Lapsi kavereiden luona yksin kylässä

Jäinpä tässä yksi päivä miettimään, että minkä ikäinen mahdoin olla, kun aloin käydä yksin kavereideni luona kylässä. Muistin talven, lankapuhelimen ja taskulampun.

Ensimmäiset itsenäiset kaverivierailuni tein hiihtäen pellon yli. Kävin viikonloppuiltaisin kotitalomme vieressä olevan pellon toisella puolella asuvan Jenni-kaverini luona kylässä. Sovimme ennen lähtöä lankapuhelimessa, että molemmat lähtevät ylittämään pimeää peltoa yhtä aikaa ja lähtiessä pitää antaa taskulampulla valomerkki, että tiedetään toistemme lähdöistä. Oli talviaika, eli pellolla oli tietysti todella pimeää, ellei kuu sattunut paistamaan ja valaisemaan hankea. Olin muistaakseni joku kymmenvuotias.
Kun esikoinen tänä kesänä ilmoitti, että hän voisi ihan hyvin kävellä yksin kahden lähellä asuvan ystävänsä luo kylään, jouduin ottamaan miettimistauon. Siinä pitää kuitenkin ylittää pari tietä ja toisen tien yli on ihan liikennevalotkin ja se on sentään kaksisuuntainen katu.

Kuusivuotias kuitenkin vakavissaan selitti, että hän on kyllä tarpeeksi vanha tähän. Päiväkodissa on kuulemma harjoiteltu kadun ylittämistä vaikka kuinka kauan.

"Jos on valot, pitää ensi odottaa että vaihtuu vihreä. Sen jälkeen katsotaan oikealle, vasemmalle ja vielä kerran oikealle ja jos autoja ei tule, pitää mennä päättäväisesti tien yli." 

(Opin samalla itse islanninkielisen sanan päättäväisesti.)

Jos valoja ei ole, pitää kuulemma katsoa erityisen tarkkaan ja mieluummin aina odottaa kuin hosua. Eikä pallon perään saa juosta.

Jess, hienoa, juuri noin!!!
Liikenteen ohella vanhemman mielessä välähtää se toinen ulkomaailman vaaratekijä: hullut pedofiilisedät ja -tädit. Ajattelin, että nyt on tullut aika puhua asiasta "kaikkien vieraiden kanssa ei tarvitse jäädä juttelemaan eikä varsinkaan aikuisten, joita ei tunne".

Mietin, miten jutun aloittaisin, että en tulisi pelotelleeksi tai loisi turhaa pelkoa vieraisiin ihmisiin. Aloitin varovasti. Sanoin, että melkein kaikki ihmiset ovat tosi mukavia, mutta joskus on sellaisia vieraita ihmisiä, jotka ovat vähän ilkeitä. Seurasi pitkäistynyt huokaus ja lyhyt luento aiheeseen päiväkodissa on jo kerrottu tästä.

"Joooh, mä tiedän. Me on puhuttu tästä päiväkodissa ainakin sata kertaa. Ei saa jäädä juttelemaan vieraiden aikuisten kanssa, ei saa lähteä minnekään minne ei ollut menossa, ei mennä katsomaan kissoja, koiria tai kuvia söpöistä poneista eikä saa mennä ulkona kadulla tai leikkipuistossa ottamaan mitään mitä tarjotaan jos ei tunne antajaa tai jos se ei ole jonkun tarhakaverin vanhempi tai vaikka oma naapuri."

Olin VÄHÄN  hämmästynyt. Nämä kaikki jutut on siis jo käyty päiviksessä läpi kauan ennen kuin tulin itse ajatelleeksi niiden ajankohtaisuutta. 
Tulimme puolison kanssa siihen lopputulokseen, että itsenäiset vierailut lähikortteleissa asuvien kavereiden luona ovat ok. Esikoinen on harkitseva ja ymmärtää säännöt. Joskus hän on jopa hieman liiankin pedantti noudattamaan annettuja ohjeita - eli vähän harmistuu, jos joku asia ei menekään niin kuin on etukäteen sanottu.

Kävelimme yhdessä muutaman kerran reitin kahden lähellä asuvan kaveri kotiin ja vaihdoimme kavereiden vanhempien kanssa puhelinnumeroita, että voimme soitella tarpeen mukaan toisillemme. Kuusivuotiailla ei ole vielä kännyköitä, mutta olen ajatellut viimeistään ensi syksynä koulun alkaessa hankkia lapselle sellainsen kellon, jonka kautta pystyy seuraamaan missä lapsi menee ja johon voi soittaa (?). Kuulin tästä pari viikkoa sitten yhden tarhakaverin vanhemmalta. Että olisi joku semmoinen lapsille suunnattu rannekello, jossa on gps-seurantamahdollisuus ja johon voi myös soittaa ja josta voi soittaa muutamaan ennalta määriteltyyn numeroon, kuten vanhemmille ja isovanhemmille.

Kiinnostuin! Puhelinta kun en vielä ihan kuusivuotiaalle haluaisi hankkia. Se voi hävitä ja tipahtaa laukusta kesken päivän. Mutta ranteessa oleva gps-kello olisi kätevä seuraamisen kannalta ja etenkin jos siihen voi yhdistää puhelintoiminnon. Olettan tietysti ettei tämmöinen älykello olisi kamalan kallis. Kun aikoinaan saan tästä vekottimisesta lisätietoja, voin kirjoitella siitä tännekin. Ellei sitten teistä joku itseäni teknologia-fiksumpi tiedä mistä ihmeestä tässä mahtoi olla kyse...
Eli oma lapsi näyttää nyt itsenäistyvän aika monta vuotta aikaisemmin kuin minä itse. Se on toisaalta aika luonnollistakin. Perheeni asui minun ollessa pieni maaseudulla, yli 12 kilometrin päässä lähimmistä liikennevaloista. Ei meidän lähitiellä asunut kavereita. Siellä asui kaivinkoneenkuljettaja  joka ajoi autolla kulkiessaan ylinopeutta niin että hiekkatie pöllysi. Seuraava lähinaapuri oli yli kuusikymppinen puutarhuripariskunta. Ei ollut seuraavan kadun naapureita tai leikkikenttää, jossa lähikortteleiden lapset olisivat voineet yhdessä tavata. Maalla oli eri tavalla vapaata, mutta siellä ei ollut niin paljoa kavereita. Nyt kun asumme kaupungissa ja kavereistakin suurin osa asuu ihan lähellä, on talosta toiseen kulkeminenkin ja omatoiminen vierailu paljon helpompaa.

Kertokaas, olisi kiva kuulla miten teidän perheissä on järjestetty lasten kaverivierailut. Saatatteko ja viettekö vai ovatko olosuhteet sellaiset että lapset voivat kulkea itsenäisesti?

Tunnisteet: ,