Karhu valmisti viime syksynä rajatun määrän Muumi-lenkkareita. Otimme niitä tänne Reykjavíkin myymäläämme myyntiin ja ne osoittautuivat men...

Design-löytö: Karhun muumilenkkarit

30.3.15 Satu Kommentteja: 3

Karhu valmisti viime syksynä rajatun määrän Muumi-lenkkareita. Otimme niitä tänne Reykjavíkin myymäläämme myyntiin ja ne osoittautuivat menestykseksi. Hyllyyn jäi vain pari isompaa hajakokoa. Nakkaan niistä tuonne design-alen puolelle mintunvihreät Muumit kokoa 42. Tässä oivat juoksukengät kesäpoluille tai ihan vain tavalliseen arkikäyttöön. Kevyt on askel, kun näillä etenee. 

Koossa 42 pohjallisen pituus on 28 cm. Kenkä ei ole järin leveää mallia, joten en suosittele sitä kaltaiselleni megalättäjalalle, jolle ainut helppo kenkä ostaa on joko kumisaapas, vaelluskenkä tai huopikas.
Karhun Albatross Muumi -lenkkarit, koko 42. Hinta 72 €. Kuva: Karhu.
Hinta on 72 € postikuluineen. Jos kiinnostuit, katso tarkemmat tiedot ja osto-ohjeet design-alesta ja jätä ilmoituksesi ostohalukkuudestasi sinne. Kiitoksia!

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Suhteeni kosmetiikkaan, ihon hoitoon ja ylipäätään kauneustuotteisiin on suoraan sanoen hankala. Kosmetologikäyntini ovat osoittautuneet u...

Mádara - antakaa öljyä

27.3.15 Satu Kommentteja: 31

Suhteeni kosmetiikkaan, ihon hoitoon ja ylipäätään kauneustuotteisiin on suoraan sanoen hankala. Kosmetologikäyntini ovat osoittautuneet usein pettymyksiksi. Lisäksi merkittävä osa kosmetiikasta on mielestäni julmetun kallista. Onko sadan euron purkissa oikeasti tehoja? No vuosi sitten panostin satoja euroja yhteen unkarilaiseen tuotesarjaan - ja petyin.  
                                                                                           Yhteistyössä Suomen Blogimedia ja Mádara
Iltapuuhat.
Ostin siis viime keväänä maailmanympärireissumme päätepysäkiltä Seattlesta jossain heikossa kotiinpaluun mielentilassa kasan unkarilaista luonnonkosmetiikkaa. Maksoin koko satsista (yövoide, päivävoide, kuorintavoide, silmänympärysseerumi, kasvoseerumi ja kasvonaamio) yli neljäsataa euroa. Ja petyin. En huomannut tuotteiden käytöstä olevan juuri mitään hyötyä, en lähellekään 400 euron arvosta. Iltaisin ja aamuisin tuntui kasvovoidepurkkien kanssa siltä, kuin levittäisin herkullisen näköistä marjasekoitusta naamalle. Vähän turhan kallista marjapuuroa. Päätin taas ottaa aikalisän.

Yksi vaihtoehtohan olisi hylätä kosmetiikka kokonaan. Muistatteko sen taannoisen viikon mittaisen hiihtovaelluksen erämaassa? Seitsemän päivää ilman pesua ja ihoni oli huippukunnossa. Ikävä kyllä oma arki ei ole vuorilla ja suihkussa on pakko käydä. Suihkun jälkeen on laitettava rasvaa tai naamari kiristää. Ja sitten on deodorantit ja se satunnainen ripsiväri, jotka nekin pitää pestä pois. Ja taas tarvitaan jotain kiristystä helpottavaa.
Näitä testasin maaliskuussa.
Eräs fakta on sekin, että en ole enää parikymppinen. Vaikka miten haluaisin vielä mahtua niihin vuoden 2002 farkkuihin, se ei onnistu. Naamakaan ei enää samalla tavalla loista kuin yliopistoaikojen valokuvissa. Siitä on tullut  paljon särmikkäämpi mutta myös vähän harmaampi ja jonkun verran väsyneempi  - ihan niin kuin kantajastaankin.

Sain maaliskuun alussa mahdollisuuden testata Mádaran tuotteita. Tiesin Mádaran ennalta Nooran blogin kautta, joten tuotemerkki ei tullut ihan puun takaa. Arvelin sen ihan laadukkaaksi ja tiesin luonnonkosmetiikaksi. Yhteistyöehdotuksen tultua kävin katsomassa tuotteiden hintoja ja yllätyin positiivisesti. Perustuotteista monen sai noin parilla kympillä. Päätin kokeilla. 

Älkää pyörtykö: olen tähän asti pessyt ihoni pääsääntöisesti suihkusaippualla.  Laadukkaiden puhdistutuotteiden perään aika moni vinkkaili taannoin siellä kosmetologipostauksissakin (täällä ensimmäinen ja täällä toinen osa) että tärkeintä olisi pitää iho puhtaana. Päätin kuunnella vinkkejä, ja niinpä valitsin ensimmäisenä Mádaran syväpuhdistavan puhdistusvaahdon. Pesen sillä naamani iltaisin. Sen jälkeen - ja aamuisin ihan pelkästään - levitän kasvoille ja kaulalle saman sarjan kasvovettä. Se ei varsinaisesti kosteuta, mutta virkistää kuitenkin kivasti, mikä on tarpeen etenkin aamuisin.
Minä ilman meikkiä, 35 v.
Otin kokeiluun myös kahdenlaista Mádaran naamiohoitoa, kasvojen kevätsiivoukseen. Ihanan kirpeältä tuoksahtava kirkastava kuorintanaamio vaikuttaa kasvoillani pari kertaa viikossa noin kymmenen minuuttia kerrallaan. Skeptikkonakin on pakko myöntää, että kasvojeni iho todella näyttää toimenpiteen jälkeen kirkkaammalta ja vähemmän väsyneeltä. Syväpuhdistava mutanaamio on käytössä kerran viikossa. Se tuntuu virkistävältä ja ilmeisesti se myös puhdistaa, sillä ainakin leuasta näkyvimmät pikkunäppylät vaikuttavat pienemmiltä käyttökertojen jälkeen. Koen kasvojeni suurimmaksi pulmaksi kuivan ja väsähtäneen ihon, en rasvaisuudesta tai näppylöistä kärsivää ihoa. Mutta kai sitä silti on hyvä yrittää putsata?

Molempien naamioiden sanotaan olevan erityisen tehokkaita, eli etiketissä etukäteen varoiteltiin, että naamiot saatavat aiheuttaa iholla pientä kihelmöintiä. Itse en kuitenkaan kokenut mitään sivuvaikutuksia - tuntui pelkästään hyvältä.

Ja viimeisenä mutta ehdottomasti tärkeimpänä: kiinteyttävä vartaloöljy.  Jos siis joku ei edellistä postausta vielä ole ehtinyt lukea: ensi syksynä perhekokomme kasvaa. Päätös muodostui yllätäen, mutta vähän eri tavalla yllättäen kuin viimeksi. Kuten Katja osuvasti vähän aikaa sitten kirjoitti: meidän on tarkoituskin unohtaa. Elämä viisivuotiaan kanssa on ollut niin helppoa ja ihanaa, että en muista enää juuri mitään imetyksestä, vauvavuodesta tai yövalvomisista. Ja nyt se kaikki, minkä on jo iloisesti unohtanut, on luultavasti taas edessä.  Tuntuu siltä kuin seisoisi jälleen sen harmaan tunnelin suuaukolla. En ole varma, pitäisiköhän lukea blogin vuosien 2009 ja 2010 postaukset uudelleen ja verestää muistoja. Ehkä se ei ole järkeävää. Ehkä en edes kehtaa.

Ensimmäisenä oljenkortena tartuin Mádaran kiinteyttävään vartaloöljyyn. Vaikka maha on vielä pieni, iho on jo alkanut osoittaa kutinan merkkejä. Kiristystä reisissä, epämiellyttävä tunne selässä ja kutinaa paidan alla alkoivat reilu kuukausi sitten. Tiedän, että ura pierevänä muumina voi olla taas edessä. Se on ehkä pakko hyväksyä. Mutta pierevä muumi raapimisjäljillä on liikaa. Niinpä aloitin öljyhoidot heti.

Tuo Mádaran vartaloöljy lupaa kosteuttaa ja ehkäistä esimerkiksi raskausarpien syntyä. Ilokseni huomasin, että ainakin tässä vaiheessa tuote todella kosteuttaa. Levitän öljyä iltaisin  suihkun jälkeen koko kropalle, jonka jälkeen pukeudun pitkähihaiseen yöpaitaan ja villasukkiin. Ei kutise yhtään. Iho näyttää vielä yhtä kiinteältä kuin pari kuukautta sitten. (Tähän harhaluuloon onkin sitten hyvä tuudittautua seuraaviksi kuukausiksi.) Arvioni mukaan tämä parin desilitran kokoinen pullo kestää jokapäiväisesesä erittäin reilussa kokovartalokäytössä noin kuukauden joten hinta (24,90 €) on siihen nähden varsin kohdallaan.

Muutaman viikon käytön perusteella: ostaisinko näitä tuotteita? Ainakin kiinteyttävä vartaloöljy  ja kirkastava kuorintanaamio (noin 25 €) jäävät käyttöön. Mutanaamiota jään vielä miettimään tarkemmin. Puhdistusvaahto tuntuu riittoisalta. Yksi painallus riittää, eikä hintakaan ole kovin paha: noin 19 euroa. Ehkäpä se saa nyt pysyvästi korvata suihkusaippuan.

FYI: Noita linkkejä laittaessani huomasin, että sunnuntaihin 29.3. asti puhdistustuotteet Mádaran verkkokaupassa ovat 30 prosentin alennuksessa

PS. Muutaman kuukauden uusintakokemuksen perusteella: onko raskaana oleminen hienoa? Ei ole. Vieläkään.

31 kommenttia:

Mitä tuumaat?

No eivät voisi. Suomalais-islantilainen yhteistyö kantaa tänä vuonna vähän muutakin hedelmää kuin tämän kirjan.  Tuotannossa on nimittäin uu...

Voisivatko asiat mennä joskus vailla yllätyksiä?

26.3.15 Satu Kommentteja: 158

No eivät voisi. Suomalais-islantilainen yhteistyö kantaa tänä vuonna vähän muutakin hedelmää kuin tämän kirjan. 
Tuotannossa on nimittäin uusi veronmaksaja.

Lapsi tiivisti uutiset kuultuaan olennaisen kahteen kommenttiin:

- Jeee!!!!!! Mä en ole enää nuorin!!
- Jee!!! Sun ei äiti tarvii käydä enää vessassa, koska se vauva syö nyt kaiken mikä jää sulta yli.

Mutta on tässä aika monta juttua kerrottavana. Koska hommahan ei ole edennyt ihan tavanomaisella painolla... Palaan asiaan. Nyt sinne julkkareihin!

158 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Onpa mahtavaa herätä huomiseen päivään - olen tarkastanut jo kolmasti, että herätyskello varmasti herättää ajoissa. Islantilainen voittaa ...

Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

25.3.15 Satu Kommentteja: 28

Onpa mahtavaa herätä huomiseen päivään - olen tarkastanut jo kolmasti, että herätyskello varmasti herättää ajoissa. Islantilainen voittaa aina (WSOY) on nimittäin tullut painosta ja pääsen pian kokeilemaan, miltä kirja tuntuu kädessä. Houkuttelevalta, painavalta, hauskalta ja kauniilta? No ainakin!

Tämä kirja on kertomus matkastani osaksi islantilaista yhteiskuntaa. Islanti on upea maa ja sen asukkaat kerrassaan hurmaavia. Löytyihän sieltä aviomieskin. Kaikki ei ole kuitenkaan aina sitä, miltä pinnalta näyttää. Jouduin kotoutuessa opettelamaan monta asiaa vaikeamman kaavan kautta ja pohtimaan, miksi asiat ovat juuri näin. Useimmiten auttoi huumori, välillä ihan rehelllinen kiroilu.

Kirja on huomionosoitukseni Islannille ja tarkoitukseni on hyvä. Vaikka näkemykseni ovat paikoin kriittisiä, se johtuu siitä, että rakkaalle ystävälle voi välillä myös hieman keljuilla. Ja minähän rakastan Islantia ja islantilaisia ihan olosuhteiden pakostakin. Onhan armas aviomieheni islantilainen ja jälkikasvukin puoliksi paikallista geeniperimää. Ja Islanti on monella tapaa ihanan kreisi paikka asua.

Adlibriksen verkkokirjakaupassa Islantilainen voittaa aina on myynnissä erinomaiseen hintaan: 18,90 €. Harvoin saa hurmaavia harhoja ihan näin edullisesti: alle kahdella kympillä ja vielä kotiin kuljetettuna. Klikkaa siis tästä kirjaostoksille!*
Huominen päivä on kuin supermittainen metrilaku: pitkä mutta antoisa. Ohjelma on suorastaan muikea. Herään aamulla työpalaveriin. Sen jälkeen teen jotain itselleni todella radikaalia ja menen hemmottelemaan itseäni meikattavaksi kauneushoitola Jolieen. Koska rajauskynä- ja luomiväriarsenaalini on onneton (löytyy yhteensä yksi tuote), päätin olla avoin ja käydä kokeilemassa, mitä ammattilainen saa aikaan. Tästä kokemuksesta blogataan vielä.

Meikistä menen Yle Puheen Iltapäivään vieraaksi kello 14, eli pistäkäähän radio oikeille taajuuksille, jos haluatte kuulla puoli tuntia tarinoita kirjastani ja elämästäni Islannissa. Radion jälkeen aikaa ei juuri ole hukattavaksi, sillä kello 15 alkavat islantilaiset bileet suurlähettilään residenssissä. Paikalle tulee Islanti-väkeä, toimittajia, bloggaajia, instaajia ja joukko hyviä ystäviäni. Mainiota! Myöhemmin illan hämärtyessä ohjelmassa on yhteinen illallinen Suomen Blogimedian huippukivojen tyyppien kanssa.

Jännittää  muuten ihan pirusti se puhe, jonka lupasin suurlähettilään vastaanotolla pitää. Onneksi huulipuna on ammattilaisen laittamaa ja hiuksetkin juuri värjätty. Eli ei sitä kukaan huomaa, vaikka sanoisikin jotain vähän pöljää, eihän? Ajattelin vetäistä islantilaiseen tyyliin: liikaa valmistelematta, suoraan tuulta päin.

Postauksen kuvat ovat tiisereitä kirjan sisällöstä. Kirjan visuaalisen ilmeen loi ihana kaimani Satu Kontinen. Kuvat otti Björgvin Hilmarsson.

*) Affiliate-linkki, eli jos ostat tätä kautta kirjan, saan pienen osan myynnistä. Kiitos!

28 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Myönnettävähän se on, että kyllä vaan kehumien tuntuu hyvältä. Olin haljeta ilosta, kun vanhemmuushötöstä vapaan äitiysblogin (tämä siis ke...

Sano ääneen, ketä fanitat

24.3.15 Satu Kommentteja: 8

Myönnettävähän se on, että kyllä vaan kehumien tuntuu hyvältä. Olin haljeta ilosta, kun vanhemmuushötöstä vapaan äitiysblogin (tämä siis kehuna) Oi mutsi mutsin Elsa listasi idoleitaan ja nimesi minut! Tuntui hämmentävältä, melkein vähän nololta, sairaan hyvältä - ja todella motivoivalta.
Onhan tätä tutkittukin. Ansaittua positiivista palauttta pitäisi antaa enemmän. Jos saa työyhteisössä kehuja, kestää kritiikinkin ja työmotivaatio ja työn tulokset paranevat. Huomio ja aiheellinen kehuminen tekevät hyvää myös lapsen itsetunnolle. Kehumisella en siis tarkoita höttöistä jaksuhalihehkutusta tai kehumista, jolla ei ole pohjaa. Jokaisen pitää oppia kohtaamaan kieltoja ja epäonnistumisia, eikä mikään ole vaarallisempi kuin aikuiseen ikään ehtinyt lapsi, joka ei ole joutunut koskaan pettymään.

Tunnen itseäni sen verran, että tiedän pääseväni itse aina parhaisiin suorituksiin kehujen kautta. Kun crossfit-treeneissä Annie (Cf-tyypit tietää, kenestä puhun) sanoi, että sulla on kyllä tosi vahvat jalat, kiskaisin levytankoon vielä 5 kiloa lisää. Samallla se sanoi että asentoa pitäisi korjata pystymmäksi, ettei selkä rasitu. Ja minähän korjasin. Sama kaava muussakin tekemisessä, kuten vaikka kirjoittamiessa. Kun joku sanoo, että kiitos, tämä oli juuri sellainen kuin me halusimme, seuraavasta tekstistä tulee yhtä hyvä ja jopa parempi. Kun saa näitä kehuja, ei tule vetäneeksi hernettä nenään niistä track changes -komennolla koristelluista teksteistä, vaan yrittää draivilla saada nekin paremmaksi, koska tietää sen olevan mahdollista.
Olen myös huomannut yhden jutun. Kun löytää toisten tuloksista ja tekemisistä kehuttavaa ja avaa suunsa sen kertoakseen, omakin mieliala nousee. Tsärpäkän fiiliksen ylläpitämiseksi pitäisi ottaa tavaksi kehua hyvä tyyppi ainakin kerran päivässä.

Mä aloitan nyt. Mun omat idolit tällä hetkellä ja miksi:

Supercellin tyypit. Ne tekivät yli puolen miljardin euron voiton 150 ihmisen voimin. Järjettömän huikea suoritus! Ja tyypit maksavat mielellään veronsa Suomeen. Oli iloinen veronmaksaja -lipun heiluttaminen pr-temppu tai ei, se pistää kyllä arvostamaan näitä sällejä aika paljon enemmän kuin jatkuvasti päätään aukovaa Wahlroosia. (Okei, en fanita Wahroolsia mutta myönnän silti omistavani Sammon osakkeita...)

Mun siskot. Toisella on julkinen blogi joten tarkemmin hänestä. Sini on aina tehnyt, mitä se on halunnut. Sillä on ollut pokkaa sanoa vastaan tilanteissa, joissa muut ovat olleet hiljaa. Se päätti jo joskus ala-asteella, että se haluaa hyvän tutkinnon ulkomailla ja menestyä työelämässä. No se hankki lukiossa itselleen stipendipaikan vaihtarivuoteen Yhdysvalloista, otti parikymppisenä lainan, lähti britteihin (yhdessä sisaruskatraamme keskimmäisen siskon kanssa) ja opiskeli maisterintutkinnon LSE:ssä erinomaisin arvosanoin. Ja nyt se tekee uraa YK:lla, vänkää pelkäämättä ministeriön virkamiehille Kabulissa ja väittelee naisten oikeuksista paikallisten konservatiivienkin kanssa ja kieltäytyy leikkivänsä olevansa naimisissa, vaikka se tekisi omasta arjesta paikallisessa työympäristössä paljon helpompaa. Huge respect.

Anna-Leena Härkönen. Järkyttävän hyvä kirjoittamaan, törkyhyvä huumorintaju ja upea kehtaamisen asenne. Oli pokkaa kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka keski-iän ylittäneen naisen kannattaa ottaa rinnalleen nuorempi mies Turusta, niin tissit alkavat taas kasvaa! Mua ei ole mikään naurattanut yhtä paljoa viimeisen vuoden aikana kuin tuo lause. Tyyppi kirjoittaa arkisia tarinoita tavallisista ihmisistä, ja tekee sen hyvin. Härkösen kirjat ovat monelle kuin tärkeitä kavereita, ja se näkyy myyntitilastoissakin. Mä kaipaan vierelleni Anna-Leena Härkönen -pehmolelua, jota puristelemalla voisin ammentaa itsellenikin vähän näitä ominaisuuksia. Sellaisesta haaveilin jo vuonna 2011.

Keitä te fanitatte? Jos jaksat kirjoittaa pitkällä kaavalla omaan blogiin, niin käy linkkaamaasa juttusi kommenttiketjuun, tekee mieli lukea. #kehupäivässä

Fanitan tietysti myös mun miestä, joka ottaa muun muassa upeita valokuvia, kuten nämä tässä / Kuvat: Björgvin Hilmarsson.


8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Se iskee joskus ihan yllättäen. Karmea halu saada korvapuustia. Sellainen hyvin kohonnut, kuohkea ja sisältä lämmin korvapuusti, joka syödä...

Saisiko korvapuustiklinikalle?

22.3.15 Satu Kommentteja: 88

Se iskee joskus ihan yllättäen. Karmea halu saada korvapuustia. Sellainen hyvin kohonnut, kuohkea ja sisältä lämmin korvapuusti, joka syödään kolmessa osassa. Oikeaoppisesti siis näin: ensin otetaan ulos molemmat "korvat" ja täyte. Aloitetaan syöminen korvista. Sitten syödään kuori ja lopuksi säästetään se ihanan pehmeä sisus, josta löytyy tajuton määrä kanelia ja voita.
Korvapuustinen toivetilani. (Kuva Flicrk CC 2.0 Chris Walton)
Korvapuustien/pullien todellisuus kotikeittiössämme.
Luin eilen illalla sairaan mielenkiintoiseksi osoittautunutta kirjaa alkuräjähdyksestä (Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus, WSOY). Kun kosmologi Kari Enqvist alkoi selittää inflaatiosta ("...inflaatio kaivertaa avaruuteen viivoja", s. 65) minulle tuli jostain syystä mieleen korvapuustin keskelle sormella painettu taitos. Tiesin entuudestaan, että nyt kun puusti on tullut mieleen, se ei poistu näkökentästä ennen kuin saan vähintään kaksi sellaista. Suomalaistyylistä korvapuustia ei saa paikallisista leipomoista (ja suomalainen pulla on muutenkin islantilaista paljon parempaa), joten ne on tehtävä itse. Sunnuntaiaamuna kaivoimme herättyämme jauhot kaapista ja aloimme taas kerran leipoa korvapuusteja.
Tässä on vaan yksi ongelma. En osaa leipoa korvapuusteja oikein. Perusreseptihän on selvää vehnäjauhoa. Hyvä ohje löytyy esimerkiksi Marin Jotain maukasta -ruokablogista. Yritän tehdä kaikki niin kuin pitää. Mittaan ohjeen raaka-aineet oikein. Kohotan taikinaa kauan. Kohotan pullia myös liinan alla ennen uuniin laittoa. En laita taikinaan liikaa jauhoja vaan yritän kestää löysän taikinan käsittelyn. Islannista en ole löytänyt karkeaksi jauhettua kaardemummaa, joten tuon sitä mukanani Suomesta ihan vain korvapuustihimoani ajatellen.

Taikina maistuu joka kerta taivaalliselta. Ja joka kerta uunista tulon jälkeen paljastuu kuiva todellisuus. Korvapuusteistani tulee liian kovia. Ne ovat pehmeitä noin vartin uunista tultuaan, jonka jälkeen laatukäyrä laskee jyrkästi. Mehevyys katoaa.
Kardemummajauhe ei ole mitään. Rouhetta sen pitää olla.
Perustaikinaohjeen ohella olen testannut erilaisia spesiaalikikkoja:

1. Äidilläni on tapana vaahdottaa munat ja sokeri ja lisätä neste (hiiva, maito, mausteet) munasokerivaahtoon ja alustaa sen jälkeen sekaan jauhot. Kokeilin tätä. Mutta ei niistä tullut läheskään samanlaisia kuin mutsin pullista.
2. Cafe Esplanadin pullataikina tehdään kuulemma veteen. No testasin. Kuohkeus ei kyllä parantunut, vaan kävi päinvastoin. Niistä tuli säälittäviä kikkareita.
3. Taikina ei saisi kohota vetoisassa paikassa. Niinpä lämmitän pullahommissa uunin noin kolmeenkymmeneen asteeseen ja laitan liinalla peitellyn taikinan sinne kohoamaan tunniksi. Taikina näyttää hyvältä ja on käsissä notkeaa - mutta lopputulos on sama kuiva.
4. Kerran mittasin hiivaa ajatellen nesteen lämpötilan kuumemittarilla ollakseni varma, että se on noin 38-asteista. Se oli, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta lopputulokseen.
Kohotus haaleassa uunissa.
Niin että HALOO, missä olet kuohkeus?!

Ei ole leivontaklinikkaa, jonne soittaa, mutta onneksi on tämä blogi. Jos teillä hyvät blogikaverit on erinomaisiksi testattuja vinkkejä onnistuneisiin korvapuusteihin, niin pyydän: laittakaa jakoon. Ei tee ihmiselle hyvää kärsiä kuohkeiden korvapuustien puutteesta. Kuivien pullien järsiminen aiheuttaa lähinnä hammassärkyä ja vakavia puutostiloja.

88 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen maaliskuun ajan kokeillut nettitreenisali Yoogaian palveluita. Tunnin syvävenyttely oli loistava tapa venytellä treenien jälkeen . Yht...

Toimistopirkon varttijooga

20.3.15 Satu Kommentteja: 8

Olen maaliskuun ajan kokeillut nettitreenisali Yoogaian palveluita. Tunnin syvävenyttely oli loistava tapa venytellä treenien jälkeen. Yhteinen äiti-lapsijoogahetki sen sijaan päätyi kaaokseen ja takapuolelle (mun omalle) läpsimiseen. Halusin testata vielä toimistojoogaa - siis vartin pikatreenit työpaikalla.
Tiedän, se näyttää pöllöltä...
Teen pääosin toimistotyötä koneen ääressä: kirjoitan meilejä, puhun Skypessä, teen juttuja, kirjoja, kolumneja, uutiskirjeitä. Usein suunnittelutyökin on minulle kirjoittamista. Pistän ideoita ylös exceliin ja piirtelen hassuja kaavioita sekalaisille paperilapuille.

Välillä on pakko pitää taukoja ja ajatella jotain muuta. Jos ei ole aikaa lähteä suosikkitreeneihin, en poistu koneen äärestä lainkaan. Saatan lämmittää lounaan mikrossa. Ruokaa lapatessa hengaan samalla Facebookissa, selaan Instagrammia tai luen uutisia. Tänään ajattelin kokeilla jotain vähän liikuttavampaa.
Kankku ylös penkistä ja kädet kattoon.
Avasin toimiston ikkunan, laitoin luurit korville (onneksi on pitkä johto) ja valitsin Yoogaian tallenteista Taukojoogan. Liikkeet olivat helppoja seisomaliikkeitä, ja pystyin tekemään ne ihan tavallisessa trikoohameessa. Ei tarvittu mattoa eikä nuohottu lattioita.

Takareisiä, ojentajia ja hartioiden seutua venyttävät liikkeet tekivät gutaa. Loppuun pari helpohkoa mutta virkistävää tasapainoharjoitusta. Ei tässä hiki tullut, mutta ei ollut tarkoituskaan. Sen sijaan tunsin, kuinka veri alkoi hartioiden ja niskojen seudulla kiertää paremmin ja ajatus lähti liikkeelle. Sain taukojoogasta kaivatun motivaatiopiikin.  Olen siirrellyt erästä sairaan tylsää työhommaa pöydän nurkalta toiselle koko viikon. Venyttelyn jälkeen käärin hihat, pistin Rage against the Machinen täysille. Puolentoistatunnin päästä se homma oli laskuttamista vaille valmis! Maanantaina kiitän, ettei tarvitse sillä ryynillä viikkoa aloittaa.

Suosittelen taukohetkeä lämpimästi kaikille toimistopirkoille, joilla on työpäivän keskellä mahdollisuus vetäytyä vartiksi pyllistelemään. Niille ketkä haluavat vähän jännittämmän vartin: tuntivalikoimassa on vartin rentoutusjoogan lisäksi myös viidentoista minuutin mittaisia sykkeennostatuksia ja vatsalihastreenejä.
Mun työpaikka, torkkutupa, taukohuone ja nyt myös joogasali.
Mitä jos kokeilisit? Yoogaia tarjoaa kaikille blogini lukijoille ilmaiset kaksi treeniviikkoa. Valikoimissa on joogaa, pilatesta, kahvakuulatunteja, meditaatiota ja keskivartalotreenejä. Alennuskoodi on voimassa maaliskuun ajan eli koodi pitää ladata maaliskuun aikana ja se toimii ensikirjautumisesta kaksi viikkoa.

Eikä tässä vielä kaikki... Yoogaia lahjoittaa euron jokaisesta uudesta rekisteröinnistä Plan-järjestölle tyttöjen koulutukseen. Helppo tapa lahjoittaa hyvään tarkoitukseen, eikä maksa sinulle mitään.

Tee näin:

Klikkaa tästä Yoogaian sivuille ja rekisteröidy. Koodilla SALAMATKUSTAJA2015 pääset osallistumaan kaikille tunneille ja katsomaan tallenteita rajatta kahden viikon ajan. Kokeilujakso ei sido mihinkään. Jos tykästyit, voit kokeilujakson jälkeen halutessasi ostaa lisää aikaa (kuukausi 20 €, vuosi 180 €). 
Yoogaia-testijutut hiljenevät tähän, mutta treenit jatkuvat. Lupaan, että yritän venytellä ohjatusti ainakin tunnin kerran viikossa.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Autottomuutta kesti lähes päivälleen yhdeksän kuukautta. Se oli ihanaa aikaa. Ei bensakuluja, ei autovakuutusta, autoveroa tai jotain saake...

Ostimme sitten...auton

19.3.15 Satu Kommentteja: 4

Autottomuutta kesti lähes päivälleen yhdeksän kuukautta. Se oli ihanaa aikaa. Ei bensakuluja, ei autovakuutusta, autoveroa tai jotain saakelin pölykapselia, jarrulevyä, pakoputkea, sumuvaloa, iskunvaimenninta tai lukkopesää, joka vaatii vähintään viidensadan euron huoltoa.

Reipas mies on taittanut 10 kilometrin työmatkan pyöräillen ja minä olen onnistunut hoitamaan asiani niin, että juuri ei tarvitse poistua keskustan alueelta automatkan päähän ainakaan arkipäivisin. Jos reissuun on tehnyt mieli, on vuokrattu auto (kuten viime kesän Islannin-reissulla), tai lainattu anopin vanhaa Subarua. Muutaman kerran huristelin taksilla ruokakauppaan ja treeneihin, kun bussi ei ollut vaihtoehto.

Rahaa säästyi ja pyöräilykunto nousi. Tiesimme kuitenkin koko ajan, että autottomuus on valitettavasti väliaikaista. Asumme tundralla, jossa sää voi olla ihan mitä tahansa. Joulukuun jälkeen on saatu myrskytuulta yli 40 päivänä. Vaikka pyörässä olisi miten hyvät nastarenkaat ja päällä maailman parhaat tekniset vaatteet, 30 m/s yhdistettynä lumipyryyn on aika mahdoton pyöräilysää. Ainakin, jos mukana pitäisi kuljettaa vielä lastakin.

Mies tekee jatkuvasti työkeikkaa Reykjavíkin ulkopuolella ja joutuu välillä kuljettamaan itseään ja jäähakkujaan yksityisautolla. Satakin taksikyytiä jäätikkökamat takapenkillä tulee tietysti halvemmaksi kuin oma auto, mutta se jatkuva tavaroiden raahaus autosta toiseen, taksien soittelu ja kyytien organisointi vie oman aikana. Jos bussilla pitää päästä kahden kilsan päähän, se vie helposti puoli tuntia, sillä sekä bussilinjat että pysäkit ovat harvassa. Vuoroväli on ruuhka-aikanakin helposti 25 minuuttia.

Mitään carpool-palveluja tällä saarella ei ole ja pientenkin vuokra-autojen vuorokausihinnat lähenevät helposti sataa euroa. Autojen käyttöön perustuva vuokraus tai pitkään käyttöön vuokraus on siis todella hankalaa.

Pohdimme kesästä asti, millaisen auton ostaisimme. Neliveto on näissä säissä ehdoton. Työn takia tarvitsemme tavaratilaa. Ajamme tosi vähän kaupunkiajoa, eli mikään sähköauto tai näppärä ja vähän bensaa syövä henkilöauto ei ikävä kyllä kannata. Toyotalta joku uusi maasturimalli olisi kiehtonut, mutta hintaero muihin vastaaviin merkkeihin oli todella suuri. Katsoimme myös Kian maasturivalikoimaa, mutta niissäkin vuotta 2005 uudemmissa malleissa hinnat olivat yllättävän korkeita. Aloimme pyöritellä mielessä Nissania ja Mitsua. Hinnat laskivat suhteessa toytoihin ja kioihin. Kun näkökenttään osui pari nelivetolava-autoa katetulla lavalla, kävimme koeajamassa ja päädyimme tähän allaolevaan. Ajettu reilu 140 000 km, vuosimallia 2008. Sisältä siisti, ulkoa ok. Yllättävän näppärä ajaa. Mutta kapeaan väliin en silti lähtisi yrittämään taskuparkkeerausta.
Tälläinen kätevä city-auto sitten.
Pakko myöntää, mutta näissä olosuhteissa oma auto on ratkaisu säätövapaampaan elämään. Vaikka tiedostin tämän, vitutti silti kävellä sinne autokauppaan tekemään maailman huonointa investointia. Sen ilon sentään sain, että sain maksaa auton käteisellä. Täkäläisissä autolainoissa todelliset vuosikorot ovat reilusti kympin pelottavammalla puolella, eli autolaina ei ollut vaihtoehto.

Olen nyt auton omistaja. Se on titteli, joka yhtä aikaa vituttaa ja tekee iloiseksi. Sielua raastaa katsoa pihalle ja nähdä siellä muutama sata kiloa velatonta rautaa, joka pitää kuitenkin kohta huoltaa ja jonka arvo vain laskee. Vielä enemmän harmittaa kurkata tyhjälle säästötilille. Autsautsauts. Yritän ajatella positiivisen kautta. Nytpä voin ottaa milloin tahansa auton alle ja hurauttaa vaikka sinne kierrätyskeskukseen viemään tyhjiä pulloja. Islannissa kun niitä ei voi palauttaa kauppoihin.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vielä eilen kärvistelin ulkovillatakkiin, kahden metrin mittaiseen villakaulaliinaan ja paksuun pipoon suojautuneena pitkin Reykjavíkin kat...

Herutin kevään ulos kaapista

17.3.15 Satu Kommentteja: 12

Vielä eilen kärvistelin ulkovillatakkiin, kahden metrin mittaiseen villakaulaliinaan ja paksuun pipoon suojautuneena pitkin Reykjavíkin katuja ja yritin myrskytuulessa pitää jalat tukevasti maan pinnalla. Reilu viikko sitten Vatnajökullilta pelastettiin lumimyrskyn armoille jääneitä suomalaisvaeltajia. Myrsky on piessyt Islantia tänä talvena ihan urakalla. Täällä on eletty paskointa talvea vuosikymmeniin: joulun jälkeen on mitattu yli 40 myrskyä.
Meitä vapaapäiväläisiä oli muitakin.
Mutta tänään. Voi että. Islanti yllätti. Aamuvarhaisella oli kummallista astua ulko-ovesta äänettömyyteen. Aamu oli epätavallisen hiljainen, koska ei tuullut lainkaan. Taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Koska tätä päivää on odotettu, lähdin töistä haneen (edellisestä kerrasta onkin jo yli vuosi). Sammutin läppärin, pistin kynät penaaliin ja lähdin - minnekäs muuallekaan kuin islantilaisesti uimaan.

Uin kilometrin auringonpaisteessa ja sain rusketusraidat. Istuin vartin kuumassa vesialtaassa kaula pitkänä kohti aurinkoa kuin tulppaanilla. Sain pisamia. Viimeistelin kokemuksen makaamalla viisi minuuttia kuumassa höyrysaunassa.
Siis rusketusraja - tunnissa!
Saunasta ulos selvittyäni istahdin ulos penkille vilvoittelemaan. Kökötin puupenkillä bikineissä vartin. En ajatellut mitään, en sanonut kenellekään mitään. En vilkuillut edes tiukoissa uikkareissa ohi käveleviä metsuriseksuaaleja, koska aurinko paistoi niin kirkkaasti.
Makkarat tarakalla.
Otin pukuhuoneessa peilin edessä parit herutuskuvat, puin päälleni ja ostin uima-altaan pihaan parkkeeratulta snägäriltä täydellisen hodarin. Täytteeksi ketsuppia, sinappia, kuivattua sipulia, tuoretta sipulia ja majoneesia.

Vaikka huomenna tulisikin taas uusi myrsky, en välitä. Se on kevät ny. Mulla on kuvatodisteita.

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Esittelenpä teille nyt kaksi islantilaisen kotiruoan juhla-ateriaa: lampaanpylly ja niin sanottu hummeri. Ne ovat Islannin versiot suomalai...

Islantilaista juhlaruokaa

16.3.15 Satu Kommentteja: 4

Esittelenpä teille nyt kaksi islantilaisen kotiruoan juhla-ateriaa: lampaanpylly ja niin sanottu hummeri. Ne ovat Islannin versiot suomalaisen sunnuntain paahtopaistista ja poronfileestä. Hienoimmissa ravintoloissa näistä raaka-aineista valmistetaan jos jonkinlaisia väkerryksiä, mutta tässä ne islantilaisen kotikeittiön versiot.
Tässä meillä kaksi hummeria.
Islannissa on kesäisin älytön määrä lampaita. Niitä taitaa toukokuusta syyskuulle käyskennellä vuoristoissa ja niityillä lähemmäs miljoona. Pöhinä alkaa keväällä, kun karitsat syntyvät. Alkukesästä ne lasketaan emojensa kanssa ulos vapauteen. Syksyn tullen järjestetään göngur eli lampaat kerätään maatiloille vuoristosta hevosten, lammaskoirien ja mönkijöiden avulla.

Lampaat kasataan isoon keskiöön (kirjoitin pari vuotta sitten kokemuksiani göngurista) ja jaetaan korvamerkkien mukaan omistajille. Pieni osa lampaista jätetään lisääntymään ja siirretään sisätiloihin, loput hakee teurasauto.

Karitsoilla on lyhyt, mutta varsin hyvä elämä. Emme syö lihaa kauhean usein, mutta silloin kun syömme, se on melkein aina lammasta. Omatuntoni kestää tuotantoketjun, ja liha on todella maukasta. Edes Uudessa-Seelannissa en saanut yhtä hyvää lampanlihaan kuin Islannissa. Plussaa myös siitä, että lampaan-/karitsanliha ei ole täällä kovinkaan kallista.
Lampaanpotka ennen uunia.
Karitsan jauhelihasta saa burgereita, lihapullia ja erinomaisen lasagnen. On kyljyksiä, sisäfilettä ja tietysti myös kiveksiä ja päitä. Jos tarkoituksena on järjestää juhlava, mutta ihanan helppo illallinen 4-8 hengelle, vaihtoehtoja on oikeastaan vain yksi: puolikas lampaanpylly eli lambalæri.

Lampaanpotkan saa tavallisesta ruokakaupasta noin 30 eurolla. Aikataulun ollessa tiukka ostamme lihan valmiiksi marinoituna. Jos se on jäässä, pitää sulatukseen varata vuorokausi. Sen jälkeen pidämme potkaa huoneenlämmössä ainakin kahdeksan tuntia.

Liha pistetään isoon uunipataan ja sen kaveriksi tuupataan kokonaisia sipuleita ja isoiksi lohkoiksi pistettyjä bataatteja, perunoita ja porkkanoita. Kansi päälle ja uuniin 130-150 asteeseen kunnes liha on kypsää. Eipä voisi juhla-ateria enää helpommin valmistua! Viimeksi paistoimme potkaa uunissa noin neljä tuntia. Sairaan hyvää. Vieläkin parempaa raparperihillon kera. Kastikefanaatikot tuunaavat lisukkeeksi esimerkiksi kermaisen sienikastikkeen.
Lampaanpotka neljän tunnin kypsyttämisen jälkeen.
Kalastus on Islannille tärkeä elinkeino, joten kalasta täällä ei ole pulaa. Parhaimmat yksilöt menevät vientiin, mutta kyllä niistä kotimaankin markkinoille jäävistä merenelävistä on mistä valita. Hienointa merten ruokaa ovat niin kutsut hummerit (húmar). Sanon ihan tarkoituksella niin kutsutut, sillä nämä eivät totisesti näytä hummereilta. Säälittävän pienen ulkomuodon ei kuitenkaan kannata antaa häiritä: islantilaiset "hummerit" ovat pieniä, mutta niiden liha on äärimmäisen maukasta.

Hummereita voi osataa pakasteena tai tuoreena. Me ostamme melkein aina pakasteena. Jos teen hummerikeittoa, ostan ruokakaupasta Islannissa valmistetun valmiin liemen, jonka sulatan kattilassa. Kun keitto on kuumaa, isken sekaan hummerinpyrstöt.

Koska hummerit ovat aika hintavia  (20 kappaletta maksoi  viime viikolla lähikaupan pakastealtaassa 30 euroa), en osta niitä sellaista määrää, että kuorista riittäisi liemen keittämiseen. Eikä kärsivällisyyskään oikein tahdo riittää. Sitä paitsi nuo paikalliset valmisliemet ovat todella hyviä. Tuskin edes huomaisin makueroa itse valmistamani liemen ja valmiin liemen välillä.

Hummereita voi myös keittää tai paahtaa uunissa. Uunissa paahdetun hummerin päällä parasta on valkosipuli ja voi. Ah.  Kesäisin äyriäiset voi laittaa grilliin, mutta mielellään vuoassa, sillä pelkän ritilän päällä nuo säälittävät pikku sintit tuppaavat valahtamaan vastuksille.

Suosittelen yleensä kaikille Islannin-kävijöille ruokatuliaiseksi kokonaista lampaanpotkaa. Se säilyy vakuumipakkauksessaan kotiin asti. Helppoa, maukasta, edullista ja taatusti paikallista.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olin jo unohtanut, kuinka ison keskusteluryöpsähdyksen aihe nimeltä imetys saa aikaan. Omasta imetyksestä on - luojan kiitos - jo monta vuo...

Luonnollisia ajatuksia rintaruokinnasta

15.3.15 Satu Kommentteja: 36

Olin jo unohtanut, kuinka ison keskusteluryöpsähdyksen aihe nimeltä imetys saa aikaan. Omasta imetyksestä on - luojan kiitos - jo monta vuotta, mutta aihe palaa säännöllisesti mieleen kavereiden blogeja lukiessa. Lähiömutsi kirjoitti pari viikkoa sitten taaperoimetyshaaveistaan. Emme jaa samaa haavetta, mutta jäin suurella kiinnostuksella tutustumaan lukijoiden kommentteihin. Moni ei-niin-imetysfani tuntui pahoittavan mielensä Hannen imetysfantasioista.

"Tahdon imettää kuopustani hänen toiselle ikävuodelleen asti, mahdollisesti kolmannellekin. Taaperoimetyshaaveissani mulle ei tullut mieleenkään, että vauva saattaisi olla asiasta toista mieltä."
Hannen teksti oli minusta hyvä ja siinä tuli esiin kirjoittajan oma näkökulma ja kokemus, eikä pyrkimys takoa yksiselitteistä totuutta muiden päähän. Koska sellaista yksiselitteistä totuutta ei ole. Se mikä on toiselle luonnollista ja ihanaa, ei sitä välttämättä ole toiselle. 

Kommentteista huomasin, että monet jotka eivät pysty tai halua syystä tai toiselsta imettää (lainkaan tai pitkään), hieman loukkaantuvat jutusta. En tiedä, miksi, mutta arvaan. Luulen, että syynä on epävarmuus ja epätietoisuus ja hämmennys omista fiiliksistä.

Omissa imetysvitutuksia eläessäni se, että joku nautti imetyksestä samaan aikaan kun mä itse en voinut sietää sitä, oli ihan ok. Söpöilyjutut taaperoimetyksen ihanuudesta tai imetyksen intiimistä tunnelmasta eivät jääneet kaivelemaan tai pistämään valvomaan öitä miettien, että olenko mä nyt huono ihminen ja itsekäs. Söpöilypuheet tuntuivat täysin yhdentekeviltä. Ne olivat mielipide muiden joukossa, eivät mittari, jolla hyvä äityttä mitataan.

En yleensä ole kovin kylmähermoinen ihminen. Tässä tilanteessa uskon välinpitämättömyyteni johtuneen siitä, että olin itse tietoisesti hyväksynyt omat imetysnegatiiviset tunteeni jo ennen lapsen syntymää. Ajattelin, että jokainen, myös minä, vetää omalla tyylillään, ja se on ihan fine.

Harva minulle koskaan sanoi päin naamaa, että olet outo kun noin ajattelet tai miten sä voit kokea imettämisen noin. Jos joku olisi tullut vaahtoamaan täysimetyksen aivan ehdottomasta tarpeellisuudesta lapsen ensimmäiseen ikävuoteen asti, olisin kehottanut pitämään mielipiteen omana tietonaan. (Tai ehkä räjähtänyt, kuka tietää.)

Vuonna 2010 imetin lastani yhden viikon ainoana ravintona, 8 kuukauden ikään imetys-korvike-kombolla ja sen jälkeen hanat pistettiin kiinni ja kuvioihin tuli korvikemaidon ohella jo aikaisemmin aloitetut vellit ja soseet. Ja ihan terve tyyppi tuosta näyttää tulleen.

Tästä keskustelusta on helppo vetää laajempiakin johtopäätöksiä. Väitän, että iso osa nettivaahtoamisesta ja kommenttiboksiloukkaantumisista johtuu siitä, että ihmiset ovat epävarmoja valinnoistaan ja hämmennyksissä omien ajatustensa kanssa. Se purkautuu loukkaantumisina tai anonyyminä vittuiluna etenkin, jos omat sekavilta tuntuvat ajatukset poikkeavat jonkun omassa elämässä tiivisti läsnä olevan viiteryhmän ajatuksista.

Sanonpa siis tähän vielä rohkaisuksi kaikille imetysasian kanssa painiskeleville tuoreille mutseille - köh, tällä yhden yhden lapsen kokemuksella - että uskokaa itseenne. Turha yrittää ottaa mallia kenestäkään. On ihan ok täysimettää yksi viikko ja lappaa sen jälkeen tarpeen mukaan korvikkeita lisukkeeksi kaupan hyllystä. Jotkut eivät voi äidistä tai lapsesta johtuvista syistä imettää ollenkaan, vaan ravinto koostuu pelkästään korvikemaidosta. Kyllä niistäkin lapsista ihan luonnollisia ja terveitä on tullut. Henkisestä läheisyydestä ei kannata huolestua: lapseen saa lämpimät suhteet ilman tissejäkin. Ja jos haluaa imettää kolmevuotiaaksi ja sekä lapsi että äiti tulevat siitä onnelliseksi, niin antaa mennä vaan.

36 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen vakuuttunut täydellisestä paikasta paikasta maan päällä. Se ei ole mökkilaituri tai hiekkaranta vaan: Gin tonic -sauna! Osallistuin ei...

Haluan Gin tonic -höyryhuoneen!

13.3.15 Satu Kommentteja: 3

Olen vakuuttunut täydellisestä paikasta paikasta maan päällä. Se ei ole mökkilaituri tai hiekkaranta vaan: Gin tonic -sauna! Osallistuin eilen Reykjavikin design-festareiden eli DesignMarchin seminaariin, jossa esiintyi joukko todella kiinnostavia suunnittelijoita, arkkitehtejä ja vaatesuunnittelijoita. Tapahtuman ehdotonta huippua oli katalonialaisen suunnittelijan Marti Guixén puheenvuoro, jossa hän esitteli vähän tavallisuudesta poikkeavia suunnitteluprojektejaan.
Kuva: Marti Guixé / Gat Fog 
Guixén Gat Fog on huone, jossa Gin tonic nautitaan höyrynä. Astu sisään ja nauti GT, hengittämällä! Miettikääpä, millaisen design-saunan siitä saisi, jos konseptiin lisäisi vielä korkean lämpötilan ja alastomuuden. Yksi vapaaehtoinen testaaja ilmoittautuu! 
Kaupan tytöt: oikealla Maarit, keskellä Piia.
Alansa huippuja kuunnellessa syttyi yksi jos toinenkin idea. Me Suomi-kaupan tytöt istuimme salissa vierekkäin. Tauoilla - ja joskus vähän kesken esitystenkin - alkoi kaamea huutokuiskailupäpätys, kun piti päästä jakamaan ajatukset ja juonimaan tulevaisuuden businessuunnitelmia. Luulen, että tuo haaveeni Gin tonic -saunasta ei ole niiden suunnitelmien joukossa. Mutta ehkäpä joskus vapaa-ajalla sitten, kun olen miljonääri.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lupasin viime viikolla kertoa, kuinka yhteisjoogaharjoituksen sujuivat.  Olen testaillut nettijoogasalin Yoogaian palveluita  viime viikot ...

Äiti-tytärjumppaa kotona

11.3.15 Satu Kommentteja: 10


Lupasin viime viikolla kertoa, kuinka yhteisjoogaharjoituksen sujuivat. Olen testaillut nettijoogasalin Yoogaian palveluita viime viikot ja lopulta päätin olla rohkea ja ottaa lapsen mukaan tunnille. Kotona kun treenataan.
                                                                                         Yhteistyössä: Suomen Blogimedia ja Yoogaia
a
Alkamassa tunti: Aitoa energiaa (joogaliikkeitä ja lihaskuntoa sekoittaen)
En ikipäivänä ottaisi mukeloa mukaan tavallisiin treeniolosuhteiin. Yhteisen nettijumppatuokion jälkeen muistin, miksi: tunti ohjattua aikuisliikuntaa viisivuotiaan kanssa on hasardia. Kaikilta menee hermot ja huonolla tsägällä 18-kiloinen rimppakinttu saa yli 60 kiloa tavaraa päälleen. 

Lapsen attention span on noin kymmenen minuuttia. Se sujui hyvin. Pätkä jaksoi seurata mukana ja tehdä liikkeitä maikan ohjeita noudattaen. Mies ehti ottaa muutaman valokuvankin.

Vartin kuluttua alkoi hihittely, käsissä roikkuminen ja seisova koira -asennossa olevan äidin alle ryömiminen. Ja se kaiken kommentointi.

"Väistä nyt sieltä alta, tai litistyt!" -"Käkäkäkäkäkä, sä oot niin iso."

"Äiti miksi sun naama roikkuu tolleen?" "Ai miten niin?" "No se on tommoinen punainen ja hassusti kasassa."
Kun mies alkoi heitellä kiinnostuneena kommentteja keittiön pöydän äärestä Mitä ääniä nuo ovat? (ohjaajan hengitystekniikka) ja Onpa mielenkiintoinen variaatio punnertamisesta (krokotiilipunnerrus, kuulemma), päätin, että en jumaliste enää koskaan treenaa yhtään mitään ulkopuolisen yleisön läsnäollessa.

Yoogaia on mainio tapa treenata, venytellä ja joogata kotona, mutta ei se täysin aikatauluvapaata toimintaa ole. Treeneistä ei nimittäin saa mitään irti, jos ei ole omaa rauhallista tilaa tehdä ja varmuutta siitä, että kukaan ei häiritse. Tai tule pyllistäessäsi läiskäisemään pakaralle.

Hanki siis ihan ensin oma huone tai nurkkaus ja varmista, että sinua ei tuntiin keskeytetä. Paina vasta sitten playta.
Yoogaian tuntitarjonnassa on muuten myös 45 minuutin mittainen Lapsi/vanhempijooga. Ehkä se soveltuisi paremmin yhteistreenaamiseen? Luulenpa kuitenkin, että se kokeilu saa vielä jonkun aikaa odottaa.

TARJOUS: Kokeile Yoogaiaa ilmaiseksi. Yoogaia tarjoaa kaikille blogini lukijoille ilmaiset kaksi treeniviikkoa. Alennuskoodi on voimassa maaliskuun ajan.

Tee näin:
Klikkaa tästä Yoogaian sivuille ja rekisteröidy. Koodilla SALAMATKUSTAJA2015 pääset osallistumaan kaikille tunneille ja katsomaan tallenteita rajatta kahden viikon ajan. Kokeilujakso ei sido mihinkään. Jos tykästyit, voit kokeilujakson jälkeen halutessasi ostaa lisää aikaa (kuukausi 20 €, vuosi 180 €).

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Reykjavíkissa vietetään tällä viikolla paikallista design-viikkoa, HönnunarMarsia. Toimistokaverini päättivät ottaa osaa tapahtumaan pystyt...

Taulu olohuoneen seinälle

10.3.15 Satu Kommentteja: 35

Reykjavíkissa vietetään tällä viikolla paikallista design-viikkoa, HönnunarMarsia. Toimistokaverini päättivät ottaa osaa tapahtumaan pystyttämällä näyttelyn Reykjavíkin vanhimpaan kahvilaan Mokkaan. Graafikot onnistuivat puhuman minut ympäri ja lupasin ideoida jotain - ööh - kirjallista kahvilan seinälle ripustettavaa sisältöä.

Deadline on tänään. Eilen illalla pääni kaikui tyhjää. Kunnes sain ajatuksen.

Tiedättekö ne rustiikkisen näköiset elämänviisaustaulut, joita myydään nykyään joka marketissa? Ne, joita ripustellaan hymyssä suin keittiön seinälle ja kirjahyllyyn parantamaan omaa elämänlaatua? Be happy and live long! Love is the most important thing in life! Home -The place where the story begins.

Jostain syystä minua alkaa aina suunnattomasti vituttaa, kun näen noita sopivan kuluneen näköisille, peltiä muistuttaville muovipaloille printattuja tekopirteitä elämänviisauksia. Think positive and love your life - it's the most important thing in life! Ajattelen, ajattelen! Ja samalla syke nousee kahteensataan.

Mietin eilen olohuoneen sohvalla noita seinätauluja ja sain suggestoitua itseni ihanan suivaantuneeseen mielentilaan. Päätin luoda omat taulut. Ideointiin meni puoli tuntia, toteutukseen Wordilla viisi minuuttia. Nyt käyn ostamassa printteriin mustetta, että voin printata nämä ja iskeä Tigerin kehyksiin. Toimistokaverini ovat varmasti tosi mielissään.

Sillä välin te voitte ihailla näitä tuotoksiani ja kertoa, jos sieltä löytyy kielioppivirheitä. Never let go of your dreams!





35 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kerronpa nyt ihan aluksi, että ne kaksi Vatnajökullilta perjantaina pelastettua suomalaisturistia emme olleet me . Epäilitte kuitenkin. Ilt...

Suomalaiset pelastettiin Vatnajökullilta

8.3.15 Satu Kommentteja: 8

Kerronpa nyt ihan aluksi, että ne kaksi Vatnajökullilta perjantaina pelastettua suomalaisturistia emme olleet me. Epäilitte kuitenkin. Iltasanomienkin uutisoima tapahtuma on nimitetty noussut isoksi uutisaiheeksi myös täällä Islannissa.
Jäätikkö hyvällä ilmalla. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Kolme suomalaista retkeilijää lähtivät viikon alussa hiihtämään Vatnajökullin jäätikölle. Yksi heistä sairastui reissun alkumetreillä, ja pelastustiimi haki hänet pois. Tälle viikolle oli ennustettu todella kovia lumimyrskyjä ja siksi näitä kahta muutakin kehotettiin jättämmään reissu kesken ja kääntymään takaisin. Matkailijat vakuuttivat kuitenkin pärjäävänsä. Kun kuuntelimme tätä uutista torstaina radiosta, mies totesi, että menee muutama tunti, korkeintaan päivä, ja pelastustiimi hälytetään uudestaan tehtävään.

Niinhän siinä sitten kävi. Suomalaiset jouduttiin hakemaan jäätiköltä perjantaina kymmenen jeepin, kolme moottorikelkan ja noin 70 vuoristopelastustiimiläisen voimin. Myrsky oli tuhonnut matkailijoiden teltan ja osan matkatavaroista. Islannissa huono sää tai lumimyrsky ei tarkoita sitä, että sukat kastuvat tai tulee vähän kylmä.

Tyypit olivat tietysti pahoillaan aiheuttamastaan harmista ja siitä, etteivät totelleet paikallisten asiantuntijoiden neuvoja. Paikallisten uutisten mukaan he maksoivat pelastustiimille saamastaan avusta ja yrittävät kuulemma myöhemmin saada korvaukset omalta vakuutusyhtiöltään. Itse epäilen vakuutusyhtiön halukkuutta maksaa – varsinkin, kun retkeilijöitä oli etukäteen varoitettu huonosta säästä ja kehotettu keskeyttämään matka.

Matkailijoiden pelastus jäätiköltä on noussut Islannissa viikonlopun pääpuheenaiheeksi ja ihan syystä. Ei siksi, että he olivat suomalaisia, vaan siksi, että islantilaisilla alkaa loppua kärsivällisyys piittaamattomien matkailijoiden pelastamiseen.

Islanti on harvaan asuttu maa, jossa luonto välillä koettelee. Maalla ei ole varaa ylläpitää julkisin varoin koko maan kattavaa pelastusorganisaatiota, ja siksi Islannissa pelastustoimi on järjestetty vapaaehtoisvoimin.

Islannilla ole edes armeijaa. Luonnonkatastrofien ja onnettomuuksien uhrien auttamiseen osallistuvat siis pääosin vapaaehtoiset.
Jäätikkö huonolla ilmalla. (Kuva: Visir.is, 7.3.2015)
Kun jossain päin Islantia sattuu onnettomuus ja apua tarvitaan, hätäkeskus lähettää tekstiviestillä tiedon lähimmälle pelastustiimille. Tiimin jäsenet kokoontuvat päämajallaan, jakavat tehtävät ja ryhtyvät töihin.

Pelastuspartiot auttavat tulivuorenpurkauksen sattuessa tiesulkujen pystyttämisessä, evakuoinneissa ja väliaikaisten majoitustilojen järjestämisessä. Kun jäätikön sulamisvedet ryöppyävät kohti merta, pelastuspartiot auttavat asuinalueiden tyhjentämisessä ja liikenteen ohjaamisessa.

Jos maan keskiosien asumattomaan erämaahan eksyy ihmisiä, alueelle lähetetään pelastuspartio, jos apua tarvitsevat vain saavat puhelinyhteyden 112:een.

Pelastustoiminnan järjestäminen Islannin tyyliin täysin vapaaehtoisvoimin on maailmalla täysin poikkeuksellista. Osallistumista ei motivoi raha, sillä vapaaehtoiset eivät saa välillä aika vaarallisesta työstään lainkaan palkkaa. Tiimien toiminta on tullut tutuksi, koska oma puolisoni on ollut mukana vuorispelastusjoukoissa. Päästäkseen vapaaehtoiseksi on suoritettava ainakin kahden vuoden mittainen rankka harjoittelujakso ja läpäistävä testit. Varusteet maksetaan omasta pussista. Pelastuspartiot hoitavat myös oman rahoituksensa hankkimalla rahalahjoituksia ja myymällä ilotulitteita.
Pelastustiimiläisiä. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Islannin matkailu on kokenut viime vuosien aikana valtavan buumin. Turismi on noussut joka vuosi jopa viidenneksen edelliseen vuoteen verrattuna. Matkaajamäärien noustessa myös pelastustoimien toimeksiannot ovat lisääntyneet hurjasti - ja he tekevät edelleen työnsä maksutta. Tiimit pelastavat kenen tahansa pulaan joutuneen kansalaisuuteen katsomatta samoilla ehdoilla eli ilman palkkiota. Ongelma tulee siinä, kun luonnossa liikkuvat eivät tottele annettuja ohjeita.

Jos tien reunassa on kyltti, jossa selvästi sanotaan kahdella kielellä, että Tie on suljettu, ei kulkua, sinne lähtee kuitenkin joku sankari seikkailemaan. Ja muutaman tunnin kuluttua hälytetään jeeppisaattue apuun. On tapauksia, joissa vaeltajille on vuoristomajassa sanottu, että tänään ei voi jatkaa vaellusta, koska varusteet näyttävät puutteelllisilta. Tyypit ovat lähteneet, eksyneet sumuun - ja tarvinneet apua pelastustiimeiltä. Sama juttu toistui suomalaisten matkailijoiden kanssa: selkeästi sanottiin, että matkaa ei kannattaisi jatkaa. Meni pari päivää ja jäätikölle lähetettiin 70 tyyppiä apuun.

Islannissa keskustellaankin nyt siitä, pitäisikö maksuttomalle pelastustoiminnalle asettaa uudet rajat. Yksi säännöistä voisi olla se, että jos ei tottele annettuja ohjeita, joutuu maksamaan kaikki pelastuskustannukset itse. Minusta se olisi ihan reilua.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tapasin puolisoni ensimmäistä kertaa melkein kymmenen vuotta sitten. Päädyimme reykjavikilaisessa baarissa ( tämä kivi on sieltä ) samaan p...

Viikonlopun kattaus

6.3.15 Satu Kommentteja: 2

Tapasin puolisoni ensimmäistä kertaa melkein kymmenen vuotta sitten. Päädyimme reykjavikilaisessa baarissa (tämä kivi on sieltä) samaan pöytään juomaan kaljaa. Meistä molemmat olivat tulleet vain yhdelle, koska oli torstai-ilta. No eihän se tietenkään yhteen olueen jäänyt. Valomerkin jälkeen lähdin kutsusta miehen kämpille katselemaan postikortteja. Pakko myöntää, että sen tumman tukan lisäksi kiinnostuin tästä persoonallisesta iskulauseesta. Aamulla niiden postikorttisulkeisten jälkeen se tarjoili aamiaiseksi skyriä kermalla ja vakuutuin siitä, että kannattaa jäädä koko viikonlopuksi. Kolmen päivän aikana ehti katsella muuten aika paljon postikortteja.
Skyriä ja kermaa. Kuva: Björgvin Hilamrsson
Meille on jäänyt tavaksi kattaa viikonloppuisin aamiaispöytään skyriä kuohukermalla. Tänään alkaa siitä kiinnostava viikonloppu, että osasyyllinen tähän Islannissa asumiseen tulee pikavisiitille! Minä ja kaimani laskeuduimme tänne tundralle melko tarkalleen 13 vuotta sitten parikymppisinä vaihto-opiskelijoina. Toinen meistä palasi Erasmuksen jälkeen Suomeen, toinen Islantiin.

Lähdenpä nyt hakemaan sitä ensiksimainittua bussiasemalta. Edessä on fantastinen aikamatka Reykjavíkin bilesyksyyn vuonna 2003. Kolmessa päivässä vaikka mitä kivaa. Tosin postikorttikeikat jätetään väliin, sillä Satu pitää palauttaa maanantaina bussiasemalle. Epäilen että hänen perheensä haluaa hänet takaisin.


2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Seuraa jälleen yksi ammatillinen tilitys . Minä niin kovasti haluaisin tietää, tuleeko teille omien alojenne ammattilaisille koskaan mielee...

Kirjoittaminen on välillä viheliäistä puuhaa

5.3.15 Satu Kommentteja: 29

Seuraa jälleen yksi ammatillinen tilitys. Minä niin kovasti haluaisin tietää, tuleeko teille omien alojenne ammattilaisille koskaan mieleen, että ette oikeasti ollenkaan osaa sitä, minkä pitäisi olla itsestään selvää? Kelaakohan kirurgi leikkaussalissa potilasta katsellessaan, että voi perkele, oliko se nyt varmasti vasen puoli? Panikoiko IT-konsultti asiakkaan tuulikaapissa, kenen tuulikaappiin onkaan tullut ja mitä ihmettä näille pitikään myydä? Tai kapteeni lentokoneen ohjaamossa, että tulinkohan vetäneeksi ne laskutelineet alas, hmm, mistä asian voi tarkistaa. Saakeli, missään ei näy sivupeilejä... Apua!
(Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Olen kirjoittanut ammatikseni kohta 15 vuotta ja silti vieläkin työssä iskee epävarmuuskausia. Joka kerta kun lähetän jutun toimitukseen tai valmiin kässärin kustannuspäällikölle, vatsassa vähän kirpaisee. Oliko pakko kiirehtiä sen ingressin kanssa. Kuvatekstit ovat teennäisiä. Oli tarkoitus tehdä hauska juttu, mutta lopputulos on tekele, joka yrittää olla hauska ja herättää lukijassa lähinnä kyllästymisentunteita. Säälittävää. Haastateltavat ovat plääh, mutta parempiakaan ei löytynyt. Viddu. Argh. No onneksi kohta voi lähettää laskun ja unohtaa, että koko juttua koskaan olikaan.

Aloitin kirjoittamisen tekemällä muutaman kympin juttupalkkioita vastaan keikkoja opiskelijalehdille. Sitten kuvioihin tulivat järjestöjen mainostekstit, vapaaehtoistyönä tehdyt jutut Amnestyn läpyskään, tein esitteitä satunnaisille firmoille ja sitten kauppiksen proffat pyysivät apua - viestinnän opiskelija kun olin - tietokirjojensa käsisten oikolukuun.

Perustin toiminimen, otin yhteyttä tietokirjakustantajiin ja tarjosin palvelujani. Opintojen oheen oli helppo sovittaa iltatöiksi kässäreiden oikolukua ja toimittamista. Tuhansia sivuja oppikirjatekstejä, juridiikan kirjoja ja tilintarkastusoppaita käsitellessäni syntyi jonkin sortin taju kirjoitettuun kieleen ja selväsanaisuuteen. Vaikeasta ja täysin järjettömän kuuloisesta aiheesta (kuten verotuslainsäädäntö säätiöissä ja kiinteistöosakeyhtiöissä) saa ihan selväkielisen esityksen, jos kappaleet ovat oikeassa järjestyksessä, otsikot fiksuja, lauseet kunnossa ja pronominien viittaussuhteet oikein.

Kokeilin oikeiden lehtijuttujen kirjoittamista ensin pienissä järjestölehdissä, vähitellen isommissa. Parikymppisenä haaveilin jostain Imageen kirjoittamisesta pimeässä ja salaa. Pohdiskelin, voisiko mitenkään olla mahdollista päästä lähelle samaa tasoa sanojen peräkkäin laittamisessa sellaisten tyyppien kanssa kuin Kaarina Hazard, Anna-Leena Härkönen tai matkajutuistaan tunnettu Antti Helin.

Meni jokunen vuosi ja myin ahkerasti juttuja. Moni idea hylättiin, mutta joitakin sain kaupaksi. Työskentelin muutaman vuoden lehdistöviestintään keskittyneessä pr-firmassa. Siellä opin paketoimaan ja myymään juttuideoita yritysten puolesta eri alojen toimittajille. Pr-vuosien jälkeen jatkoin toimittajantöitä - ja huomasin olevani entistä parempi myyjä. Toimeksiantoja alkoi tulla useammista lehdistä ja kirjoittamisesta tuli täyspäiväistä. Kuvioihin tuli lisää kässäreiden editointia ja lopulta eka oma kirja,  Mondo Islanti -matkaopas, jonka - hahaa - fanittamani matkailutoimittaja Antti Helin toimitti ja kehui hyväksi. (Ja nyt teemme yhdessä hänen ja muiden matkatoimittajien kanssa mm. nettimatkaopas Tripsteri.fi:tä.)

Tuli lisää kirjoja, kolumnipaikkoja ja  sitten lopulta pääsin sinne Imageenkin. Joka numerosta löytyy nykyään sivun verran matkailujuttuja á la minä.

Mitä en ole vielä kirjoittanut? Runoja ja testamenttia. Proosaakin olen nimittäin kokeillut. Kuusivuotiaana kynäilin Astrid Lindgrenin kirjasta Minäkin tahdon kouluun oman versioni viimeiselle sivulle. Se menee näin:
"Nyt Petteri ja Leena nukkuvat. Ja on aamu sitten Petteri pukeutuu ja Leena sanoo: Saanko minäkin tulla: Petteri sanoo et saa enää. Sitten Leena sanoo minäkin tahdon kouluun. Sitten Petteri muist että on vapaapäivä, sitten mennää saunan ja Leenan pylly palo." 
Epäilemättä klassikkoaineista. Pätkän mielestä tämä viimeien sivu on iltasadun paras osuus.
Alalla kuin alalla hyväksi ei tule kuin harjoittelemalla, erinomaisiksi kehittyvät vain jotkut. Crossfit-valmentajani sanoi, että kun on tehnyt 10 000 kertaa maastavedon, alkaa vähitellen päästä liikkeestä jyvälle. Sama pätee kirjoittamiseen. Mitä enemmän kirjoittaa ja saa palautetta, sitä lähemmäs hyvää kehittyy. Totta kai sitä voi tehdä huonoja suorituksia vuosikymmenestä toiseen. Jos haluaa kehittyä, on pakko haastaa itseään kokeilemaan erilaisia juttutyyppejä ja hiomaan tekstejään paremmiksi. Pitää yrittää olla omaperäinen ja katsoa jotain asiaa tavalla, jolla kukaan muu ei ole aikaisemmin tajunnut katsoa. Erittäin tärkeää on myös hyvä editori, joka haastaa hiomaan näköulmaa, kyseenalaistaa joka ikisen välimerkin ja sanan tarpeellisuuden ja kertoo, miten juttua ei ainakaan kannata aloittaa.

Kirjoittamisen ohella tärkeää on lukea paljon ja mielellään vaihtelevia asioita. Antti Tuuri sanoi yhdellä luennolla, että kaikki mitä lukee, jää päähän varastoon. Mitä enemmän varastossa on tavaraa, sitä helpompi sieltä on lapioida matskua omaan kirjoitustyöhön. Muiden teosten lukeminen ei tarkoita niistä matkimista. Hyviä kirjoittajia ei kannata apinoida - lopputuloksesta tulee nolo ja valju kuin rysän päältä yllätetty märkä lapanen. Hyviltä kannattaa sen sijaan havannoida rytmiä, rakenteita ja käännekohtien rakentamista ja soveltaa opittua omiin teksteihin.

Itselleni Härkösen lyhyet tekstit ovat olleet upeita oppimisvälineitä. Ne naurattavat joka jumalan rivillä - miksi? Eihän niissä koskaan kerrota yhtäkään vitsiä. Yleensä Härkösen kolumnit sisältävät aika surullisia tapahtumia - miettikää vaikka sitä naista, jonka housuista tipahti terveysside kaupan lattialle. Kar-me-a tilanne! Juttua lukiessa nauroin, mutta en Libressen lipsauttaneelle naiselle. Nauroin, koska pysähdyin päin seinää ja yllätyin. Härkösen huumori nousee rytmistä ja yllättävistä käänteistä.
Vaikka olen mielstäni tässä kirjoitushommassa kehittymässä jo ihan päteväksi, silti joka kerta dedispäivänä jännittää vähän. Tätä kirjottaessa tajusin, miksi. Koska kirjoitaja on juuri niin hyvä kuin uusin teksti. Vanhoilla hyvillä jutuilla ei ole muuta kuin arkisto- tai muokattuna jälleenmyyntiarvo. Jokaisella kerralla pitää luoda hyvä juttu uudestaan ja toivoa, että tilaaja ja kohderyhmä diggaavat. (Painaakohan muuten tämän blogijutun Facebookin Like-nappulaa kukaan? Yksi pirun jännitysmomentti sekin.) Joka kerta on siis riski onnistua ja epäonnistua. Kai se on sama vaiva kaikissa ammateissa. En tiedä, kertokaa te?

Ja tämän aiheen loppuun sopii erinomaisesti pieni mainos: Tilaa Image 4 numeroa 19,90 €*. Ainakin matkajutut ovat hyviä (no useimmiten, tirsk).

*) Affiliate-linkki.

29 kommenttia:

Mitä tuumaat?