Yön pimeä, ihana hetki

Vuorokaudessa on minulle yksi ajankohta ylitse muiden. Se on se hetki, kun kaikki muut ovat menneet nukkumaan ja minä istun yksin hiljaisessa olohuoneessa. Kuulostaa kai omituiselta, että perheelliselle ihmiselle vuorokauden upein hetki on se, kun on yksin. Mutta siihen on ihan tavallinen syy: oma aika on luksushyödyke. Koska yksinoloa tässä elämänvaiheessa on niin kovin vähän, se hyvin pieni annos tuntuu aivan sietämättömän upealta.
Periaatteessa voisin ottaa sen oman hetken myös aamusta ja herätä vaikka puoli seitsemän joogaamaan, mutta käytännössä se ei ole vaihtoehto. Olen nimittäin B-tyyppiä - siis aamu-uninen iltavirkku. Haluan mennä illalla myöhään nukkumaan. Harvoin olen lakanoissa ennen puoltayötä. Aamuisin nukkuisin mieluiten yhdeksään. Siksi yksinololle on vain yksi luonteva ajankohta ja se on myöhäisilta.

Yleensä en noina omina hetkinäni tee mitään kovin kummoista. Tavallisesti istun sohvalla ja juon yhden bissen. Luen kännykällä uutisia, katson yhden jakson Breaking Badia, syön näkkäriä, jonka päällä on paljon voita, selailen mainoslehtiä tai katson Ylen sivuilta pari päivää vanhoja suomenkielisiä uutislähetyksiä. Syön ehkä pari keksiä. Oikein reippaan päivän iltana saatan klikata Yoogaiaan ja tehdä jonkun vartin mittaisen pikajoogatunnin. Ja juoda sitten sen bissen ja mennä nukkumaan.

En siis tarvitse sitä omaa tuntia tehdäkseni jotain, mikä ei kestäisi muiden katsetta tai päivänvaloa. Ei ole valeprofiilia treffisivustolla, vesipiippua tai muita hämäriä harrastuksia. 

Tämä yksinäinen iltahetki on minulle tärkeä, koska haluan olla hetken aikaa ihan vain minä yksin ilman muita. Ilman suhdetta johonkin, ilman kysymyksiä, ihan hiljaa vain. 

Tarvitsen hetken, jolloin en ole kenenkään äiti, puoliso, työkaveri tai wikipedia, jonka oleteaan tietävän missä ovat auton avain, lompakko, puhelin, tarhakassi, vasemman jalan frozen-sukka tai joku kuitti sadan vuoden takaa. Kun kaikki muut nukkuvat, saan olla ihan minä vaan ilman velvoitteita ja minulla on tunne, että hallitsen tilanteen 100-prosenttisesti. Muiden ollessa hereillä tätä olotilaa on mahdoton saavuttaa.

Valeäiti kirjoitti viime viikolla niin tutusta aiheesta: ajasta, joka loppuu aina kesken. Aika on liukas. Se luiskahtaa otteesta ja tosiaan joka hetki tuntuu siltä, että taas on sunnuntai. Tunne on vähän sama kuin juoksisi juoksumatolla. On muka menevinään eteenpäin, tulee hiki ja hengästys ja askeltamisen kuulee selvästi, mutta maisemat eivät oikeasti vaihdu senttiäkään. Tuntuu että tekee ja tekee, mutta mistään ei ole tulla täysin valmista.

Yritän tainnuttaa tätä juoksumattofiilistä näillä omilla iltahetkilläni. Kun edes vartin päivässä tuntuu siltä, että hallitsen tilanteen, muukin kaahottamiseni jää vähemmälle. Piirun verran vajaat yöunet tuntuvat siinä kuviossa aika pieneltä hinnalta.

Tunnisteet: ,