Kännykät pöydällä, läppärit valtoimenaan

Tein tänään iltapäivän töitä ostarin kahvilassa. Kaivoin läppärin esiin ja naputtelin lehtijuttua samalla kun esikoinen vietti aikaa kaverisynttäreillä siinä ostarin puuhapuistossa. Olin juuri keskittynyt väsäämään aloitusvirkettä, kun matala miesääni keskeytti minut: "Anteeks mutta voitsa katsoa tätä vähän aikaa kun mä käyn röökillä?"
Pidätkö huolta verkkopankkitunnuksistani silä aikaa, kun käyn asioilla?  
Se "tätä" oli pöydällä lojuvat 17 tuuman MacBook Pro, kaksi uudehkoa älypuelinta, avoinaisena repsottava lompakko ja autonavaimet. "Tottakai, ekkert mál!"

Ensimmäisinä Islannin-vuosina hämmennyin näistä pyynnöistä. Yhtäkkiä joku täysin tuntematon pyytää kahvilassa pitämään silmällä kymmenentuhannen euron arvoisia tavaroita sillä välin kun omistaja käy vessassa, röökillä tai hakemassa lapsen läheisestä päiväkodista (näin ihan totta kävin kerran). Huh! Että ei ihan itselle tulisi mieleen häipyä vartiksi paikalta ja jättää täysin tuntematon tyyppi vahtimaan tavaraa, jonka keskivertovorokin pystyisi kääntämään alle kymmenessä sekunnissa ja muuttamaan käteiseksi tunnissa.

Mutta enää en hämmästy. Vieraisiin luottaminen on täällä yllättävän arkipäiväistä. Maalla jätetään edelleen kotien ja autojen ovet lukitsematta. Reykjavikissa ei. Mutta sen sijaan ulko-oveen kiinnitetyn lapun, jossa kerrotaan, että "avain on maton alla, tulen pian", olen nähnyt kävelylenkkieni varrella useammin kuin kerran. Harvassa baarisa on narikka: takit ja muut nyssykät jätetään jonnekin naulakkoon, survotaan baaritiskin alle tai heitetään tuolinnojalle roikkumaan.  Crossfit-salillamme, joka taitaa olla maailman tunnetuin lajinsa edustaja, ei ole lainkaan lukollisia kaappeja. Kaikki vaatteet, työsalkut ja henkilökohtaiset tavarat jätetään roikkumaan pukkarin naulakkoon. Kännykän, avaimet ja lompakon voi halutessaan jättää vastaanottoon säilytykseen, mutta vain todella harva tekee niin. Pienemmissä uimahalleissa sama juttu: vaatteet ja tavarat jätetään viikattuina muovilaatikkoon tai puupenkille, ei lukollisiin kaappeihin.

Islannissakin totta kai on rikollisuutta, mutta sitä on asukkaisiinkin suhteutettuna aika vähän. Maan tavaksi muotoutuneen veronkierron lisäksi täällä pöllitään ihan konkreettistakin tavaraa tavaraa ja autoihin murtaudutaan (etenkin jos on jättänyt ostopakkauksessa olevan uuden iPadin näkyviin etupenkille), mutta yleisesti meininki on vielä melko huoletonta myös täällä "isolla kirkolla" eli pääkaupunkiseudulla.
Valot palaa, mutta ketään ei näy.
Barcelonan-vuosinamme tasku- ja murtovarkaat olivat alituinen ongelma. Kaikilta kavereiltani pöllittiin jossain vaiheessa lompakko, läppäri tai matkalaukku - eikä vain turistikatu Ramblalla. Itse kuljin jatkuvasti molemmat kädet käsilaukkuni päällä kaupungin vilinässä ja yhden kerran jouduin vetämään kilpaa käsilaukun olkahihnasta työvuorossa olleen taskuvarkaan kanssa. Onneksi olin pitkäkyntistä nopeampi. Kuulin tutuilta esimerkkejä asuntomurroista ja siitä, kuinka jok'ikinen hissikuilun ikkuna pitää pitää suljettuna ensimmäisissä kerroksissa, sillä murtovarkaat kuulemma käyttävät niitä pääovinaan.

Täällä pienessä muumilaaksossa meininki on aivan päinvastainen. Jätän itsekin välillä lompakon minne sattuu, kännykän auton katon päälle ja joskus unohdan laittaa oven lukkoon nukkumaan mennessä. Nykyään en enää edes nikottele, kun lähden hakeman kahvilan tiskiltä santsikuppia ja läppärini ja muu oheistavara velloo valtoimenaan pöydällä. Luotan, että naapuripöydän tyyppi katsoo pari minuuttia sen perään.

Tunnisteet: ,