"Hento jätkä, riski mimmi" eli miten poika- ja tyttölapsista puhutaan?

Perheessämme on kaksi tyttöä. Siihen ne samanlaisuudet sitten jäävätkin. Toinen on herkkä, kärsivällinen ja hiljaisempi pitkäsääri, toinen vanttera pötkylä, jolla on kova ääni, lyhyt pinna ja paljon voimaa pyöreissä käsivarsissa ja suloisissa makkarajaloissa.


Olen pistänyt merkille, että muutamat blogini lukijat ovat vähän ihmetelleet kuopuksemme Mörssäri-hellittelynimeä. Puheeni kuopuksen riskistä ulkomuodosta ja rakkaudesta ruokaan ja omaan kovaan ääneensä on tulkittu melkein jopa lasta loukkaaviksi. On pohdittu, että mitä se lapsikin ajattelee, jos se joskus teininä lukee näitä juttuja.

Esikoista olen jutuissa pitkin vuosia kuvaillut herkäksi, ujoksi rimppakintuksi, joka pitää kauniista asioista ja on vähän keskivertoa hiljaisempi tapaus. En ole saanut samanlaisia kommentteja näistä huomioistani. Ei olla huolestuttu siitä, mitä esikoinen mahtaa isona ajatella, jos hän lukee itsestään lapsuusajan juttuja, joissa hänen on kerrottu olevan rimppakinttuliina.

Jännä juttu, eikö vaan?

Pojilla ja tytöillä oletetaan olevan erilaisia ominaisuuksia juuri sukupuolensa takia. Siinä viimetalvisessa Anttilan lastentavaramainoksessahan tämä kulminoitui erinomaisella tavalla (ja todella tökerösti). "Tytöt hoivaa, pojat tekee."

Myönnän eläväni omassa kuplassani, jossa tuollaiset heitot kuulostavat ihan dadalta. Luulin niiden olevan jo historiaa, jotka delasivat 1990-luvulla kun maailma alkoi avautua.

Mutta ei se taidakaan olla niin.

Välillä tänne omankin kuplan sisään nimittäin kantautuu mitä kummalisempia juttuja. Esimerkiksi isovanhempien huoli siitä, kuinka kamalaa olisi, jos poikalapsi pukeutuisi vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Mitä ne kaveritkin koulussa sanoisivat! Olenpa kuullut muutaman kerran senkin, kuinka perheeseen syntynyttä poikavauvaa on vitsin saattelemana onniteltu sanomalla vanhemeille, että onnea nyt kun syntyi taloon jääkiekonpelaaja eikä mikään lipunmyyjä  (siis tyttö). Öh. Moukkamaista ja törkeää.

Minulla on mörssärin mörssittelyssä siis ihan emansipatorinenkin pohjavire. Kuopuksemme on täydellinen juuri sellaisena kuin hän on: vantterana, vahvana, kovaäänisenä ja mekastajana. Jos hän olisi poika ja häntä kutsuttaisiin "riskiksi jätkäksi", se kuulostaisi kehumiselta, eikö vain? Mutta koska hän on tyttö, riski-adjektiivilla on erilainen, negatiivinen kaiku. Ihan tyhmää. En hyväksy.

Tähän vahvan ulkomuodon kehumiseen liittyy jollain tavalla myös laihuuden liika ihannointi. Aivan kuin laiha olisi automaattisesti tavoiteltavampi olotila kuin vähän pyöreä. Tässäkin kohtaa emansipatoriset tuntsarveni pongahtavat pystyyn. Ihan tyhmää. En hyväksy.

Heitämme välillä esikoisen kanssa vitsiä siitä, kuinka ihana kaksikko hän ja pikkusisko ovat. He ovat tämän perheen Pilli ja Pulla, Ohukainen ja Paksukainen. Esikoinen tietää, että hän on aika hoikka; sopivankokoisia housuja on vaikea löytää. Hän myös tietää, että pikkusisko käyttää ikäänsä nähden aika isoja vaatteita, eikä ole toivoakaan, että jotkut vauvakoon farkut mahtuisivat jalkaan. Venyvät leggarit tai puuvillapöksyt niiden olla pitää.

Se, että on vähän laiheliini on ihan yhtä hyvä lämminhenkisen jutustelun aihe kuin se, että on vähän paksumpi. Se joka muuta väittää, väittää samalla että laiha olisi jotenkin paksumpaa huonompi adjektiivi. Ja sehän nyt ei missään nimessä pidä paikkansa.

Jatkan siis myös tulevaisuudessa kuopustyttäremme mahtavan ulkomuodon ja hänen erinomaisen ruokahalunsa kehumista. Teen kaikkeni, että tämän kasvatushomman voi hoitaa kotiin niin, että lapsen kasvettua teiniksi voimme lukea näitä juttuja yhdessä ja pohtia myös näitä hegemonisen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kysymyksiä ja muistuttaa toisiamme siitä, että tietty vaatekoko tai tietty vartalonmuoto ei todellakaan ole toista parempi. Ja se, että tyttö on riski ja sillä on voimaa, on pelkästään hyvä asia.

Tunnisteet: ,