Miksi meille ei tule lemmikkieläintä?

Tämän postauksen saisi tiivistettyä yhteen virkkeeseen: Koska en jaksa sellaisia hoitaa ja koska en näe, miten jäisin eläimen omistamisesta henkisesti plussalle.
Olet kyllä suloinen, mutta luojan kiitos että et ole oma. En jaksaisi päivittäin sun kakkojas hiekasta kaivella.
En halua sitoutua ulkoiluttamiseen, ruokkimiseen, vitamiinien mittaamiseen, eläinlääkärillä ravaamiseen tai kissanhiekkapussien kaupasta raahaamiseen. En halua, että kodissamme säntäilee kukaan koko elämäänsä. (Lapset säntäilevät, mutta sen kestän, koska tiedän sen olevan vaihe. Mutta mä en halua olohuoneeseeni sellaista, joka jahtaa omaa häntäänsä vielä toisella vuosikymmenellä.). En halua yhtään ylimääräistä syytä herätä. En halua kynsiä aamulla mahaani, kissankarvoja tyynylle tai pissalätäkköä ulko-oven eteen. Säännöllisen urheiluannoksenkin nautin mieluummin silloin kun se mulle sopii. En silloin kun koiralla on pissahätä.

Kuulostankohan nyt vähän negatiiviselta? Uskokaa pois, olen oikeasti todella eläinrakas. Tykkään rapsutella koiria, silitellä kissoja ja taputella hevosia. Ratsastaminen on huippuhauskaa ja haaveilen eläinsafareista. Ehkä mulla on vielä joskus aikaa ja rahaa toteuttaa upea safari jossain Botswanan heinikossa. Toivon, että joku kesä pääsisin osallistumaan yhdelle maailman eksoottisimmista eläinretkistä:  karhusafarille tiirailemaan karhuja niiden luonnolliseen elinympäristöön Itä-Suomeen.

Epäilevä asenteeni lemmikkieläimiä kohtaan perustuu mittavaan käytännön kokemukseen. Tiedän, kuinka paljon eläinten hoitamisessa on työtä ja miten paljon aikaa, rahaa ja hermoja se vie. Olen nimittäin asunut lapsuuteni maalla. Kymmenvuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi asti kävin koulua ja

- harjasin hevosia
- siivosin karsinoita
- ulkoilutin koiria
- juoksin kaniaitauksesta karannutta kania kiinni, jotta koira ei söisi sitä
- yritin pysyä shettiksen selässä (mikä on melkein yhtä vaikeaa kuin matolääkitä kissaa)
- ruokin kaneja
- putsasin koirankakkoja
- siivosin karsinoita
- kannoin poneille vettä
- pystytin hevosaitauksia
- tyhjensin hevosaitauksia
- ladoin heinäppaleja
- siivosin karsinoita
- vuolin kavioita
- sain mustelmia ja sähkösokkihoitoa (suolakivet, shettikset ja sähkölaitumet)
- pesin poneja täishamppoolla
- kannoin ja pinosin Hankkian rehusäkkejä
- siivosin karsinoita
Islanninhevoset <3 Mutta yhtäkään en omista enkä aio ostaa.
Heräsin joka aamu ennen kouluunlähtöä tuntia aikaisemmin, että ehtisin hoitaa tallissa aamutoimet ennen koulubussin tuloa. Koulusta tulin suoraan kotiin, vaihdoin vaatteet ja menin talliin. Televisiosta tuli kuulemma silloin 1990-luvun alussa joku Jyrki, mutta enhän minä sitä koskaan nähnyt, koska olin tallissa keltaisessa toppahaalarissa.

Noista vuosista on jäänyt myös paljon tajuttoman hyviä muistoja: syksyisiä maastovaelluksia metsässä, poninuittoa kesällä järvessä, varsojen syntymät ja tallin pikkujoulut, jotka järjestettiin joka vuosi siskojen ja tallikavereiden kanssa. Nuo tekemisentäyteiset vuodet ovat varmasti vaikuttaneet hyvin paljon myös siihen, miten suhtaudun työntekoon ja vastuun ottamiseen. Mikään kun ei tule valmiiksi, jos ei sitä tee. Pulinat pois, ja talikko käteen! Se että ei viitsi, ei ole syy olla tekemättä. Jos aina jättäisi kesken, kun "ei oikein jaksaisi", mikään homma ei koskaan valmistuisi. Talkoohenkeä, perkele! Ei se lantakasa itsestään ulos kävele. Sekään ei kelpaa tekosyyksi, ettei osaa. Aika monta asiaa voi nimittäin opetella tekemään. Jos ei tiedä, voi päätellä, kysyä kokeneemmilta ja lukea kirjoista. Kirjasta Terve ja sairas hevonen olen löytänyt ratkaisun aika moneen kinkkiseen kysymykseen. Tuo kirja taitaa muuten vieläkin olla jossain pahvilaatikon pohjalla reykjavikilaisessa autotallissa...

Ponitallivuodet kylvivät myös jonkinsortin yrittämisen siemenen. Aloin tienata noina vuosina ensimmäisen kerran omaa rahaa. Järjestin ponitalutusratsastusta lapsille. Puolituntinen maksoi viisi markkaa, tunti kympin. Yhden kesän aikana sain haalittua kasaan melkein tonnin. Arvatkaa vaan, mitä sillä rahalla tein? No ostin tietysti pari hauskanväristä loimea lemmikkiponeille. Kartutin noina vuosina hyvin avokätisesti Forssan ainoan lemmikkieläinkaupan, Tropiikin Linnun ja Kalan, liikevaihtoa.  Mikään ei ollut siihen aikaan onnistuneempi hankinta, kuin uusi, neonpunainen riimunnaru.

Tässähän omia varhaisvuosia muistellessaanhan ihan innostuu! Nyt tipahti nimittäin yhtäkkiä mieleen, että se vaaleanpunainen riimunnaru oli punottu. Oli tärkeää, että se oli punottu eikä ommeltu. Varmaankin siksi, että jossain Merja Jalon kirjassa Kikka osti samanlaisia.
Olet ihana - mutta onneksi et oma. Koska en jaksaisi sua ulkoiluttaa kuitenkaan.
Elämä oli siis pelkkää eläintä. Poneja, kissoja, kaneja, koiria, hevosia, lampaita. Oli meillä kerran kilikin. 

Jälkikäteen huomasin, että noina vuosina tuli eläinkiintiö täyteen. Silloin ei väsyttänyt, mutta nyt väsyttää pelkkä ajatuskin karvaisesta oliosta, joka ei koskaan opi puhumaan. Niin kivaa ja opettavaista kun se eläinten hoitaminen olikin, nyt tiedän, että ei enää koskaan samaa nakkia uudestaan. Jos muksut haluvat joskus omia hevosia, ne saavat tehdä tallityttöinä hommia jonkun muun tallissa. He saavat kernaasti ulkoiluttaa naapuruston koiria ja ottaa vastuuta osa-aikaisina kissavahteina. Mutta sitä riskiä en ota, että eläimen ylläpito ja hoito kaatuisivat minun laariin. Olen jo osani tehnyt.

Loppuun sopinee pieni myönnytys, joka kyllä vesittää tuon otsikon sisältämän lupauksen. Meillä nimittäin on lemmikkieläin. Puolustukseksi sanon, että siitä ei lähde ääntä, karvoja eikä tuoksuja. Se on kala. Yksi kala.  Ja se tuli meille sillä ehdolla, että mun ei tarvitse muistaa ruokkia sitä, pestä sen ammetta tai hankkia hoitajaa, kun lähdemme yhtä vuorokautta pidemmäksi ajaksi pois kotoa. Kala kulhoineen on hyllyssämme nyt toista vuotta ja edelleen hengissä. Onneksi puolisoon voi luottaa tässäkin asiassa.
Peukalonkokoinen poikkeus.

Tunnisteet: ,