Kuuden vuoden ikäerossa on ainakin se ilo, että esikoinen on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen lahjomisen päälle. Tarvetta lahjuksiin on ...

Isosiskon erikoiset

3.11.15 Satu Kommentteja: 1

Kuuden vuoden ikäerossa on ainakin se ilo, että esikoinen on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen lahjomisen päälle.
Tarvetta lahjuksiin on kuitenkin onneksi ollut aika vähän. Seitsemän viikon isosiskonuraan on mahtunut vain muutamia kupruja. Usein ne ovat iskeneet silloin, kun olen ollut illalla yksin kotona molempien lasten kanssa ja mörssäri on ollut hereillä. Silloin iltarutiineihin on tullut muutoksia ja se on aiheuttanut ymmärrettäviä kiukunpuuskia, kun kukaan ei pystynytkään lukemaan iltasatua sängyssä tai lurauttamaan sängyn vierellä Mörrimöykkyä ja Känkkäränkkää.
Näissä tilateissa on ollut pakko vetää esiin "olet vanhempi, sun täytyy ymmärtää että vauvaa ei vaan voi käskeä olla itkemättä" -kortin. Esikoinen on yrittänyt ymmärtää, mutta on tietysti ollut harmissaan.
Vastalahjana ymmärtämiselle isosisko saa erityiskohtelua. Hän pääsee välillä kaksin iltauimaan isänsä kanssa, hänen kanssa mennään pyöräilemään, maalaustöihin ja harjoitellaan lukemista. Eli tehdääm asioita, joista mörssärillä ei ole vielä hajuakaan.
Näiden vastalahjojen ei tarvitse olla elämää suurempia spektaakkeleita. Ihan tavallinen arkinen tekeminen riittää: spesiaalitunteen rakentaminen on äidin tai isän vastuulla. Siinä tarvitaan etenkin myyntiosaamista: esitellään ongelma ja siihen ratkaisu, jonka vain esikoinen pystyy tekemään. Roskien viemisestäkin voi tehdä haastavan ja etuoikeutetun jutun.
Tänään oli vuorossa tehtävä, josta puhuttiin etukäteen päiväkausia. Kun iltapäivällä hain esikoista tarhasta, hän odotti jo malttamattomana eteisessä: "Nytkö me mennään!!"

Kyse oli niinkin yksinkertaisesta - ja ihanasta - asiasta kuin kissoista. Olimme menossa ruokkimaan ystävän mirrejä. Hän on reissussa ulkomailla ja pyysi fiksuna likkana esikoista kissavahdiksi. Ei siis minua, vaan nimenomaan lasta.
Kun kävimmme muutama päivä sitten tsekkaamassa ruokintajutut ja hiekkalaatikkoasiat, esikoinen oli tavanomaiseen tapaansa hieman ujo. Ei kehdannut sanoa oikein mitään. Mutta jokaikisen sanan se oli kuitenkin painanut mieleensä. Tänään kun laitoimme kissoille ruokaa kippoihin minua muistutettiin, että yhteensä vain kolme mitallista. Ja että tuo paksumpi on se poikakissa ja se ujo laiheliini on se tyttö ja varmaankin juuri nyt sohvan takana piilossa. Pohtiessani ääneen auki olevaa ikkunaa, että mitä jos ne kissat vaikka karkaavat siitä, lapsi katsoi minua kyllästyneen näköisenä ja sanoi, että enkö minä muka muista, kuinka ystäväni nimenomaan sanoi etteivät ne hyppää ulos raollaan olevista ikkunoista. "Mutta jos ovi on auki ja me pääsevät ulos, niin ei silti hätää, ne pärjää kyllä." Ja juuri noita sanoja ystäväni käytti kertoessaan meille hoito-ohjeita.

Kun kakkalaatikko oli siistitty, ruoat annettu, vedet vaihdettu ja pöydälle jätetyistä kekseistä syöty noin puolet, oli aika lähteä kotiin. Esikoinen olisi tosin halunnut jäädä yöksi kissojen luo, koska "ne eivät iltaisin itke". Selitin, että ei se ole oikein mahdollista, koska pikkusisko tarvitsee pian ruokaa. Parin minuutin vänkäämisen jälkeen hän antoi periksi ja totesi ohi mennen, että mennään sitten kotiin mutta hänelle tulisi kyllä kivempi olo, jos käytäisiin kotimatkalla jäätelöllä.
Jäin siinä sitten miettimään, että kuka tässä loppujen lopuksi lahjoi ja ketä.




1 kommentti:

  1. Kyllä se isosiskon elämä on välillä rankkaa. Mutta onneksi kurjan voi korvata kivoilla jutuilla. Terkkuja isolle siskolle, että myöhemmin siitä pikkusiskosta on kyllä ihan iloakin. Sille voi mm. opettaa kaikenlaista....

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?