Kun Reykjavikissa remontoi, neliöistä voi hävitä kolmannes

Tämä meidän näpsäkkä keskustakotimme on pieni, mutta erityisen mukava. Me muutimme tähän miehen kanssa kahdestaan vuonna 2009. Silloin tilaa oli aivan älyttömästi: iso olohuone, tilava keittiö, sopivankokoinen makuuhuone ja erillinen työhuone. Suihkuun mahtui vaivatta koko perhe yhtä aikaa ja autotallin varastotila tuntui jalkapallokentän kokoiselta.

Eikä tarvittu edes pyykkitelinettä! Mikään muu ei omassa kodissa aikaisemmin rasittanut silmää ja kuormittanut hermoja yhtä paljon kuin hutera pyykkinorsu, joka meinasi täyteenlastattuna kaatua joka kerta, kun siitä käveli ohi.

Muuttopäivänämme silloin syyskuisena päivänä vuonna 2009 olin erityisen iloinen siitä, että sain jättää pyykkitelineen taakseni. Tässä uudessa kodissa kun oli erillinen pyykkitupa kuivaustiloineen.

No niin. Sitten kului hieman aikaa ja syntyi ensimmäinen lapsi. Työhuone sai siirtyä vauvansängyn tieltä parin korttelin päähän freelanceryhteisöön. Oikeastaan olikin ihan hauskaa tehdä töitä keskustan pääkadulla Laugavegurilla, siinä lounasravintoloiden välittömässä läheisyydessä  ja hipsteritripsterijegin ympäröimänä.

Käytettävissä olevan tilan määrä pieneni, vaikka firmaa ei kotoa käsin tullutkaan pyöritettyä. Autotalli ei enää tuntunut jalkapallokentältä. Se kutistui vauvaroinan ja muun lisääntyneen tavaran ansiosta kahden maalialueen kokoiseksi täyteen ahdatuksi paikaksi. Niipnä otimme sinä vuonna käyttöön myös aikaisemmin tyhjänä olleen kylmävaraston ja heivasimme kaikki lievää kosteutta kestävät varastoitavat asiat kuten polkupyörät ja kaasugrillin sinne.

Pienen säätämisen jälkeen asunto tuntui ihan passelilta kolmen ihmisen kodiksi. Ei enää erityisen tilavalta, mutta juuri sopivalta. No niin. Sitten kului hieman aikaa ja syntyi toinen lapsi. Työhuoneeni oli viisi vuotta sitten siirtynyt sinne pääkadun freelanceryhteisöön, mutta sattumalta samaan aikaan kun raskaus eteni viimeiselle kolmannekselle työhuoneistomme naapuritaloja alettiin purkaa. Tontille haluttiin rakentaa iso hotelli. Meteli  nousi sellaisiin korkeuksiin, että työnteko ei ollut mahdollista enää edes kuulokkeet päässä, ei vaikka 1990-luvun räppi olisi soinut täysillä. Paalutuksen jytinä meni sisuskaluihin asti ja sai melkein luutkin särkemään. Järjen, hermojen ja kuuloaistin menettämisen pelossa siirsin työhuoneeni pois - takaisin kotiin.

Siinähän sitä sitten oltiin: pienessä kolmiossa neljä ihmistä ja yhden ihmisen yritys. Kraist. Viimeisen vuoden ajan on ollut lievästi sanottuna vähän täyttä. Vaikka kuopukselle onkin rakennettu oma boksi esikoisen sängyn alle. Vaikka kylpyhuoneeseen saatiin lisää tilaa upottamalla pari Ikean hyllykköä seinän sisään. Vaikka kaikki liikenevä tavara on siirretty autotalliin (joka muistuttaa nyt pientä säilykepurkkia, johon on tungettu kokonainen tonnikala). Vaikka kaikkea turhaa tavaraa on viety kierrätykseen, kirppikselle, kavereille ja jätelavoille ja jokikinen nurkka, sohvanalus ja kaapinperukka on otettu optimaaliseen käyttöön.

Olemme kuitenkin olleet alusta alkaen sitä mieltä, että tästä omakerrostalosta ei tee mieli lähteä minnekään. Rakennetaan mieluummin lisää tilaa kuin etsitään uusi koti. Onhan me sivusilmällä etsitykkin, mutta ei mistään ole löytynyt tarpeeksi täydellistä tätä korvaamaan. Ja vaikka se ehkä kuulostaa ihan hassulta, mutta minä olen niin kiintynyt meidän kodin kadunnimeen, talonnumeroon ja naapuriimme, että ei tästä tee mieli lähteä minnekään.

Laajennusremonttimme on käynnissä, mutta edennyt tuskaisen hitaasti (Remonttisuunnitelmat ja Ensimmäisten rakennuspiirrustusten tilaaminen). Rakennusluvan saaminen yhden lattian läpi tehtävän reiän sahaamista varten on ollut sellaisen työn ja tuskan takana, että en onneksi alun alkaen tiennyt, että tässä voi mennä näin pitkään. Jo neljä kuukautta. 

Rakennuslupaa hakiessa on tullut täytettyä saatanallinen pino papereita, tilattua piirustuksia ja käytyä läpi jos jonkinlaista numeroriviä. Yhtenä iltana sieltä papereiden syövereistä löytyi keskinkertaista kiinnostavampi fakta. Sain selityksen sille, miksi asuntomme on viime aikoina tosiaan tuntunut niin kovin pieneltä.

No katsokaas. Me ostimme aikanaan 135 neliön talon. Kauppakirjaa allekirjoittaessa tiesimme kyllä, että siitä noin 56 neliötä on erillinen sikasuuri autotalli ja kylmävarasto. Asuntomme koko oli papereissa 79 neliötä, mikä tuntui miellyttävän tilavalta numerolta.

Nohh. Noita rakennuslupahakemuksia täytellessä tulin syynänneeksi asuntomme pohjapiirrustusta vähän tarkemmin. Piirustukseen oli merkattu jokaisen huoneemme lattiapinta-ala kymmenesosaneliön tarkkuudella. Laskin huoneet yhteen ja ta-hiton-daa, taskulaskin näytti 58,5 neliötä! Niin että mitähän v*ttua? Mihin madonreikään reilu parikymmentä neliötä juuri valahti?

Näin jo ihan kirkkaanpunaista ja olin melkein miettimässä meille myyneelle kiinteistövälitysfirmalle petoshaastetta, kunnes rakennuslupa-asioissa meitä auttanut arkkitehtimme kehotti rauhoitumaan. Hän valaisi, että kyllä ne luvut ihan täsmäävät. Asuntomme pinta-ala on 79 neliötä, vaikka tilaa on vain 58,5 neliötä. Meidän vanhassa talossa on vain niin sairaan paksut ulkoseinät! Islannissa kun asunnon pinta-ala mitataan ulkoseinistä.

Asunnossamme on siis 20,5 neliötä, joita ei voida käyttää, koska ne ovat seinien sisässä.

Onni rakennuslupaviivästyksessä ja siinä, että kerroksiamme ei vielä olla pystytty yhdistämään on se, että meillä on nyt tilaa viidennelle asukkaalle. Huomenna tähän samaan osoitteeseen muuttaa lisää perheenjäseniä: anoppi! Hän sai loppukesästä oman kotinsa myytyä, mutta ei ole vielä saanut vahvistettua kauppoja uudesta, hieman edellistä pienemmästä kodista. Niinpä puolison äiti muuttaa väliajaksi alakerrassa olevaan kellariasuntoomme, josta leimanheilautuksen jälkeen eli joskus toivottavasti ennen ensi vuotta tulee kotimme lisäkerros.

Tässä tila-ahtauspaineessa helpottaa yllättävän paljon se tieto, että lastenhoitohenkilökunta löytyy seuraavien kuukausien ajan tuosta kymmenen askeleen päästä. Alkoi 58,5 neliötä tuntua heti paljon väljemmältä.

Tunnisteet: