ole täydellinen.



Kyllä minä silti edelleen matkailusta tykkään. Asuminen muutaman tuhannen kilometrin päässä synnyinmaasta ja osasta sukulaisia pitää kyllä huolen siitä, että matkailu on meille ihan tavallinen osa arkea. Se on mukava välttämättömyys.

Millainen tämänhetkinen unelmalomani sitten olisi?

- Pakko aloittaa työnteosta. Sorry! Haluaisin tehdä muutaman tunnin kivoja töitä keskeytyksettä joka päivä.
- Haluaisin edes joka toinen aamu lukea tunnin kirjaa sängyssä.
- Haluaisin käydä treeneissä päivittäin. Tai edes lenkkillä alkuillasta auringonpaisteessa. Ruskettua mutta en palaa. Hikoilla, mutta en nikertyä paahteeseen.
- Koska nuo kolme ensimmäistä ovat minulle tärkeitä, on tietysti aivan yhtä tärkeää, että reissussa olisi mielekästä tekemistä muillekin perheenjäsenille.
- Hyvää ruokaa ja mahdollisuus käydä ostamassa ruokaa torilla (meillä Islannissa kun ei ole, ei edes kesällä).
- Mahdollisuus ostaa ruokakaupasta kotimaista viiniä.
- Mukavaa seuraa, perhettä tai ystäviä! En jaksaisi lomalla välttämättä tutustua uusiin ihmisiin, vaan viettää aikaa niiden vanhojen kanssa. Ihan siksi, että perusarjessa ei ehdi tavata lasten, miehen ja anopin lisäksi ketään muuta, vaikka ne asuisivat viereisessä kaupunginosassa.
- Keskimittainen! Ei liian pitkä (koska olen mukavuudenhaluistunut). Mutta en kyllä suostu viikoksi pakkaamaan nelihenkisen lapsiperheen kamoja ja liikuttamaan kaikkia kohteeseen X huomatakseni, että perillä sataa koko ajan vettä tai että hotelli on ihan skeida. Yksinäni voisin lähteä vaikka kahden päivän matkalle, mutta lasten kanssa minimini on kaksi viikkoa, jos matkanteko vaatii lentämistä.
- Ei saa maksaa paljoa (koska remontti!).



Olemme tänä syksynä tekemässä yhden vajaan kuukauden mittaisen perhereissun ja koska olen järjestelyvastuussa, olen katsonut, että edellisen listan jokainen kohta täyttyy. Vuoristoisella saarella ollaan silloinkin. Lähdemme Sardiniaan! Pari faktanpoikasta uupuu vielä matkasuunnitelmastamme. Kun ne ovat selvillä, kerron hieman lisää tästä fantastisesta lomaideastamme.

Postauksen kuvat parin vuoden takaiselta reissultamme Kuala Lumpurista ja Thaimaasta. Kuvat: Björgvin Hilmarsson.


11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Hauskoja työuutisia tänään! Suomi-designia myyvä liikkeemme Kringlanin ostoskeskuksessa täällä Reykjavikissa vetäisi taas korkeimmat mahd...

Design-ale: Polly Marimekolta, moi!

9.9.16 Satu Kommentteja: 0

Hauskoja työuutisia tänään! Suomi-designia myyvä liikkeemme Kringlanin ostoskeskuksessa täällä Reykjavikissa vetäisi taas korkeimmat mahdolliset arvosanat - siis 100 % - kauppakeskuksen teettämässä mystery shopping -tutkimuksessa. Tulokset julkistettiin tänään. Asiakaspalvelu, liikkeen siisteys, myyntitaidot ja huomaavaisuus olivat jälleen kerran just eikä melkein kohdallaan. Hienoa, että pistokokeessa saadut tulokset myötäilevät kanta-asiakkaimme fiiliksiä meistä. Aivan mahtavaa huomata, että me tosiaan tehdään asioita oikein! (Tai siis ne muut tekevät. Itse olen ollut kaupalla kassan takana todella vähän tämän syksyn ja kuluneen kesän aikana... Mutta saahan niitä omiakin henkseleitä silti vähän paukutella, eikös vaan?)
Polly. Koko 40. Hinta 90 € (alkuperäinen 200 €). Kuva: Marimekko.

Nappasin tänään kaupalla käydessäni alerekistä mukaan tänne blogiviemiseksi viimeisen kappaleen tätä pirteää mekkoa. Kangas, leikkaus ja kuvio ovat niin Marimekkoa kuin olla voi. Jos Armi Ratia kävelisi huomenna sisään kauppaamme, voisin kuvitella hänen pukeutuvan juuri tähän. Ihan pomoista pomoin vaatekappale, joka istuu kuin hanska - myös istuessa.

Hinta 90 € sisältää tuttuun tapaan postikulut. Mekon alkuperäinen hinta kaupassa noin 200 €.

Jos kiinnostuit, katso tarkemmat tiedot ja osto-ohjeet design-alesta ja jätä ilmoituksesi ostohalukkuudestasi sinne. Kiitoksia!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Muistatteko, kun käväisin esikoisen kanssa Lontoossa moikkaamassa siskoani, ja kommenttiboksi räjähti ? Syynä se, kun "jätin" par...

Neljä hyvää lastenkasvatusneuvoa

8.9.16 Satu Kommentteja: 19

Muistatteko, kun käväisin esikoisen kanssa Lontoossa moikkaamassa siskoani, ja kommenttiboksi räjähti? Syynä se, kun "jätin" parin kuukauden ikäisen kuopuksen "yksin" isän kanssa kotiin. Olen palannut tuohon postaukseen ajatuksissani todella monta kertaa. Enkä vähiten silloin, kun olen syventynyt ajattelemaan lasten kasvatusta. Kuinka me vanhemmat pärjäämme kasvattajina? Millä keinoilla tästä ydinperheyksiköstä pullahtaa ulos täyspäisiä, fiksuja, rohkeita, pärjääviä ja empaattisia jälkeläisiä? En ole paljon kasvatusoppaita lukenut, mutta kädessäni on yksi ässä: puolisoni.


Neljä ehdottomasti hyödyllisintä ja viisainta lastenkasvatusneuvoa olen saanut puolisoltani. En tiedä, mistä hihasta hän on nämä ravistellut, mutta ovat sen verran hyviä että pakko jakaa ne tänne blogiinkin.

1. Puhu lapsestasi hyvää muille

On tärkeää puhua lapselle suoraan: kehua, kannustaa ja tarpeen vaatien myös torua. Kovin tärkeää on myös se, että puhuu lapsesta hyviä asioita muille.

Kun lapsemme on tuttuun tapaansa omassa huoneessaan piirtämässä ja me vanhemmat pyöritämme samaan aikaan keittiössä ruoanlaitto-siivous-vauvanruokintarumbaa, puolisoni kuin sivumennen sanoo, kuinka kivaa on kun esikoinen keskittyy niin hyvin piirtämiseen ja piirtää hienoja piirustuksia. Mutisin jotain epämääristä myöntelevää ja kummastelin itsestään selvän asian esille tuomista. Kunnes tajusin, että sanat on kyllä osoitettu minulle mutta siten, että lapsikin ne kuulee.

 Lapsen itsetunnolle tekee hyvää se, että hän kuulee muiden puhuvan hänestä itsestään positiivisa ja rohkaisevia asioita. Tämä muuten toimii myös aikuisten kanssa.

2. Hankalassa tilanteessa älä riitele, vaan siirrä huomio toisaalle.

Tämän taidon minä haluan kehittää omalla kohdallani paremmaksi! Kun eteen tulee hankala paikka, hankaluuteen ei saa mennä mukaan. Kun lapsi ei halua istua autossa vaan alkaa kitistä matkan pitkäpiimäisyydestä, ei kannata alkaa vakuutella, että ei ole enää pitkä matka (koska on kuitenkin), vaan viedä huomio muualle. Jääkiipeilijä alkaa näissä tilanteissa heittää aivan hulvatonta läppää. Jos vaikka auton ikkunasta näkyy vuori, hän alkaa kertoa jotain hatusta heittämäänsä tarinaa, kuinka on kiivennyt sinne ja meinasi liukastua ja eväät hävisivät ja kuinkas sitten kävikään. Lapsi haluaa tietää lisää: Mitä isi söi, jos eväät hävisiviät? Oliko huono ilma? Kuoliko joku? Kysymykset eivät tosin välttämättä lopu vielä silloinkaan, kun ollaan perillä... 

Jos on tarpeeksi hyvä tarinankertoja, tällä pystyy hellästi huijaamaan vähän vanhempaakin lasta.


3. Käytä hyväksi mielipidejohtajuuttasi (niin kauan kuin sitä on jäljellä).

Tämä neuvo toimii niin kauan kuin lapset pitävät vanhempiaan maailman fiksuimpina tyyppeinä, jotka ovat aina oikeassa.

Kun lapsi ei halua pistää päälleen sadetakkia, vaikka ulkona sataa, puolisoni ei ikinä sorru lahjomiseen (jos nyt laitat sen takin päällesi, niin käydään kaakaolla koulun jälkeen) tai uhkailuun (takki päälle tai mä jätän sut yksi kotiin) tai kiristämiseen (jos et laita takkia päälle, me perutaan se ensi viikonlopun pomppulinnakeikka). Ehei. Sen sijaan hän alkaa kehua lapsen sadetakin teknisiä ominaisuuksia ja tekee takista maailman mahtavimman asian maapallon päällä. Ehkä hän vetääkin takin itse päälleen? Takki on niin hieno, että hän ei oikeastaan haluaisikaan antaa sitä lapsen päälle vaan laittaisi sen mieluummin oman päänsä suojaksi. Lopulta lapsi alkaa mankua takkia takaisin itselleen ja vetää sen nopeasti päälle.

Kerran puolisoni puhui terveyskeskuksessa tulevaa piikkiä pelänneen lapsen pyytämään itselleen rokotusta. Taputusten arvoinen suoritus, sanoisin.

4. Kiukuttelevalla lapsella voi olla joku asia pielessä

Lapset ovat todella harvoin vittumaisia vain vittumaisuuttaan (se on aikuisten erityispiirre). Kiukku ja tiuskiminen eivät ilmesty lapseen tyhjästä. Tästä mieheni kertoi riipaisevan esimerkin eilen kertomaltani Itä-Grönlannin matkaltaan. Kiipeilykoulua edeltävänä iltana puolisoni kiipeilijäkavereineen oli majoittunut telttaansa paikallisen majatalon etupihalle. Myöhään yöllä ulkoa alkoi kuulua kolahduksia ja töminää. Lopulta teltta heilahti. Yksi miehistä kävi katsomassa tilanteen ja huomasi kaueampana yksinäisen pojan, joka heitteli telttaa isoilla kivenmurikoilla. Yksi kivistä oli mennyt teltan eteisen seinän läpi tehden siihen valtavan reiän.  Miesten ensimmäinen reaktio: Ei jumalauta, kolmen tonnin sponsoritelltta säpäleinä! 

Jäbät alkoivat miettiä, mitä pojalle oikein pitäisi tehdä. Hänhän oli yksi heistä, jotka olivat illalla käyneet ilmoittautumassa seuraavan päivän kiipeilykurssille. Ja nyt hän tuli heittelemään opettajiaan kivillä.

Perheellisinä miehinä päätökseen päästiin nopeasti:  Ei ainakaan rankaistaisi poikaa. Kivien heittely sponsoritelttaan oli luultavasti vain tapa hakea huomioita. Huutamisen ja ryhmästä poissulkemisen sijasta pojalle päätettiin antaa seuraavana päivänä paljon huomiota - ja kertoa, että kiviä ei saa turvallisuussyistä koskaan heitellä. 

Seuraava päivä koitti. Kiviä heitellyt poika ilmestyi paikalle luimistellen, katsekontaktia välttäen ja jättäytyi ryhmän viimeiseksi. Hän oli ilmeisen peloissaan siitä, että ei pääsisikään kiipeilemään. 

Toisin kävi. Poika sai paljon huomiota kurssinvetäjiltä ja hänet otettiin osaksi ryhmää. Se tepsi. Koko loppukurssin ajan hän oli huomaavainen, iloinen ja osoittautui lahjakkaaksi kiipeilijäksi. Kivetkään eivät sen kurssin aikana enää lennelleet.

Myöhemmin kurssinpitäjät kuulivat paikalliselta opettajalta, että pojan vanhemmilla on paha alkoholiongelma ja poika joutuu pärjäämään arjessa paljolti yksin. Hänellä ei ole ketään luotettavaa luottoaikuista, josta hakea tukea ja turvaa.

Tuo muiden lasten ja näiden kiipeilyäijien kanssa vietetty pitkä viikonloppu saattoi olla tärkeä askel tuolle kymmenvuotiaalle pojalle. Hän haki huomiota väärällä tavalla, mutta sen sijaan että hänet olisi jätetty pois ryhmästä hänet otettiinkin osaksi sitä ja hän pääsi kokeilemaan kykyjään ja näkemään lähiympäristössään aivan uusia asioita. Ei muutama mukava päivä välttämättä mitään muuta, mutta onhan se toisaalta niinkin, että iso muutos lähtee aina liikkeelle pienestä asiasta. 

Kiitos puolisolleni niiden kaikkien muiden asioiden lisäksi myös näistä neljästä. Yritän muistaa pitää ne mielessä, vaikka se ei aina putkeen menisikään. Sadetakkiepisodin iskiessä sorrun edelleen kaakaolahjontaan, koska haluanhan itsekin sen yhteisen suosikkikahvilamme suklaakakkua.

19 kommenttia:

Mitä tuumaat?