Synnytys sattuu paljon - tai vähän

Tähän blogiin - kuten saletisti aika moneen muuhunkin äitiyskanavaan - on tultu kysymällä googlelta, "sattuuko synnytys".
Jos minun kokemuksiani kysytään, niin sanon, että sattuu ja ihan perkeleesti. Kahden synnytyksen perusteella tiedän, että kaikista kamalinta minulle on avautumisvaihe, jolloin odotellaan että synnytyskanava on auki ja vauvaa saa alkaa puskea ulos. Sattui se synnytyskin, mutta se tuntui supistuksiin verrattuna viimeisiä vetelevän hyttysen ininältä. Kun ponnistamisen aika tuli, vauva tuli ulos alle puolessa tunnissa. Hyvästä lihasvoimasta oli varmasti siinä hommassa ainakin vähän apua. Puoli tuntia tuntui minusta todella pitkältä ajalta, mutta kuultuani juttuja muutaman tunnin kestäneestä ponnistusvaiheesta tajusin, että pääsin siinä aika helpolla.

Toisilla taas avautumisvaihe ei tunnu kaamealta ollenkaan, mutta ponnistaminen ja lapsen kulkeminen synnytyskanavassa tuntuu aivan hirvittävän kivuliaalta.

Mutta totuus kuitenkin on, että kaikkia ei satu ollenkaan. Tai jos sattuu, niin kipu on suhteellisen siedettävää. Kävimme perjantaina brunssilla naapurustossa asuvan ystäväperheemme luona. Heillä on kaksi lasta ja tuli sitten synnytykset puheeksi. Heidän nyt noin kolmevuotias esikoisensa syntyi neljässä tunnissa. Lapsivedet tulivat töissä lattialle ja lapsi alkoi pyrkiä heti ulos. Onneksi kaverini on ammatiltaan erikoissairaanhoitaja. Lapsi siissyntyi kätevästi työvuoron aikana, eikä puudutteita tarvittu, koska synnytys ei sattunut juuri ollenkaan.

Saman pariskunnan puolenvuoden ikäinen kuopus syntyi tunnissa. En ollut uskoa korviani: että vauva syntyy ilman sen suurempia kipuja ja koko homma ensimmäisestä supistuksesta vauva ulostuloon tapahtuu yhden tunnin aikana. Melkein tulin kateelliseksi.

Mistä sen tietää, sattuuko omalla kohdalla vai ei? Suoraan sanottuna luulen, että ei mistään. Ei sitä voi etukäteen ennustaa. Minähän itse ajattelin, että kohdallani synnytys menisi ihan helposti ilman suurempia kipuja. Olenhan terve, hyväkuntoinen, vahva ja leveälanteinen. Luulin, että tästä karjalaisesta haarukasta tulee lapsi ulos suhteellisen helposti. Luulinpa aika paljon väärin.

Avautuminen kesti tsiljoona tuntia (siltä se tuntui, oikea kello mittasi noin vuorokauden) - ensimmäisellä kerralla ilman kipulääkkeitä, toisella kerralla kipulääkittynä. Lääkkeillä, kuten epiduraalilla, ei siis ollut tekemistä avautumisen hitauden kanssa. Joillakin kohdunsuu ilmeisesti vain aukeaa helpommin kuin toisilla. Eikä se ainakaan kuulemieni tarinoiden perusteella katso välttämättä lantion leveyttä tai lihaskuntoa ollenkaan. Ampiaisen vyörärön ja todella kapean lantion omistama tuttuni synnytti luomuna nelikiloisen pojan ilman, että "sen enempää olisi sattunut". Meinasin tulla kateelliseksi tästäkin.

Kipua voi kaiketi harjoitella sietämään. Jos lyö päänsä seinään joka aamu, se varmasti sattuu viidentenäkymmenentenä päivänä vähemmän kuin ensimmäisenä aamuna, koska kipuun on tottunut. Tai sitten siinä voi käydä ihan päinvastoin: jos pää iskuista vaan pahenee eikä kovene, kipu kasvaa päivä päivältä. Eli: kipua varmasti voi oppia kestämään tai sitten ei. Ehkä kipu on sellaista, joka lähtee asennonvaihdolla pois tai johon tehoaa tietynlainen keskittynyt hengitys. Tai sitten kipu on niin kamalaa, että sitä ei saa piennettyä vaikka hönkisi jumppapallon päällä miten paljon.

Ensimmäisen lapsen kohdalla yritin opetella kivunhallintatekniikoita, hengittämistä ja joogapallojen puristellua synnytykseen valmistavassa joogassa. Joogasta oli hieman apua ensimmäisessä synnytyksessä ensimmäisten tuntien aikana, mutta kipujen loikatessa kaikkien kipukynnysteni yli ei niistä neuvoista ollut enää yhtään mitään hyötyä. Sattui niin paljon, että päässä musteni ja unohdin ihan kaiken.

Niin, että sattuuko synnytys vai ei? Ei siihen ole yhtä vastausta. Se on loppupeleissä ihan tuurista kiinni. Toivotan paljon onnea ja jaksamista kaikille, joilla tämä on vielä edessä.

Uusimman synnytyskertomukseni voi lukea täältä (tästä postauksesta löytyy linkit aikaisempaan synnytyskertomukseen).

Tunnisteet: , ,