Työssäkäyvän vanhemman toive: että pääsisi töihin asti

Siis mitkä ihmeen ruuhkavuodet? Minusta ainakin tuntuu, että elämä työnteon, perheen ja metatekemisen viidakossa muistuttaa enemmän ohituskaistalla ajamista kaasu pohjassa kuin liikenneruuhkaan jämähtämistä.

Aika paljon kiirettä ja säätöä on nimittäin pukannut viime viikkoina. Välillä tuntuu, että onko tämän kaiken tekemisen selättäminen edes mahdollista. Sillä kaikella tekemisellä en todellakaan tarkoita töitä, vaan kaikkea muuta. Töitä on ihan normaali määrä, mutta aikaa tehdä niitä ei juuri nyt ole yhtään.
Työn ja kodin rajamailla.
Anoppi muuttaa väliaikaisesti meille asumaan ja kuten kaikki 20 vuoden välein muuttaneet hyvin tietävät, se kaaos ei ole ohi ihan kahdessa päivässä. Tässä on nyt pari viikkoa muutaman ihmisen voimin siirrelty laatikoita, maalattu väliaikaista makuuhuonetta ja siivottu vanhaa asuntoa. No joo. Sitten kuopus sairastui flunssaan eli olemme jumissa täällä räkäläksi muuttuneessa kodissa. Se tuo kivan lisämausteen tekemiseen, kun lapsen kanssa olemista ja kaupassakäyntiä ei voi yhdistää. Sitten oli se kuuluisa syksyn korkkaus eli täiepidemia (tästä lisää myöhemmin, vielä en pysty).

Puolisolla on karmea kiire omissa töissään, koska ensi vuoden vaellusmatkat on saatava myyntiin, esite on menossa painoon ja joku pari tuhatta kuvaa odottaa kannettavalla kovalevyllä läpikäymistä. Esikoinen aloitti koulun eli vanhemmat aloittivat uuden aikakauden koulun intranettien, vahempienverkkojen ja eväshässäkän parissa.

Jonkun pitää myös laittaa täällä kotona ruokaa tai ainakin ehtiä käydä hakemassa take awayta ja piipahtaa kaupassa ostamassa hammastahnaa, vessapaperia, maitoa, leipää ja vaippoja. Ei varmaan yllätä, että kämppä on kuin pommin jäljiltä. Sitten on hammaslääkärikäyntiä, kuopuksen terveystarkastusta, passin uusimista, auton katsastus- ja korjaamokäynti, yksi remontti ja semmoista pientä.

Mitäpä luulette, kuka tässä showssa on saanut eniten joustaa? Palkkatöistä ei kai oikein voi hakea lomaa metatyön määärän lisääntymiseen vedoten. Anoppi ei voi jättää muuttoaan kesken. Kaikki muut lähisukulaiset ovat palkkatöissä. Ei paljon jää jäljelle vaihtoehtoja.

Yrittäjänä, jolla ei viimeisen parin viikon aikana ole ollut yhtäkään kivitauluun hakattua palaveria, aikatauluni ovat joustaneet kuin hubbabubba-purkka. Olen tehnyt valoisaan aikaan aivan kaikkea mahdollista paitsi töitä.

Yölamppu on palanut viime viikot joka ilta. Kun lapset vihdoin nukkuvat kello yhdeksän, avaan koneen ja istun töissä aamuyhteen. Herätys seitsemältä väsyttää enemmän kuin mikään, mutta jollain ihmeen "nyt vaan on pakko" -meiningillä sitä saa kammettua itsensä ylös sängystä aamurundia pyörittämään. Kun esikoinen on lähtenyt kouluun ja vauva nukahtaa päiväunille, menen hetkeksi töihin. Kun vauva nukahtaa toisen kerran päiväunille iltapäivällä, menen taas hetkeksi töihin.

Kun on pakko, teen neljän tunnin työt reilussa tunnissa. Kirjoitan vieläkin nopeammin kuin tavallisesti ja vastaan sähköposteihin tavallista lyhytsanaisemmin. Ajattelen kaiken valmiiksi ennen kuin alan tehdä. On se jännää, miten kaksi tuntia aikaa tehdä töitä ilman keskeytyksiä tuntuu tässä elämänvaiheessa ihan retriitiltä! Ei tarvitse paljoa tyhjän paperin angstista tai motivaationpuutteesta kärsiä, koska siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Tällaisina aikakausina on otettava kaikki mahdolliset keinot käyttöön. Spurttipäivinä minulla on yksi vähän hassulta kuulostava mutta toimiva tapa: pukeudun heti aamulla treenivaatteisiin. Spandeksit jalassa ja urheilutoppi päällä pystyn kirittämään tekemisen vauhtia vielä vähän lisää.

Joka ikinen minuutti minkä voin "käydä töissä", niin "käyn töissä". Kun saan vauvan heijattua uneen, ryntään työtuolille. Saatuani eteisen kenkämeren raivattua (että seuraava sisääntulija saa ulko-oven auki) istahdan koneen ääreen. Tässä mitään käsiä ehdi pestä. Vaikka syytä ehkä olisi kun tuota näppiksen kuntoa vilkaisee.

Kaltaiseni elämäntapayrittäjän työntekopaikat ja työntekoajat joustavat, ja se on ihan oikeasti todella iso plussa tällaisessa metatekemisen kuormittamassa pikkulapsiperhearjessa. En todella tiedä, mitä elämästä ja palkkatöissäkäynnistä tulisi tällaisina kiireruuhkakausina. Miten ihmeessä tässä ehtisi edes siirtyä työpaikalle kun jo pitäisi kohta lähteä takaisin? Kertokaa te, palkkatöissä kävijät: voiko sieltä hakea palkatonta lomaa arjen kiireen selättämistä varten? Vai poltatteko tekin yölamppua?

Huh. Mitenköhän kauan tätä tämänkertaista rallia vielä kestää?

Lähden miettimään sitä tuonne keittiöön. Ruoka pitää lykätä nyt uuniin, että se ehtii kypsäksi vauvan herättyä. Ruoan ollessa uunissa ehdin kirjoittaa vielä tukun sähköposteja ennen kuin vauva herää. Ja nyt kun kirjoitan tämän tähän, parituntiset päiväunet saletisti jäävät kolmeen varttiin. Se riski on otettava.

Tunnisteet: ,