Väkivalta ei ole kasvatuskeino

Nyt on painavaa asiaa. Nimittäin lasten kurittamisesta, luunapeista, lyömisestä ja tukkapöllystä. Lähiömutsi kirjoitti aiheesta vastikään ja juttua lukiessani nousi mieleen ystäväni kanssa käyty keskustelu.

Muutama viikko sitten kylässä ollut ystäväni kertoi kuulleensa, että enemmistö ranskalaisista ei kuulemma halua kriminalisoida lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Että mitä että, ihmettelin. Ikävä kyllä: totta se on. Euroopan neuvosto nimittäin antoi keväällä Ranskalle huomautuksen siitä, että maassa ei olla ryhdytty riittäviin toimenpiteisiin lapsiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseksi.

Ranska rikkoo Euroopan sosiaalista peruskirjaa, jonka mukaan allekirjoittajamaiden tulee suojella lapsia ja nuoria laiminlyönneiltä, väkivallalta ja hyväksikäytöltä. Ranskan valtio ei toimi näin: lapsen lyöminen ei ole rikos. Ranskan laki kyllä kieltää kaiken väkivallan, mutta se sallii vanhemmille oikeuden ns. ojentaa lasta eli antaa luunappeja ja läpsiä takamukselle. (Jännä huomio muuten: kaikenlainen eläinten lyönti on laitonta.) 

Tuon Helsingin Sanomien jutun siteeraamien lähteiden mukaan 80 prosenttia ranskalaisista vastustaa lasten ruumiillisen kurituksen kieltämistä. Peräti 40 prosenttia ranskalaisvanhemmista sanoo toisinaan rankaisevansa lapsiaan fyysisesti. "Kuinka bebe kasvatetaan" sai juuri uuden merkityksen.

Täysin käsittämätöntä, järjetöntä ja brutaalia. Lähiömutsin linkkaamien juttujen perusteella asenteet eivät ole kovin kaukana tästä Suomessakaan. Onneksi lainsäädäntö on yksiselitteinen: lasten lyöminen on laitonta.

Läpsiminen, ravistelu ja kaikenlainen kajoaminen eivät ole kasvatuskeinoja vaan pelkkää väkivaltaa, jonka seuraukset eivät koskaan ole hyvät. Lyömällä lasta antaa mallin väkivallasta. Ja kierre jatkuu. Monethan niitä luunappeja puolustelevatkin sillä, että "kyllä minuakin lapsena". Lyöminen ei kuitenkaan lopu koskaan, jos se saa kenenkään puuttumatta siirtyä toimintamallina sukupolvelta seuraavalle. 

Lyöminen on nimittäin pirun helppoa. Kenen tahansa meistä voi tehdä hankalassa kohdassa mieli käydä käsiksi, itseni mukaan lukien. Korvissa suhisee, päässä kiehuu ja tekisi ravistaa. Aikomuksesta tekoon pitäisi kuitenkin pystyä pitämään sen verran pitkä välimatka, että siinä ehtii takomaan perheenjäsenen sijasta vaikka vessan seinää tai tyynyä. Suosittelen lukemaan Lähiömutsin jutun lisäksi myös Valeäidin pohdinnat aiheesta. Allekirjoitan kaiken.
Ja sitten ne omat kokemukset. Meitä ei koskaan lapsena lyöty. Isäni kuvitteli kai olevansa jollain sairaalla tavalla hauska ripustaessaan vitsan ovenkarmin yläpuolelle "pelotteeksi". Tuskin hän olisi vitsaa koskaan käyttänyt, mutta äitini sen kävi sieltä aina vihaisena viskaamassa pihalle. Jossain vaiheessa se risu ei enää palannut.

Muistan vain yhden kerran lapsuudesta, että joku olisi käynyt kiinni.

Isäni isä tukisti kerran, kun kokeilin hänen autossa istuessaan jotain sellaista nappulaa, johon ei olisi saanut koskea. Se hämmensi, kauhistutti - ja suututti. Minä en oikeastaan koskaan unohtanut sitä tai antanut anteeksi. Sen päivän jälkeen katsoin vaariani eri tavalla. Aloin hiljaa mielessäni ja salassa muilta jopa vähän inhota häntä. Aikaa kului, eivätkä välimme koskaan muodostuneet läheisiksi. Kun hän kuoli, minua ei itkettänyt. En mennyt edes hautajaisiin. 

Joku voisi ehkä kutsua ylireagoinniksi, mutta minusta se oli ihan loogista. Yksikin kerta on liikaa, eikä kenenkään tarvitse sietää väkivaltaa ja pelottavaa käytöstä. Kuria voi kyllä pitää muutenkin kuin hiuksista vetämällä.

Tunnisteet: ,