Myin muutama kuukausi sitten täällä Karhun kenkiä - luulin, että ne olisivat se kuuluisa viimeinen pari. Kauppias oli kyllä vähän huolima...

Design-ale: Karhun Muumi-kenkiä

31.5.15 Satu Kommentteja: 0

Myin muutama kuukausi sitten täällä Karhun kenkiä - luulin, että ne olisivat se kuuluisa viimeinen pari. Kauppias oli kyllä vähän huolimaton :) Nyt kun meille tuli uusi lähetys tämän kauden Karhu Muumeja, nämä kaksi löytyivät vielä varastosta. Kokeilenpa onneani, jos niille löytyisi omistaja tätätä kautta.
Muumi Albatrossit koko 43, Pikku Myy Albatrossit koko 42. Hinta: 72 €. Kuva: Karhu Originals.
Karhu siis valmisti viime syksynä rajatun määrän mintunvihreitä Muumi-ja mustia Pikku Myy -lenkkareita. Otimme niitä Reykjavíkin myymäläämme myyntiin ja ne osoittautuivat supermenestykseksi. (Nyt kun uusi Muumi-mallisto tuli myyntiin, otimme niitäkin. Ne ovat väriltään vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä, ja tällä kertaa kyse on jatkuvasta mallistosta. Luulisin, että niitä on saatavilla urheilukaupoista Suomestakin.)

Täällä blogin design-alessa nyt siis myynnissä syksyllä 2015 tuotetun Limited edition -muumimallistosta kahdet Albatross-juoksukenät.

Mintunvihreät Muumit ovat koossa 43 ja Mustat Pikku Myyt koossa 42. Näillä kevyin askelin kesään!

Koossa 42 pohjallisen pituus on 28 cm, koossa 43 pituus on 28,5 cm.

Hinta 72 € postikuluineen. Jos kiinnostuit, katso tarkemmat tiedot ja osto-ohjeet design-alesta ja jätä ilmoituksesi ostohalukkuudestasi sinne. Kiitoksia!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kun lapsi saa päättää viikonlopun ohjelman, se häviää Reykjavíkin sykkeeseen eväslaukun ja tyhjän muovipussin kanssa. Tässä yhtenä lauantai...

Suosikkilauantaina

29.5.15 Satu Kommentteja: 17

Kun lapsi saa päättää viikonlopun ohjelman, se häviää Reykjavíkin sykkeeseen eväslaukun ja tyhjän muovipussin kanssa. Tässä yhtenä lauantaina mies oli töissä ja me lapsen kanssa kahdestaan suunnittelimme aamiaispöydässä päivän aktiviteetteja. Tiesin vastauksen jo ennen kuin kysyin: "Mennään retkelle!" Niinpä me lähdimme.
Päivää!!
Löytöretki etenee aina samalla kaavalla. Ensin survotaan eväät peltilaukkuun ja laitetaan taskuun iso muovikassi. Sitten käännytään ulko-ovesta oikealle ja suunnataan kohti Tjörniniä eli Reykjavíkin kaupunkilampea. Sinne on meiltä matkaa alle kilometri. Kävelymatkan aikana pysähdytään jokaisen lyhtypylvään, aidan, penkin ja isomman kiven viereen katsomaan, löytyisikö sieltä jotain muovipussiin laitettavaa. Reitin varrelle osuu tietysti myös leipomo, jossa täydennetään eväsvarasto.
Retken vakiopysähdys: leikkikenttä. Melkein aina siellä tapaa tuttuja, tällä kertaa kauppiaskollegan kersa isovanhempineen. Ei liene sattumaa, että tytöillä on samanlaiset takit ja saappaat...
Tämä varsin tyylikäs eväslaukku saapui talouteemme siskoiltani. 
Lammelle päästyä vallataan pöytä, katetaan eväät ja skoolataan. Viimeisenä syödään ne leipomosta mukaan ostetut skúffukakasiivut eli islantilainen versio Suomen mokkapaloista.
Aah, skúffukakaa.
Kotiin palataan aarteiden löytämisen maksimoimiseksi vähän eri reittiä. Ainakin kirkkopuiston läpi pitää kävellä, koska puiston penkkien alta löytyy aina runsaasti vaaleanpunaista glitterisilppua.

Kotiin päästyämm koittaa se omalta kannaltani päivän helpoin osuus. Lapsi sulkeutuu vessaan pesemään aarteitaan, kuivaa ne ja levittää olohuoneen lattialle kuivumaan. Minä makaan sen aikaa sohvalla torkuttamassa. Kuivumisen jälkeen kävyt, muoviastiat ja roskat lajitellaan jäteastiaan  aarrelaatikkoon edellisten muinaislöytöjen kaveriksi.
Reissun saldo.
"Äiti tää oli taas elämäni paras päivä."

Simppeliä mutta totta: yhtään enempää ei tarvita.  Muovikassillinen roskia ja laimennettua mikrolämmintä sekamehua termarissa. Eräitä on naurettavan helppo miellyttää.


17 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vihdoinkin! Verenvuoto tyrehtyy. Nyt pitää enää odotella puolitoistaviikkoa ja jos tilanne pysyy vakaana, liikunta- ja seksikielto olisi oh...

Raskausviikko 17

28.5.15 Satu Kommentteja: 0

Vihdoinkin! Verenvuoto tyrehtyy. Nyt pitää enää odotella puolitoistaviikkoa ja jos tilanne pysyy vakaana, liikunta- ja seksikielto olisi ohi. Haluaisin jo kovasti päästä urheilemaan enkä vähiten hartiajuilin takia. Ja kyllä se toinenkin kielletty juttu kieltämättä kiehtoisi.
No blood.
Heti liikuntakiellon alettua hartiat vetivät jälleen jumiin ja niska jäykistyi. En saanut aikaiseksi varattua hierontaa - enkä tiedä, uskaltaisinko tässsä tilassa edes mennä kenenkään möyhennettäväksi. Koska liikkua ei voi eikä pelkkä venyttely auta, olen hakenut apua tennispallon kokoisesta hierontapallosta. Käyn sen päälle lattialle selälleni makaamaan ja hieron sillä selkärangan vierustat, hartiat, niskan ja olkapäät. Tekee kamalan ihanaa.
Ylärivi vas.: rv14, rv 15 ja alarivi vas.: rv16,  rv17
Raskaus ei muuten vieläkään näy ulospäin. Se on epäilyttävää: kasvaako siellä ylipäätään mitään? Lueskelen vanhoja raskauspostauksiani viiden vuoden takaa ja huomaan, että viime kerralla keho venyi samassa rytmissä. Neljännen ja viidennen raskauskuukauden vaihteeessa ei näkynyt juuri mitään ulospäin. Pierevä muumi isoine vatsoineen astui näyttämölle vasta noin raskausviikolla 30.

Viimeisen vuoden aikaisen aktiivisen crossfit-harjoittelun ansiosta keskivartalolihakset tekivät paluun ja ilmeisesti pitelevät pakkaa kasassa nytkin. Tässä varmaan ihan pikapuoliin eteen tulee aamu, kun herään siihen, että yön aikana jostain on ilmestynyt maha. Niin se kävi viime kerrallakin, yhdessä yössä. Luulisi tosin, että näin toisen raskauden kanssa pullahtaminen tapahtuisi vähän aikaisemmin. Sisuskalut kun ovat joka tapauksessa jo kerran venähtäneet.

Raskauspainoindeksi raskausviikolla 17: paino edelleen lähtökuopissa eli 62 kg.

Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:


Raskausviikko 12

Ylempi kuva: Björgvin Hilmarsson

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Suomessa päätettiin juuri uuden hallituksen kokoonpanosta ja kerrottiin hallitusohjelma. Näytti muuten todella hyvältä noin koulutuksen, va...

Yleislakkoa odotellessa

28.5.15 Satu Kommentteja: 7

Suomessa päätettiin juuri uuden hallituksen kokoonpanosta ja kerrottiin hallitusohjelma. Näytti muuten todella hyvältä noin koulutuksen, varhaiskasvatuksen sekä työn ja perheen yhdistämisen näkökulmasta. Apua, apua. Katja tiivisti tuntoni hyvin, suosittelen lukemaan.
Aamun lehdessä lueteltiin lakon vaikutuksia: bussit eivät kulje, keisarinleikkauksia ei tehdä, ravintoloista on naudanliha loppunut ja "ei hengenvaarassa olevia potilaita" passitetaan sairaalasta koteihinsa.
Mutta minäpä kerron, mitä tapahtuu sillä välin Islannissa. Hyvin pian ei nimittäin yhtään mitään. Maa on menossa lakkoon. Viime viikkoina lakossa ovat olleet muun muassa kunnaneläinlääkärit ja valtion palveluksessa olevat lakimiehet. Eläinlekureiden lakon takia tuotantoeläimiä ei ole voitu teurastaa eli tiloilta loppuu pian tila ja ruokakaupoista ja ravintoloista liha. No, se on vielä pikkujuttu.

Eikä tuosta juristienkaan lakosta nyt niin suurta haittaa ole: mitä nyt lainhuutotodistuksia ei saa mistään, asuntokauppoja on vaikea tehdä, siviilivihkiminen ei onnistu ja sellaista pientä.

Röntgenhoitajat, labrahenkilökunta ja mm. sädehoitoja antavat hoitajat ovat olleet lakossa pitkin kevättä. Tämä on jo astetta vakavampi juttu. Kun potilaalla on epäilty syöpäkasvainta, on saattanut mennä kuukausia, että on päässyt edes jatkotutkimuksiin asti. Melko kylmäävää.

Kätilötkin ovat lakossa, muutaman päivän viikossa. Tiedän muutaman tapauksen ihan henkilökohtaisesti, jossa lakon takia ei ole pystytty käynnistämään yliaikaiseksi mennyttä raskautta - koska osastolla hoidettiin vain hengenvaaraan joutuneet tapaukset - minkä seurauksena on jouduttu tekemään keisarinleikkaus, koska alatiesynnytys ei ollut lapsen koon takia enää mahdollinen.

Jouduin itsekin maistamaan tätä äitiysneuvolan melko luokatonta hoitoa, kun epäiltiin keskenmenoa. Resurssipula selitti varmasti ainakin osan aaseilusta.

Tänään menivät lakkoon sairaanhoitajat. Maan keskussairaalassa, siis tuossa kivenheiton päässä omalta kotiovelta, jonne mun itsekin pitäisi sitten syyskuussa mennä synnyttämään, on tavanomaisesta sairaanhoitajahenkilöstöstä töissä enää joka viides. Sellaisia sairaita, jotka eivät välittömästi kuole hoidonpuutteeseen, on lähetetty kotiin. Muutamissa maaseudun sairaaloissa jopa 75 %:lle potilaista on näytetty ulko-ovea.

Verikokeista ei saada tuloksia, suunniteltuja keisarinleikkauksia ei voida välttämättä tehdä ja hoitoa ei saa, ellei mene piipaa-autolla pää kainalossa.

Eikä tässä vielä kaikki! Kesäkuun alkuun kaavaillaan yleislakkoa, jolloin lakkoon menisi noin suunilleen koko maa: kaikki bussikuskeista satamatyöntekijöihin ja matkailualan työntekijöistä kaupan kassoihin.
Kohtakohan loppuu kaupoista hedelmät?
Lakkojen syy on yksinkertainen: jengi haluaa lisää liksaa. Se on ihan ymmärrettävää. Pienituloiset palkkatyöntekijät ovat joutuneet viime vuosina todella ahtaalle. Täällä on minimibruttokuukausipalkka noin 1 400 euroa. Matkailu- ja kiinteistöbuumin takia vuokrat ovat nousseet Reykjavíkin seudulla muutamassa vuodessa kymmeniä prosentteja. Yksiötä ei tahdo saada enää alle tuhannen euron. Kolmiosta, jonne mahtuisi nelihenkinen perhe, joutuu kuulemma helposti pulittamaan jo melkein kaksi tonnia.

Ruoan arvonlisäveroa nostettiin vuoden alusta muutamalla prosenttiyksiköllä. Ja keneen se eniten iskee? No pienituloisiin tietysti, joiden käytettävissä olevista tuloista menee suhteessa suurempi osa ruokaan kuin hyvätuloisilla.

Eikä islantilaisen ruokakaupan hyllyllä paljoa naurata. Eräs toimittaja kävi havainnollistamassa tilannetta reykjavíkilaisessa ruokakaupassa: nämä kuvan ostokset maksavat ruokakaupassa 60 euroa. 60 euroa!! Eikä siinä ole grammaakaan kalaa tai lihaa.
Kuva: Stundin/ruutukaappaus 
Oletetaan tilanne, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä ja saavat hieman minimipalkkaa isompaa liksaa. Asumistukea he eivät välttämättä saa, ja lapsilisä on korkeintaan muutaman kymmenen euroa kuukaudessa. Päiväkotipaikka maksaa noin 200 euroa. Peruskoulu on ilmainen, mutta ateriat on maksettava itse.  Kun siihen laskee päälle vielä kovan vuokratason ja ruoan hinnan, ei ruletista selviä mitenkään ilman luottokorttivelkaa tai muita vippejä.

Vaikka eihän se lakkokaan tietysti kiva asia ole. Yleislakko kurjistaa kaikkien arkea. Se romuttaa viennistä ja tuonnista täysin riippuvaisen talouden hetkessä ja vaikuttaa myös Islannin suurimpaan teollisuudenalaan matkailuun. (Tosin ei ainakaan näihin minun vetämiin Islannin-matkoihin, koska yrittäjänä olen itse niissä hands on). Tästä ilkeästä tilanteesta islantilaiset poliitikot tai Islannin matkailunedistämistahot eivät mielellään puhu. Vai onko joku nähnyt jossain juttuja kesäkuussa uhkaavasta yleislakosta? En minä ainakaan. Suitsutus sen sijaan jatkuu. Eilen julkaistiin Islannin talousministerin mauton haastattelu, jossa hän kertoi Islannin olevan nyt taloudellisesti vahvempi kuin pitkään aikaan. *Ehkä nyt pikkuisen tuli liioiteltua kuitenkin*. Köhköh.

Poliitikot ovat väläytelleet lakko-oikeuden rajoittamista. En itse kannata moista. Tajuan kyllä, että 30 %:n palkankorotuksiin ei voida suostua kertaheitolla, koska se ei ihan oikeasti hyödytä ketään. Nopeasti kohonneet palkat menevät hintoihin ja kiihtynyt inflaatio kasvattaa velkataakkaa (Islannissa lainoista valtaosa on indeksoitu inflaaatioon eli velkapääoma ihan kirjaimellisesti kasvaa hintojen noustessa). Palkankorotuksen hyöty häviäisi kuin pieru jäätikölle. Tajuan myös sen, että jos korotuksista (toivottavasti) sovitaan, työllistäjänä omankin firman palkkakustannukset nousevat, eikä kustannusten nousu ole yrittäjän näkökulmasta juuri koskaan kiva juttu.

En kuulu itse ammattiliittoon, mutta haluan, että ammattiliittoja on. Työtekijöiden järjestäytymis- ja lakko-oikeus ovat toimivan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan edellytyksiä. Vaikka olen pystynyt järestämään oman työni siten, että saan itse päättää, kenelle teen, millä ehdoilla ja missä valuutassa, se ei tarkoita, että kaikki pystyisivät samanlaiseen tasapainotteluun. Ei sen takia, että olisin jotenkin muita huomattavasti välkympi vaan ihan ammatin takia.  Ei bussikuski, eläinlääkäri, valtion virkamies, sairaanhoitaja, poliisi tai lastentarhanopettaja pysty tekemään työtä samalla tavalla "b2b, free to go -asiantuntijana" kuin minä tässä omassa ammatissani. Kaikki ammatit eivät mitenkään taivu yrittäjämalliin.
Valintakysymyksiä.
Kannatan sitä, että islantilaiset laittavat kampoihin. Se ruoan arvonlisäveron nostaminen, vuokra-asujien kurjistunut tilanne ja hyvinvointipalveluiden karsiminen eivät ole mitään sattumankauppaa vaan tiettyyn arvomaailmaan nojaavia poliittisia päätöksiä, jotka eivät edusta omaa arvomaailmaani. Sitä rahaa kun voisi kerätä nimittäin muidenkin selkänahoista, kun kerran pakko on. Mieleen tulee näin nopeastikin ajatellen aika monta vaihtoehtoa: varallisuusvero, kovempi kalastusvero, kovempi autovero, alumiiniyhtiöille myydyn valtion omistaman sähkölaitoksen tuottaman sähkön hinnan reipas nosto, matkailuala kokonaan arvonlisäverolle...

Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten tässä käy. Luulenpa, että käyn varmuuden vuoksi myös pari ylimääräistä kertaa ruokakaupassa:  hamstraamassa kuivakaappiin tonnikalapurkkeja, pastaa, omenoita ja kananmunia. Melkein kuin olisi retkelle lähdössä.

PS. Jos islantilainen yhteiskuntajäpätys kiinnostaa, niin vinkiksi: käsittelen näitä tämän muuten niin mainion maan varjopuolia myös Islantilainen voittaa aina -kirjassani. Sen voi ostaa vaikkapa täältä. Ostamalla tuet lakko-oikeutta ja minimipalkan nostoa puoltavaa pikkukapitalistia. ;-)

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kihisen jo odotuksesta, sillä aivan pian koittavat ne vuoden parhaat työviikot: pienten suomalaisryhmien pakettimatkat Pohjois-Islannin vil...

Kesäkuun hevostelumatkalla vielä muutama paikka

26.5.15 Satu Kommentteja: 17

Kihisen jo odotuksesta, sillä aivan pian koittavat ne vuoden parhaat työviikot: pienten suomalaisryhmien pakettimatkat Pohjois-Islannin villiin luontoon. Reissuja järjestetään tänä vuonna poikkeuksellisesti kolme: kaksi kesäkuussa ja yksi elokuun loppupuolella. Kaksi matkoista myytiin loppuun jo talvella, mutta kesäkuun toisella lähdöllä eli 20.-27.6. olisi vielä pari paikkaa vapaana.
Täällä sitä vain töltätään.
Reissuviikon loppupuolella käy usein niin, että tyypit alkavat muistuttaa toisiaan.
Jos uskallusta on ja jos joissa on vettä, päästään tekemään tätäkin.

Kleinureita. Aina on tilaa vielä yhdelle.
!!!
Luvassa olisi esimerkiksi...

...neljä pitkää ratsastusvaellusta pitkin vuonojen rannikkoja, vehreitä laaksoja ja vuorenrinteitä. Vauhtina käynti, ravi ja pehmeä töltti. Kovemmasta vauhdista tykkäävät pääsevät myös laukkaamaan (No, totuuden nimissä on sanottava, että lyhytjalkaiset issikat eivät kovin nopeasti kulje, mutta ehtiipä ainakin ihailla maisemia.)
...kaksi vaellusta omin jaloin. Seikkailemme laavalabyrintissa ja ne kiipeävät tulivuoren huipulle, jotka jaksavat. Teemme kivan iltavaelluksen paikkaan, jonne ennen muinoin muutti yksi Islannin ensimmäisistä viikinkiperheistä.
This is where the magic happens...
...kaikki ateriat, paitsi viimeisen illan illallinen. Islantilaista maukasta maalaisruokaa ja päivittäinen kakkubuffet (juu tämä ei ole mikään dieettireissu).
...päiväretki Islannin ehkäpä upeimpien maisemien äärelle Myvatn-järvelle. Käymme kävelemässä pseudokraatereiden päällä (näitä on Myvatnin lisäksi kuulemma luultavasti myös Marsissa), ihmettelemme kuumia lähteitä, kaasupurkauksia ja geotermistä energiaa. Käymme uimassa laavapellon päälle rakennetussa luksuskylpylässä.
...lennot Helsinki-Islanti-Helsinki, kaikki kuljetukset, opaspalvelut ja uimahallikäynnit. Majoitus maatilalla.
Islannin lammaskasvattajien puheenjohtaja asuu Polar Hestarin naapurissa (kuvassa keskellä, tuo vanhin, ei sarvia). Jos haluat tutustua tarkemmin islantilaiseen lammasbusinekseen, sekin onnistuu tällä reissulla.
Hinta: 1.785 € / hlö

Onhan se paljon rahaa, mutta matkan sisältöön väittäisin hintaa jopa aika edulliseksi. Yleensä pelkät lennot Islantiin keskikesällä maksavat keskimäärin alkaen 350 euroa. 

Kiinnostuitko? Varaa matka tästä. Tai jos halut kysyä lisää yksityiskohtia, jätä kommenttisi alle, niin vastaan oikein nopeasti.

Sjáumst!

Lapsemme suosikkikoira on mustavalkoinen Oskar. Herrasmies asuu Polar Hestarin maatilalla, mutta lapsemme on vakuuttunut, että hän haluaisi muuttaa meille Reykjavíkiin asumaan.
Kuvat: Björgvin Hilmarsson

17 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Yleensä raskaudesta kerrotaan läheisille ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Koska tällä kertaa aloitukseen sisältyi niin paljon draamaa, ole...

Raskausviikko 16

25.5.15 Satu Kommentteja: 0

Yleensä raskaudesta kerrotaan läheisille ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Koska tällä kertaa aloitukseen sisältyi niin paljon draamaa, olemme päättäneet viivyttää kertomista mahdollisimman pitkälle. Mutta tällä viikolla se on pakko tehdä. Seuraavalla viikolla on nimittäin ne runsaan viinitarjoilun kirjajulkkarit, ja kun minä viinisieppona juon jalallisesta lasista pelkkää vettä, kysymykset alkavat kuitenkin heti. Ilman kirjajulkkareita olisimme varmasti viivyttäneet uutista vielä muutamalla viikolla.
Jäätikölle lähti jälleen puhelinterveisiä. Kuva: Björgvin Hilmarsson.
Ensimmäisenä kerroin muuttuneesta tilanteesta tietyti miehelleni, joka töihin lähtiessään oli siinä uskossa, että mitään vauvaa ei nyt tule. Käydessäni ultrassa, jossa sydänäänet yllättäen kuuluivatkin, hän oli pitkällä vaelluksella keskellä Vatnajökullia, eikä siellä ollut kenttää. Pääsin kertomaan uutiset vasta monta päivää myöhässä. (Jännä juttu muuten, että ensimmäisen lapsen kanssa tilanne oli samantyylinen: soitin räkää tursuavan raskauspuhelun Vatnajökullille. Miksi islantilaiset miehet karkaavat aina mannerjäätikölle, kun on tärkeää asiaa?)

Puoliso on muuttuneesta tilanteesta vähintään yhtä iloinen ja hämillään kuin minäkin ja vannottaa ottamaan iisisti, käymään ruokakaupassa taksilla (?) ja pitämään muutenkin matalaa profiilia. Check.

Miehen tultua kotiin päätämme kertoa lapselle. Että tiedätkö mikä juttu meillä olisi nyt kerrottavana. Että arvaas mitä äidin mahassa on. Se hokasi tietysti saman tien ja alkoi pomppia ilosta.
"En ole enää nuorin!", "Minusta tulee isosisko!!", "Joko se kuulee, jos sille puhuu navan läpi?" "Menikö se sinne kun te kutititte toisianne peiton alla? Miksi mä en nähnyt sitä? Olinko mä silloin mummon luona yötä?" Pidättelemme naurunpyrskähdyksiä ja kerromme kaiken niin kuin se on. Että ei se navan kautta kuule ja joo, se meni sinne mahaan kasvamaan peiton alla.

Meillä on kotona yksi lastenkirja, Katerina Janouchin ja Mervi Lindmanin Mistä on pienet vauvat tehty (Tammi), jossa hauskoilla piirustuksilla havainnollisestetaan se, miten äiti ja isä tapaavat toisensa, käyvät leffassa, pussaavat, riisuvat ja menevät sänkyyn "kutittamaan toisiaan". Suosittelen muuten tätä kirjaa varhaiseen seksuaalivalistukseen - siinä on yksinkertaisesti mutta selvästi selitetty se, miten lapset saavat alkunsa ja miten ne syntyvät. Siittiöt ovat siittiöitä eivätkä mitään auringonkukansiemeniä. Ei ole haikaroita vaan on joko alatiesynnytys tai lääkärin avaama vatsaluukku. Plussaa siitä, että kirjassa on huomioitu myös uusperheet ja yksinhuoltajaperheet.

Kun viisivuotias tietää, kaikki tietävät. Päiväkodissa, ruokakaupassa ja kadulla. Ketään ei jätetä informoimatta tästä suuresta uutisesta. Jotta kaupan kassa ei saa tietää ennen lähiperhettä, soitamme samana iltana minun perheelleni Skypellä Suomeen, Lontooseen ja Afganistaniin. Puheluiden jälkeen kutsumme anopin ja miehen siskot perheineen lähipitseriaan illalliselle, jotta pääsemme kertomaan kaikille uutiset yhtä aikaa.

Kun tiedotus on hoidettu ja onnittelut vastaanotettu, painun kotiin pakkaamaan matkalaukkua matkustaakseni seuraavana päivänä Suomeen. Ennen nukkumaanmenoa otan yhteyttä kavereihin, ja sen jälkeen kerron uutiset täällä blogissa. Samaan aikaan toivon, että ne hiton menkat jo loppuisivat ja kehittyvä puikula jollain keinoin pysyisi siellä kohdussa kiinni.

Raskauspainoindeksi raskausviikolla 16: paino edelleen lähtökuopissa eli 62 kg.

Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:


Raskausviikko 12

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tämä on se kesä, kun opetellaan ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Tämän päätti pätkä itse. Seuraavaksi piti hankkia uusi pyörä. Sitä v...

Menopeli 1970-luvulta

25.5.15 Satu Kommentteja: 7

Tämä on se kesä, kun opetellaan ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Tämän päätti pätkä itse. Seuraavaksi piti hankkia uusi pyörä. Sitä viimekesäistä polkiessa polvet nimittäin osuivat leukaan. Vaikka Islannissa asuu aika vähän suomalaisia, yllättävän moni heistä on samassa elämäntilanteessa: mittarissa +30 ja lapset menossa pian kouluun. Niinpä aloin kysellä lähipiiriltä ostettavaksi käytettyä lastenpyörää.
En ehtinyt projektissa kovinkaan pitkälle, kun puoliso jo sai idean: me mitään uutta käytettyä pyörää osteta. Hänen mutsinsa kellarista löytyisi huippuhyvä polkypyörä 1970-luvulta. Hän on kuulemma säilyttänyt sitä pienessä kellarikopissa kolmekymmentäviisi vuotta, koska halusi tulevaisuudessa antaa pyörän omalle lapselleen.
Tarina oli sen verran hyvä, että lupauduin lähteä vilkaisemaan tätä muinaisjäännettä. Suoraan sanottuna olin satavarma, että nyt kyllä aika kultaa muistot pyörän ylivertaisuudesta. Kolmen vuosikymmenen jälkeen pyörä hyvin todennäköisesti on aika paljon heikommassa hapessa kuin kesällä 1979.
Haimme pyörän autolla kotiin. Sitä käänneltiin vähän aikaa pihalla, säädettiin satulaa ja räplättiin ketjuja. Järjetöntä mutta totta: ei tarvinnut kuin pumpata renkaisiin ilmaa. 

Onhan se pirun hieno. Katsokaa tuota ohjaustankoa, en kestä! Ja pelletarraa, joka on edelleen rungossa kiinni. 

Kersakin innoistui pyörästä (vaikka se ei ole vaaleanpunainen eikä siinä ole Frozen-kuvia), ja on nyt joka päivä vaatinut pyöräreissua. Sen mielestä on sairaan siistiä, että se voi kertoa vastaantulijoille ajavansa samaa pyörää kuin faijansa.
Pyöräilykoulutuksessa jäin sivustakatsojaksi. Omalla pötsillä en pysty enää juoksemaan rinnalla, mutta eipä minun olisi annetukaan. Tämä on nyt ihan selkeästi sellainen isä-tytär-juttu. Ensin ne harjoittelivat takapihan nurmikolla. Seuraavana päivänä pienellä tienpätkällä talon edessä ja eilen siirryttiin viereisen päiväkodin pihalle, jonka kova mutta kuitenkin joustava pohja osoittautui mainoksi harjoituskentäksi. Tunnin äheltämisen jälkeen ei tarvinnut enää pitää kiinni. 

Tänään pitää kuulemma pyöräillä sinne vähän kauempana olevalle leikkikentälle.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Päällimmäisenä fiiliksenä se, että hiphei, on sitten raskauspahoinvointi ja menkat yhtä aikaa. Käyn ensimmäistä kertaa kätilön luona äitiys...

Raskausviikko 15

24.5.15 Satu Kommentteja: 9

Päällimmäisenä fiiliksenä se, että hiphei, on sitten raskauspahoinvointi ja menkat yhtä aikaa. Käyn ensimmäistä kertaa kätilön luona äitiysneuvolassa. Kätilö kuuntelee sydänäänet, mittaa painon, tekee verikokeen ja teettää kusitestin. Ilmeisesti se yksityisen lääkäriklinikan mukava lääkäri on ottanut terveyskeskukseen yhteyttä, koska nyt kätilö oikein ystävällisesti painottaa, että jos se verenvuoto lisääntyy, niin menthän sitten heti sinne sairaalaan naistenosastolle. Antaa puhelinnumeronkin, jonne voi soittaa. Se tuntuu luksuspalvelulta.
Aamuroudausreissun varrelta.
Kaikki on paljon paremmin kuin pari viikkoa sitten, mutta nostelu- ja liikuntakielto alkaa ensimmäisen viiden päivän jälkeen koetella. Kävelen aamuisin päiväkodille viemään lasta, sitten kävelen viiden minuutin päähän toimistolle ja siinä se liikunta sitten onkin. Lopun päivää istun tietokoneen ääressä ja kirjoitan vimmatusti. Iltaisin on pakko nakittaa mies hieromaan, koska näköjään lyhytkin liikuntatauko jumiuttaa heti hartiat, ja sen jälkeen pään ja hermot.

Pitäisi olla kiitollinen, että kaikki on hyvin. Silti raskaana oleminen tuntuu yhtä epämiellyttävältä kuin ennenkin. Sitten harmittaa, että itseä harmittaa. Tunnen itseni kiittämättömäksi pikkusieluksi, joka uudet kengät jalassaan valittaa siitä, että ei saanut uusia sukkia.

Tosi seesteistä aikaa tosiaan tämä toinen raskauskolmannes.

Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:


Raskausviikko 12

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Reissumuijan viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika eeppiset. Ensin Helsingin kautta Tokioon . Sitten Helsingin kautta Jyväskylään , Hels...

Kotia kohti

21.5.15 Satu Kommentteja: 16

Reissumuijan viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika eeppiset. Ensin Helsingin kautta Tokioon. Sitten Helsingin kautta Jyväskylään, Helsingin kautta Roomaan, Roomasta Toscanaan, Toscanasta Roomaan, Roomasta Helsinkiin ja juuri äsken astuin tänne Helsinki-Vantaan lentokenttähotelliin nukkumaan muutaman tunnin yöunia ennen aamulentoa KOTIIN.
Kauniita unia, hei! Suosittelen kyllä aamulentäjille hotellia hyvällä sijainnilla. Esimerkiksi lähtöselvitystiskin alapuolella.
Takana supermahtava reissu, paljon hauskoja työprojekteja ja upeita uusia tyyppejä. Tapasin Toscanassa muun muassa kaivosbisneksellä rikastuneen oopperalaulajan, joka pitää nykyään viinitilaa - mutta tästä persoonasta lisää vähän myöhemmin. Kyllä takkiinkin tuli. Sain nimittäin - luultavasti runsaan lentämisen avittamana - mojavat suonikohjut. Joten toivotaan että kotimaassa ei tule tänä kesänä shortsikelejä.

Mikään ei silti voita huomista kotiinpaluuta. Odotan jo sitä Keflavikin lentokentällä vastaan iskevää viileää merituulta, joka laittaa palelemaan ja tuntuu ihanalta keuhkoissa. Ja kotia! Omaa sänkyä ja omia huoneita ja ennen kaikkea niitä omia tyyppejä niissä huoneissa.
Suunnitelma ensi viikonlopulle: nuku pois silmäpussit.
Kotiinpalusta puheen ollen.... Meillä oli viisivuotishääpäivä pari viikkoa sitten. Minä unohdin! Mutta onneksi ukkokin unohti. Ei se nyt niin viimeisen päälle ole. Kun kumpikaan ei tartu pikkuasioihin ja tällaiset merkkipäiväyksityiskohdat eivät ole kummallekaan järin tärkeitä, ei tästäkään varmaan mitään draamaa aikaiseksi saada. Osuvasti Katja kirjoitti juuri kymmenvuotishääpäivästään. Suosittelen. Vinkit olivat erinomaisia.

Vaikka yksityiskohdat unohtuvat, en minä nyt sentään ihan kehno vaimo ole. Kävin nimittäin tänään ostamassa myöhästyneen lahjan! En uskalla ihan suoraan sanoa, mikä se on, ettei yllätys paljastu. Tiedän puolison välillä selailevan tätä blogia. Sen verran uskallan kertoa, että sen laittaa ranteeseen, sitä voi käyttää vuorilla ja pinnan alla ja se on suomalainen. Vähän kuin minä, mutta siinä vekottimessa on vain kahden vuoden ttakuu.
Reissut reissattu. Seuraavan kerran sitten kesällä, Suomi-visiitille.

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Raskausjuttutulva jatkuu, mutta nyt on pakko edetä rivakasti, että viimekertainen postaus saa järjellisen lopun. Raskausviikolla 1...

Raskausviikko 14

20.5.15 Satu Kommentteja: 10

Raskausjuttutulva jatkuu, mutta nyt on pakko edetä rivakasti, että viimekertainen postaus saa järjellisen lopun. Raskausviikolla 13 luulin siis saaneeni keskenmenon, koska kaikki oireet ja hoitohenkilökunnan kanssa käydyt puhelinkesksutelut viittasivat siihen.
Olen viikonlopun ajan yrittänyt tottua ajatukseen siitä, että tässä ei olla enää raskaana. Onneksi en ollut kertonut raskaudesta puolison lisäksi kuin kolmelle ihmiselle. Ei tarvitse alkaa monelle ihmiselle kerrata tapahtunutta. Haluaisin tästä tilanteesta vain mahdollisimman nopeasti pois. Sain oikoluvun tehtyä ja kirja on lähdössä painoon. Olin viikonloppuna lenkillä, mutta lauantaiolutta ei tehnyt mieli. Maanantai-iltapäivänä on aika yksityiselle naistenlääkärille. Käyn aamulla treeneissä, koska tiedän, että illalla en ehdi. Yritän elää sitä niin sanottua normaalia arkea.

Lääkäri on tosi mukava. Hän tosin ihmettelee, miksi olen tullut hänen luokseen moisen vaivan takia, koska tämä tarkastus olisi ehdottomasti kuulunut hoitaa heti samana päivänä sairaalassa. 

"Siellä on paremmat ultralaitteet. Mä tiedän, koska olen naistenosaston ylilääkäri."

Kerron terveyskeskuksen kanssa käydystä keskustelusta ja hän lupaa laittaa sinne palautetta. Melkein ilostun: Ihanaa, vihdoinkin puhun ihmiselle!
Lääkäri tekee hiljaisen oloisena tutkimusta. Voi että minä vihaan näitä nihkeitä tutkimuspöytiä ja paperilakanoita. Kun hän ruutua tuijottaessaan sanoo, että täällä kyllä näkyisi olevan jotain, olen pettynyt ja ajattelen kauhissani kaavintaa. 

"Siis täällähän tämä sikiö on. Ja tosi selkeät sydänäänet!"

Kestää hetken, ennen kuin tajuan, mitä hän sanoo. Se on epätodellista. Päässä pyörähtää pari kertaa, koska kaikki on taas kerran muuttunut. Sitä seuraa vieläkin omituisempi keskustelu:

"Mutta sitä mä kyllä en ymmärrä, että sä et ole vieläkään saanut aikaa ensimmäiseen ultraan, koska tämähän on jo 14-viikkoinen ja ensimmäinen ultra pitäisi tehdä 12-viikkoisena, jos haluat sen niskapoimutestin tehdä."

"No ei se voi niin vanha olla mitenkään!"

"Kyllä nämä mitat kertovat, että se on viikolla 14."

Kerron joulukuisista raskaustesteistä, joulukuun lopussa olleista menkoista ja tammikuun alussa tehdystä positiivisesta raskaustestistä ja että tämän pitäisi olla vasta viikolla kahdeksan tai jotain.

Lääkäri miettii hetken ja toteaa sitten, että molemmat raskaustestit ovat vain jostain syystä näyttäneet virheellisen tuloksen ja että mitään menkkoja mulla ei ole silloin joulukuussa ollut, vaan se on ollut samantyylistä verenvuotoa kuin tämä nykyinen. Että nyt pitäisi kiireen vilkaa mennä sinne ultraan ja katsoa, mistä vuoto johtuu.

"Mä varaan sulle nyt heti ajan ja kävelet suoraan sinne naistenklinikalle."

Sitten avaudun kauhuissani joulupyhien alkoholinkäytöstä, urheilusta, hiihtoreissusta ja niistä treeneistä, joista äsken tänne suihkun kautta tulin. 

Lääkäri yrittää rauhoitella. 

"Sellaista sattuu, eikä tässä mitään vahinkoa välttämättä ole vielä tapahtunut. Ethän olisi mistään voinut tietää." 

Tästä eteenpäin lääkäri langettaa kuitenkin ehdottoman liikunta-, nostelu- ja seksikiellon.

"Kävellä saat, mutta ei muuta heiluvaa liikettä niin kauan, kuin vuoto jatkuu plus kymmenen päivää. Ei kauppakasseja, lapsennostelua, imurointia eikä turhaa kumartelua."

Voi ejjj. Ajattelen niitä juuri äsken salilla tekemiäni maastavetoja. Ei saa-ta-na. 
Kävelen kadun yli parempaan ultraan, siis sinne julkiselle, odotan vartin ja pääsen sisään. Kätilö katselee sikiötä ja sanoo kaiken olevan melko kunnossa. Verta ei valu istukasta eikä sikiöpussin sisältä. Haava on jossain kohdun reunamilla, ja sieltä on näyttänyt valuvan verta. Vuotoa ei tule enää, mutta haavasta vuotunut veri poistuu kehosta seuraavien viikkojen aikana.  

"Koska sinne ei voi laittaa laastaria, pitää haavan antaa arpeutua rauhassa", kätilö sanoo ja muistuttaa ehdottomasta liikunta-, seksi- ja nostelukiellosta ja tekee lopuksi niskapoimumittaukset. Samalla hän toteaa, että keskenmenon riski on edelleen olemassa ja että verenvuoto on aina vakava asia.

Lähden kävelemään kotiin. Yritän soittaa miehelle, mutta hän on jäätiköllä sen viikon, eikä siellä ole kenttää. 

Olo on tietysti valtavan helpottunut, mutta myös tyrmistynyt. Tunnen tehneeni koko raskauden ajan jotain väärin. Olin raskaana silloin kun luulin että en ollut, joten join reippaasti viiniä. Sain verenvuodon, joka diagnosoitiin keskenmenoksi ja samalla kehotuksen jatkaa normaalia elämää. Sporttasin sykkeet katossa, vaikka oikeasti minun ei olisi pitänyt nostaa edes kauppakassia. Ja niin edelleen.

Illalla nukkumaan mennessä tunnen taas outoa surua. Tällä kertaa siitä epäreiluudesta, että jotkut ovat ihan oikeasti joutuneet kokemaan sen, mistä minä selvisin säikähdyksellä. Samalla oma raskausaika lyheni kertalaakista yli kuukaudella. 

Joskus asiat järjestyvät, joskus eivät. Elämä on kyllä yksi mieletön sattuma.


Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:

Raskausviikko 12

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ennakkovaroituksena: jätä tämä juttu välistä, jos ruumiintoimintokuvaukset aiheuttavat pahoinvointia tai olet kokenut keskenmenon etkä halu...

Raskausviikko 13

20.5.15 Satu Kommentteja: 48

Ennakkovaroituksena: jätä tämä juttu välistä, jos ruumiintoimintokuvaukset aiheuttavat pahoinvointia tai olet kokenut keskenmenon etkä halua muistella asiaa juuri nyt. Raskausviikko 13 nimittäin jäi mieleen pitkäksi aikaa.

Makaan aamulla sängyssä. Muu perhe on jo herännyt ja touhuaa jotain keittiössä mutta minä en jaksa heti nousta. Heräsin yöllä taas pariksi tunniksi ja nyt väsyttää. Yhtäkkiä alavatsassa käy omituinen tunne. Kuin sisääni olisi pingottunut hevosen häntäjouhi ja nyt se olisi katkennut. Naps. Ehkä joku ruoansulatushäiriö, ajattelen. Könyän ylös ja avaan makkarin ikkunan.

Mutisen perheelle hyvät huomenet ja menen kylppäriin pesemään hampaita. Mies lähtee ulos putsaamaan autoa lumesta ja lapsi saa luvan katsoa hetken aikaa piirrettyjä, ennen päiväkotiin lähtöä. Hampaidenpesu keskeytyy kun havahdun siihen, että jalkojani pitkin valuvan todella paljon kirkkaanpunaista verta. Tajuan heti, mistä on kyse. Ensimmäinen mieleen syöksähtävä ajatus on, että pysy rauhallisena, tämä on todella tavallista. Noin 15 prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon ja nyt se tapahtuu minulle.

Hetken kestävän tyhjän olon jälkeen mieleen työntyy paniikki. Mitä tässä tilastollisesti niin kovin tavallisessa tilanteessa tulee tehdä? Mies on ulkona lumitöissä, lapsi katsoo iPadilta lastenohjelmia ja minä olen yksin täällä vessassa ja apua tuo ovikaan ei ole lukossa, että mitä jos se lapsi nyt kävelee sisään tänne ja näkee kaiken ja paniikki. Eihän täällä mitään siteitäkään ole ja tässä ei nyt vessapaperi auta. Voi saatana. Onneksi laatikosta löytyy käsipyyhe. Harpon ulko-ovelle pyytämään miestä sisään ja selitän tilanteen. Olemme molemmat vähän poissa tolaltamme. Lapsi katselee rauhallisena piirrettyjä eikä kysy mitään vaikka minä ja mies pyörimme molemmat vähän aikaa ympyrää olohuoneen ja keittiön välillä ja hosumme jotain järjetöntä. Saamme lopulta päätettyä, että mies lähtee vielmään lasta tarhaan, käy kaupassa ja minä jään sohvalle makaamaan.

Tuntuu superkurjalta. Kurjemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Vartin kuluttua mies palaa tarhareissulta lähikaupan kassi kanssa. Siellä on siteitä, neljä viineriä ja irtokarkkeja. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta juuri nyt ei kyllä tee mieli syödä mitään.

Koska pidän itseäni järkevänä ja ratkaisukeskeisenä ihmisenä, päätän soittaa ihan ensiksi lääkäriin. Ensin pitää vain selvittää, mitä keskenmeno on islanniksi.

Soitan terveyskeskukseen ja kerron langan päähän saamalleni kätilölle asian. Keskustelu on outo.

"Ahaa. Tuleeko verta paljon?"
"No tulee. Ainakin yli desilitra."
"Onko sulla menkkakipuja?"
"En mä tiedä minkälaisia ne ovat. On mulla vähän vatsa kipeä. Mitä mun nyt pitäisi tehdä?"
"No eipä juuri mitään. Kuulostaa siltä, että raskaus on menossa kesken. Ei sun tänne kannata tulla, ei me sille mitään voida tehdä."
"No mitä mä sitten teen?"
"Et voi tehdä mitään eikä me voida tehdä mitään. Ei me sitä takaisinkaan voida laittaa." (?!?)

Tekisi mieli kiittää maailman paskimmasta asiakaspalvelusta, mutta jatkan silti inttämistä jatkotoimista, sillä muistan keskenmenon kokeneiden kavereideni kokemuksista, kuinka he olivat joutuneet menemään kaavintaan, koska kohtu ei ollut tyhjentynyt kunnolla:

"Niin mutta pitäisikö mun tullä lääkäriin tarkistuttamaan että sinne sisälle ei jää mitään?"
"No se on tietysti ihan hyvä idea. Mene vaikka ensi viikolla, mutta parempi varata aika yksityiseltä lääkäriasemalta, sinne saa paremmin aikoja."

Maksan tähän helvetin maahan veroja yli 40 % tuloistani joka kuukausi, maksan arvonlisäveroa, sosiaaliturvarahaa, vanhempainkassarahaa, eläkemaksuja ja kaikkea muuta ihme paskaa, ja te käskette mun mennä yksityiselle lääkäriasemalle tarkastamaan, onko delannut sikiö tullut kokonaan ulos? Voi saatanan perse, tekisi mieli huutaa. 

Olen kuitenkin kokonaistilanteesta niin hämmästynyt, että en pysty sanomaan tuota ääneen. Sanoin rauhallisesti vain jotain myötäilevää.

"Me voidaan kyllä kirjoittaa sulle sairaslomaa, jos haluat. Mutta parempi olisi yrittää heti jatkaa tavallista elämää. Heti kun pystyt, niin ala tehdä tavallisia asioita. Ei tee hyvää jäädä kotiin murehtimaan. "

Joo kiitos neuvosta. Kiitän avusta, perun ensi viikolle varatun ensimmäisen äitiysneuvola-ajan ja lupaan soittaa yksityiselle naistenlääkärille saman tien.

Seuraavaksi puhun miehen kanssa pari tuntia ja soitan niille ystäville, jotka ovat kokeneet saman. Ensin on pakko jakaa syyllisyydentunnetta. Aiheutinko minä tämän itse menemällä sinne hiihtovaellukselle? Olenko urheillut liikaa? Oliko pakko eilen kantaa ne kaikki neljä ostoskassia sisään yhdellä kertaa? Kerron, että minusta ei tunnu siltä, että olen menettänyt lapsen, mutta silti tuntuu uskomattoman paskalta, ja juuri se tuntuu kummalliselta. Mitä minä tässä oikein suren? Menkkoja?

Eniten pelkään. Kamalimmalta tuntuu ajatus siitä, että joutuisin nielemään sen tyhjennyspillerin tai menemään kaavintaan. Ajatus tuntuu kammottavalta. Mieluummin kaavinta kuin se pillerihoito kotona, ajattelen etsiessäni netistä lääkäriaseman puhelinnumeroa. Tiedän, että homma on kuitenkin pakko hoitaa, joten soitan lääkäriasemalle saman tien ja selitän taas saman asian uudestaan. Lekuriaseman respallakin on huono päivä.

"Miksi sä meille soitat, miksi et mene sairaalaan?"
"No mun oma kätilö neuvoi tulemaan teille, kun ajan saisi kuulemma nopeammin."
"Ahaa. Asutko sä Islannissa, oletko sosiaaliturvan piirissä, onko sulla vakuutusta?"
"Asun ja olen mutta ei ole vakuutusta, pitäisikö muka olla?"
"Käynti on aika kallis, ehkä joudut maksamaan koko hoidon omasta pussista." (!?!)
"Kuule ei haittaa mitä se maksaa. Mä haluan tämän asian selväksi, joten voitko nyt ystävällisesti varata mulle sen ajan mahdollisimman pian, että pääsen ottamaan selvää onko mun sisälle jäänyt jotain vai ei."

Saan ajan seuraavan viikon maanantaille. Siihen on viisi päivää.

Alkaa pitkä odotus.

Selaan nettiä. Vauvapalstoja, lääkäripalstoja, tutkimusartikkeleita. Juttelen lisää ystävieni kanssa. Kaikki lähteet sanovat samaa: Se ei ole sinun vika. Keskenmenolle ei useimmiten voi mitään. Se joko tulee tai se ei tule, eikä yhden ylimääräisen kauppakassin nostaminen muuta tilannetta mihinkään. Silti päässäni jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos en olisikaan lähtenyt hiihtämään. Tai mitä jos olisin lopettanut kaiken urheilun heti raskaustestin näyttäessä plussaa. Tai olisiko pitänyt nukkua pidempiä yöunia!!

Pidän loppupäivän lomaa. Syön kolme viineriä ja makaan flegmaattisena sohvalla. Syön ne irtokarkitkin ja yritän olla reipas. Se on aika vaikeaa. Illalla lapsi tulee perässäni vessaan ja kysyy, että miksi sä äiti itket täällä yksin. Selitän jotain vatsataudista ja että maha on nyt vähän kipeä. Lapsi ehdottaa, että jos mentäisiin nukkumaan. Ja niin me menemme.

Seuraavina päivinä teen niin kuin kätilö neuvoi: palaan tavalliseen arkeen. Verta tulee vieläkin ja paljon. En uskalla tarkemmin katsoa, koska en halua nähdä yksityiskohtia. Ihme juttu muuten, kuinka nopeasti sitä oppii käymään vessassa silmät kiinni.

Oikoluen kirjani vedoksia, koska se on pakko saada seuraavan kahden päivän aikana painokuntoon. Yritän säätää kirjan markkinointisuunnitelmaa yhdessä kustantajan kanssa, mutta siitäkään ei tunnu tulevan yhtään mitään. Oikoluen kiukulla ja hyväksyn hommaan palkatun oikolukijan tekemiä korjauksia. Kirjoitan kuvatekstejä, lähettelen viimeisiä kuvia ja vastailen sähköposteihin.

Haluan takaisin treeneihin, koska se tuntuu normaalilta elämältä. Otan osa CrossFitin Openin ensimmäiseen lajipäivään ja kiskon tankoa ja vatsoja kiukulla. Huolestuneen näköinen mies ja actionista iloinen lapsi jäävät salin aulaan seuraamaan. Tiedän, että ei miestä oikeasti treenini kiinnosta. Hän haluaa vain olla paikalla jos tarvitsisin apua tai menettäisin itsehillintäni.

Iltaisin kun tekeminen loppuu, tyrskähtelen ja mietin, että miksi tämä hyvin tavallinen tapahtuma tuntuu niin hirvittävän pahalta. Tiedän, että en sure lasta, koska sitä ei minulla vielä ollut. Suren jotain, mutta en oikein tiedä, mitä se on.

Yksi ystävistäni pukee sen omituisen tunteen sanoiksi. Se tuntuu pahalta, koska menetät ne tulevaisuuden odotukset, joita sulla oli.

Niin se kai sitten on. Toivon, että maanantai tulisi pian.

Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:


Raskausviikko 1
Raskausviikko 2
Raskausviikko 12

48 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen tällä hetkellä Toscanassa työmatkalla. (Joo, täällä on kuulemma tosi hyviä viinejä, hikijuustoja ja ilmakuivattua kinkkua). Toscanasta...

Tokio taikoi esiin sisäisen järjestäjäni

18.5.15 Satu Kommentteja: 29

Olen tällä hetkellä Toscanassa työmatkalla. (Joo, täällä on kuulemma tosi hyviä viinejä, hikijuustoja ja ilmakuivattua kinkkua). Toscanasta lisää vähän tuonnempana, sillä nyt mieleni tekee palata vielä hetkeksi Tokioon.
Tänään Toscanassa.
Blogiani pidempään lukeneet ovat varmaankin huomanneet, että kodin sisustus, visuaalisuus ja muoti eivät ole tarvehierarkissani kovin korkealla. En kirjoita niistä, koska niillä ei juuri ole sijaa arjessani. Inhoan siivoamista ja jo pelkkä kirjahyllyn sisällön aakkostaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä puuhalta. Mieluummin avaan koneen ja kirjoitan jotain kuin kaivan kaapista imurin. Näkisittepä meidän keittiön kaapit! Yhdessäkin kaapissa on sekaisin muoviset säilytysastiat, termarit, klemmarit, varaskumppalasit ja Primus-keittimen osat.
Vähän häiritsee nyt, että tuo lautasliina jäi vinoon.
Tokiossa nyrjähti. Tapahtui jotain kummallista. Hurmaannuin järjestelmällisyydestä, siisteydestä ja asioiden toimimisesta. Maailman suurimmassa kaupungissa asuu 36 miljoonaa ihmistä, mutta silti kukaan ei töni, kun metro avaa asemalla ovensa. Metrossa on kyllä pirun ahdasta, mutta silti sinne jonotetaan ja sieltä ulos jonotetaan. Kaduilla ei näy roskiksia, mutta ei sen puoleen roskiakaan.
Tämä ei ole viimeisen päälle brändätty kahvila tai luomukasvohoitola. Vaan ihan tavallinen pesula. 
Totuus paljastui jo saapuvien terminaalissa. Rahdinpurkajat olivat asetelleet lentokoneen uumenista puretut matkalaukut matkalaukkuhihnalle luotisuoraan järjestykseen noin kymmenen sentin päähän toisistaan. Yksikään laukku ei ollut vinossa. Kaiken lisäksi laukut oli järjestetty hihnalle siten, että ne oli mahdollisimman helppo ja nopea nostaa siitä maahan. Kun odotimme kentän ulkopuolella lentokenttäbussia, bussin ruumaan menossa olevat laukkumme oli laitettu samaan ryhdikkääseen järjestykseen bussilaiturille. Siskoni kävi kaivamassa laukun sivutaskusta päällensä huivin ja laukku jäi hieman vinoon. Bussikuljettajan assari kävi suoristamassa laukun. Yritimme tukahduttaa naurunpyrskäyksen nostamalla kämmenen suun eteen.
Mikä tasapaino, mikä aamiainen!

Kaupoissa vallitsee järjestys. Sukat on lajiteltu nätteihin hyllyrivistöihin. Tavaroita voi katsella ja hipelöidä rauhassa, mutta myyjä ei sekaannu asiaan vaan tarkkailee tilannetta ujona vähän kauempana. Jos tarvitsen apua, myyjä ilmestyy paikalle kuin ajatuksesta. Ihanaa! Kassalla pienikin esine pakataan kauniseen paperipussiin, joka suljetaan koristeellisella teipillä. Keskihintaisessa putiikissakin asiakas autetaan ovesta ulos ja hänelle toivotetaan hyvää päivänjatkoa.

Myös ruoka on järjestyksessä. Kun menee tietynlaiseen ravintolaan, tietää jo etukäteen, millaista ruokaa sieltä saa. Viiden euron lounaskin on laitettu kauniisti esille. Jopa pikaruokaloissa on hohtavan puhdasta. Julkisissa vessoissa tuoksuu kukkasille ja kaiuttimista kuuluu linnunlaulua tai veden solinaa. WC-istuimet on lämmitetty. Kun sadat ihmiset ylittävät yhtä aikaa kadun, kukaan ei vahingossakaan hipaise edes kiireisimmässä jalankulkuristeyksessä toista - paitsi tursiti. Kukaan ei kävele punaisia päin.
Viiden euron lounas: miso-keittoa, grillattua makrillia, taivaallista riisiä ja rehut. Kaikki nätisti omalla lautasellaan. 
Otin kahvilanpöydästä kuvan, koska tajusin haluavani itselleni samanlaisen työpöydän.
Maailman suurimman kaupungin maailman suurimmilla kalamarkkiniolla lattia on siisti, puhdas ja tyylikäs. 
Niin siinä kävi, että tämä järjettömältä tuntuva harmonia osui maaliin. Tajusin viihtyväni Tokiossa aivan kaikkialla, koska ympärilläni oli niin järjestelmällistä.


Intouduin jopa shoppailemaan. Kävin ostoksilla ja ostin ensimmäistä kertaa vaatekokonaisuuden, jonka tajusin  heti sopivan minulle täydellisesti. Se tuntui tutulta. Löysin kuin itsestään kampauksen, joka sopi minulle hyvin. Hurahdin sukkakaupassa koristeellisiin sukkiin, koska tajusin niiden näyttävän hyvältä sekä lenkkareiden että sandalien kanssa. Ostin 12 paria. Järjestelmällisyyshumalassa rohkenin kokeilla siskon vinkistä ennenkuulumattoman punaista huulipunaa, joka teki hampaistani valkoiset (Macin Ruby Woo, matta). Ostin omani Tokion lentokentältä.
Sisko punaa.
Nyt haluan järjestää kaiken! Kotiin päästyäni aion jälleen kerran aakkostaa kirjahyllyni, mutta tällä kertaa teen sen loppuun asti. Lupaan arkistoida kuitit läjästä mappiin. Siivoan edellisen viikon lounasjämien muruset työpöydältä. Lajittelen alushousulaatikon. Ostan huonekasvin!

Olen sekaisin.

Näin lopuksi on pakko myöntää, että yhdessä asiassa rettelöin. Shinjukun kortteleista löytämäämme paikallisten suosimaan sentoo-kylpylään ei olisi saanut sääntöjen mukaan mennä raskaana. Kun kylpylän respassa kysyttiin, onko tatuointeja (tatuointi estää sisäänpääsyn), pudistin kiltisti päätäni. Samalla vedin vatsan sisään, hymyilin nätisti ja nostin saunakassin mahan eteen näkösuojaksi.
Ei raivoavia eikä raskaana olevia.
Kaikelle on paikkansa. Kengät lukitaan kylpylän eteisessä suloiseen minitallelokeroon.
Vatsa sisään.

29 kommenttia:

Mitä tuumaat?