Yksinäinen leffakävijä

Leffassakäynti on parasta yksin. Kun näen ystäviä, haluan viettää juuri heidän kanssaan aikaa. Haluan jutella, vaahdota ja juoruilla. Kun on aikaa mennä leffaan, syventyä omiin ajatuksiin ja sukeltaa itseensä, olen mieluiten yksin. Silloin ei haittaa, jos olen vähän myöhässä. Voin louskuttaa karkkia tai olla louskuttamatta, voin istua hiljaa ja keskittyä vain elokuvaan. Kokemaansa ei tarvitse heti jakaa kenenkään kanssa. Voin kävellä yöpaikkaan yksin, musiikkia kuunnellen ja elokuvasta pintaan jääneitä tunteita tutkiskellen.


Islannissa en ehdi käydä elokuvissa kovinkaan usein, mutta Suomen-reissuilla - etenkin näillä yksinäisillä työmatkoilla - yritän napsaista illan tai pari leffa-aikaa itselleni. Menen aina katsomaan nimenomaan suomalaisia leffoja, jos ohjelmistossa vain on sellaisia tarjolla. Tämän reissun aikana ehdin käydä jopa kaksi kertaa!

Turun Tennarissa tein aikamatkan teiniangsteihin Teit meistä kauniin -leffan parissa. Apulanta-fanina ihan sieltä Attack of the A.L. Peoplen levystä asti tykkäsin kovasti. Nautin niistä kaikista pienistäkin viittauksista biisien taakse. Nyt taidan tietää, kuka oli sen ensimmäisen levyn Ilona. Ja kenestä kertoo biisi Poistuisitko mun elämästä. Toni Wirtasta näytellyt Tatu Sinisalo oli roolissaan aivan mahtava - ihan kuten kaikki muutkin leffaa arvostelleet ovat huomanneet. Ilmeitä, ääntä, äänenpainoja ja puhetapaa myöten. Järjettömän hyvä roolisuoritus, wow! Sipen ja Tuukan hahmot olivat hyvin näyteltyjä myös, samoin kaikkien poikien vanhemmat.


Vaihtarityttö Mandy olisi ollut paljon parempi, jos häntä ei olisi laitettu puhumaan sekaisin englantia ja suomea. Ratkaisu pisti henkilöhahmon kuulostamaan epäaidolta ja sai leffan edetessä ainakin minut toivomaan, että kunpa se nyt ei nyt puhuisi enempää. Tuukan osuuden olisin toivonut jääneen vähän pienemmäksi, nyt se vei yllättävän paljon tilaa kokonaistarinasta. Räppäri-Uniikin kiinnittäminen pahissivuosaan tuntui hassulta. Eikö tyyppi ole kuitenkin jo lähempänä neljää- kuin kahtakymmentä?

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi: minä tykkäsin leffasta. Se oli hyvä ja hieno kokemus. Oli ihanaa kuulla juuri tällaista suomen kieltä. Nähdä vanhoja uutisklippejä 1990-luvulta ja kuunnella Apulantaa. Oli erikoinen kokemus hypätä leffan kanssa hetkeksi omaan teiniangstiin Forssaan - ja vielä upeampaa oli palata sieltä takaisin yhdessä lopputekstien kanssa. Ja huomata, että nyt on paljon paremmin.

Helsingissä ehdin kiireisen kolmipäiväisen työputken aikana käydä katsomassa  sen leffan, mitä kovasti odotinkin: Tyttö nimeltä Varpu. Se oli huikea, koskettava, itkettävä ja upea elokuva perhesuhteista ja lapsena olemisesta. Äiti ei oikein osaa olla äiti. Se rooli jää ala-asteikäiselle Varpulle. Linnea Skog ja Paula Vesala vetivät roolinsa uskomattoman hienosti. Dialogi oli kipeän oikeaintuntuista ja lavastus onnistunut. Tarinan käänteet olivat hulluja, mutta niinhän elämä välillä on. Varpun isää näytellyt Lauri Maijala näytteli hahmoaan niin hyvin, että sattui. Enpä ole pitkään aikaan vollottanut elokuvissa näin. Pärskin siellä penkin takana yksin ja mietin omaa perhettä, lapsuuden perhettä ja läheisten perheitä. Mietin kaikkia niitä tilanteita ja asioita, joissa on niin paljon samaa kuin tuossa elokuvassa. Niitä pääkallomaalauksia ja paskaisia, saatanan salaliittoteorioilla kuormitettuja kämppiä myöten.



Juuri nyt on erittäin hyvä aika lähteä käymään Pariisissa. Ja katsoa lennolla vaikka joku Amelie. Tässä on pyöriskelty menneissä ja Suomi-melankoliassa ainakin seuraavien kuukausien tarpeiksi asti. (Mutta voi että se oli ihanaa.)

Tunnisteet: