Miksi Islanti pärjää jalkapallossa(kin)?

Huomaan yhtäkkiä asuvani jalkapallovaltiossa - ja seuraavani itsekin jalkapalloa. Jok'ikinen paikka on täynnä "meidän poikia" (strákarnir okkar): kauppakeskukset, lehdet, radio-ohjelmat, mainokset, televisio, kaupungin kadut. Ja ihan ansaitusti tietysti. Onhan se nyt melkeinpä älytöntä, että maa, jonka koko on puolet Helsingin väestöstä, saa kasaan joukkueen, jolla pääsee jalkapallon EM-kisoihin.

Miksi Islanti pärjää niin hyvin? No, olen kirjoittanut kirjan mittaisen vastauksen. Ja tämä Raymondissa julkaistu Islanti-juttu toistaa ansiokkaasti samoja teemoja. Pirunmoista yrittämistä, itsetuntoa ja onneakin. Eteenpäin menemisessä tarvitaan itseluottamusta ja pokkaa kieltäytyä katsomasta asioita aina samasta näkökulmasta. Eilen, kun Islanti-Portugali päättyi tasapeliin, täällä puhuttiin, että Islanti voitti. Voitti tasapelin! Reykjavikin keskustan läpi kävi kova huutoaalto tasoitusmaalin tullessa. Viimeistään silloin Twitter ja koko kaupungin kisakatsomona toimiva Ingólfurin tori kuumeni, kun pelin viime minuuteilla yksi maailman parhaimmista jalkapalloilijoista vetäisi kaksi vapaapotkua, mutta ne molemmat pysähtyivät turskakasaan.

Puolisoni ei oikein välitä jalkapallosta, (eilenkin se meni pyöräilemään matsin ajaksi, jota minä ja esikoinen kyllä seurasimme kotona), mutta teki erinomaisen huomion illalla saavuttuaan kotiin. Kaiken tämä hehkutuksen ja hulabaloon keskeltä katsottuna on eri jännä juttu, ettei Islannin naisten jalkapallomaajoukkueen menestyksestä ole puhuttu oikein mitään. Ja hekin kun luultavasti ovat matkalla ensi vuonna järjestettäviin EM-kisoihin. Ihanaa, että on kotona tuollainen jalkapallofeministi, joka kiinnittää huomiota olennaiseen!

Eli siis siihen, että ellei EM-voittoa tule tänä vuonna, ensi vuonna se tulee.

Tunnisteet: