Kuvitelkaa tilanne. Äiti ja lapsi kahvilassa. Molemmat ovat odottaneet kahvilakäyntiä koko iltapäivän ja lapsi on kahdenkeskisestä erityish...

Lapsen kasvatusta á la suklaacrêpe

17.11.15 Satu Kommentteja: 33

Kuvitelkaa tilanne. Äiti ja lapsi kahvilassa. Molemmat ovat odottaneet kahvilakäyntiä koko iltapäivän ja lapsi on kahdenkeskisestä erityishetkestä innoissaan. Kahvilan tiskillä äiti tilaa kupin kahvia ja palan törkän hyväksi tietämäänsä juustokakkua (Babalún kellertävä ja samettisen pehmeä New York -juustokakku muuten on parasta mitä Reykjavikin kahviloista saa). Äiti kysyy lapselta, mitä tämä haluaa. No kaakaon tietysti, kuten aina. Tekisi mieli lettuja, mutta niitä ei ole. Eikä toista lapsen herkkua, mokkapaloja muistuttavaa skúffukakaa

Äiti ehdottaa listalta crêpejä ja kertoo niiden olevan vähn kuin lettuja. Lapsi innostuu ja haluaa niitä. Tarjoiija kysyy, mitä sen kanssa laitettaisiin: kermavaahtoa, banaania, hunajaa, suklaata...

Lapsi tietää heti: suklaata, tietysti!

Äiti on syönyt omasta kakkupalastaan jo puolet kun lapsen crêpe tuodaan pöytään. Lapsi raottaa puoliksi taiteltua lettua ja alkaa itkeä. Hän huomaa, että ei siellä olekaan suklaapaloja kuten hän on kuvitellut, vaan lusikkakaupalla sulaa suklaata joka tekee letusta kummallisen ja ihan erilaisen, mitä hän oli odottanut.

Tässä tilanteessa, mitä äidin pitäisi sinun mielestäsi tehdä?
Minä toimin impulsiivisesti. Ehdotin, että haetaan tiskiltä se muffinssi, mitä aikaisemmin katsottin. Tämä crêpe taisi olla vähän liian eksoottinen kokeilu. Lupasin syödä kakkupalan lisäksi letun ruskeine mössöineen.

Olisin voinut hoitaa tilanteen myös toisin. Todeta vaikka, että syöt kun tilasit ja jos et syö, niin päiväkotireissulla ei poiketa kahvilaan enää koskaan toiste. Se olisi ollut tavallaan ihan oikein: pitäisi näet ottaa vastuu tekemistään päätöksistä. Uskon kuitenkin, että tein oikein. Viisivuotias on vielä aika pieni. Eihän se voi tajuta, että kuuman crêpen päällä tarjoiltu suklaa on tietysti sulaa eikä kyse siis ole tutusta letusta ja sen kanssa tarjottavista suklaanpalasista.

Muistin siinä tilanteessa itse, kuinka pahalta tuntui lapsena kun pilasi kivan ja harvinaisen ravintolakäynnin sillä, että tilasi itselleen väärän annoksen. Kun tarkoitin Mikki Hiiren lihapullia mutta aikuiset ymmärsivät väärin ja tilasivatkin Pluton jauhelihakebakoita. Tai sen kerran kun menin itse ostamaan taskurahoilla kioskilta jäätelöä ja otin jossain puuskassa hauskalta näyttävän tiikerijäätelön (vaikka suklaajäätelö oli suosikkini), joka sitten osoittautuikin pahanmakuiseksi. Mutta se oli pakko syödä, koska palauttaa ei voinut eikä toista saanut. Jäätelö maistui pettymykseltä ja alkoi kiertää vatsassa. Vaikka se oli vain yksi pirun pieni jäätelö, pettymys oli jättiläismäinen. 

Kun odottaa jotain mahtavaa ja saakin kokea oman vihreensä takia karvaan pettymyksen, alkaa vähemmästäkin ottaa päähän, aikuisenakin. Tilanteesta tekee vielä kamalamman se, että olet itse suuren pettymyksen äärellä, mutta kukaan ympärillä olevista ei ymmärrä sitä tai ota huonoa oloa vakavissaan.  Lapsen maailmassa virhelettu voi olla iso asia. Ison harmin kohteena aikusella on harvemmin lettu, mutta ymmärtänette pointin: kyllä vaan tulee puseroon, kun itse mokaa hyvästä pelipaikasta.

Vanhemman tehtävä on opettaa lapsi kokemaan pettymyksiä, mutta olen ilmeisesti sen verran nössö mutsi, että tuo suklaapäällysteinen pettymyscrepe oli minulle enemmän kuin pelkkä lettu. Siihen kulminoitui muitakin asioita: väärinymmärrys, pettymys oman itsensä tekemään päätökseen ja vilpitön kupliva odotus, joka lässähti viestintävirheeseen.

Kahvilaepisodi päättyi kuitenkin hyvin. Emme joutuneet poistumaan kakkulautasten äärestä itku kurkussa, vaan iloisin mielin. Sitä paitsi heti kahvilasta kotiin kävellessämme lapsi otti itse puheeksi, että pitääkin ensi kerralla miettiä tarkemmin, mitä haluaa. Mieli säilyi hyvänä, mutta opetus meni perille.

Hanne kirjoitti juuri hienosti blogissaan oikeastaan vähän samasta aiheesta; tilannetajusta ja siitä, miten tunteiden sanoiksi pukemisella on väliä. On väliä, että lapselle tulee tunne, että häntä kuunnellaan ja ymmärretään. Kyse oli siis totta vie muustakin kuin siitä crêpestä - joka maistui kyllä minulle erinomaisesti, jos joku jäi sitä miettimään. Söin muuten myös ne muffinssista sormilla pois poimitut rusinat, vaikka en itsekään pidä löllöistä, kuivista viinirypäleistä.

Myönnän, että äitinä on joskus vähän vaikeaa.

33 kommenttia:

  1. Meillä monesti puhutaan siitä, että vanhempien tehtävänä on kasvattaa lasta kohtaamaan pettymyksiä ja kantamaan vastuuta omista valinnoistaan. Mun mielestä etenkin näinä aikoina, olisi tärkeää opettaa lapsille empatiaa ja myötäelämisen taitoa. En saa tähän näppärää punaista lankaa, mutta en usko, että toisen pahan olon ja surun ymmärtäminen on koskaan pahasta, vaikka päätöksen oudosta letusta olisi tehnyt ihan itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa; eihän kasvatus saa olla pelkkää pettymyksiä vastaan taistelua. Ei tarvitse kuin lukea muutamia nettikeskusteluja tai uutisten kommentointiosiota niin huomaa, että empatia on tosiaan hukassa aika monella...

      Poista
  2. Mun mielestä hyvin hoidettu tilanne, koska eihän lapsen voi olettaa tietävän, että suklaa on sulaa. Eri juttu, jos tietäisi ja sama kävisi silti. Mulla on vähän samanlainen lapsuudenkokemus jostain alle 3 v ajalta, jote en kyllä itse muista. Olin kuulemma aina päiväkodista tultaessa vaatinut äänekkäästi ruokaa ja kerran äiti oli kysynyt, että ottaisinko nakkileipää ruokaa odotellessa. Voitte kuvitella pettymyksen, kun eteen tuodaan näkkileipä eikä nakkileipää :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nakkileipä, haha, en kestä. Vaikka silloin ei varmasti naurattanut :)

      Poista
  3. Pisteet sulle, ja toivottavssti mäkin olisin tehnyt noin. Ainakin yritän muistaa, kun tilanne tylee vastaan...

    VastaaPoista
  4. Olisin tehnyt samoin. Viisivuotias on kuitenkin vielä pieni. Hyvä, että tästä jäi hyvä mieli kummallekin. :)
    -Riia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eikö vaan. Ei se kahvilassa istuminen kuitenkaan ilmaista ole ja sitä yhteistä aikaa on tosi vähän. Parempi käyttää se hyvin :)

      Poista
  5. En ole äiti, mutta tulee mieleen että jos toi on niitä spesiaaleja kahdenkeskisiä hetkiä joista on vähän pulaa vauvan synnyttyä niin voihan lapsellakin olla isommat odotukset. Että ehkä tämmöisellä käynnillä aivan erityisesti on merkityksellistä kokemus huomiosta ja siitä että tulee ymmärretyksi, ehkä vähän hemmottelustakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä oikaessa tässä - ja etenkin kun tilanne on nyt se että tuo mörssäri vaatii aika paljon huomiota ja se aika on väkisinkin pois isosiskolta.

      Poista
  6. Äitinä olo on todella vaikeaa eikä siihen ole tarkkoja opaskirjoja, koska jokainen lapsi ja tapaus on erilainen. Sitä ei voi mistään opiskella. Mutta tuohon ratkaisuun minäkin olisin päätynyt, sillä myös minä olen kokenut lapsuudessani pettymyksiä ja jotenkin sitä tunnetta ei halua nähdä oman lapsensa kasvoilla. Sille ei vain mitään voi. Kyllä niitä pettymyksiä vielä elämässä tulee ja kaikkia äiti ei pysty millään korjaamaan. Hyvä, että kahvilareissu onnistui!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä pitäisi jotenkin löytää sellainen hyvä keskitie ja pysyä siinä (ei oo helppoo...). Etten aina antaisi periksi, mutta osaisin myös antaa periksi. Yleensä annan periksi, eikä sekään varmasti ole hyvä juttu. Siksi esikoinen yleensä kysyykin aina multa lupaa kaikkeen kivaan, jonka tietää menevän huonommin läpi isältä kysyttäessä....

      Poista
    2. (Musta sä toimit just oikein.)

      Mutta tästä tuli mieleen, että huomasin juuri sanovani lapselleni, että jos mä oon jo antanut sulle luvan johonkin, ei kannata enää isiltä kysyä varmistuslupaa. KOSKA SE VOI SANOA EI.

      Poista
  7. On muuten aikuisenakin sen "väärä valinta"-pettymyksen hallitseminen ihan kamalaa! Yhtenä päivänä oli koko päivän tehnyt mieli tervaleijonia ja sitten kun niitä ei kaupassa ollut, päätin hankkia sen next best thingin: salmiakkileijonia. Tulin niin vihaiseksi siitä, kun se maku ei ollutkaan yhtään sitä mitä olin koko päivän odottanut. Mutta: opinpahan olemaan ostamatta kuin just sitä mitä tekee mieli, jos sitä ei ole, jätä muut jutut kauppaan.

    Itävallassa kävi muuten myös hassusti. Olin ostamassa salaattini kaveriksi sämpylää ja näin tarjouksessa sellaisia sopivanoloisia sämpylöitä. Näyttivät juuri sellaisilta kivoilta rapeakuorisilta, jotka on pehmoisia sisältä. Sitten pahaa-aavistamattomana, rapsakkaa suolaista leipää odottaen haukkasin sämpylästäni ja jumankekka: olinkin ostanut milchbrötcheneitä, maitosämpylöitä, jotka ovat periaatteessa suomalaista kardemummatonta pullaa vastaavaa pullaa. Yöh. Silloin ei ihan odotukset vastanneet todellisuutta. Työkaverit saivat kuulla pitkän valituksen siitä kuinka pullaa myydään leipähyllyssä ja kuinka tämmöistä ei vaan voi syödä lounaaksi. Eivät ymmärtäneet: milchbrötchen on kuulemma ihan tavallinen leipä heillä. Siihen laitetaan kuulemma voita päälle.

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No totta puhut! Näitä tilanteita on sattunut aika monta ja aina se tuntuu ilkeältä. Ostin liian pienet unelmakengät (eikä voi palauttaa välimatkan takia). Palkkaa joka piti käyttää keittiöremppaan tuli puolet vähemmän koska mätkyt jne. Kyllä vaan ottaa päähän...

      Poista
  8. Toimit hienosti. Valitettavasti olen itse aikoinani esikoisen kanssa mokannut enemmänkin kuin kerran big time. Kun sen sitten jossain vaiheessa tajusin, niin olin tosi vihainen itselleni ja ole edelleen. Mutta ehkä tilannekin oli toinen. Ei ollut rahaa ostaa sitä toista vaihtoehtoa, kun se koko kahvilakeikkakin oli jo pois perusruokarahoista eli siihenkään ei olisi ollut varaa. Ehkä pinna oli kireällä muistakin syistä, ehkä oli vain huono päivä.
    Silloinkin. Ja sillä toisellakin kerralla. Ja oletin fiksulta esikoisparalta liikaa, aivan liikaa.
    Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tästä mitään traumoja jää, usko pois. Sitten joskus tulee taas tilanteita eteen, joissa pystyy aiheuttamaan toiselle hyvän mielen. Mä aiheutan lapselleni lähes päivittäin "pettymyksiä" kun mulla ei ole aikaa leikkiä, lukea tarpeeksi tai laulaa yhtä iltalaulua enempää. Yritän sitten petrailla toisilla osa-alueilla, vaihtelevalla menestyksellä.

      Poista
  9. Mä olisin mennyt kompromissilinjalla: suostutellut lapsen ensin maistamaan sitä ekaa vaihtoehtoa, ja sitten jos se olisi ollut ihan yökkiä niin kysynyt vaihdetaanko annokset, siis lapselle omani ja itselle se lapsen annos. Jos sekään ei olisi mennyt läpi, niin varmaan vasta sitten olisin ostanut kokonaan uuden. Tämä ei sitten ole mikään kritiikki, minusta hoidit tilanteen hyvin perustellusti niin kuin hoidit. Avaan vain tätä omaa kasvatuslogiikkaa.

    Mun mielestä niitä pettymyksiä tulee ja niiden kanssa pitää oppia diilaamaan, mutta keinoja on muitakin kuin vaan niellä hirveä pettymys tai sitten ostaa heti uusi. Ajattelen jotenkin niin, että on hyödyllistä opetella näkemään monia eri ratkaisuja tilanteeseen kuin joko - tai. Että usein voi sumplailla jotenkin kun vähän miettii. Mulla on 5-vuotias, en tiedä onko tämä sen ikäiselle vähän liian edistynyttä, mutta yritän ohjata sitä sellaiseen arkipäivän luovuuteen, ja tietysti myös kestämään niitä pettymyksiä. Mutta en minäkään olisi lähtenyt sellaiselle itse valitsit, koita kestää -linjalle. Musta noiden pettymysten kanssa on nimenomaan olennaista se, että lapsi oppii jotenkin käsittelemään sitä tunnetta, ei vain puremaan hampaita yhteen ja kärsimään hiljaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta kun mä niin halusin syödä sen juustokakun itse :D Tarjosin siitä totta puhuakseni kyllä lapselle, mutta hän ei oikein ihastunut sen makuun (onneksi). Kaivoin sitten muffarirahat taskun pohjalta, että sain itse pitää kakkuni...

      Poista
  10. Olisin tarjoitunut vaihtamaan omani siihen hänen annoksen tai jos se ei olisi lapselle maistunut tarjonnut jotain muuta. Vaihtokauppaa ollaan joskus tehty jätskien kanssa, kun viisi vuotias on halunnut kokeilla jotain muttei olekkaan tykännyt siitä. Uutta jätskiä en ole silloin ostanut, vaan vaihdetaan jos kelpaa.

    Tuo kahdestaan olo oli kuitenkin lapselle niin mukava tilannne, jotta teit mielestäni ihan oikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle ei tullut tämä vaihtoehto ihan ekana mieleen, koska juuri tuo juustokakku oli kiillellyt silmissäni koko iltapäivän... Yritin kyllä tarjota ensin lusikallista, mutta ei kelvannut - mistä olin salaa tyytyväinen.

      Poista
  11. Itse kans yleensä pyrin sitten vaihtamaan annoksia. Siitä taas saan itselleni semmosen marttyyri-äiti olon eli uhraan sen oman yhtä kauan odotetun herkun lapselle :P Ehkä seuraavalla kerralla ostetaan vaan uudet herkut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se suklaamössölettu oli muuten oikeastaan aika pahaa. Sulanut suklaa jäähtyneenä litisti sen letun pahvinmakuiseksi ja lopputulos oli aika luotaantyöntävä. Mutta kyllä mä sen letun sitten silti söin (ja ne rusinat muffinssista), kun yritän opettaa että ei saisi jättää ruokaa jonka on tilannut tai ottanut. No, sainpahan ainakin energiaa loppupäiväksi ;)

      Poista
  12. Hyvin toimittu - mulla usein näissä tilanteissa menee itsellä käämit, kun joudun pettymään omissa odotuksissani; että tässä mä nyt järkkään lapselle jotain ekstrakivaa, ja sitten se mutruilee sulaneesta suklaasta. Tosin muistuttaa kyllä vain siitäkin, että lasten kanssa kommunikointi on ihan oma taiteenlajinsa, vaikka eletään samassa maailmassa, niin ne näkee ja kokee sen usein aika erilaisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinpä! Välillä tuntuu, että näillä on ihan oma kielensä ja että 5-vuotiaalta palaa pinna yhtä nopeasti kuin mutsiltaan. :D

      Poista
  13. Olisin tehnyt itse ihan samoin! Kyllä lapsikin ymmärtää, että kyseessä on erityinen tilanne ja käytössä erityiset keinot. Tuskin toimit kotona päivittäin samoin, jos ruoka ei ole mieluista.

    Mutta kyllä vanhempana joutuu opettelemaan pettymysten sietoa pienissä asioissa! "Lapsi on flunssassa ja ei päästä perhekerhoon." "Kirpparilta ostamani ihana takki oli ei kelvannut." jne.

    VastaaPoista
  14. Suomessa muuten ruokailuun liittyvät tilanteet on lasten kanssa usein tosi latautuneita. Aikuisilla on kauheita odotuksia sille, kuinka tilanteen pitäisi mennä. Aikuiset eivät kestä, jos lapset käyttäytyvät ruuan tai herkkujen äärellä ihan normaalisti ja ikätasonsa mukaisesti. Tunnistatko mitä tarkoitan? Onko erilaista kuin islantilaisessa kulttuurissa?

    VastaaPoista
  15. Mun mies pyytää mua aina valitsemaan eri jälkiruuan/jäätelön/ruuan ravintolassa kuin hän. Jos en pidä omastani, niin voimme sitten kuulemma vaihtaa. Olen varmaan näyttänyt joskus tosi surkealta jätskini kanssa, joka ei sitten ollutkaan niin hyvää kuin luulin.

    VastaaPoista
  16. Olisin tehnyt samoin. Olisin myös tilannut itselleni uuden annoksen, jos sulkaalettu ei olisi maistunut minulle. Niin miksipä sitten lapsen olisi tyydyttävä syömään pahanmakuinen annos? Kaikkea ei voi saada (= et mennyt haukkumaan kahvilanpitäjää että miksi myytte tällaista sontaa), rajat on tiedettävä (=voi tilata uuden annoksen). Tosi hyvä kirjoitus - jälleen kerran. :) Uhmaikäisen 4-vuotiaan kanssa aina välillä taistellaan rajoista. Kiitos!

    VastaaPoista
  17. Täähän meni just oikein! Mä käsittäisin, että tämä oli sellainen isosiskon yhteinen juhlahetki äidin kanssa, ja kyllä omissa juhlissa pitää olla sopivat herkut, eikä epäilyttävää suklaasotkua... Kasvatuskerrat sitten erikseen jossain arjen mutkassa!

    VastaaPoista
  18. Kivasti toimittu. :) Kävin viime viikolla kaverin kanssa kahvilla ja valitsin pitkään ja hartaasti mitä leivonnaista otan. Valinta oli suklaafudgekakku ja se oli aivan kamalaa. Harmitti vietävästi syödä turhia kaloreita, mutta pakko se oli syödä, kun siitä oli maksanut. Leivonnaispettymykset ovat kurjia. Jotenkin niiden kohdalla odotukset ovat aina suuria. :)

    VastaaPoista
  19. Entä jos seuranasi olisikin ollut aikuinen kaveri, jonka olet vienyt kahville ja luvannut tarjota. Sitten kaverisi pohtiessa mitä ottaisi, suosittelet hänelle lettua ja hän päättää sinun suosituksesi perusteella tilata sen. Kun hän sitten huomaa ettei pidäkään siitä, miten toimisit?
    Itselleni ainakin tulisi tunne että olen tilanteesta osittain vastuussa (vaikka ei ehkä pitäisikään) ja tarjoutuisin tilaamaan hänelle uuden herkun.
    Tästä näkökulmasta katsottuna minusta mikään muu vaihtoehto ei edes tulisi kysymykseen lapsen kohdalla :)

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?