Matkailu lasten kanssa avartaa

...ainakin mielenhallintaa. Tässä viimeisen parin viikon aikana on tapahtunut seuraavaa. Kaksi aikuista, kaksi lasta, neljä matkalaukkua (ja huom, mun omat matkatavarat oli muutamat pikkarit, kaksi paitaa ja kahdet hosut + talvitakki + pipo + hanskat + kalsarit), neljä käsimatkatavaralaukkua ja yksi turvaistuin peittoineen saatu siirrettyä ensin Reykjavikista Keflavikin lentokentälle, sieltä lentäen Helsinkiin, sieltä vuokra-autolla Turkuun, sieltä junalla Tampereen kautta Kolariin, sieltä bussilla Äkäslompoloon (siellä hiihdellen tunturilta toiselle), sieltä bussilla Kolariin, junalla Tampereen kautta Turkuun ja sieltä junalla Helsinkiin josta lentäen Keflavikiin, josta taksilla autokorjaamolle (laitoimme auton vuosihuoltoon reissumme ajaksi), josta autolla anopin luo ja valmiiseen ruokapöytään. Koska juuri nyt ei tee yhtään mieli tehdä itse ruokaa. Tai edes nostaa omaa pikkusormeaan.
Takanamme on ihan mahtava loma. Eihän tätä kaikkea tekisi, jos se ei olisi pirun kivaa. Mutta se on myös muutakin, kuin pirun kivaa. Välillä on todella raskasta ja pinnaa venyttävää tämä lasten kanssa matkustaminen. Matkustamisessa on aina oma säätönsä ja väsymyselementit, vaikka matkustaisi yksin, mutta kun matkassa on yksi sylivauva, sitä sähläämistä on noin satakertaisesti. Ei siis ihme, että juuri nyt äiti on vähän väsynyt.

Olimme lomalla Suomessa 16 päivää ja siitä neljä täyttä päivää kului siirtymisessä paikasta toiseen. Tajusin juuri, että sehän on neljännes koko lomasta! Ei ihme, että juuri nyt tässä maaliviivalla tulee vähän hoiputtua kuin antenni tuulessa. Kiitos maailmankaikkeudelle nyt on perjantai eli tässä voi pari päivää keräillä itseään, pestä vaatteita, totuttaa lapset arkirytmiin, käydä kaupassa ja maksaa laskut ennen kuin rentouttava ja tavallinen eli ihana arki jälleen alkaa.

No nyt varmaan joku miettii, että miksi ihmeessä me reissaamme näinkin paljon kuin reissaamme (tästä pääsee lukemaan parin vuoden takaisen maailmanympärireissumme juttuja; tosin silloin vielä yksilapsisena perheenä), kun totta puhuen olisi paljon rentouttavampaa olla ihan vain kotona ja tehdä korkeintaan päiväreissu bussilla tai autolla uimahalliin. 
Syitä on tosi monia. Ensinnäkin mun Suomen-perheeni asuu ympäri maailmoja eikä mulla ja meidän lapsilla ole mahdollisuutta tavata mun sukulaisia ilman matkustamista. Oma perhe on kuitenkin itselleni sen verran tärkeä ja Suomen olemassaolo ja suomen kieli samoin, että haluan mahdollistaa nämä jutut myös lapsille. Jos emme kävisi Suomessa lasten ollessa pieniä ja hankkisi sieltä muistoja ja viettäisi juhlahetkien lisäksi myös ihan löhösohva-arkea, tuskin lapset sinne kaipaisivat viisitoista täyttäessään. Lopputulos olisi, että sukulaissiteet minun sukulaisiini laimentuisivat ja Suomen-suhteet väljehtyisivät.  Ja sitähän mä en missään nimessä halua.

Mietin kyllä myös ihan itseäni. Olen sopeutunut uuteen maahan, asettunut sinne kodiksi ja rakentanut sinne arjen. En silti halua unohtaa Suomea, tietenkään! Mä haluan itsekin tavata mun sukulaisia, haluan päästä käymään suomalaisissa kirjakaupoissa, suomalaisessa ruokakaupassa ja kuulla ympärilläni suomen kieltä. Ulkomailla asuessaan näiden toiveiden täyttämisen eteen nyt vaan pitää nähdä vähän vaivaa.

Teimme Suomen-reissulla kotimaanmatkailua Lappiin. Se oli ihan itsekkäistä syistä. Halusin ehdottomasti päästä urheilemaan ja nauttimaan kunnon talvesta. Viikon reissu Lappiin oli kaiken vaivan arvoinen. Hikoilu raikkaassa ulkoilmassa hyvässä seurassa, kaamosvärit kylmällä talvitaivaalla ja hiihtokenkillä vastaan jolkotelleet porot olivat upeita kokemuksia.

Suomi-loman laajentaminen mutsin kodin ulkopuolelle on myös käytännössä melko välttämätöntä. Karu fakta tässä perhekoon kasvaessa on nimittäin myös se, että ei me tällä neljän hengen porukalla enää oikein mahduta yhden ihmisen, siis mun mutsin, kaupunkiasuntoon kovin pitkäksi aikaa niin että sopu säilyy ja kaikki saavat kunnon yöunet. Useamman makuuhuoneen mökin vuokraaminen onkin siksi tosi kätevä vaihtoehto: saadaan tarpeeksi tilaa kaikkien osallistujien lomatarpeisiin ja samalla mahdollisuus reissata Suomessa. Nyt joululoman loputtua me jo kuumeisesti aloimme suunnitella seuraavaa Hanko-kesää. Eli puolen vuoden päästä menemme taas vähäksi aikaa mutsin luo Turkuun, mutta laajennamme reissua Hankoon. Reissuporukallemme sopiva talo keskustasta on jo viikoksi vuokrattu.
Ja onhan mulla tässä myös se ideologinen puoli haudattuna. Yritän nimittäin niin kovasti edelleen uskotella itselleni, että elämän ei ole pakko muuttua aivan kamalan paljoa lasten myötä. Itsehuijauksen puolellehan se välillä menee, sillä kyllähän se nyt fakta on, että matkustaminen oman puolison kanssa kahdestaan on aika hemmetin erilaista kuin mitä matkustaminen oman puolison, yhden esikouluikäisen ja yhden sylilapsen kanssa on. Kysykää vaikka mun siskoilta, jotka saivat kunnian seurata tätä hulabaloota läheltä viimeiset pari viikkoa. Aivan kaikki vie lasten kanssa reissun päällä enemmän aikaa, aiheuttaa enemmän meteliä, lyhentää yöunia (mutta vähentää krapuloita!), tekee urheilupainotteisen lomailun hankalammaksi ja vie enemmän rahaa. Omaa aikaa lomailla jää vähemmän ja kompromissien määrä lisääntyy. MUTTA SILTI. Matkailua ei tarvitse lopettaa kokonaan, vaikka reissun sisältö vähän muuttuukin. Lasten tulon ei siis tarvitse myllätä muuta elämää ihan kokonaan. 

Toki olisi helpompaa, rentouttavampaa ja halvempaa jäädä kotiin ja jättää lapsettomaan elämään kiinteästi liittynyt matkailu nolliin. Mutta tulee siinä kotonaolemisessakin muutoksia: kaupassa käyminen on hankalampaa lasten kanssa kuin yksin, ulkoilu vaatii enemmän säätämistä lasten kanssa kuin ilman, kahvilassa ei enää piipahdeta vaan sinne mennään pitkän prosessin tuloksena noin viiden vessakäynnin, vaatteidenvaihdon, vaipanvaihdon jne. jne. jälkeen. Kirjastossa ei käydä lasten kanssa lataamassa akkuja, vaan säntäilemässä hyllyjen välissä, juuttumassa rattaiden kanssa liukuoven väliin ja etsimässä hädässä kakkoskerroksesta vessaa ennen kuin tulee pissat punttiin.
Olen pähkäillyt tämän asian niin, että kyse on kaikessa suhteellisuudesta. Jos jättäisin matkailun siksi koska se on nykyään vähän työläämpää kuin ennen, joutuisin samalla logiikalla jättämään väliin myös kirjastokäynnit, ruokakaupassakäynnin ja kirjastoon menon, koska se on lasten kanssa monimutkaisempaa kuin yksin. Lopulta maailmani pienenisi hankaluuksien ja niskakakkojen pelossa puolikkaan pisteen kokoiseksi ja siinä olisikin sitten valmis paikka hermoromahdukselle. 

Mistä löytää se kohta, joka kertoo milloin asia on niin vaivalloinen, että se kannattaa jättää tekemättä? Kansantaloustieteen termein: milloin vaivanpanoksen lisääminen ei enää lisää tarpeeksi mielihyvää eli milloin siis rajakustannus on korkeampi kuin rajahyöty? Sama suomeksi: ei kannata ryhtyä mihinkään, mikä vituttaa enemmän kuin iloistuttaa. Ja se vaivalloisuus-mielihyväoptimipiste on meillä kaikilla vähän eri paikassa. Jokaisen pitää vain se pisteensä löytää itse. Ei kannata ajaa itseään hermoromahduksen partaalle tekemällä jatkuvasti asioita, jotka vievät enemmän kuin antavat. Mutta ei saisi myöskään olla tässä elämisessä ja olemisessa liian varovainen ja karttaa kaikkia mahdollisia epämukavuusalueita, koska silloin on vaarana että jättää tekemättä kaikki itsellekin tärkeät asiat. Ja se kostautuu sitten jossain kohtaa keski-iänkriisinä, aviokriisinä, kestovitutuksena tai muuna epätasapainona. 
Olen myös huomannut tässä viime vuosien aikana, että ton todella hienoa, jos se oman kumppanin vaivalloisuus-mielihyväpiste on vähän eri paikassa kuin oma. Näin toinen pystyy nappaamaan hankalassa tilanteessa kopin. Oma pinnani esimerkiksi on ihan saamarin lyhyt ja se palaa todella nopeasti ahtaissa paikoissa, metelissä ja reissun päällä. Tänään kun vauva alkoi känistä lentokoneessa paria tuntia ennen saapumista, eikä sille kelvannut heijaaminen, tissi tai edes kakkaa lumella -laulu, meikäläisellä alkoi ylähuuli kiristyä ja muodostua ketutusryppy silmien väliin. Mies on onneksi vikkelä huomaamaan nämä tilanteet. Se nostatti ensin mun kierroksia toteamalla että eihän tän elämän aina helppoa kuulu ollakaan (ai että mä vihaan tuota lausahdusta, ja se tietää sen) ja otti sitten mörssärin kainaloon ja lähti näyttämään sille lentokoneen käytävää, tarjoiluvaunua ja lentokoneen vessan sisustusratkaisuja. Käninä kuulemma loppui heti. Minä sain sillä välin oikoa jalkojani ja selata lentoyhtiön ilmaisjakelulehtiä esikoisen katsellessa viereisessä penkissä Lego-elokuvaa.

Pääsimme kotiin iloisina, mutta väsyneinä. Kädet ovat matkalaukkujen raahaamisesta maitohapoilla, kaksi varpaistani on kynsien alta mustelmilla ja silmiä kutittaa unenpuute. Vilkaisin meitä aikuisia eteisen suuresta peilistä ja huomasin, että meillä on kyllä silmäpussit loman myötä vähän kasvaneet, mutta silmissä on kuitenkin enemmän pilkettä. Onneksi sen tietää jo kokemuksesta, että ainoa hyvän loman merkki ei ole se, että ei yhtään väsytä.

Tunnisteet: , ,