Tuli tilaisuus käydä ensimmäistä kertaa vaa'alla sitten raskausviikon 40 lekurintarkastuksen. Uskaltauduin raskauden jälkeen ensimmäistä kertaa uimaan ja uimahallista löytyi punnitsemisväline. Lopputulos harmitti, mutta ei varsinaisesti yllättänyt. Painoin pari jäätelölitraa alle 70 kiloa. Dsiisös. Synnytyslaitokselle ja kuuden viikon imetykseen on siis kuihtunut kokonaiset 7,25 kiloa. Lapsen osuus siitä oli neljä kiloa. Fak.

Helou!

Olen sitä sorttia, jota imetys ei laihduta. Imetyksen aikana kaikki mitä syön tarraa kiinni - ilmeisesti kehoni haluaa pelata täysin riskitöntä rulettia ja pitää huolta siitä, että on varaenergiaa löytyy maidontuotantoon. Olen myös sitä sorttia, joka näkee ihan normitilassakin eilen syödyn suklaakakkupalan seuraavana aamuna takapuolessaan. Enkä ihan oikeasti tällä kertaa edes liioittele! Ennen kuin aloitin crossfitin kautta säännöllisen hikiliikunnan, painoni nousi tasaisen varmasti. Jos en liiku vähintään neljä kertaa viikossa, painoni nousee vuodessa kilon tai pari ja ihan tavallisella ruokavaliolla Ja koska minua ei oikein haluta ostaa uusia vaatekertoja joka vuosi, pidän mieluummin huolen liikunnasta. Sitä paitsi sitä tulee kaupanpäälle vielä ihan loistava olo.


Raskaana ollessa kiloja kertyy, totta kai. Ja pitääkin kertyä. Vauvan ollessa ihan pieni ei kannata alkaa laihduttaa, ettei maitobaari sulkeudu ennen aikojaan. Kovalla laihduttamisella kun saattaa olla vaikutusta maidontuotantoon. Olen ajatellut "täys"imettää (heittomerkit, koska sehän on jo saanut korvikettakin muutamaan otteeseen) noin 4–5 kuukautta  ja sen jälkeen ottaa rinnalle kaupan maidot ja vähitellen soseiden kautta jytympään kamaan. Eli ennen tammikuun loppua mitään isoa kuntoremonttia en oikein voi edes aloittaa.

Käytin Belly Bind -vyötä suositellut kolme viikkoa ja käytin vyötä myös öisin. Se tuntui mukavalta päällä ja heti sitomisen jälkeen se antoi mahtavan tuen. Yläkroppa tuntui pysyvän paremmin kasassa eikä sängystäkään tarvinnut nousta vyörymällä vaan pääsin jaloilleni nousemalla ylävartalon tuen avulla ylös kuten vanhoina hyvinä aikoina. On kuitenkin mahdoton sanoa, mikä tukivyön todellinen hyöty tuodella oli - voihan olla, että toipuminen olisi edennyt samalla vauhdilla ilman vyötäkin. Vertailua esikoisen syntymän jälkeiseen aikaan ei oikein voi tehdä, koska toisen lapsen jälkeen kaikki on vähän enemmän levällään kuin kuusi vuotta sitten. Belly Bindistä jäi kuitenkin hyvä olo ja omien kokemusteni perusteella voin suositella sen käyttöä. Sen sitominen käy nopeasti, mutta sitomishommaan tarvitaan kyllä apuvoimia; yksin sitä on todella hankala tehdä. Lisäksi liina pitää sitoa uudestaan ainakin kerran päaivässä, koska muuten se alkaa rullautua ylöspäin ja tuki lantion alueella vähenee.

Tukivyöhän ei tietenkään laihduta, eli rasvaa se ei poista. Se ei myöskään kiinteytä ihoa eli syö etureppua. Niihin ei pure kuin oikeanlainen liikunta ja ruoka ja etenkin sitä liikunnan aloittamista odotan todella.

Disclaimerina haluaisin ottaa esille senkin, että tiedostan kyllä, että tässä on kyse aika pienistä kilomääristä; alle kymmenen kilon laihduttamisesta. Sen lähtemistä pystyisin kyllä odottelemaan vuodenkin - mutta kun en halua! Ei se perseen koko tässä nyt ensimmäisenä ahdista vaan se, että en mahdu juuri mihinkään vaatteisiin. Kotona käydän venyneitä legginsejä (huh) ja kaupungilla vaellushousuja tai hametta ja niitä yksiä Marimekon mustia legginsejä, jotka eivät ole kuluneet pehvan kohdalta puhki. Ja se yksi ainoa hamekin, joka sopii, pitää vetää melkein kainaloihin, että napin saa kiinni. Ainoat takit jotka mahtuvat päälle näyttämättä ylikireiltä makkarankuorilta ovat urheilullinen vaellustakki ja vielä edellistäkin sporttisempi sadetakki. Ei siinä mitään, kyllä täällä Islannissa sataa ja tulee käveltyä ulkona, mutta vaellusvermeet nyt ei kuitenkaan sovi ihan joka tilanteeseen.

Ooh, pääsispä jo...

Eikä se keljuin asia ole edes ne vaatteet vaan se olo joka hikiliikunnan puutteesta seuraa. Hikoilen kyllä nytkin ihan joka päivä, mutta imetyshiki ei aja ihan samaa asiaa. En muutenkaan kauheasti fanita näitä äitiyden fyysisiä puolia: raskaana olemista, synnyttämistä, imetystä. Kun siihen päälle laskee vielä sen että en pääse liikkumaan oman kehoni kanssa kuten haluaisin, alkaa ymmärrettävästi ottaa vähän päähän.

Kyse ei siis ole pelkästään kiloista, vaatteista tai peilikuvasta vaan omasta olosta, joka ei pysty tässä elämäntilanteessa olemaan se paras mahdollinen.

Parhaiten tämän kestää, kun katsoo tulevaisuuteen. Tein pienen projektisuunnitelman lähikuukausille. Se menee näin:

Pari viikkoa synnytyksen jälkeen aloitin vaunukävelylenkit: tunti päivässä. Nyt kävelykunto on noussut siihen pisteeseen, että tuo viimeinen, kodille tuleva ylämäki ei enää nosta hikeä otsalle. Ensi viikolla ajattelin varustautua vaunulenkille laittamalla nilkkoihin pienet tarrapainot.

Päiväkävelyllä tänään.

Yoogaia taitaa olla oman blogihistoriani palkitsevin sisältöyhteistyö: olen jäänyt siihen totaalisesti koukkuun. Teen joka ilta vähintään yhdet treenit; useimmiten kuitenkin vain niitä lyhimpiä eli alle puolituntisia. Vartin vatsalihasexpressin, niskahartia-jumpan, selkävenyttelyä, pikajoogaa, jalkalihaksiin keskittyviä asanoita ja niin edelleen.

Yoogaiaa raskausviikolla 20 ja jotain.

Crossfitiin olen suunnitellut paluuta kahden kuukauden kuluttua synnytyksestä eli marraskuun puolivälissä. Reykjavikin Crossfit-salilla vedetään joka aamu kello kymmeneltä synnyttäneille äideille suunnattuja mamma crossfit -tunteja. Treenit ovat tavallisia harjoituksia kevyemmät eli wodit tehdään lyhytkestoisimpina ja muokattuina. Näillä tunneilla ei soiteta ollenkaan musiikkia, koska monilla on nukkuvat bebet mukana sittereissä ja lastenvaunuissa. Mammacrosfit-tunneille pääsevät ne, jotka ovat käyneet salilla treenaamassa jo ennen raskautta ja synnytystä. Lajia ei siis voi aloittaa ihan näin lyhyen ajan päässä synnytyksestä. Ajattelin käydä kolmet äititreenit viikossa reilun kuukauden ajan ja tarkkailla, miten keho reagoi. Jos kaikki menee hyvin ja tuntuu että keskikroppa alkaa palautua, palaan takaisin tavallisiin treeneihin joululoman jälkeen. Huih! Ihan jo pelkkä ajatuskin saa hyvälle tuulelle.

Maaliskuun puolivälissä haaveilen crossfit-lomasta auringossa. Mä tiedän, että tämä saattaa kuulostaa pimeältä, mutta jos olosuhteet antavat periksi ja saan järjestettyä itselleni viikon omaa aikaa keväällä, haluaisin lähteä tuttuni vetämälle crossfit-lomalle Teneriffalle. Ilman perhettä. Konsepti on ihana: reilu viikkoa aurinkoa ja merta, päivisin kävisin treeneissä ja illat lukisin kirjoja. Nukkuisin yöni ilman taukoja ja vatsallaan. Tuollainen viikko-ohjelma kuulostaa niin täydelliseltä, että se tuntuu jo rikolliselta.

Mutta tehdään nyt ensin näitä vaunulenkkejä ja hartiajumppaa... Kyllä te tästä lähtee. Jos olen päässyt maaliskuun mennessä lähtöpainooni eli 62 kiloon, olen hemmetin tyytyväinen.

Se toinen takki, joka mahtuu nyt päälle.

Kun oma työ koostuu sadasta erikokoisesta ja erinäköisestä asiasta, on pakko välillä muistaa pysähtyä miettimään, mitä sitä onkaan taas tullut tehtyä ja saatu yhdessä aikaiseksi. Parhaitenhan sellainen pysähdys tapahtuu järjestämällä juhlat, pienet tai isot. Eilen juhlistimme uuden myymälämme avajaisia Kringlanin ostoskeskuksessa täällä Reykjavikissa. 

Ihanat Jóna ja Piia.

Tässä muutamia tallennettuja muistoja skumppalasien äärestä Helsingin kirjamessuilta ja lopuksi bonuksena vähän dadaa. Tärkeimmät asiat ensiksi: tsiisus mutta tuo paita jonka ostin, näyttää kuvissa puolet pienemmältä kuin kaupassa! Pienentävät peilit sovituskopeissa pitäisi kieltää :D

Mutta muuten meni kaikki ihan nappiin!

Tässä skoolataan.

Palkinnon ojensi matkailulehti Mondon päätoimittaja Kati Kelola. Iso kiitos!

Tätä ei juuri näe Islannissa.

Kaksi samassa tilaisuudessa kunniamaininnalla palkittua matkakirjaa kannattaa muuten myös lukea. Frédéric Grosin Kävelyn filosofia (Basam Books, kääntänyt Aki Räsänen) kertoo kävelystä; nopeasta ja hitaasta, pyhiinvaelluksesta ja sunnuntaikäppäilystä. Sain kirjan kustantajalta palkintojenjakotilaisuudessa ja aion tutustua siihen pikemmiten. Onhan kävellen matkailu eli vaeltaminen minulle mieluinen harrastus.

Ville Hytösen ja Ville-Juhani Sutisen Ismailiitti ja lännenmies (Savukeidas) on täynnä vetäviä seikkailukertomuksia ei-niin-tunnetuista matkailumaista kuten Moldovasta, Jordaniasta ja Syyriasta. Huisia luettavaa, tykkäsin! Sitten se dada-bonus. Äitini leikkaa lehdistä juttuja, jotka jotenkin liittyvät minuun ja siskoihini. Hän on parhaillaan muuttamassa ja komeroita tyhjentäessä löytyi arkistojen kätköistä mahtava lehtileike vuodelta 1999. Äiti toi sen mukanaan, kun lauantaina tapasimme. Juttu julkaistiin forssalaisessa lehdessä, koska olin voittanut palkinnon kirjotuksesta, joka käsitteli EU:n turvallisuuspolitiikkaa. Tästä irtosi mainiot kikatukset! Ensinnäkin aihepiiri on näköjään vähän vuosien saatossa muuttunut. Sama koskee pukeutumista: olin 19-vuotiaana laittanut palkintoseremoniaan jakkupuvun (apua). Koen, että tuo yhden koon liian tiukka kermanvärinen paita oli kyllä 16 vuoden takaiseen ihan virkistävä edistysaskel.

Ooh, miten ihana päivä tänään. Sain Vuoden matkakirja -palkinnon ja paljon kauniita sanoja. Aurinko paistoi jo herätessä (joka tosin tapahtui hieman liian aikaisin), mutta onneksi punainen Ruby Woo korvasi liian lyhyiden yöunien aiheuttamaa freesiysvajetta. Näin äidin, joka tuli messukeskukselle tapaamaan mörssäriä ensimmäistä kertaa (ja toi minulle lisää televisiosarjoja: Breaking Badin päätöskauden ja House of Cardsin kaksi tuotantokautta - wohoo!).

Näin muutamia vanhoja ystäviä, töistä tutuksi tulleita ja joukon blogin lukijoita. Iltapäivä sujui siis parhaassa seurassa ihanasti kaikkea mahdollista hölötellen ja kuohuviiniä hörppien. Loppupäivästä sain palkinnon ja kukkia, saatoimme äidin kukkineen junalle (Islantiin kun ei saa viedä tuoreita kukkia ulkomailta) ja kävimme miehen ja mörssärin kanssa pitsalla.

Illalla WSOY oli järjestänyt messubileet ravintola Cockissa. Olin ilmottautunut kemuihin mukaan, mutta hotellilla iski tajuton väsymys. Kun sitten vielä hotellin hissin seinältä huomasin, että yleinen sauna olisi auki illalla kello yhteentoista, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Ravintolan sijaan lähdin käväisemään naapurin Alepassa ja ostin meille saunaoluet. Mies meni saunaan ensin, minä katsoin Liviltä jotain perin kummallista televisio-ohjelmaa Erilaisista Äideistä ja ruokin vauvaa.

Tunnin jälkeen vaihdoimme läpsystä vuoroa. Vetäisin villasukat (en lähde minnekään, edes kahdeksi päiväksi keskuslämmitettyyn Suomeen ilman isoja villasukkia) ja pieruleggarit jalkaani, pyyhkeen olalle ja rasvat taskuun ja suuntasin  saunaosastolle. JOKA OLI TÄYSIN TYHJÄ, vaikka Kampin Radisson Blue oli kuulemma koko viikonlopun viimeistä huonetta myöten täynnä. Sain siis koko saunan itselleni.

Miten ihanaa se saunominen olikaan, olin jo melkein unohtanut. Heitin löylyjä yksin isossa löylyhuoneessa, makasin lauteilla selällään, otin pitkän suihkun ja pukuhuoneessa istuin jalat penkillä ja rasvailin varpaitani kaikessa rauhassa, upesssa yksinäisyydessä. Palattuani hotellihuoneeseen vauva oli nukutettu ja saunakaljat ja -siideri jäähdytetty kylpyammeessa. Magnersin korkatessani tajusin, että huomenna siirrytään talviaikaan. Täydellistä. Kaikki tämä ihanuus tänään ja huomenna tunti enemmän aikaa pakata!

Oli ihanaa. Kiitos vielä kaikille jotka pääsivät paikalle. Lisää kuvia itse messukuoharipalkintojenjakoynnämuuseremonioista seuraa hieman myöhemmin. Huomenna kotiin, saunanraikkaana. Luksus. Pus ja moi. Hyvää yötä.

Muistan, kuinka kirjan pistettiin alulle. Lähetin idean muutamaan kustantamoon. Ensimmäisenä yhteyttä otti WSOY, jonka silloinen kustantaja Leena Majander kutsui sumpille. Hän kiinnostui ideasta ja niinpä keskustelimme näkökulmasta. Leenan innostus, läsnäolo ja aito kiinnostus tarttuivat: juuri tällaisen kirjan minä haluaisin tehdä! Lähtiessäni Korkeavuodenkadulta lupasin toimittaa tarkemman synopsiksen muutaman viikon kuluttua.

Olimme seuraavalla viikolla lähdössä perheemme kanssa viettämään pitämättömiä kesälomia eli laukut olivat jo pakattuina ja kaikki valmista maailmanympärimatkallemme. Reissu oli ehtinyt Uuteen-Seelantiin asti kun tajusin, että se lupaamani muutama viikko on kohta mennyt.

Yhtenä iltana muiden mentyä nukkumaan hahmottelin printtaamani lentolippuvarauksen toiselle puolelle muutaman teeman, kunkin aihepiirin alle 5-10 otsikkoa ja lauseet, jotka kertoivat jonkun sattumuksen kustakin luvusta. "Uusi kieli" -työotsikon alle sutaisin muiston epäonnistuneesta rautakauppakäynnistä, jossa liiman sijasta kävin kyselemässä pippeliä. "Tulivuoret"-otsikon alle kirjasin mietteen siitä, kuinka paljon auton moottori kestää tulivuorentuhkaa hajoamatta.


Uuden-Seelannin matkailuviranomaisen sponsoroiman matkailuauton pöytä oli ihanan tukeva työskennellä ja penkki pehmeä istua. Siinä syntyi ihan hyvää jutunalkua. Seuraavana aamuna aamiaista syödessämme luin paperin läpi (ja pyysin perheeltä anteeksi kun toin TAAS kerran toin työasiat mukaan yhteiselle lomallemme) ja tajusin, että synopsishan on ihan pätevänoloinen. Parin päivän päästä kirjoitin sen puhtaaksi läppärillä, ja kun seuraavan kerran löysin vapaan langattoman nettiyhteyden, lähetin meiliä kustantamoon.


Kun synopsis oli hioutunut valmiiksi asiaproosan huippuhyvän kustannuspäällikön Joni Strandbergin kanssa, aloin kirjoittaa. Kirjoitustyö lähti kunnolla käyntiin vasta muutama kuukausi reissusta palattua. Kirjoitin joka työviikko yhden luvun, vähintään kaksi hyvää liuskaa päivässä. Syyskuussa 2014 aloitin ja neljä kuukautta myöhemmin käsis oli valmis. Sen jälkeen alkoi editiontityö. Työstin käsistä yhdessä kustannustoimittaja Kaisa Uusipaikan kanssa. Teksti parani Kaisan huomioiden kautta huimasti ja yksittäiset hyvät jutut saivat tarinan muodon.

Kirja valmistui kuin pysäkiltä toiselle etenevä juna. Jokaisella etapilla yksi asia kulki mukana: tämä blogi ja sen lukijat. Avauduin kirjoittamisesta, postailin kuvia, pohdin kirjan nimeä ja sain houkuteltua muutaman lukijan mukaan kirjajulkkareihinkin. Siitä kaikesta oli kirjan valmistumisessa törkeän iso apu. Kiitos siis teille, kun luitte kirja-aiheisetkin jutut ja lähettelitte niin paljon ihanaa palautetta!


Tammikuussa kirja lähti painoon ja maaliskuun lopussa juhlittiin julkkareita. Pian kirjasta otettiin toinen painos. Sitä on myyty kirjakaupoissa käsittääkseni ihan hyvä määrä. Olen kuullut, että kirjaa on vaikea saada kirjastoista, koska siihen on niin paljon varauksia. Silloin tällöin olen postitellut kirjaa Islannista ulkosuomalaisille. (Kirjatilauksen ulkomaille voi tehdä täällä, vinkvink.)


Parasta ja hämmästyttävintä on kuitenkin ollut palautteen määrä. Olen saanut lukemattomia viestejä sähköpostiin, facebookiin, blogiin, instaan ja jopa muutamia puheluja, joissa kirjan lukeneet ovat kiitelleet, kehuneet, korjanneet, vasta-argumentoineet ja kertoneet omista matkoistaan Islantiin, islantilaisista puolisoistaan, ystävistään ja työkavereistaan. Yhteydenotot ovat pistäneet iloiseksi. Kirjasta on siis ilmeisesti todella tarttunut lukijoille jotain mukaan.

Ja nyt se alussa lupaamani lehdistötiedote, jonka Mondo julkaisi hetki sitten:

Vuoden matkakirja kertoo Islannista
Matkailulehti Mondo on valinnut Vuoden 2015 matkakirjaksi Satu Rämön teoksen Islantilainen voittaa aina (WSOY). Kirja kuvaa islantilaista elämää suomalaisen maahanmuuttajan näkökulmasta.
”Islantilainen voittaa aina on mukaansatempaava, konstailematon ja oivaltava kuvaus islantilaisuudesta. Se auttaa ymmärtämään maata ja sen asukkaita pintaa syvemmältä, ja juuri tätä hyvältä matkakirjallisuudelta on lupa odottaa”, Mondon raati perustelee.
Salamatkustaja-blogistaan tunnettu Rämö on asunut Islannissa vuodesta 2007. Hän on kirjoittanut

Islannista aikaisemmin artikkeleita muun muassa Mondolle sekä Mondo matkaopas Islanti -kirjan. Rämö tunnetaan myös Vuoden mutsi -kirjoistaan, joita hän on tehnyt yhdessä Katja Lahden kanssa.
”Raati kävi pitkää keskustelun siitä, voimmeko valita Vuoden matkakirjaksi Mondollekin opaskirjan tehneen kirjailijan teoksen. Päädyimme siihen, että teemme valinnan yksinkertaisesti sisällöllisin perustein, kuten tähänkin asti”, Mondon päätoimittaja Kati Kelola perustelee.

”Kaiken kaikkiaan kisa oli tiukka, ja siksi halusimme antaa kunniamaininnat tänä vuonna poikkeuksellisesti peräti kahdelle teokselle”, Kelola sanoo.
Vuoden matkakirja -kunniamaininnat saavat Ville Hytösen ja Ville-Juhani Sutisen matkatarinakokoelma Ismailiitti ja lännenmies (Savukeidas) sekä ranskalaisfilosofi Frédéric Gros’n Kävelyn filosofiaa (Basam Books).
Vuoden matkakirja -palkinto jaetaan Helsingin kirjamessuilla lauantaina 24.10. klo 17.30 (Wine Corner -lava). Voittajat ovat tavattavissa palkintojenjaon yhteydessä.
Vuoden matkakirja on Mondon jakama vuosittainen matkakirjapalkinto, joka myönnetään ansioituneelle matkailuaiheiselle teokselle. Palkinnon saajan valitsee Mondon toimituksesta koostuva valitsijaraati. Mondo on 10 kertaa vuodessa ilmestyvä matkailulehti, jota kustantaa A-lehdet Oy.

Lisätietoja:
Kati Kelola, päätoimittaja, Mondo
kati.kelola@a-lehdet.fi
050 369 9964

Postauksen kuvat: Björgvin Hilmarsson (paitsi kannen kuva sen sisko, Guðný Hilmarsdóttir). Osa näistä kuvista on julkaistu Islantilainen voittaa aina -kirjassa.

Ensimmäiset neljä vuotta onnistuimme pitämään esikoista karkittomassa kuplassa. Itsehän tykkään toki välillä syödä irtokarkkeja, mutta lapsen halusin pitää niistä erossa. Kun poskipiilo ei enää mennyt läpi, jätin satunnaisen karkinsyönnin lapsettomiin hetkiin.
Parivuotiaana esikoinen alkoi tajuta, että on olemassa muutakin ruokaa kuin se, mitä kotona syödään. Pätkän ollessa kolme kävimme katsomassa Islannin kansallisteatterissa tarinan Kariuksesta ja Baktuksesta (tästä Hammaspeikkosadusta kirjoitti aikanaan Les!Lue! -blogi), jotka elävät suussa ja saavat sokerista energiaa hampaiden rikkomiseen. Sitä lastennäytelmää on kiittäminen, että lapsi ei pitkään aikaan halunnut mitään, missä on sokeria. Tai jos halusi, hänen omana ehtona syömiselle oli se, että heti syömisen jälkeen pääsisi pesemään hampaat. Olen vastannut lukemattomia kertoja ruokakaupassa kysymyksiin siitä, kummassa on enemmän sokeria, muroissa vai myslissä, mansikanmakuisessa vai vaniljanmakuisessa hapanmaidossa, sinisessä maidossa vai keltaisessa maidossa, päärynässä vai omenassa ja niin edelleen.

Nuo teatteriliput olivat elämäni ehkäpä parhaiten sijoitetut kaksikymppiä. Muutamaan vuoteen lapsi ei halunnut karkkia ja pärähti kerran jopa itkemään, kun lastevaatekaupan myyjä yritti uusien talvikenkien kylkiäisenä tunkea tikkaria mukaan ostoskassiin.

Ajat kuitenkin muuttuvat. Yleisön paine on käymässä suuremmaksi ja kavereiden mielipiteellä alkaa olla yhä enemmän väliä. Kariuksesta ja baktuksesta puhutaan meillä edelleen, mutta ei yhtä ehdottomaan sävyyn. Tyypit ovat vaipumassa taka-alalle ja tilalle tulevat kaverit ja serkut karkkipusseineen. Minulta on alettu kysellä, miksi meillä ei vietetä karkkipäivää, koska silloin saisi oman nammipokin. Lapsi ei ole ihan varma, mikä nammipoki (karkkipussi) on, mutta on päätellyt tarhakavereiden puheista sen olevan jotain todella ihanaa.

Lapsi elää tällä hetkellä vielä suhteellisen karkintonta arkea. Esikoinen ei ole vielä kertaakaan kinunnut karkkia kaupassa. Saamme kävellä karkkihyllyn läheltä ilman minkäänlaista pyyntöä, vaatimusta tai ruinausta. Limut ovat edelleen aikuisten juomaa eikä videovuokraamon karkkihylly vedä ollenkaan puoleensa. Mutta kaverisynttäreillä on jo maistettu lakua ja nallekarkkeja ja eteisessä on lähtö"lahjana" lykätty mukaan tikkari tai pez-karkkilelu. Olemme sopineet, että juhlissa saa syödä sitä mitä on tarjolla, mutta lahjakarkkien osalta olen ehdottanut, että niitä kannattaisi säästää, että ne kestävät pidempään. Esikoinen onkin mestari kehittelemään kaikenlaisia sääntöjä. Muutama kuukausi sitten saatu pez-setti on edelleen vasta puoliksi syöty, koska hän päätti syövänsä yhden karkin joka kerta, kun roska-auto käy tyhjentämässä pihamme roskatynnyrit - eli kerran viikossa. Ihailtavaa pitkäjäntäisyyttä. (Ei ole ainakaan minulta tätä perinyt.)

Tuskin tilanne tulee tällaisena säilymään enää kovin pitkään. Ensi vuonna alkaa koulu ja kavereiden merkitys kasvaa entisestään. Karkista tulee väkisinkin arkipäiväisempää. Mutta en silti halua, että herkuista tulee mikään perusoletus. Siksi meillä ei vietetä minkäänsortin karkkipäivää nyt eikä tulevaisuudessa.

Kyllä meillä silti herkutellaan. Käymme silloin tällöin naapurin jäätelökioskilla illallisen jälkeen hakemassa jälkkärijäätelöt. Teemme joskus iltaisin popcornia. Leipomosta ostamme välillä pullaa ja kakkua, mokkapalojakin. Silloin tällöin kaapista löytyy suklaata. Irtokarkkeja en osta koskaan (lapselle, itse kyllä sorrun), en tikkareita, hattaroita tai vaahtokarkkeja. Limua ei ole tarjolla koskaan (paitsi minulle kevytkokista, jos ruokana on pitsaa). Sen sijaan vatkaan kermaa kaakaon päälle, ostan kermajäätelöä, teemme usein lettuja enkä säästele voin kanssa.

Ymmärrän kyllä karkkipäivän pointin: on helppo pitää herkut poissa ruokavaliosta viikon muina päivinä ja kävellä ilman sotatilaa kaupan karkkihyllyn ohi, kun hihasta voi vetäistä karkkipäiväkortin.

Olemme kuitenkin kokeneet meille paremmin sopivaksi tieksi karkkipäivättömän version. Meillä ei ahdeta muovipussia täyteen kilotavarana myytävää irtokarkkia vain sen takia, että on lauantai. Meillä ei vietetä perheen yhteistä karkkipäivää, vaan herkutellaan sitten, kun siltä tuntuu. Ei joka päivä eikä joka toinenkaan - mutta aika usein kuitenkin. Silloin kun meistä tuntuu siltä.

Sitäpaitsi loppujen lopuksi tässäkin logiikassa ojastä löytyy meidän vanhempien ihan oma lehmä. Karkkipäivättömässä arjessa on se hyvä puoli, että voimme poiketa sinne jäätelökioskille koska tahansa. Ei tarvitse odottaa lauantaihin :-)

Tähän blogiin - kuten saletisti aika moneen muuhunkin äitiyskanavaan - on tultu kysymällä googlelta, "sattuuko synnytys".
Jos minun kokemuksiani kysytään, niin sanon, että sattuu ja ihan perkeleesti. Kahden synnytyksen perusteella tiedän, että kaikista kamalinta minulle on avautumisvaihe, jolloin odotellaan että synnytyskanava on auki ja vauvaa saa alkaa puskea ulos. Sattui se synnytyskin, mutta se tuntui supistuksiin verrattuna viimeisiä vetelevän hyttysen ininältä. Kun ponnistamisen aika tuli, vauva tuli ulos alle puolessa tunnissa. Hyvästä lihasvoimasta oli varmasti siinä hommassa ainakin vähän apua. Puoli tuntia tuntui minusta todella pitkältä ajalta, mutta kuultuani juttuja muutaman tunnin kestäneestä ponnistusvaiheesta tajusin, että pääsin siinä aika helpolla.

Toisilla taas avautumisvaihe ei tunnu kaamealta ollenkaan, mutta ponnistaminen ja lapsen kulkeminen synnytyskanavassa tuntuu aivan hirvittävän kivuliaalta.
Mutta totuus kuitenkin on, että kaikkia ei satu ollenkaan. Tai jos sattuu, niin kipu on suhteellisen siedettävää. Kävimme perjantaina brunssilla naapurustossa asuvan ystäväperheemme luona. Heillä on kaksi lasta ja tuli sitten synnytykset puheeksi. Heidän nyt noin kolmevuotias esikoisensa syntyi neljässä tunnissa. Lapsivedet tulivat töissä lattialle ja lapsi alkoi pyrkiä heti ulos. Onneksi kaverini on ammatiltaan erikoissairaanhoitaja. Lapsi siissyntyi kätevästi työvuoron aikana, eikä puudutteita tarvittu, koska synnytys ei sattunut juuri ollenkaan.

Saman pariskunnan puolenvuoden ikäinen kuopus syntyi tunnissa. En ollut uskoa korviani: että vauva syntyy ilman sen suurempia kipuja ja koko homma ensimmäisestä supistuksesta vauva ulostuloon tapahtuu yhden tunnin aikana. Melkein tulin kateelliseksi.

Mistä sen tietää, sattuuko omalla kohdalla vai ei? Suoraan sanottuna luulen, että ei mistään. Ei sitä voi etukäteen ennustaa. Minähän itse ajattelin, että kohdallani synnytys menisi ihan helposti ilman suurempia kipuja. Olenhan terve, hyväkuntoinen, vahva ja leveälanteinen. Luulin, että tästä karjalaisesta haarukasta tulee lapsi ulos suhteellisen helposti. Luulinpa aika paljon väärin.

Avautuminen kesti tsiljoona tuntia (siltä se tuntui, oikea kello mittasi noin vuorokauden) - ensimmäisellä kerralla ilman kipulääkkeitä, toisella kerralla kipulääkittynä. Lääkkeillä, kuten epiduraalilla, ei siis ollut tekemistä avautumisen hitauden kanssa. Joillakin kohdunsuu ilmeisesti vain aukeaa helpommin kuin toisilla. Eikä se ainakaan kuulemieni tarinoiden perusteella katso välttämättä lantion leveyttä tai lihaskuntoa ollenkaan. Ampiaisen vyörärön ja todella kapean lantion omistama tuttuni synnytti luomuna nelikiloisen pojan ilman, että "sen enempää olisi sattunut". Meinasin tulla kateelliseksi tästäkin.

Kipua voi kaiketi harjoitella sietämään. Jos lyö päänsä seinään joka aamu, se varmasti sattuu viidentenäkymmenentenä päivänä vähemmän kuin ensimmäisenä aamuna, koska kipuun on tottunut. Tai sitten siinä voi käydä ihan päinvastoin: jos pää iskuista vaan pahenee eikä kovene, kipu kasvaa päivä päivältä. Eli: kipua varmasti voi oppia kestämään tai sitten ei. Ehkä kipu on sellaista, joka lähtee asennonvaihdolla pois tai johon tehoaa tietynlainen keskittynyt hengitys. Tai sitten kipu on niin kamalaa, että sitä ei saa piennettyä vaikka hönkisi jumppapallon päällä miten paljon.

Ensimmäisen lapsen kohdalla yritin opetella kivunhallintatekniikoita, hengittämistä ja joogapallojen puristellua synnytykseen valmistavassa joogassa. Joogasta oli hieman apua ensimmäisessä synnytyksessä ensimmäisten tuntien aikana, mutta kipujen loikatessa kaikkien kipukynnysteni yli ei niistä neuvoista ollut enää yhtään mitään hyötyä. Sattui niin paljon, että päässä musteni ja unohdin ihan kaiken.

Niin, että sattuuko synnytys vai ei? Ei siihen ole yhtä vastausta. Se on loppupeleissä ihan tuurista kiinni. Toivotan paljon onnea ja jaksamista kaikille, joilla tämä on vielä edessä.

Uusimman synnytyskertomukseni voi lukea täältä (tästä postauksesta löytyy linkit aikaisempaan synnytyskertomukseen).