Perheessämme on kaksi tyttöä. Siihen ne samanlaisuudet sitten jäävätkin. Toinen on herkkä, kärsivällinen ja hiljaisempi pitkäsääri, toinen ...

"Hento jätkä, riski mimmi" eli miten poika- ja tyttölapsista puhutaan?

24.11.16 Satu Kommentteja: 33

Perheessämme on kaksi tyttöä. Siihen ne samanlaisuudet sitten jäävätkin. Toinen on herkkä, kärsivällinen ja hiljaisempi pitkäsääri, toinen vanttera pötkylä, jolla on kova ääni, lyhyt pinna ja paljon voimaa pyöreissä käsivarsissa ja suloisissa makkarajaloissa.


Olen pistänyt merkille, että muutamat blogini lukijat ovat vähän ihmetelleet kuopuksemme Mörssäri-hellittelynimeä. Puheeni kuopuksen riskistä ulkomuodosta ja rakkaudesta ruokaan ja omaan kovaan ääneensä on tulkittu melkein jopa lasta loukkaaviksi. On pohdittu, että mitä se lapsikin ajattelee, jos se joskus teininä lukee näitä juttuja.

Esikoista olen jutuissa pitkin vuosia kuvaillut herkäksi, ujoksi rimppakintuksi, joka pitää kauniista asioista ja on vähän keskivertoa hiljaisempi tapaus. En ole saanut samanlaisia kommentteja näistä huomioistani. Ei olla huolestuttu siitä, mitä esikoinen mahtaa isona ajatella, jos hän lukee itsestään lapsuusajan juttuja, joissa hänen on kerrottu olevan rimppakinttuliina.

Jännä juttu, eikö vaan?

Pojilla ja tytöillä oletetaan olevan erilaisia ominaisuuksia juuri sukupuolensa takia. Siinä viimetalvisessa Anttilan lastentavaramainoksessahan tämä kulminoitui erinomaisella tavalla (ja todella tökerösti). "Tytöt hoivaa, pojat tekee."

Myönnän eläväni omassa kuplassani, jossa tuollaiset heitot kuulostavat ihan dadalta. Luulin niiden olevan jo historiaa, jotka delasivat 1990-luvulla kun maailma alkoi avautua.

Mutta ei se taidakaan olla niin.

Välillä tänne omankin kuplan sisään nimittäin kantautuu mitä kummalisempia juttuja. Esimerkiksi isovanhempien huoli siitä, kuinka kamalaa olisi, jos poikalapsi pukeutuisi vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Mitä ne kaveritkin koulussa sanoisivat! Olenpa kuullut muutaman kerran senkin, kuinka perheeseen syntynyttä poikavauvaa on vitsin saattelemana onniteltu sanomalla vanhemeille, että onnea nyt kun syntyi taloon jääkiekonpelaaja eikä mikään lipunmyyjä  (siis tyttö). Öh. Moukkamaista ja törkeää.

Minulla on mörssärin mörssittelyssä siis ihan emansipatorinenkin pohjavire. Kuopuksemme on täydellinen juuri sellaisena kuin hän on: vantterana, vahvana, kovaäänisenä ja mekastajana. Jos hän olisi poika ja häntä kutsuttaisiin "riskiksi jätkäksi", se kuulostaisi kehumiselta, eikö vain? Mutta koska hän on tyttö, riski-adjektiivilla on erilainen, negatiivinen kaiku. Ihan tyhmää. En hyväksy.

Tähän vahvan ulkomuodon kehumiseen liittyy jollain tavalla myös laihuuden liika ihannointi. Aivan kuin laiha olisi automaattisesti tavoiteltavampi olotila kuin vähän pyöreä. Tässäkin kohtaa emansipatoriset tuntsarveni pongahtavat pystyyn. Ihan tyhmää. En hyväksy.

Heitämme välillä esikoisen kanssa vitsiä siitä, kuinka ihana kaksikko hän ja pikkusisko ovat. He ovat tämän perheen Pilli ja Pulla, Ohukainen ja Paksukainen. Esikoinen tietää, että hän on aika hoikka; sopivankokoisia housuja on vaikea löytää. Hän myös tietää, että pikkusisko käyttää ikäänsä nähden aika isoja vaatteita, eikä ole toivoakaan, että jotkut vauvakoon farkut mahtuisivat jalkaan. Venyvät leggarit tai puuvillapöksyt niiden olla pitää.

Se, että on vähän laiheliini on ihan yhtä hyvä lämminhenkisen jutustelun aihe kuin se, että on vähän paksumpi. Se joka muuta väittää, väittää samalla että laiha olisi jotenkin paksumpaa huonompi adjektiivi. Ja sehän nyt ei missään nimessä pidä paikkansa.

Jatkan siis myös tulevaisuudessa kuopustyttäremme mahtavan ulkomuodon ja hänen erinomaisen ruokahalunsa kehumista. Teen kaikkeni, että tämän kasvatushomman voi hoitaa kotiin niin, että lapsen kasvettua teiniksi voimme lukea näitä juttuja yhdessä ja pohtia myös näitä hegemonisen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kysymyksiä ja muistuttaa toisiamme siitä, että tietty vaatekoko tai tietty vartalonmuoto ei todellakaan ole toista parempi. Ja se, että tyttö on riski ja sillä on voimaa, on pelkästään hyvä asia.

33 kommenttia:

  1. Täysin samaa mieltä kanssasi. Meillä on tyttö ja poika, joista molemmat ovat aika eläväisiä ja meneviä, mutta joista poika on ennemmin se, joka saattaa kotona leikeissä silitellä pehmoleluja nukkumaan ja leikkiä, että se on isä vauvanukelle. Molempia kehutaan reippaiksi, hienoiksi, ihaniksi, söpöiksi, vahvoiksi ja herkiksi tilanteeseen sopivasti ilman että koen adjektiiveihin liittyvän minkäänlaisia sukupuolilatauksia.
    Ainakaan korviini ei ole kantautunut reaktioita tyttären kehumisesta vahvaksi tai poikani kehumisesta söpöksi, mutta pukeutumistamme saan selittää vähän väliä. On ihan fine, että ne, joille lastenvaatteiden värit ovat tärkeitä, valitsevat lastensa pukujen ja asujen värit tarkkaan. Minulle sen sijaan ainoastaan laatu ja käytännöllisyys merkitsevät: tänä talvena tyttärelläni on käytettynä ostettu tummansininen haalari, pojalla viime talvelta tyttäreltämme peritty vaaleanpunainen haalari,jonka äitini osti. Minun mielestä asiassa ei pitäisi olla mitään selittelemistä. Molemmilla on lämpimät vaatteet, joissa ei palele. Itseasiassa ainoita kommentteja, joita olen lukenut blogeista ja lehtiartikkeleista, ovat nimenomaan ne, joissa painotetaan sukupuolten välistä tasa-arvoa - ei ole poikien värejä, adjektiivien ei kuuluisi olla sukupuolilatautuneita jne. Kun "kaikki" tuntuvat olevan sitä mieltä, niin mistä hemmetistä kaivautuu se (ironisesti kyllä) sinitakkinen nainen, joka kysyy pojaltani, että onko hänestä tullut tyttö. Ja se punapipoinen mies, joka kehottaa poikaani vaatimaan toisenväristä pukua.
    Minäkin ihan oikeasti luulin, että tästä aiheesta ei enää tarvitsisi puhua vuonna 2016.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh mai gaad, onpas pösilöä käyöstä näiltä aikuisilta.
      Eli kyllä tämmöistä emansipatorista pölinää näköjään edelleen tarvitaan...

      Poista
    2. Kai edes huomautit noille, että "itselläsi on sininen takki/punainen pipo"?

      Muistetaan myös tämä kuva, jossa sentään on (Herrantähden!!) Kekkonen: http://i0.wp.com/kirsinbookclub.com/wp-content/uploads/2015/01/UK-mekossa.jpg?resize=589%2C884

      Sama kuva laajemmassa kontekstissa: https://pbs.twimg.com/media/CJAI8FLWwAA6VWv.jpg

      Poista
  2. Mun tyttöni on lihaksikas, jäntevä (vauvasta asti), voimakas, vanttera ja notkea ja toisaalta kasvanut plussakäyrillä pituuteen nähden koko ikänsä. Tyttöni vertaa itseään Peppi pitkätossuun ja toden totta, hän on oikea voimanpesä.

    Onneksi ei ole neuvolasta kuulunut mitään negatiivista tästä suhteesta (koska silloin oisin ehkä purrut pään poikki terkalta, lääkäri oli ihana kyllä, kun katsoi ensin käyriä ja sitten lasta ja totesi, että juuri sopivasti on tyttö kasvanut). Toivon niin, että lapsen luonteva suhtautuminen kehoonsa jatkuu aikuisikään asti (ja pelkään että ei), voiko olla ihanampaa kun nakero joka ruuan jälkeen kertoo ylpeänä, katso äiti kuinka pullea massu mulla on. Aikuisten sanat kun voivat jäädä aika lailla lapsen mieleen, nimittäin 2.lk kouluterkka sanoi mulle että syömisiä pitäisi katsoa, että painoa on liikaa pituuteen nähden. Siitä päivästä lähtien pidin itseäni lihavana (valokuvista katsoen olin täysin normaalipainoinen aktiivisesti liikkuva lapsi). Ei kiva homma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peppi Pitkätossu -vertaus on ihana! Pulleat masut ovat ihan parhautta, koitetaan pitää se mielessä kaikki, vielä aikuisenakin.

      Ja olipa pöljä kouluterkka : /

      Poista
  3. Hmm, no kyllä minä ehkä ymmärrän kritiikin siinä mielessä että minusta on vähän ikävää kuvailla lasta ja antaa lempinimet ulkomuodon perusteella. Tällöin minusta rimppakinttu ja mörssäri ovat ihan samalla viivalla, itse käyttäisin ehkä toisenlaisia lempinimiä joka tapauksessa. Vaikka lapset ovat erilaisia ulkoisesti ja molemmat hyviä juuri sellaisenaan, niin sen tietoinen korostaminen jokapäiväisessä puheessa voi kääntyä ikäväksi. Pitkä ihminenkään ei halua aina tulla viitatuksi ensisijaisesti pituutensa perusteella vaikka se ominaisuus sinällään ei negatiivinen olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NIin, mutta kun eihän tässä olekaan kyse siitä, että kuvailisin lapsia vain ulkonäön perusteella. Kyllä tämä blogi on pullollaan juttuja lasten syömisestä, lukemisesta, kirjojen katselusta ja siitä, kuinka paljon ne tykkäävät piirtää, matkustaa, kävellä kaupungin kaduilla ja pulista uima-altaissa.

      Poista
  4. Hyvin kirjoitettu. Sopivasti huumoria ja paljon lämpöä ja rakkautta - kuulostaa hyvältä. Terveisin, yhden pulleropalleron äiti ;-)

    VastaaPoista
  5. Tykkään aina näiden "voiko pojalle pukea pinkkiä!?!?!?!?!" -kauhistelujen aikaan ottaa esille, että vielä 1800-luvulla vaaleanpunainen oli poikien väri ja vaaleansininen tyttöjen. Punainen oli niin hirmuisen voimakas väri, joka yhdistyi tekemiseen ja sotaan, että siitä hieman laimennettu pinkki sopi hyvin poikavauvoille. Tytöille sen sijaan kuului sininen, Netisyt Marian, rauhallisuuden ja hiljaisuuden väri. Että silleen. Värit on valon värähtelyä eri taajuuksilla ja kaikki niihin liittyvät sukupuolitukset ovat täysin ihmisten päälleliimaamia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavaa - mä en tällaisesta historiallisesta ulottuvuudesta tiennytkään. Valon värähtelyä - sitäpä juuri. Kiitos kommentista!

      Poista
  6. Mä huomaan että mulla uhkaa nousta karvat pystyyn kun puhutaan siitä miten saa olla pullea tai roteva tai tukeva. Tämä siis siksi että mulla on mun OMA kehonkuva niin onneton. Olen kasvanut siihen että hoikka=hyvä, varsinkin tytöillä ja sitten kun olen oikeasti lihavuuden puolella niin se oma itseinho valitettavasti värittää myös suhdetta muiden lihavuuteen. Mä arvostan ihan hirveästi tuota sun ideaa lapsenkasvatuksessa ja onhan rotevuus ja voima nyt tosi siistejä juttuja. Semmoisesta voimanpesästähän voi tulla vaikka pikajuoksija, siinä tarvitaan paljon lihaksia. Kai se on sitten vähän samankaltainen asia, että alkoholistiperheen lapsena katselisi kun toisessa perheessä lapsi saa maistaa lasista. Ymmärtää että tervettä suhdetta alkoholiin ollaan luomassa mutta silti kulkee väristys selkärangasta. Tsemppiä tielläsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tanja.
      Vertaus alkoholistiperheeseen ja alkoholin kokeiluun on todella osuva.

      Poista
  7. Niinpä! Miksi pitäisi pitää jotain asiaa tai ominaisuutta vain yhdelle sukupuolella kuuluvana, kun kirjo on niin laaja kaikessa! Tätä sun blogia kun oon jo pari vuotta seurannut,niin voisin kyllä kirjoitusten perusteella väittää, että on ihme, jos et lastesi kanssa näille jutuille joskus naura. Jos ei vielä teinin uhmassa, niin ennen ja varsinkin jälkeen. Sitä paitsi, tämähän on suomeksi... harva islantilainen kaveri pystyy omin avuin lukemaan, joten jos nolottaa, niin kavereille voi jättää kertomatta. Uskon kyllä, että teidän lapset saa niin hyvän kasvatuksen, että itsetuntokin pysyy terveenä ja hyvänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näin toivotaan :) Kiitos sinulle mukavasta kommentista!

      Poista
  8. Täsmälleen! Mahtavaa ja hienosti sanoiksi puettu tämä tärkeä asia!;

    VastaaPoista
  9. Vähän ristiriitanen juttu kyllä. Toisaalta olen samaa mieltä siitä, että pyöreys ja hoikkuus ei ole toistansa huonompia ominaisuuksia. Molemmat ovat aivan yhtä hyviä omanlaisinaan. Se ongelma tässä mielestäni on kuitenkin tietynlaiset odotukset. Lapsena olimme siskoni kanssa samanlainen kaksikko, minä hoikka ja sisko vähän pyöreämpi. Saimme kuulla siitä perheeltä ja sukulaisilta. Toki huono juttu tässä oli se, että minun ulkomuodostani puhuttiin ihailevampaan sävyyn ja joskus muistan mummoni sanoneenkin siskolleni, että katsoppas kuinka hoikka siskosi on sinunkin pitäisi olla tms. En halua edes tietää kuinka pahalta siskostani tuntui kuulla jo nuorena arvostelua kehostaan. Vaikka minun kroppaani kehuttiin meistä minä olin kuitenkin se, johon kommentointi vaikutti enemmän. Sairastuin syömishäiriöön. Myöhemmin kun käsittelin kaikkia ajatuksiani, tajusin, että sairastumiseni johtui pohjimmiltaan siitä, että minulla oli sellainen olo että minun piti olla laiha, sillä siitä minua oli aina kehuttu ja sellainen minun kuului olla. Kun murrosiässä rasvaa alkoi kertyä menin paniikkiin ja tunsin, että olin pettänyt kaikki, vaikken todellakaan ollut lähelläkään ylipainoa vaan edelleen hoikka. Mielestäni tällainen kommentointi voi olla ok jos se on neutraalia. Lapselle pitäisi saada sellainen olo, että hänet hyväksytään aina sellaisena kuin on muutoksineenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikku! Ymmärrän pointin hyvin. Ja aivan ehdottomasti sen kommentoinnin pitää olla neutraalia, ei sellaista että tietty tilanne on se paras ja sitä pitäisi tavoitella. Tästä johtuen meillä lopetettiin esikoisen balettiharrastus ihan alkumetreille. Siellä kun balettimaikka puhui kolmivuotiaille tytöille, miten jalat pitää asetella, että balettitanssijan varpaat eivät näytä "rumilta". Hui kauhee. Pyysin kurssimaksun takaisin ja toivotin hyvät jatkot :D Tuosta on aikaa jo nelisen vuotta, mutta vieläkin kylmää kun muistelen tämän opettajan juttuja.

      Poista
  10. Ja sit se hauluu laihduttaa 5kg..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt en ihan tajunnut mihin tämä kommentti liittyi? Avaatko vähän :)

      Poista
    2. En ole alkup. anonyymi, mutta voisin tähän kommentoida että ehkä ajatuksena on se, kuinka itseensä ja muihin naisiin suhtautumalla opettaa naisenmallia lapsille. Tietysti on terveitä tapoja laihduttaa 5 kg, ja sitten on niitä naisia jotka jatkuvasti valittavat kiloistaan lasten ollessa läsnä ja samalla luovat kuvan siitä ettei naisen ulkonäkö ole oikeastaan koskaan riittävän hyvä. En tosin usko että kuulut tähän jälkimmäiseen ryhmään. Naisia tietysti arvotetaan ulkomuodon perusteella lukemattomilla tavoilla, mutta hienoa olisi jos kotona siihen ei tarvitsisi törmätä. Ja nämä itseään sättivät naiset ovat todennäköisesti saaneet mallin siitä omasta kotoa, eli ei heitä käy yksin syyttäminen. Jospa me kaikki naiset taistelisimme yhdessä tätä vastaan!

      Poista
    3. Haa, juu en todellakaan avaa lapsilleni raskauksien jälkeisiä kehomuutoksia - heitä ei varmasti edes kiinnostaisi niin tylsä aihe.

      Ei sätitä, vaan mennään ilon kautta :)

      Poista
  11. Meillä on lapset hyvin samanrakenteisia ja -luonteisia kuin teillä. Esikoinen on hoikka, pieni, herkkä ja rauhallinen (kiltti). Kuopus taas on kuopuksenne kaltainen, jäntevä, iso, kovaääninen ja tempperamenttinen. En kuitenkaan ikinä kutsuisi häntä mörssäriksi, koska se antaa mielestäni työväenluokkaisen, riskin leiman, kuten sanoitkin. Näin pienestä ei vielä kuitenkaan yhtään tiedä mitä hänestä tulee, joten en halua ohjata hänen kasvuaan leimaavilla nimillä (paitsi vauvana oli pötkylä). Enemmänkin välillä hirvittää, miten väkivaltainen (koska voimaa) tämä pieni on ja väheneekö se iän myötä. Ja hoikemman ulkomuodosta tai herkkyydestä ei myöskään puhuta, hän on puheissamme yhtä hurja poika kuin kaverinsakin, vaikka onkin todellisuudessa arempi.

    Molemmat ovat siis poikia.

    En paheksu tippaakaan, että olet antanut tuollaiset lempinimet ja rakkaudella annettuina ovat lempinimiä siinä missä muutkin. Halusin vaan tuoda esiin oman näkemykseni. Poikien äitinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!
      Mutta pakko tarttua yhteen sanaan. Työväenluokkaisen..? Yhteiskuntaluokkia on toki edelleen olemassa, mutta mä en kyllä tunnista sellaista perinteistä marxilaista työväenluokkaa enää nyky-yhteiskunnassa kuin mitä joskus 1800-luvun lopusta 1980-luvulle työväenluokalla tarkoitettiin.

      Poista
  12. Paradoksit vievät asioita eteenpäin, hitaasti. Kun tiedetään, että Norja, Suomi, Islanti ovat maailman tasa-arvoisimmat maat, niin kuitenkin arjen elämä ja mieli laahaa tämän tiedon perässä joskus hyvinkin sekavasti ellei jopa vastentahtoisesti. On myös olemassa käsite sukupuolittunut väkivalta, jonka esiin nostolla on ollut tarkoitus suojata ja nostaa loukoista ihmiset, jotka sinne ovat erilaisten historioidensa kautta joutuneet vain olemalla jonkin sortin henkilö. On olemassa YK:n lapsen oikeudet, ihmisoikeuksista tärkein ja haavoittuvaisin. On kiinnostavaa, miksi eri väriset vaatteet eri henkilöillä, lapsilla, voivat saada aikuiset ahdistumaan yhä uudestaan ja uudestaan. Huomiona tähän, että kuitenkaan aikuisten pukeutumisväreihin kukaan ei enää nykyajassa hirveästi jaksa puuttua. Voikin tapahtua niin kuin juurikin tapahtuu, lapselle osoitetaan värit, mitkä puetaan ylle, ikään kuin se olisi tärkeimpiä kasvatustehtäviä. Tosiasiassahan värit ovat lasten oma työ eli leikki. Eletään ohi, ja sitten olemmekin yhtä mieltä yhtäkkiä siitä, että olemme suvaitsevaisia ja tasa-arvoisia. On sanomattakin selvää, että piilokasvatus kulkee hiljaisena, mutta erittäin vaikuttavana lasten oikeuksien rinnalla. Joten on hienoa, että täällä blogissa avarretaan tätä piilokasvatusta toteamalla, että riski tyttö on maailman ihanin tyttö. Se ehkä vetää hienosti janalle sen hämmästyksen, että miten riski tyttö voi olla kiltti. Kun oletuksena on edelleen teemat kiltit tytöt ja riehuvat rotevat pojat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Kasvatuksella ja etenkin omalla esimerkillä eli sillä miten asioihin itse suhtautuu on kamalan paljon väliä.

      Poista
  13. Hmm. Oon yleensä melkolailla kaikesta sun kanssa samaa mieltä (:--D), mutta tästä en ihan täysin.

    Avaan vähän ajatustani: oon nykyään parikymppinen nuori nainen, jota on myös vauvana ja pienenä lapsena kutsuttu mörssäriksi. En ollut tempperamenttinen (päin vastoin, todella kiltti ja ujo lapsi), mutta etenkin äitini tykkäsi paljonkin korostaa vauvanpulleuttani. On kutsuttu mörssäriksi, kuvailtu kehon makkaroita ja hyvää ruokahalua ja raportoitu kavereille ja sukulaisille kaikenlaista, mikä paljolti pyöri kehoni ympärillä: se syö niin ja niin paljon, sille maistuu ruoka niin hyvin, kädet on niin makkarat, söpö mörssäri jne. Kaiken äitini teki totta kai rakkaudella, mutta niin vain ne sanat jäi kummittelemaan. Äitini oli ylpeä, että kasvoin hyvin ja ruoka maistui ja rakasti makkaroitani, mutta en minä niin erityisemmin välittänyt näistä huomioista. Vaikka jäin pieneksi (hitusen päälle 150 cm ja elopainoa 50 kilon hujakoilla), niin tämä mörssärijuttu kummittelee edelleen välillä. Minusta ei ollut reilua äidiltäni rakentaa tätä diskurssia minusta. En vain kokenut sitä "mörssäriyttä" omakseni. En varsinkaan silloin, kun ne vauvanpyöreydet olivat jo kauas kadonneet ja olin normaalipainoinen lapsi ja nuori, jonka vauvakirjat olivat täynnä kuvailuita kehostani ja makkaroistani. Ja kyllä, tiedostan etteivät kaikki "ex-mörssärit" (:D) varmasti ajattele tätä näin, mutta itse olin herkkä lapsi. Joten olen pyhästi päättänyt, että teen kaikkeni etten ala (joskus sitten aikaan) rakentamaan omalle lapselleni samanlaista diskurssia - vaikka hän olisi miten ihana Michelin-ukkeli, en halua kutsua häntä mörssäriksi enkä hoikkaa lasta hoikkakoiveksi tai rimpulaksi tai muuksi. Lapsi saakoon sitten itse päättää, miten haluaa itseään kuvailla (kohtuuden rajoissa toki) ja minä sitten komppaan sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitsa pitkästä ja ajatuksia herättävästä kommentista. Tässä vähän jatkopohdintaa.

      Tämä on vaikea juttu, koska oikeastaan kysehän näyttää nyt perimmiltään olevan siitä, että saako vanhempi siis ollenkaan kommentoida lapsensa ulkonäköä. Se, että lasta tai aikuista kommentoidaan pelkästään ulkonäön kautta on lähtökohtaisesti ihan perseestä.

      Mutta on sekin vähän omituista, jos ulkonäöstä tulee asia, jota ei saa korrektiussyistä kommentoida ollenkaan eikä milään tavalla. Mun mielestä siitä kasvaa silloin sellainen norsu olohuoneessa -ilmiö.

      Asia, josta ei ollenkaan puhuta ja josta ei sovi puhua, muuttuu tabuksi ja se alkaa pahimmassa tapauksessa ahdistaa. Mutta toisaalta sekin alkaa painaa ja ottaa päähän, jos koko ajan kommentoidaan vain yhtä ja samaa asiaa, esim. sitä ulkonäköä.

      Tässä pitää valita jonkin sortin keskitie ja meillä se on se, että asiat sanotaan kuten ne ovat. En minä tietenkään jatkuvasti kommentoi lasteni ulkonäköä ja vertaa heitä keskenään - mutta se, että lapset ovat keskenään erilaisia, on fakta, jota en myöskään lähde häivyttelemään.

      On olemassa erilaisia ihmisiä: pulleita, laihoja, pitkiä, lyhyitä, pyörätuolissa olevia, omin avuin käveleviä ja ihmisiä, jotka eivät osaa puhua, ihmisiä, joilta valuu koko ajan kuola ja ihmisiä, joilta puuttuu hiukset ja ihmisiä, joilla kasvaa karvaa poikkeuksellisen paljon. Meillä puhutaan näistä asiosta kotona ja lapset tietävät että jos kaupungilla tulee vastaan joku ns. keskiverrosta poikkeava, sitä saa katsoa ja siitä saa kysyä. Jos oikein askarruttaa miten sedän pyörätuoli toimii, me mennään kysymään. Koskaan emme ole saaneet pahaa silmää tai tiuskimista siitä, että lapset ovat "tuijottaneet" ja olemme avanneet keskustelun lasta askarruttavasta iheesta.

      Se että "ööh, eipäs tuijotella eikä tästä sovi puhua" -meininki ei ole meidän tapa tutustuttaa lasta elämisen ja elämän kirjoon.

      Mutta kuten sanottua, ulkonäöstä puhuminenkin voi helposti mennä överiksi. Mikä tahansa asia voi mennä ylireagoinniksi ja liioitteluksi.

      Poista
    2. Sama ex-mörssäri täällä vielä :)

      Eli juu, meilläkin on aina ollut sama utelias ja avoin keskusteluilmapiiri erilaisuuksille. Lähipiiristäkin löytyy esim. liikuntarajoituksia ja näistä on jo lapsena saanut kysellä ja jutella. Se on eittämätön fakta, että ihmisiä on erilaisia (mikä on hieno juttu). Eikä meilläkään ole näkynyt "ööh, eipäs tuijotella eikä tästä sovi puhua" -meininkiä kotona. En näitä pointteja tuolla kommentillani ollenkaan tarkoittanut :)

      Keskityin enemmän tuohon omaan lapseen näkökulmaani kehokeskustelusta. Vaikea juttu se on ja kuten missä tahansa vanhemmuuuteen liittyvässä asiassa (en nyt millään kokemuksen rintaäänellä voi tässä puhua, olen sinkku opiskelijatyttö :D), niin varmasti jokainen tekee joskus huteja. Puhumattakaan siitä, että ihmiset ymmärtävät asioita eri tavalla. Kuten sanottua, toisille mörssäri voi olla hellittelynimi ja juttelut isoista vauvoista ja makkaroiden taivastelu voivat olla kohteliaisuuksia. Meinasin vain omalla kommentillani sitä, että ne voivat myös tuntua pienelle lapselle ikäviltä (tai ainakin näin omalla kohdalla).

      Eli tällä ymmärrän kyllä, miksi jotkut kommentoijista ovat ihmetelleet tuota mörssärin nimeä :) Särähtää se omaankin korvaani, mutta ei ollenkaan sellaisena sukupuolijuttuna (siis tuo, että miten puhutaan tytöistä ja miten pojista, en ollut edes ajatellut sitä). Ja kuten sanottua, me ex-mörssärit voimme kokea mörssäriyden viitan hyvin eri tavoin sitten vanhempina. Mutta mene ja tiedä, nää on mutkikkaita juttuja :)


      Poista
  14. Ennen vanhaan kutsumanimiä, hellittelynimiä ja pilkkanimiäkin sateli kun sieniä taivaalta. Niitä peräti kunnioitettiin, niille naurettiin ja joskus vähän pelättiinkin, mutta ne olivat yhteisöllinen turva, taikuuteen ja noituuteen asti. Huhuu. Silmät jotenkin nyt on aukeamassa tämän keskustelun myötä - jos on kyse kiusaamisen ja leimautumisen peloista tulevaisuudessa, elämme epämiellyttävissä yhteiskunnissa. Vähän surulliseksikin veti, jos hoksasin oikein. Mutta silläkin uhalla, aion ottaa vapauksia kotiporstuaan, elää tavallani, rohkeana arkuudessani ja pidän vauvana saadun melkosen hurjan hellittelynimen, joka kulkee mukana vieläkin ja on omintakeisesti omalla tavallaan muokannut minut ainakin melko hyväksi tyypiksi. Tosin se oli aikanaan äitini, joka totesi, että mistä "se" herranjumala tuommosen nimen sai. No, ite keksi. Peace and love.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?