Kävimme puolison kanssa Helsingissä reilu viikko sitten juhlistamassa yhteisen ystävämme häitä. Häiden jälkeen meillä oli yksi kokonai...

Suomalainen ja islantilainen rahkavälipala kilpailivat

31.5.16 Satu Kommentteja: 21


Kävimme puolison kanssa Helsingissä reilu viikko sitten juhlistamassa yhteisen ystävämme häitä. Häiden jälkeen meillä oli yksi kokonainen laiska, yhteinen sunnuntaipäivä, koska lensimme kotiin vasta varhain maanantaiaamuna. Ei ohjelmaa, ei sovittuja tapaamisia. Ainoastaan suurenmoista päämäärätöntä maleksimista aikuisseurassa. Kuinka sattuikaan, että juuri sille sunnuntaille sattui aurinkoinen sää. Se fakta ettei tarvinnut ollenkaan laittaa sukkia, sai ilman tuntumaan ihan keskikesän helteeltä. Päätimme mennä lähipuistoon ottamaan aurinkoa.

                                                                                           Yhteistyössä Valio ja Suomen Blogimedia.

Otimme hotellin ovelta pari askelta hakemaan Stockalta eväät. Eväskassi kainalossa menimme röhnöttämään Ruttopuistoon. Pari take away -tuplacappuccinoa, palat suklaakakkua ja muutama Lumo-rahkavälipala.

Valio kysyi joku aika sitten, haluaisinko testata heidän uutta rahkavälipalaa, Suomessa valmistettua Lumoa. Todellakin halusin, sillä käytän aika paljon maitotuotteita arjessa. Päätimme tehdä sen maistelun nyt, kun Suomessa olimme.

Taustaksi: perheemme syö täällä Islannissa aika paljon skyriä, sellaista rahkamaista maitotuotetta, jossa on paljon proteiinia ja vähän rasvaa. Skyr (lausutaan skiir) on siis ruoan nimi siinä missä jugurtti, maito, fetajuusto ja rahka, se ei ole täällä Islannissa yhden yrityksen omistama tuotemerkki vaan sitä tekevät täällä tundralla useammat firmat.

Islannin arkiaamuissa sekoitan pirtelön maustamattomasta skyristä ja hapanmaidosta (vastaa suomalaista piimää), banaanista ja suomalaisesta marjajauheesta. Sunnuntaiaamiaisella, kun haluamme syödä jotain herkullista ja aikaa on enemmän, pöydässä on tuoreen leivän lisäksi joko vaniljan- tai mansikanmakuista skyriä ja rasvaista kuohukermaa. Leipomiseen, silloin kun joskus on aikaa väsätä vaikka omenapiirakka, käytän pohjan ja omenoiden välissä maustamatonta skyriä.

Suomessa käytän vastaavissa tilanteissa aina maustamatonta rahkaa. Rahkaa aamupirtelöön, rahkaa omenapiirakkaan. Lopputulos maistuu melko samalle. Välipalana tai jälkkärinä en ole natural-rahkaa sellaisenaan syönyt, koska en oikein tykkää sen happamasta mausta.

Valion Lumo on siitä uusi tuote, että se on  sellaisenaan valmiiksi syötävä rahkaherkku. Lumo-makuja on kolme: tosipehmeä vanilja, marjainen ja kokolailla raikas kuningatar ja erittäin makea mandariini-juustokakku. Lumo on parhaimmillaan mukaan otettavana eväänä, sillä mukana tulee lusikka ja yksi purkki riittää yhdelle syöjälle. Voisin kuvitella ottavani sen noiden islantilaisten maitoherkkujen tavoin evääksi työpaikalle, piknikille, pika-aamiaiseksi tai miksei nopeaksi jälkiruoaksikin. Jälkkärinä minä tosin terästäisin sen kermavaahdolla - tai vähintään vaniljajäätelöllä - ja keksinmuruilla.

Kun marssimme Stockan herkkuun Lumoja ostamaan, oli ensisijaisen tärkeää ostaa kylkeen myös pieni purkki kuohukermaa, koska olihan sunnuntai. Istahdimme nurmikolle ja pistimme makuraadin pystyyn.


Jo parin lusikallisen jälkeen se oli selvää: Lumo maistuu tutulta. Vanilja-Lumo oli tosin jopa islantilaistakin versiota aavistuksen pehmeämpi, vaikka rasvaa siinä ei ole yhtään (no kermassa oli, haha). En ole kovin vahvojen marja- ja hedelmämakuyhdistelmien ystävä, mutta puolisoni on. Hänen mielestään tuo minusta jo aika ällömakealta maistunut mandariini-juustokakku oli ihan täydellistä. Se söi loppuun minunkin mandariini-juustokakkuni. Sain vaihdoksi avaamattoman vaniljapurkin. Win-win.

Islantilasissa ja suomalaisissa rahkavälipaloissa on molemmissa paljon proteiinia (Lumo-purkissa on 15 g, jos jotakuta tämä tieto kiinnostaa...), vähän rasvaa ja täyteläinen maku. Ne täyttävät hyvin eli yksi purkki on jo ihan pätevänkokoinen välipala. Kaksi kivaa tuotetta, melkein pikkuserkuksia, sanoisin.

Molemmissa on myös yksi yhteinen ongelma: keinotekoiset makeutusaineet. En tiedä teistä, mutta minä makeuttaisin välipalani paljon mieluummin teelusikalisella sokeria kuin vaikkapa asesulfaami K:lla. En tiedä, onnistuisiko hunajalla makeuttaminen valmiiksi pakatuissa tuotteissa, mutta sokerointi toimisi ainakin minulle. Ja koska rasva tuo ruokaan makua, lisään näihin luonnostaan varsin vähärasvaisiin skyreihin ja rahkoihin aina kermaa, jos ne on tarkoitus syödä sellaisenaan.


Suomalainen ja islantilainen rahkavälipala siis kilpailivat, kumpi voitti?

Diplomaattinen vastaukseni on, että riippuu sijainnista.  Siis syöjän sijainnista. Islantilaisen ja suomalaisen rahka-/skyrvälipalan koostumus ja makeus ovat kokolailla samoja, samoin raaka-aineet. Hinta on sama, noin euron tietämillä per purkki, vähän ostopaikasta riippuen. Kun olen täällä Islannissa, ostan kaupasta sitä, mitä täällä tehdään eli skyrejä ja muita paikallisia maitotuotteita. Ulkomaalaisia meijerituotteita tänne ei juuri edes tuoda - paitsi ehkä jäätelöä, mutta sitäkin aika vähän. Kun olen Suomessa, valitsisin kahdesta samankaltaisesta tuotteesta mieluummin sen, mitä Suomessa tehdään eli myös läheltä kuljetetaan, siis tuon lumoavan. Lumo siis valmistetaan Valion tehtailla Seinäjoella, Suomessa myytävä islantilaiset skyrit suurimmaksi osaksi Tanskassa tanskalaisen lehmän maidosta.

Laktoosittomia tuotteita suosivia varmaan kiinnostaa tieto, että Lumo on laktoositon. Islannissa laktoosittomia tuotteita on ainakin vielä toistakseksi tosi vähän. Ensimmäiset laktoosittomat maidot ja hapanmaidot bongasin islantilaiskaupan maitohyllyltä vasta pari kesää sitten.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

21 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tasan viikko enää ja sitten starttaa kesän ensimmäinen hevosreissu Pohjois-Islantiin. Jee, vau, NIIN SIISTIÄ. En meinannut ensin uskoa kale...

Heppahullulla lähtee kohta kaviosta

30.5.16 Satu Kommentteja: 18

Tasan viikko enää ja sitten starttaa kesän ensimmäinen hevosreissu Pohjois-Islantiin. Jee, vau, NIIN SIISTIÄ. En meinannut ensin uskoa kalenteriani, joka väittää että tällä viikolla alkaa kesäkuu. Tänään Reykjavikissa paistaa poikkeuksellisen lämpimästi aurinko ja ulkona kävellessä tuntuu ihan, noh, kesälle. Yöllä kun heräsin ruokkimaan vauvaa, kuulin kuinka linnut lauloivat. Pakkohan se on siis uskoa, kun sitä joka puolelta tuutataan: kesä on täällä.

Keräsin tähän alle kaikkien aikojen suosikkihevosmatkakuvani, vähän reissumieltä nostattamaan. Tai no, todellisuudessa kyse taitaa olla hevosjännityksen poistoyrityksestä, sillä ensi viikolla pääsen ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hevosen selkään tuolla Pohjois-Islannin maisemissa. Viime kesänä kun jouduin mahan kanssa olemaan kävelyoppaana vain. Mutta nyt en! Kohta on taas takamus hellänä ja pohkeet väsyksissä ja se on niin ihanaa. Käyntiä, tölttiä ja ehkä vähän laukkaakin? Fiiliksen mukaan. Ainakin aion syödä paljon kakkuja, sillä nyt niille on jälleen tilaa.
Tämä kuva ei tarvitse kuvatekstiä.
Retki jumalten vesiputouksille. Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa!
Islannin kesä: tummia pilviä, aurinkoa, kaikkea sekaisin.
Polar Hestar. Sieltähän se aarre löytyy.
Jep. Hyväksyn tämän maiseman. 
Tällä islanninhevosvarsalla on pää pilvissä.
Tulossa vai menossa? Ei sen niin väliä loppujen lopuksi ole.
Menninkäishenkien kotikivi, siinä mökin vieressä.
Islantilainen kahvitauko eli "kaffitími' on kutakuinkin tällainen. Aivan parasta ulkona nautittuna.
Moro, kohta nähdään!
No niin. Näitä kuvia kun katselin, enää ei jännitä yhtään. Ensi maanantai, tule jo!

Kuvat: Björgvin Hilmarsson.

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kodin ulkopuolisessa elämässä minulla on vain muutama lempiasia. Siis sellainen kantissuosikki, joka ei muutu, vaikka uutta ja hienoa tulis...

Erään ravintolan loppu

29.5.16 Satu Kommentteja: 2

Kodin ulkopuolisessa elämässä minulla on vain muutama lempiasia. Siis sellainen kantissuosikki, joka ei muutu, vaikka uutta ja hienoa tulisikin lisää tarjolle. On muutama semmoinen kodinomainen juttu, joihin menemme vuodesta toiseen uudestaan. Niissä paikoissa aivan kaikki asiat loksahtavat kohdalleen.
Kuva: Björgvin Hilmarsson
Yksi ravintola Islannissa on ollut meidän elämässä ylitse muiden. Olen tänne blogiin kirjoittanut aikaisemminkin suosikkiravintolastamme Fridrik V:stä. Siellä kaikki asiat ovat juuri kuten pitää. Ruoka on erinomaista, juomat ovat erinomaisia ja palvelu ja asiantuntemus ihan toista luokkaa kuin missään muussa reykjavikilaisravintolassa. Kun Reykjavikissa on tullut eteen tilanne, joka vaatii juhlaa, olemme aina menneet tänne. Syntymäpäivät, hääpäivät, lapsen synttärit tai joku poikkeuksellisen kiva onnistuminen töissä, joka vaatii hyvää illallista. Olen suositellut ravintolaa kaikissa matkajutuissa ja kirjoissa, joita olen Reykjavikista kirjoittanut. Jos kaupunkiin on tullut tärkeitä vieraita, olen suositellut heitä menemään tänne.  Olen varannut täältä useita kertoja pöydän asiakkaille, jotka ovat kelpuuttaneet illallispaikaksi vain jotain todella erityistä.

Eikä kukaan ole koskaan pettynyt. Päinvastoin. Monet ovat olleet niin haltioissaan, että ovat halunneet laskun ja tipin lisäksi kiittää vielä vähän lisää jälkikäteen. Niinpä olen tässä vuosien varrella kiikuttanut ravintolan omistajapariskunnalle lahjoja tyytyväisiltä asiakkailta: Napue-giniä, suomalaista viskiä, kuivattua karhunlihaa, kuubalaisia sikareita...
Kuva: Björgvin Hilmarsson
Siitä asti kun tutustuin tarkemmin ravintolaan ja sen omistajapariskuntaan, olen ihaillut heidän tapansa toteuttaa unelmatyötään. Mistään tärkeästä ei tingitä. Raaka-aineiden kanssa ollaan supertarkkoja ja kaikki alihankkijat tunnetaan alihankkijan perheenjäseniä myöten. Pöytiin ei ikinä oteta tuplavarauksia eikä illalliselle oteta kuin yksi kattaus: koska asiakkailla ei saa koskaan tulla kiire syödä. Ei neljä tuntia välttämättä alkuunkaan riitä! Asiakkaiden syntymäpäivät huomioidaan aina ja kaikki pöydät ovat tasa-arvoisia, tilattiin niihin shampanjaa tai ei.

Tänä keväänä kaikki kuitenkin muuttui. Salista vastannut omistajapariskunnan rouva sai kaksi aivoverenvuotoa eikä ole pystynyt työskentelemään salissa moneen kuukauteen. Hänen aviomiehensä, ravintolan kokki, ei halunnut jatkaa yksin. "Vaikka ravintola kantaa minun nimeäni, se on kuitenkin minun vaimoni, joka on luonut tästä juuri tämän ravintolan ja saanut asiakkaat viihtymään. En minä halua enkä pysty tätä yksin tehdä."

Niinpä Fridrik V:ssä kokattiin viimeinen illallinen tänä viikonloppunua. Sairaudesta vähitellen toipuva rouvakin kävi viimeisenä iltana katsomassa ravintolaansa. Hän istui alas pöytään, johon on itse niin usein tarjoillut. Tällä kertaa hän söi: nautti kokkipuolisonsa pöytään tarjoileman illallisen.

Olimme onnekkaita, että mekin saimme pöydän perjantaiksi.

Se ei ollut vain ravintola. Jäämme kaipaamaan.
Yritin ottaa yhteisselfien viikonlopun ravintolaillastamme, mutta puolisolla tuli kiire pöytään.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Esikoinen sairastui viime viikolla vatsatautiin eikä päässyt mukaan päiväkotiryhmän kesäretkelle. Se luonnollisesti vähän otti lasta päähän...

Päivähoidossa a la Salamatkustaja

27.5.16 Satu Kommentteja: 7

Esikoinen sairastui viime viikolla vatsatautiin eikä päässyt mukaan päiväkotiryhmän kesäretkelle. Se luonnollisesti vähän otti lasta päähän. Päiväkodin henkilöstöpäivän takia päivis oli tänään koko päivän kiinni. Niinpä ajattelin yhdistää nämä kaksi juttua toisiinsa ja järjestää esikoiselle ja sen hyvälle tarhakaverille ulkoilupäivän. Pienen kesäretken!

Esikoinen käy aika usein kylässä ystävänsä luona, he rellestävät perheen puutarhassa ja usein kaverin vanhemmat ottavat meidänkin lapsen mukaan uintiretkelle. Nyt kun päiväkoti oli kiinni ja kaverin kodin ulkopuolella töissä käyvät vanhemmat eivät saaneet järjestettyä itselleen vapaata töistä, tarjouduin jeesaamaan ja vuorostani katsomaan jengin perään. Se oli kivaa se! Aika pitkälle mentiin näiden omien lasten kanssa Reykjavikissa -suosikkieni pohjalta.

Ensin pakkasin tietysti eväät, koska nälkäisiä muksuja ei kestä kukaan. (Eikä kukaan lapsi kestä nälkäistä meikäläistä.) Suklaakakkua, viinirypäleitä, skyriä, keksejä, mehua ja pari karjalanpiirakkaa. Koska ulkona tuulee taas kovaa ja on kylmä ja sataa, piti kesäretkelle ottaa mukaan ihan kunnon varusteet. Vedimme niskaan sadevaatteet,  jalkoihin kumpparit, päähän villapipot ja käsiin lapaset. Pitkiä kalsareitakaan ei unohdettu.

Ensimmäinen stoppimme oli kotieläinpuisto. Käytiin rapsuttamassa hevosia, katsomassa liskoja ja kurkkimassa hylkeiden altaaseen. Eläinpuiston perällä on tavattoman suuri leikkipuisto, josta löytyy isojen liukumäkirakennelmien ja hiekkalaatikoiden lisäksi myös näköalatorni, iso tramboliini ja tanssiautomaatti. Siis sellainen kaiutinsysteemi, joka neuvoo lapsia pomppimaan tanssilattialla tähän malliin:




Kun eväät leikkimökissä oli syöty, oli aika siirtyä toiseen paikkaan. Tietysti uima-altaille! Lähis kirjoittikin muutama päivä sitten kokemuksistaan Islannin uima-altailla, käykääs lukemassa. Juuri sellaista se on :-)

Tunnin polskimisen jälkeen oli luvassa vielä bonusnumero: jäätelöbaariin! Mutta voitteko uskoa, lapsia ei kiinnostanut. He olivat menossa tarhakaverin synttäreille myöhemmin iltapäivällä ja halusivat molemmat jättää tilaa synttärikakulle ja muille herkuille. Kysyin vielä, että oletteko nyt ihan varmoja, että jätetään se jäätelökioski väliin (olisin itse halunnut). Joo-o! Muuten tulee maha kipeäksi.

Ahh. En kestä. Olen näemmä kasvattanut itseäni fiksumpia ihmisiä.


7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Miten sulla on aikaa kaikkeen tuohon? Minulta usein kysytään. Sulla on niin sikana projekteja, miten sä pystyt tekemään tuon kaiken kun...

Äidin lämmittämää ruokaa

26.5.16 Satu Kommentteja: 22


Miten sulla on aikaa kaikkeen tuohon? Minulta usein kysytään. Sulla on niin sikana projekteja, miten sä pystyt tekemään tuon kaiken kun lapsetkin on pieniä! Monet ihmettelevät.

No, minäpä kerron.

                                                                                    Yhteistyössä Saarioinen ja Suomen Blogimedia.
Äitien (ja isien!!) laittamaa ruokaa.  
Tämän äidin lämmittämänä.
En tietenkään tee kaikkia töitä yhtä aikaa, vaan kausittain. Niistä turvaverkoista jo tiedättekin, ja puolisosta, joka osallistuu kotitöihin yhtä paljon kuin minäkin. Sen lisäksi ostan mahdollisimman valmiina kaiken mahdollisen. Siivouksen, ikkunoiden pesun, autonpesun. Ja ruoan.

Saarioisten teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisista 62 prosenttia käyttää arkena puoli tuntia tai vähemmän ruoanlaittamiseen. En tiedä, mikä vastaava luku on Islannissa, mutta ainakin minä putoan tähän suomalaiseen kahteen kolmannekseen. Usein selviän ruoanlaitosta alle vartissa.

Teen ruokaa alusta asti kerran viikossa. Usein se on makaronilaatikko tai lasagne, josta riittää syötävää kahdeksi päiväksi. Ostimme viime syksynä puolikkaan lehmän tutuntutun maatilalta, joka kasvattaa, teurastaa ja pilkkoo lihat itse. Pakkanen on gulassin ja pihvien lisäksi täynnä 400 gramman jauhelihapötkylöitä, joita on kätevä ottaa sulamaan kerran viikossa. Siitä saadaan viikon liharuoka.

Jos tiedän seuraavan viikon ohjelman etukäteen - eli tiedän kuinka moni on kotona ja minäkin päivänä - tilaan valmiiksi mietittyjen ruokalajien oikein mitoitetut raaka-aineet kotiinkuljetettuna. Ne tulevat kätsysti kylmälaatikkoon pakattuna kera reseptien. Jäljellä on vielä kolme päivää. Ne meillä syödään valmisruokia. Koska Islannissa ollaan, valmisruoka on usein jotain kalaan liittyvää. Plokkfiskur eli "kalapyttipannu" on se islantilaisten valmisruokien "maksalaatikko". Sitä syövät melkein kaikki. Ruoka siirretään muovista vuokaan ja pistetään uuniin lämpiämään. Todella hyvää! Meillä kalaspydaria syödään kerran viikossa, ja se lämpiää kahdeksassa minuutissa. Toinen kotimme kestosuosikki ovat kalapullat. Niks naks, pakkaus auki ja kalapullat pannulle, uuniin tai mikroon. Kylkeen voi keittää pastaa tai pilkkoa vihanneksia.
Nopea päivällinen: kalapullia, pastaa ja kurkkua palasina.
Saarioisten yhteistyön kautta muistelin omaa valmisruokamenneisyyttäni. Einekset ovat olleet paljonkin läsnä omassa kotitaloudessani. Opiskelija-aikoinani Suomessa asuin 15 neliön yksiössä, jossa oli kaksi keittolevyä eikä uunia. Söin siis iltaisin ja viikonloppuisin lähinnä keitettäviä ja mikrossa lämmitettäviä ruokia. Erityisen usein einesmaksalaatikkoa ja pinaattilättyjä.

Jälkiruokaherkkuni oli vähän yllättävä: se muoviseen kertakäyttölautaseen pakattu Saarioisten vispipuuro. Voi että se oli hyvää. Valmispuuro siksi, koska en osannut itse tehdä, eikä mulla ollut kämpässä tilaa sähkövatkaimelle. Sitä paitsi, nyt kun asian tarkastin, niin se valmispuuro ei edes sisällä mitään sellaista raaka-ainetta, mitä itse tehdyssä puurossa ei olisi (paitsi ehkä väriainetta, mutta sekin tulee porkkanasta).
Tuon Suomen-reissuiltani mukanani useimmiten neljää asiaa: edullisia viinejä (kun Islannin hintatasoon vertaa), ruisleipää, karjalanpiirakoita ja kunnon purkkaa. Vinkki nopeaan munavoihin: voitele piirakat ja peittele kananmunansiivuilla!
Ennen kuin lapset syntyivät eli aikana jolloin oli enemmän käytettävissä olevia tuloja ja ennen kaikkea rutkasti enemmän aikaa, tein paljon ruokaa kotona. Tuunasin safkoja ohjeiden mukaan, testailin juustoja ja maistelin viinejä. Tykkäsin siitä. Pidän edelleen suuresti ruoasta ja syömisestä, mutta aikaa ruoan laittamiseen ei enää samalla tavalla ole.

Arki kahden työssäkäyvän aikuisen, yhden esikouluikäisen ja yhden vauvan kanassa on sen verran hektistä, että ihan pakollisimpien menojen jälkeen aikaa ei jää juuri mihinkään. Ei vatulointiin, omiin päiväuniin, pölyjen pyyhkimiseen tai juuresten raastamiseen.

Kysehän on tietysti prioriteeteista. Minulla on kyllä aikaa urheilla ja lukea kirjoja. Mutta ne ovatkin mulle tärkeämpiä asioita kuin ruoanlaitto. Joku toinen varmasti pitää vapaa-aikanaan kädessään mieluummin isoa kokkiveistä kuin kahvakuulaa. Mutta mikäs siinä, meillä on kaikilla omat intohimomme ja kaikilla rajattu määrä aikaa.

Toki minustakin on joskus kivaa fiilistellä itse tehdyillä lihapullilla tai tuorepastalla kera itsetehdyn peston, mutta todella harvoin. Joskus viikonloppuisin, ehkä. Viime aikoina olemme perheen kanssa mieluummin käyttäneet sen yhteisen ajan johonkin muuhun kuin siihen, että äiti on keittiössä ja muksut katsovat dvd:tä. Menemme mieluumin yhdessä vaikka ravintolaan! Rakastan ravintoloita ja opetan lapsianikin käymään niissä.
Joskus panostan lapsen iloksi esillepanoon esimerkiksi Pelle Hermannin inspiroimana.
Minulla on muutama ruokaan ja syömiseen liittyvä sääntö, joita noudatan ja yritän painaa niitä esikoisen ja myöhemmin tietysti myös mörssärin mieleen:

- Kotona olijat syövät illalla aina yhdessä: oli se illallinen sitten eineksiä, muroja tai itse tehtyjä kalapullia.
- Ruokaa ei ikinä heitetä roskiin. (Valmisruoassa on muuten tämä hyvä puoli: annoskoko on oikea eli hukkaa ei synny!)
- Kun ollaan kylässä, kaikesta saadusta tarjoilusta kiitetään.
- Toisten syömää ruokaa ei saa arvostella. Ikinä.

22 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Nuo sanat ovat niin islantilaisia, kerta kaikkiaan. Ne on lausunut viime aikoina useampikin paikallinen kaverimme, jotka ovat seuranneet lä...

Ette te mitään suunnittele, kun teette vaan!

25.5.16 Satu Kommentteja: 2

Nuo sanat ovat niin islantilaisia, kerta kaikkiaan. Ne on lausunut viime aikoina useampikin paikallinen kaverimme, jotka ovat seuranneet läheltä remonttisuunnitelmiamme. Kodin laajennusremppamme siis etenee. Olemme tosin edelleen suunnitteluvaiheessa, mutta loppumetreillä.
Pian mahtuu vaikka neljän metrin mittainen kaffepöytä!
Arkkitehti varmisti, että olohuoneen ja nykyisen makkarin välinen seinä ei ole kantava eli sen voi avata vaikka kokonaan. Jihaa! Kun se seinä väistyy, meillä on asuinkerroksesssa yksi iso tila, jossa ovat avokeittiö, olohuone ja tarpeeksi tilaa isolle ruokapöydälle tuoleineen. Tähän asti kun olemme käyttäneet ruokailuun keittiön saareketta ja baarijakkaroita. Se on ihan jees ja visuaalisesti tosi kaunis ratkaisu, mutta yhä useammin on ikävä isoa pöytää, jonka ääressä lukea lehteä mukavassa, selkänojallisessa tuolissa.

Diggaan täysillä  yhden ison tilan ideasta eli siitä, että on avaraa joka suuntaan. Lastenhuoneeseen tulee työhuone ja keittiö säilyy entisellään. Alakertaan vievät rappuset tehdään lattiapalkkien välistä. Nuo rappuset voi sulkea ylhäältä ja alhaalta eli jos eteen tulee tilanne, joka vaatii välitöntä käteistä vuokratulojen muodossa tai me päätämme muuten vain muuttaa vähäksi aikaa pois (vaikka jonkun pitkän loman takia...no ehkä joku päivä, ei ihan lähivuosina), saamme yhdestä isosta kämpästä kaksi pientä vuokra-asuntoa ja kaikki omat henkilökohtaisimmat tavarat säilöön tähän ylhäältä ja alhaalta suljettavaan "rappukäytävään" näiden kahden kerroksen väliin. Hankala selittää, mutta laitan kuvia kun tämä nerokas viritys joskus valmistuu.

Koska joudumme tekemään aukon yhteen kantavaan seinään ja avaamme lattian, joudumme hakemaan rakennuslupaa Reykjavikin kaupungilta. Kavereidemme mielestä se on kuulemma ihan turhaa. Ei kukaan tällaisiin muutostöihin mitään lupia hae. Kysytte naapurilta, haittaako sitä, ja jos ei, niin sitten vaan lattia auki!

Niin islantilaista. Ihan totta! Joku jo ehdotti sitäkin, että teemme ensin muutokset ja piirrämme sitten paperit valmiiksi ja haemme sitten rakennuslupaa. Että ensin kokeillaan miten onnistuu, sitten suunnitellaan jälkikäteen ja lopuksi haetaan papruihin asiaankuuluvat leimat.

Sorry, mutta en pysty. Mieheni on aika jämpti tyyppi islantilaiseksi ja minua suomalaista ekselöijämuijaa kauhistuttaa pelkkä ajatuskin tuollaisesta anarkistisesta säädöstä. Minusta on parempi tehdä tämä kunnolla, vaikka se sitten veisikin vähän aikaa ja maksaisi rahaa. En halua ottaa sitä riskiä, että koko talo lysähtää kasaan jos kaadetaan väärä seinä tai tehdään lattiaan liian iso reikä. Sitä paitsi jos haluamme joskus myydä asunnon, haluan, että rakennuspiirustukset ovat kunnossa ja ajan tasalla. Huolella tehty on investointi tulevaisuuteen. Ja koska melkein kaikki varamme on kiinni tämän asuntokompleksimme neliöissä, en halua ottaa mitään ylimääräisiä riskejä.

Arkkitehti piirtää parhaillaan näitä muutoksia olemassa oleviin piirustuksiin. Sen jälkeen rakennusinsinöörin pitää antaa lausunto siitä, että rakenteet kestävät muutokset. Pumaska toimitetaan kaupungin rakennusvirastoon ja jäädään odottelemaan lupaa. Toivottavasti ehditään ennen kesälomia. Jos ei, niin kulutetaan heinä- ja elokuu sitten vaikka alakerran makuuhuoneita maalaten. Tai lähdetään telttailemaan!

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Puoliso lähti taas tänään viikoksi jäätikölle. Kun olin heittänyt miehen reppuineen lähtöpaikkaan ja köröttelin takaisin kotia kohti, miele...

Muistoja kesältä 2010

23.5.16 Satu Kommentteja: 18

Puoliso lähti taas tänään viikoksi jäätikölle. Kun olin heittänyt miehen reppuineen lähtöpaikkaan ja köröttelin takaisin kotia kohti, mieleen juolahti tarkkoja muistoja kesästä kuuden vuoden takaa.
Köysityöskentelyä kesällä 2010... ja viime viikolla tyyppi sai valmiiksi ensimmäisen seinäkiipeilykurssinsa.  
Olin kaikkien tulivuorikiireiden ja muiden jälkeen juuri ja juuri saanut ajokortin. Siitä muutama kuukausi takaperin olin saanut myös lapsen. Olin molemmista lähes tulkoon yhtä pihalla. En osannut taskuperuuttaa ja auto sammui edelleen liikenneympyrään (kytkin, tuo haastava poljin). Vauvan laittaminen turvakaukaloon tuntui puolimaratonin kaltaiselta suoritukselta. Huonoimmalta idealta koskaan tuntui tuntikausien mittainen ajomatka yksin lapsi takapenkillä. Ja tein sen silti, moneenkin kertaan.  Piti päästä töissä olevaa puolisoa katsomaan.

Tie Reykjavikista Skaftafellin luonnonpuistoon on tullut tutuksi. Pysähdyin aina Víkin huoltoasemalla, noin puolivälissä matkaa. Siellä oli niin pienet vessat, että lapsi piti jättää turvakaukalossa odottamaan vessan eteiseen. Tuntui kamalalta istua pyntyllä odottaa, että milloin vauva alkaa parkua. Ja ainahan se alkoi. Stressaavan vessareissun jälkeen palkitsin itseni kahvilla, isolla pullalla ja maisemilla. Tuijottelin jokaisella kerralla vähintään muutaman minuutin merelle, josta nousevat laavapylväsmuodostelmat saivat joka kerta sydämen vähän nopeuttamaan tahtia. Eikä siihen mustaan hiekkarantaakaan oikein koskaan tottunut, se tuntuu vieläkin yhtä erikoiselta kun sen näkee.
Víkin bensiksen pihalla heinäkuussa 2010.
Víkin jälkeen loppui asutus ja seuraavat sata kilometriä menivät melkein kokonaan laavamaisemissa, maailman suurimman laavapellon ylityksessä. Jos ei tuullut ihan hulluna, avasin ikkunat ja kuuntelin hiljaisuutta. Laavapellon päälle kasvanut paksu sammalpeitto vaimensi hyvin myös liikenteen äänet. Sitten pari kapeaa siltaa, joissa piti aina jännätä tuleeko joku vastaan ja jos tulee, niin kumpi väistää. Lopuksi yksi pystyyn nostettu tienpätkä, ja Euroopan suurimman jäätikön kohdalta vasemmalle. Olin perillä.
Perillä!
Eräs nuori perhe.
Kelailin tänään autoa kotiin ajaessa, että aika moni asia on kuuden vuoden aikana muuttunut, vaikka puoliso olikin taas menossa töihin sille samalle jääpalalle kuin silloinkin. Jäätikkö oli kuusi vuotta sitten vähän isompi kuin nyt. Miehellä oli silloin lyhyempi parta ja omituisempi pipo. Kuusi vuotta sitten mies opasti kymmenen hengen kokoisia turistiryhmiä jäätiköllä, nyt sen kaikki aika menee uusien oppaiden valmentamiseen ja testaamiseen, koska uutta jengiä tarvitaan koko ajan. Yhden päivän aikana jäätikkövieraita ei käy enää muutama kymmenen vaan useampi sata. Minä en enää aja neljääsataa kilometria vain miestä nähdäkseni - en tiedä onko se sitten sitä uutuudenviehätyksen laimenemista vai sitä, että lapsia on kaksi ja niistä toinen käy päiväkotia ja jatkuvat ajelut itään rikkoisivat arjen rutiinit meiltä kaikilta. Mutta ehkä se reissu kerran tässä kesässä tehdään.
Tässä kohtaa missä tie nousee pystyyn, käännytään vasemmalle.
Auto on nyt vähän isompi ja takapenkillä istuu kaksi muksua, mutta niistä kumpikaan ei juuri nyt huuda autossa. Kuopus nukahtaa, esikoinen keskittyy tuijottamaan ikkunasta ulos, että sen ei tule huono olo. En oikein vieläkään handlaa kytkintä, mutta onneksi meillä onkin nykyään automaatti! Tätä autoa tai ylipäätään mitään autoa en osaa taskuperuuttaa kuin teoriassa, enkä kokeile onneani ja parkkeeraa kahden auton väliin, ellei siihen voi ajaa suoraan. Huoltoasemilla ja kauppojen pihoilla parkkeeraan edelleen sinne taaimmaiseen riviin, jossa on väljää ja josta on helppo ajaa pois. Laavapellon reunalla pysähdyn edelleen ja rullaan ikkunat auki kun auto lipuu Eldhraunin sammalpeitteisen laavapellon yli.

Jep, kesä tulee. Taas yksi. Ei siinä taida enää kauaa mennä, kun tämän muorin aika on siirtyä takapenkille jatkamaan näitä muisteloita, kun esikoinen on ratissa ja kuopus edessä. Mies on varmaan edelleen jäätköllä, jos se ei ole sulanut. Se jäätikkö siis. Ehkä me tytöt voidaan taas pysähtyä pullalla siellä Víkissä, käydä vessassa yksitellen ja rullata ikkunat auki laaavapellon laidalla. Luulen, että joudun ehkä vähän neuvomaan siinä sillan ylityksessä. Ja kas, niinhän siinä käy, että sitten se lasten huuto kuuluukin etupenkiltä:

"Äiti, ole jo hiljaa!"

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Hyvä suomalaisystäväni meni eilen naimisiin. Tapasimme viisitoista vuotta sitten Kemiralla. Olin päässyt yhtiön viestintään kesätyöntekijäk...

Vanha ja väsynyt tervehtii Helsingistä!

22.5.16 Satu Kommentteja: 17

Hyvä suomalaisystäväni meni eilen naimisiin. Tapasimme viisitoista vuotta sitten Kemiralla. Olin päässyt yhtiön viestintään kesätyöntekijäksi. Ensimmäisenä päivänäni rullailin tuolillani suuren työpöytäni ääressä jokseenkin hukassa ja yritin selvittää, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Ja mitäköhän nämä lannoitteet ovat, joiden myyntiä pitäisi nyt jotenkin edistää?

Takanani istui graafikko, joka huomasi, että olen vähän pihalla. Hän kysyi, lähdetäänkö yhdessä lounaalle. Siitä alkoi ystävyys.

Nämä häät olivat monesta syystä juuri sellaiset häät, joita en olisi jättänyt mistään hinnasta väliin. Niinpä lensimme varhain lauantaiaamuna puolison kanssa Helsinkiin. Kapteeninkadun päästä mukavasti keinuva vene kuljetti meidät Liuskasaareen juhlimaan. Käkätettävän ihanan päivän jälkeen jatkoilla Le Bonkissa tajusin, että tanssilattialla hytkyvistä tyypeistä melkein kaikki ovat iältään lähempänä kuusivuotiasta esikoistamme kuin meitä. Se tieto hymyilytti aamun pikkutunneille saakka.

Kulunut aika on tuonut mukanaan pääosin hyvää. Pettymyksistä ja pelästyksistä huolimatta on vahva tunne, että plussalle on jääty.
Partners in crime.
Riisin sijasta saippuakuplia.
Muutamat anonyymit kommentoijat vetivät herneet syvälle nenään perheemme tavasta hoitaa lapsia ja itse keskustelun lisäksi levittivät ilkeämieliseksi tarkoitettuja kommenttejaan muutamien muidenkin postausten perään. Parhaimmat hohotukset sain aikaan yhden vanhemman postauksen perään tulleesta tölväisy-yrityksestä. "Kylläpä näytät väsyneeltä ja vanhentuneelta".

Hah! Ei osunut.
Success. Tuo Helsingin suosikkilounaspaikkani - vuohenjuustosalaatin taso oli laskenut vuosien takaisesta, mutta korvapuustit olivat yhtä pehmeitä ja ihanan rasvaisia kuin vuonna 2006.
Olen omaan pärstääni ja elämääni tyytyväisempi vuosi vuodelta. Oloni on nyt parempi kuin vuosikymmen sitten. Olen itsevarmempi, ympärilläni on enemmän upeita ihmisiä ja osaan tehdä melkein kaiken paremmin nyt kuin parikymppisenä. Sitä paitsi suunta tästäkin on pelkästään ylöspäin. Aion olla nelikymppisenä paremmassa kunnossa kuin kolmekymppisenä. Vanheneminen on ihanaa!
Tänään nautitaan päivästä Helsingin auringossa ja huomenna aamulla odottaa aikainen lento takaisin kotiin Reykjavikiin.

Illalla taidan ottaa vielä yhden drinkin tälle ihanalle vanhenemiselle.
Ai mitkä silmäpussit?!
Kuvat: Björgvin Hilmarsson

17 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kävin tuossa yksi päivä saattamassa esikoisen tarhakaverin muutaman korttelin päähän kotiinsa. Siellä kaverin eteisessä odotti eräs asia. U...

Isä ja lapsi neuvottelevat

20.5.16 Satu Kommentteja: 26

Kävin tuossa yksi päivä saattamassa esikoisen tarhakaverin muutaman korttelin päähän kotiinsa. Siellä kaverin eteisessä odotti eräs asia. Uusi, valkoisena hohtava polkupyörä. Sellainen Frozen-brändätty valko-vaaleanpuna-violetti luomus, jonka ohjaussarvista roikkui valkoiset pitsinarut ja polkimet muistuttivat muodoltaan pientä pilveä. Pikkuruisessa etukorissa oli somasti glitterillä terästettyjä tähtiä.
Ensin hän halusi tämän (nauhahärpäkkeillä)...



Voitte varmaan ajatella, mitä itse ajattelin, mutta sillä nyt ei olekaan tämän jutun kannalta väliä. Esikoinen, kova Frozen-fanittaja itsekin, pysähtyi pyörän nähdessään kuin seinään. Se katse joka sillä hetkellä syttyi silmiin oli valmis antamaan vaikka kaikki ensi kesän uintikeikat jos saisi vaihdossa tuon pyörän. Se oli hänen mielestään ihan täydellinen.

Kotimatka sujui aluksi varsin hiljaisissa merkeissä kenkiin tuijotellen. Sitten tuli pieni itkunpyrskähdys. Mäkin haluan tuollaisen pyörän. Tunsin pienen piston sydämmessäni. Se viime vuonna pyöräilykuntoon tuunattu museoesine on jäänyt jo liian pieneksi eli uudelle pyörälle olisi tarve.

Mutta: ta-daa! Mies on jemmannut autotalliin toisen antiikkimenopelin muksun kasvua odotellessa. Se on pari kokoa edellistä pyörää isompi menopeli jostain c-kasettien vuosikymmeniltä. Pyörä, jonka satula on räjähtänyt ja ketjut löysällä. Ei kuvia, ei glitteriä ei lokasuojia Disney-tarroilla. Puolisoni mielestä tuo pyörä olisi ihanan retro ja mahtava. Hieno se on minustakin, paljon siistimpi ja luultavasti paljon parempi ajaakin kuin tuo Frozen-sirkus.

Ymmärrän kuitenkin, että kuusivuotias ei katso esineitä ihan samasta perspektiivistä kuin me. Hän niin kovasti halusi nimenomaan pyörän, jossa on Annan ja Elsan naamat.

Ymmärrän tämän ja tiedän, että tällainen haaveilu tuntuu ihan varpaissa asti. Muistan itse sen tunteen, kun olin lapsi, ja oikein kovasti toivoin saavani jotain. Ehdotin puolisolle, että me voitaisiin ehkä tämän kerran antaa periksi ja ostaa muksulle uusi pyörä. Kun eihän me nyt kuitenkaan uutta roinaa kanneta kotiin kovinkaan usein...

Mies piti ideaani ihan kohtalaisena, mutta ehdotti  kuitenkin lähtevänsä lapsen kanssa nyt yhdessä pyörälenkille, sillä vuosikymmenhuoltoa odottavalla antiikkipyörällä. "Katsotaan, mitä se sanoo kun tullaan kotiin. Että haetaanko se uusi pyörä vai tuunataanko vanhaa."

Jep jep. Katsotaan vaan.

Parin tunnin päästä sitten kävi ulko-ovi.

"Äiti toi vanha pyörä on i-ha-na! Me viedään se isin kanssa ensi viikolla korjaamoon ja ostetaan siihen sellainen punainen uusi kori, johon voi laittaa kukkia. Se on maailman hienoin pyörä!"

Vähän hiljenin. Tätä EN odottanut.

Jos jäätiköt Islannissa joku päivä sulavat pois ja matkailubisnes hyytyy, ehdotan miehelle uraa Lähi-idän rauhanneuvotteluissa.
...ja päätti sitten kuitenkin, että tämä on hienompi.

26 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Elämäntilanteeseen nähden olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan mukavasti kirjoja, noin kirjan viikossa tai kahdessa. Mutta olen siinä sama...

Ina Westman: Syliin

19.5.16 Satu Kommentteja: 8

Elämäntilanteeseen nähden olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan mukavasti kirjoja, noin kirjan viikossa tai kahdessa. Mutta olen siinä samalla pistänyt merkille, että olen kirjoittanut kaikista lukemistani kirjoista viime aikoina hyvin hintsusti tänne blogiin. Olen vähän arkaillut.

Vaikka toimittaja olenkin, en ole kulttuuritoimittaja saati kirjallisuuskriitikko. Tiedän vain niistä kirjoista, joita satun lukemaan. Opiskelin kyllä aikanaan kirjallisuutta yliopistolla, sain melkein kasaan kandin opinnot. Viihdyin kirjallisuudenluennoilla älyttömän hyvin. Oli mahtavaa kuunnella asiantuntijoiden juttuja suomalaisista kirjailijoista, kirjallisuudenlajeista ja erilaisista aikakausista. Mutta loppujen lopuksi se viimeinen motivaatiopirskahdus jäi puuttumaan. Rakastin kyllä lukemista ja edelleenkin rakastan, mutta en tuntenut suurta intohimoa kirjallisuutta kohtaan noin laajemmassa mielessä. On älytön määrä kirjallisuudenklassikoita, joita en ole koskaan lukenut. Enkä varmasti tunnista niistä suurta osaa edes nimeltä.

Siksi on tuntunut vähän vaikealta kirjoittaa kirjoista (tosin löytyyhän noita kirjajuttuja tästä blogista kirja ja Äiti lukee -tunnisteiden alta). Kun enhän minä mitään kritiikkejä osaa kirjoittaa, ja kirjoitettu teksti taas tuntuu kirjoista puhuessa niin painavalta, että sellainen "musta tuntuu" ja "mun mielestä" -tyyliset jutut ovat tuntuneet mulle itselleni hankalilta kirjoittaa.

Mutta sitten ratkaisin tämän ongelman! Tein nimittäin kirjajuttuvideon. Kun pälätän kirjasta kameralle, tuntuu kuin puhuisin siitä kiinnostuneelle kaverille. Ja senhän osaan! Kirjasta puhuminen ei tuntunut yhtä vakavalta kuin kirjasta kirjoittaminen. Itse asiassa tosi kivaa puhua kirjoista - kun suomalaisista kirjoista keskustelu suomeksi täällä Islannissa ei onnistu ihan kovin monissa yhteyksissä. Ja kun puhuu videolle, kukaan ei keskeytä :D
Vapaamuotoiset kirjamonologini aloittaa Ina Westmanin Syliin (Kosmos), joka ilmestyi tänä keväänä. Se on loisteliaan helposti etenevää tekstiä suurista asioista. Kertomuksia siitä, miten vaikeista elämäntilanteista selvitään tai ei selvitä. Syliin kertoo äideistä, mutta se ei todellakaan ole yksiulotteisesti vain äitiyskirja - kuten ei Tuntematon sotilaskaan ole "vain sotakirja". Kovasti arvostamani kirjailija Miina Supinen sanoi Facebook-sivuillaan Inan kirjasta mainiosti:

"Ehkä jonakin päivänä synnytyksistä on yhtä luontevaa kirjoittaa kuin sodista. Mä aina ajattelen, että on hassua että niin monet naiset ovat käyneet kuoleman porteilla (oikeasti tai peloissaan) ja muutenkin sellaisen oudon ja eläimellisen prässin läpi, ja silti sitä ollaan ihan muina naisina. Jos sanoo että synnytys ja äitiys ovat muuttaneet naisen, niin sitä pidetään lähinnä epätoivottavana ilmiönä."

Vahva lukusuositus! Katsokaa video, jos haluatte tietää enemmän.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vauvan kehitys on viimeisen kuukauden aikana ollut näkyvää ja kuuluvaa. Kasikuinen mörssäri haluaa jo seistä, ja tekee sen tasapainoa uhmat...

Lapsen kehitys 8 kk - ja äidin

18.5.16 Satu Kommentteja: 3

Vauvan kehitys on viimeisen kuukauden aikana ollut näkyvää ja kuuluvaa. Kasikuinen mörssäri haluaa jo seistä, ja tekee sen tasapainoa uhmaten. Päivittäin saan "pelastaa" hätääntyneen vauvan tuolin vierestä, pinnasängystä tai vessasta, jossa se on könynnyt seisomaan tukea vasten mutta ei tajua vielä, miten laskeutua takaisin takapuolelleen.
Suosikkileikkipaikka: eteisen karkea matto.
Tätä seisomapaniikkia ilmenee myös yöaikaan parin ensimmäisen nukkumistunnin aikana. Juuri kun luulin, että nyt se nukahti, makuuhuoneesta kuuluu muutama peräkkäinen kiljahdus, joilla tyyppi pyytää laskeutumisapua. Lapsi takaisin vaakatasoon, tutti suuhun, peitto päälle ja uni tulee heti. Palaan olohuoneeseen, avaan tietokoneen...ja taas. Kymmenen maissa illalla seisomisharjitukset loppuvat - ilmeisesti unessa alkaa silloin se syvempi vaihe?

Selailin vanhoja blogikirjoituksiani ja huomasin, että esikoinen alkoi kävellä täytettyään 15 kuukautta. Jos mörssäri seisoo tuen kanssa jo nyt, en olisi yhtään yllättynyt vaikka hän yrittäisi horjua heinäkuussa Helsinki-Vantaalla mummiaan vastaan omin jaloin. Hän aikoo ilmeisesti ottaa siskon kiinni kaikessa mahdollisimman pian. Ihailtavaa päämärätietoisuutta!

Seisomisharjoitusten lisäksi on tapahtunut kaikkea muutakin. Paapatus on jatkuvaa ja kovaäänistä, eli juttua riittää. Hampaita tuli lisää pari ja myös se ensimmäinen kuume. Kaikki ruoka, mikä eteen kannetaan, kelpaa. Mummolassa oli kokeiltu perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Maistuu. Olen antanut murojen palasia. Maistuu. Banaania. Kyllä, kiitos. Mangoa, mansikkaa, kalaa, skyriä. Jees, jees, jees, kaikki kelpaa. Anoppi oli sipaissut pienen pehmeän leipäpalan päälle voita. Mmm...todella maistuvaa.

Tänään kävimme neuvolassa toteamassa, että kyllä se ruoka tosiaan perille menee. Paino oli noussut kahden kuukauden takaa yli kilolla.

Hän on ihana kahdeksankiloinen neiti, joka on toivottavasti myös tulevaisuudessa on aina ruoka-aikaan kotona. Jos sama kehitys jatkuu, ei mene kauaakaan, kun sen rakkaus ruokaan ylittää kuusi vuotta vanhemman siskon annoskoon.
Helou vaan sullekin, tee perässä!
Seisomaan spagaatista. Jos voi mennä hauskimman kautta, ei tee mieli mennä helpoimman kautta.
Äiti voi erinomaisesti. Ei nukuta, ei vituta eikä ota päähän isommin oikeastaan mitään. Se huhtikuussa valittamani kevätväsymyskin meni onneksi muutamassa viikossa ohi. Ehkäpä kyse oli tosiaan siitä valon määrään tottumisesta. Kuka tietää, ehkä kevätväsymys tulee osana tätä keski-ikäistymisen pakettia. Ensi vuonna vastaavaan aikaan aionkin varustautua valon tuloon vähän paremmin: otan huhtikuulle parin lomaviikkoa ja yritän olla iisimmin.

Ja ihan varmastihan muistan tämän vielä ensi vuonna!

Aikaisemmat jutut:


Vauva 1 kk
Vauva 2 kk
Vauva 3 kk
Vauva 4 kk
Vauva 5 kk
Vauva 6 kk
Vauva 7 kk

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?