Miten onnistuu kaksikielinen parisuhde?

Tänä viikonloppuna on kulunut tasan kymmenen vuotta siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin päädyin Reykjavíkissa baariin ja tapasin siellä erään komean miehen. Nyt asumme parin korttelin päässä siitä baarista. Aika rientää, juonteet silmien ympärillä lisääntyvät ja elämä kulkee omalla mukavalla tahdillaan eteenpäin. 
Vaan mitenkä onnistuu parisuhde, jossa ei alussa ole muuta yhteistä kieltä kuin huono englanti? Minäpä kerron vähän omista kokemuksistani.

Kun tapasimme, puhuimme englantia. Se oli pakkokompromissi, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Sanon pakkokompromissi siksi, koska meistä ei kumpikaan puhu englantia järjettömän hyvin. Arkipäiväinen puhe kyllä sujuu ja keskusteluja pystymme käymään aiheesta kuin aiheesta, mutta nyanssien hallinta ontuu. Emme ole asuneet pitkiä aikoja englanninkielisessä maassa eikä meistä kumpikaan ole työskennellyt pelkästään englanninkielisessä ympäristössä. Emme osaa olla hirveän hauskoja tai ikävän pisteliäitä. Englannin kielen sanastohan on ihan tajuttoman laaja, emmekä me  hallitsemme siitä vain ihan perusosan. 

Tapailimme vuoden ajan siellä täällä ja matkustimme yhdessä. Noina aikoina jatkoimme englannin puhumista. Kun muutimme pariksi vuodeksi yhdessä Barcelonaan, jatkoimme enkkua kotioloissa ja väänsimme espanjaa kielikoulussa ja espanjankielisten tuttujemme kanssa niin hyvin kuin vain perustaidoillamme pystyimme.

Muutimme Islantiin pysyvästi noin kahdeksan vuotta sitten. Tiesimme molemmat, että tänne me halusimme asettua, ostaa asunnon ja aloittaa yhdessä arjen. Silloin mulle oli heti selvää yksi asia: opetella islannin kieli. En halunnut jatkaa huonon englannin puhumista kun asuimme nyt maassa, josta toinen meistä oli kotoisin. Tasa-arvon näkökulmasta olisi ehkä reilumpaa, että puhuttaisiin sitä kieltä minkä molemmat osaavat yhtä hyvin. Se ei kuitenkaan tuntunut minusta oikealta ratkaisulta. Järkeilin sen niin, että koska mies puhuu islantia täydellisesti, minun hommani on maassa asuvana opetella kieli, koska onhan mulla kotona opettaja. Se että ainakin toinen osaa puhua kunnolla, oli minulle parempi vaihtoehto kuin se, että molemmat puhumme puoliteholla. Kun kumpikin puhuu kieltä semihuonosti, kumpikaan ei ainakaan opi mitään lisää.

Sujuvan kielitaidon saavuttamiseen meni noin neljä vuotta. Mutta eivät ne olleet niin kamalan pitkiä vuosia. Oli se hauskaakin! Alussa sekoitin islantia ja englantia lahjakkaasti sekaisin. Komminikointimme kuulosti ulkopuolisen korvaan luultavasti ihan järjettömältä. 
Kävin kielikursseilla ja menin lopulta lukemaan kieltä yliopistoon. Kun olin saanut ensimmäisen vuoden islannin-opinnot plakkariin, tunsin hallitsevani kielen perusteet sen verran hyvin, että voisimme laittaa kotona englannin hyllylle. Siitä eteenpäin meillä on puhuttu kotona pääasiassa islantia ja suomea. Minä ja mies puhumme keskenämme islantia. Lasten kanssa hän puhuu kanssa islantia, minä suomea ja kun puhumme kaikki yhdessä, puhumme islantia. Jos puheenaihe on supervaikea tai puhumme asiasta jota emme halua lasten ymmärtävän, vaihdamme salakieleen eli englantiin. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta meillä tämä on toiminut hyvin. 

Tai vähintään vaihtelevasti, heh.

Kieli on mun työni. Kirjat, lehtijutut, blogit, mainoskampanjat, uutiskirjeet, nettisivut, esiintymiset, oppaan ja opettajan hommat eli  kaikki, mitä työkseni olen tehnyt ja teen liittyy kieleen ja ilmaisuun. Eli kielen hallinta ja itseni ilmaiseminen on mulle todella tärkeää. Niinpä voitte varmaankin hyvin uskoa, kuinka paljon minua ottaa päähän, jos en pysty sanomaan sitä, mitä haluan tai jos en ymmärrä sitä, mitä muut ympärillä ymmärtävät. Huolimatta näistä satunnaisista black outeista parisuhde vieraskielisen kanssa ei tunnu ongelmalliselta. Mulla on takana joukko kirjavia suhteita. On lyhyempiä, pidempiä ja paljon siltä väliltä. Ne ovat lähes kaikki olleet yksikielisiä parisuhteita. Mutta niistä mikään ei ole lähellekään yltänyt siihen, mitä tämä nykyinen suhde on. Se että yhteisen kielen kanssa on aluksi vähän niin ja näin ei ole siis minkäänmoinen este toimivaan parisuhteeseen. Itse asiassa kielivajaus voi olla jopa parisuhdetta vahvistava tekijä. Ainakin meillä on käynyt niin. Mun islanninkielen kehitys on sellainen loputon yhteisprojektimme, joka kehittyy vuosi vuodelta. Meillä on siitä johtuen kehittynyt melkoinen läjä omia sisäpiirivitsejä mun kielioppivirheistä ja  sanoista joita olen keksinyt ilmaisemaan asioita, kun sitä oikeaa sanaa ei ole omasta sanavarastosta löytynyt. Oma vitsikoodisto on hauska ja uniikki juttu. 
Mietin muutamia juttuja, jotka ovat minusta monikielisessä - ja ihan varmasti myös yksikielisissä - parisuhteessa tärkeitä. Listasin niitä tähän alle. Ja näitähän saa kehitellä lisää! Laittakaa jakoon omat vinkkinne :-)

Empatiaa. Tätä ei voi korostaa liikaa. Molempien täytyy osata katsoa asioita toisen näkökulmasta. Mieheni on ollut tässäkin asiassa aivan täydellinen tuki ja kumppani. Hän on alusta asti suhtautunut kärsivällisesti haparoivaan kielenkäyttööni. Hän ei ole koskaan ainakaan näyttänyt turhautuvansa siihen, että vaimo puhuu välillä kuin pieni lapsi. Hän ymmärtää, että minä yritän kovasti, vaikka en välillä onnistuisikaan. Hän tietää, miltä minusta tuntuu, kun en osaa jossain tunnelatautuneessa tilanteessa sanoa mitään, vaikka ulospyrkiviä ajatuksia ja tuntemuksia olisi miten paljon. Minä tiedän, että hän ei hermostu. Sellaisessa tilanteessa ollaan molemmat ihan hiljaa vain. 

Kärsivällisyyttä. Tämä on vähintään yhtä tärkeää. Sen, jonka äidinkieltä puhutaan, on oltava ihan pirun kärsivällinen. Ei saa menettää malttiaan, vaikka toinen käyttäisi jatkuvasti hassuja sanavalintoja, taivuttaisi verbit päin helvettiä tai sanoisi vahingossa jotakin omituista. (Minä olen parikin kertaa onnistunut  haukkumaan anopin ruuat, sillä käytin väärää adjektiivia. Siinä sitten selittelimme molemmat, mitä noin niinkuin oikeasti yritin sanoa.) Oma ukkoni korjaa minua edelleen säännöllisesti. Jos sanon jonkun sanan väärin, hän toistaa sen oikein. Jos sanon jonkun kielioppirakenteen aina väärin - sellaisia toistuvia virheitä on muutamia ja niistä on muuten todella vaikea oppia eroon - hän sanoo, että huomasitko, sä teit taas sen sun virheen. Olen pyytänyt häntä korjaamaan minua ilman ujostelua, koska haluan oppia. 

Myös sen, joka opettelee kieltä, on oltava kärsivällinen. Moni asia voi tässä maailmassa ottaa päähän, mutta jos alkaa sähisemään joka kerta kun toinen ei ymmärrä, ei sitä yhteistä kieltä löydy koskaan. Kun itselläni on palaa kiinni tilanteessa, josta en selviä islantia puhumalla eteenpäin, vaihdan suosiolla englanniksi ja sitten taas takaisin islanniksi kun tuntuu että puhe kulkee paremmin ja oma tunnetila laskenut sieltä tulenpunaisesta hailakan oranssiin. 

Tärkeää on musta myös se, että puolison perhe ja ystävät tukevat kielen oppimisessa. Mieheni äiti on tässä mielessä aivan super kielenope. Hän on työskennellyt vammaisten lasten opettajana ja sijaisäitinä, eli sytytyslanka on todella pitkä ja kärsivällisyyttä riittää vaikka maailman loppuun asti. 

En tiedä oletteko te pistäneet merkille samaa, mutta minun mielestä britit ja jenkit ovat tosi joustavia kuuntelemaan huonoa enkkua. He ovat varmasti tottuneet siihen, sillä niin monet ihmiset puhuvat englantia vieraana kielenä. Pienten kieliryhmien edustajilla huonon kielen toleranssi ei ole yhtä korkealla. Mä ainakin huomasin, että alussa muutama mieheni kavereista ujosteli puhua mulle islantia, koska puhuin sitä niin hassusti ja kuulostin varmasti ihan urpolta. Mutta äkkiä ne tottuivat sitten kuitenkin. Edistystä on tapahtunut, sillä nyt ei kukaan enää vaihda minut nähdessään englantiin.

Kommunikointiongelmien hyväksyminen. Näitä on ihan joka parisuhteessa ja jokaisella omat ongelmansa. Totta kai minua ottaa päähän kun en osaa olla kamalan hauska islanniksi tai kun joudun tilanteeseen, jolloin minulla on jostain monimutkaisesta aiheesta kuten politiikasta tai taloudesta joku täysin selvä näkemys, mutta se soossaantuu käsittämättömäksi muminaksi. Siellä sanavaraston laitoja raapiessa hakkaan päätäni seinään ja turhaudun. Raivostun. Ja vaihdan englanniksi, että hieno ajatukseni menisi perille.
Älä vertaa muihin. Jokainen parisuhde on erilainen ja jokainen elämäntilanne on erilainen. Parasta siis nykäistä oma hiihto tälläkin elämänalueella. Muihin vertaamalla ei saa kuin stressin. Tunnen itse tosi monia kaksi- ja kolmikielisiä pareja. Jotkut oppivat kieliä nopeammin kuin toiset, toisilla kestää kauemmin ja jotkut eivät halua oppia lisää kieliä ollenkaan ja sekin on ihan ookoo. Tärkeintä on puhua yhdessä toiveista ja päämääristä ja sopia, mitä tehdään. 

Muistan tosi elävästi kuinka minulle sanottiin Islantiin muuttaessani, että sitä ensimmäistä yhteistä parisuhdekieltä on tosi vaikea vaihtaa jälkikäteen toiseksi. Että ehkä meidän kannattaisi vain pitäytyä englannin puhumiessa.

No olin ja olen edelleen eri mieltä. Kyllä kielen voi vaihtaa, jos molemmat niin haluavat ja päättävät. Me puhuimme englantia ensimmäiset vuodet. Sitten päätiimme vaihtaa kielen islantiin ja jatkaa sillä. Nykyään puhumme englantia keskenämme tosi harvoin. Eikä siinä vaihtamisessa itsessään ollut mitään ongelmaa. Ei minusta tuntunut kielen vaihduttua siltä, että olisin yhtäkkiä jonkun ihan toisen ihmisen kanssa. 

Ihan kaikkeen ei aina tarvita sanoa. Aina ei tarvita sanoja. Esimerkiksi rakkaudentunnustus on  yksi sellainen juttu, joka tuntuu musta hassulta sanoa ei-kotimaisella kielellä. Se kuulostaa jotenkin muoviselta ja ulkoaopitulta. Ég elska þig. Opittuahan se onkin, niin kuin kaikki kielitaito jonka on hankkinut lapsuusiän jälkeen. En ole kasvanut islannin kieleen sitä omaksuen vaan olen opetellut sen kirjoja lukemalla ja harjoittelemalla. Kun rakkaudentunnustuksen opettelee sanomaan kielioppikirjan kanssa ("subjekti, verbi, akkusatiivi"). Kun joku sanoo islanniksi että rakastaa minua, minulle tulee mieleen se kielioppikirjan sivulla seisova mustavalkoinen mummo, joka  raaputtaa lihavaa kissaa ja sanoo sille rakastavansa sitä. 

Niin, no ovathan ne kissat ja mummotkin ihan suloisia juttuja. Mutta semmoisessa romanttisessa tilanteessa on minun mielestä ihan ookoo olla hiljaa vain. Sillä vaikka aina ei ole sanoja, silti voi olla merkitys ja sen ymmärrys.

Postauksen kuvat satunnaisia otoksia vuosien varrelta Islannista.

Tunnisteet: , ,