Raskausviikko 14

Raskausjuttutulva jatkuu, mutta nyt on pakko edetä rivakasti, että viimekertainen postaus saa järjellisen lopun. Raskausviikolla 13 luulin siis saaneeni keskenmenon, koska kaikki oireet ja hoitohenkilökunnan kanssa käydyt puhelinkesksutelut viittasivat siihen.
Olen viikonlopun ajan yrittänyt tottua ajatukseen siitä, että tässä ei olla enää raskaana. Onneksi en ollut kertonut raskaudesta puolison lisäksi kuin kolmelle ihmiselle. Ei tarvitse alkaa monelle ihmiselle kerrata tapahtunutta. Haluaisin tästä tilanteesta vain mahdollisimman nopeasti pois. Sain oikoluvun tehtyä ja kirja on lähdössä painoon. Olin viikonloppuna lenkillä, mutta lauantaiolutta ei tehnyt mieli. Maanantai-iltapäivänä on aika yksityiselle naistenlääkärille. Käyn aamulla treeneissä, koska tiedän, että illalla en ehdi. Yritän elää sitä niin sanottua normaalia arkea.

Lääkäri on tosi mukava. Hän tosin ihmettelee, miksi olen tullut hänen luokseen moisen vaivan takia, koska tämä tarkastus olisi ehdottomasti kuulunut hoitaa heti samana päivänä sairaalassa. 

"Siellä on paremmat ultralaitteet. Mä tiedän, koska olen naistenosaston ylilääkäri."

Kerron terveyskeskuksen kanssa käydystä keskustelusta ja hän lupaa laittaa sinne palautetta. Melkein ilostun: Ihanaa, vihdoinkin puhun ihmiselle!
Lääkäri tekee hiljaisen oloisena tutkimusta. Voi että minä vihaan näitä nihkeitä tutkimuspöytiä ja paperilakanoita. Kun hän ruutua tuijottaessaan sanoo, että täällä kyllä näkyisi olevan jotain, olen pettynyt ja ajattelen kauhissani kaavintaa. 

"Siis täällähän tämä sikiö on. Ja tosi selkeät sydänäänet!"

Kestää hetken, ennen kuin tajuan, mitä hän sanoo. Se on epätodellista. Päässä pyörähtää pari kertaa, koska kaikki on taas kerran muuttunut. Sitä seuraa vieläkin omituisempi keskustelu:

"Mutta sitä mä kyllä en ymmärrä, että sä et ole vieläkään saanut aikaa ensimmäiseen ultraan, koska tämähän on jo 14-viikkoinen ja ensimmäinen ultra pitäisi tehdä 12-viikkoisena, jos haluat sen niskapoimutestin tehdä."

"No ei se voi niin vanha olla mitenkään!"

"Kyllä nämä mitat kertovat, että se on viikolla 14."

Kerron joulukuisista raskaustesteistä, joulukuun lopussa olleista menkoista ja tammikuun alussa tehdystä positiivisesta raskaustestistä ja että tämän pitäisi olla vasta viikolla kahdeksan tai jotain.

Lääkäri miettii hetken ja toteaa sitten, että molemmat raskaustestit ovat vain jostain syystä näyttäneet virheellisen tuloksen ja että mitään menkkoja mulla ei ole silloin joulukuussa ollut, vaan se on ollut samantyylistä verenvuotoa kuin tämä nykyinen. Että nyt pitäisi kiireen vilkaa mennä sinne ultraan ja katsoa, mistä vuoto johtuu.

"Mä varaan sulle nyt heti ajan ja kävelet suoraan sinne naistenklinikalle."

Sitten avaudun kauhuissani joulupyhien alkoholinkäytöstä, urheilusta, hiihtoreissusta ja niistä treeneistä, joista äsken tänne suihkun kautta tulin. 

Lääkäri yrittää rauhoitella. 

"Sellaista sattuu, eikä tässä mitään vahinkoa välttämättä ole vielä tapahtunut. Ethän olisi mistään voinut tietää." 

Tästä eteenpäin lääkäri langettaa kuitenkin ehdottoman liikunta-, nostelu- ja seksikiellon.

"Kävellä saat, mutta ei muuta heiluvaa liikettä niin kauan, kuin vuoto jatkuu plus kymmenen päivää. Ei kauppakasseja, lapsennostelua, imurointia eikä turhaa kumartelua."

Voi ejjj. Ajattelen niitä juuri äsken salilla tekemiäni maastavetoja. Ei saa-ta-na. 
Kävelen kadun yli parempaan ultraan, siis sinne julkiselle, odotan vartin ja pääsen sisään. Kätilö katselee sikiötä ja sanoo kaiken olevan melko kunnossa. Verta ei valu istukasta eikä sikiöpussin sisältä. Haava on jossain kohdun reunamilla, ja sieltä on näyttänyt valuvan verta. Vuotoa ei tule enää, mutta haavasta vuotunut veri poistuu kehosta seuraavien viikkojen aikana.  

"Koska sinne ei voi laittaa laastaria, pitää haavan antaa arpeutua rauhassa", kätilö sanoo ja muistuttaa ehdottomasta liikunta-, seksi- ja nostelukiellosta ja tekee lopuksi niskapoimumittaukset. Samalla hän toteaa, että keskenmenon riski on edelleen olemassa ja että verenvuoto on aina vakava asia.

Lähden kävelemään kotiin. Yritän soittaa miehelle, mutta hän on jäätiköllä sen viikon, eikä siellä ole kenttää. 

Olo on tietysti valtavan helpottunut, mutta myös tyrmistynyt. Tunnen tehneeni koko raskauden ajan jotain väärin. Olin raskaana silloin kun luulin että en ollut, joten join reippaasti viiniä. Sain verenvuodon, joka diagnosoitiin keskenmenoksi ja samalla kehotuksen jatkaa normaalia elämää. Sporttasin sykkeet katossa, vaikka oikeasti minun ei olisi pitänyt nostaa edes kauppakassia. Ja niin edelleen.

Illalla nukkumaan mennessä tunnen taas outoa surua. Tällä kertaa siitä epäreiluudesta, että jotkut ovat ihan oikeasti joutuneet kokemaan sen, mistä minä selvisin säikähdyksellä. Samalla oma raskausaika lyheni kertalaakista yli kuukaudella. 

Joskus asiat järjestyvät, joskus eivät. Elämä on kyllä yksi mieletön sattuma.


Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:


Raskausviikko 1
Raskausviikko 2
Raskausviikko 3
Raskausviikko 4
Raskausviikko 5
Raskausviikko 6
Raskausviikko 7
Raskausviikko 8
Raskausviikko 9
Raskausviikko 10
Raskausviikko 11
Raskausviikko 12
Raskausviikko 13

Tunnisteet: