Toinen lapsi - siksi, koska....

Haa! ...en todellakaan tiedä. Olen ymmärrettävästi saanut viime päivien aikana eri kanavissa joku sata kysymystä, jotka kaikki ovat kuta kuinkin tällaisia: "Ihanaa, onnea! Mistä moinen päätös?" Kysymys on helvetin hyvä, sillä edes minä en tiedä siihen vastausta. Olenhan kuitenkin julkisesti ilmoittanut olevani vehyla. Vapaaehtoisesti yhden lapsen äiti. Olemme korkanneet miehen kanssa skumppapullonkin yksilapsisen perheemme kunniaksi. Tulin nielaisseeksi sen kuohuviinin ja vähän myöhemmin syöneeksi omat sanani, mutta se nyt on tuttua kamaa. Elämässähän yksi siisteimmistä jutuista on se, että omaa mieltään voi muuttaa, jos uuteen mielipiteeseen tai näkökulmaan löytyy vanhaa parempia argumentteja. Eihän maailmassa muuten koskaan tapahtuisi mitään, jos kaikki ajattelisivat koko elämänsä kaikista asioista samalla tavalla.
Tällä kertaa turvanani onneksi ovat nämä Vuoden mutsi -self help oppaat.
Olen edelleen sitä mieltä, että yksi lapsi riittää mainiosti ja pärjää elämässään ihan yhtä hyvin kuin lapsi, jolla on sisaruksia. Ne epätasapainoiset ihmiset, joita itse tunnen, ovat kaikki lähtöisin perheistä, joissa on useampi kuin yksi lapsi. Tämähän ei ole mikään vedenpitävä todiste puoleen tai toiseen, sillä suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä on sisaruksia, joten todennäköisyys sille, että tuntemani ihminen on sekaisin päästään ja hänellä on sisaruksia on isompi kuin se, että on sekaisin päästään ja perheen ainoa lapsi.

Alle nelikymppisenä avioeronneista tutuistani lähes jokaisella on eron aikaan ollut kaksi lasta tai enemmän. Eronneita yksilapsisien perheiden vanhempia tunnen vähemmän.  Eli kulkeeko perhe-elämä luistavampia latuja, kun lapsia on vain yksi? Hankala sanoa, sillä kuten sanottua, tunnen enemmän yli yksilapsisia kuin yksilapsisia pariskuntia.

Kuten huomaatte, en tässä päättelyssä pääse lähtöviivaa pidemmälle.
Joku hetki viiden vuoden takaa.
Ei, se ei ollut yllätys kuten edeltäjänsä. Mutta toisaalta: en myöskään kokenut vauvakuumetta. En tunnistanut itsessäni voimakkaita tuntemuksia, jotka olisivat usuttaneet vauvantekoon. Irtokarkkihyllyllä olen kyllä tuntenut suurta halua osaa puoli kiloa kirpeitä, neonvärisiä kastematoja. Pieniä vauvoja nähdessäni en tuntenut kaipausta omaan vauvaan. Huomaan, että en ole lisääntymistä kohtaan enää yhtä angstinen, kuin ensimmäistä odottaessa (Lukekaa vaikka tämä juttu viiden vuoden takaa, jos uskallatte. Huhhuijaa, mitä settiä...), mutta en ole myöskään tuntenut voimakkaita lisääntymishaaveita. Ajatus jonkun uuden tyypin äitinä olemisesta tuntuu todella pimeältä.

Mitkä asiat tämän päätöksen ääreen sitten houkuttelivat? Pitkän ajatusväännön jälkeen onnistuin rajaamaan mielipidevaikuttimet kolmeen: lapsi, puoliso ja elämän rajallisuus.
Eräretkellä 2013.
Tyttäremme on pyytänyt sisarusta siitä asti, kun hän oppi puhumaan. Äiti mä haluaisin siskon. Tai veljen. Mä haluaisin leikkiä jonkun kanssa kotona.  On tylsää leikkiä iltaisin yksin. Haluaisin olla jo iso tyttö (ja sittenhän on siis iso, jos perheessä on joku, joka on itseä pienempi). Kaikilla muillakin on. (Okei, tuo on laadultaan huono argumentti, mutta argumntin frekvenssi on sen verran korkea, että se oli pakko mainita). Elämä viisivuotiaan lapsen kanssa on ihanaa. Meistä on tullut vuosien saatossa todella läheisiä ja tärkeitä toisillemme, vaikka asiaa aluksi rohkeninkin epäillä. Sanomattakin on selvää, että oman lapsensa eteen tekee mitä tahansa. Minut se sai harkitsemaan kakkosen hankkimista.
Niin, onhan minullakin siskoja, mikä on upea juttu.
Puoliso on suhtautunut kasvavaan lapsikatraaseen - öh miten sen nyt sanoisi - erittäin positiivisesti. Hän ei ole painostanut tai pälättänyt asiasta jatkuvalla syötöllä, mutta ajatus on pulpahdellut esiin harkitun satunnaisesti. Olisi kyllä niin siistiä, jos noita olisi kaksi. Lapsesta tulisi loistava isosisko. Kelaa miten siistiä sitten kun me ollaan jotain kuuskyt niitä tuleekin kylään kaksi! Kun on kaksi lasta, on todennököisempää, että meitä käy edes joku jeesaamassa. Mä kyllä herään joka kerta kun sekin herää ja jään pitkäksi aikaa kotiin hoitamaan. Meistä on tullut vuosien saatossa entistä läheisempiä ja tärkeitä toisillemme, vaikka parisuhteen tulevaisuutta lapsiperheessä aluksi rohkeninkin epäillä. Sanomattakin on selvää, että yhtä lailla kuin oman lapsen myös oman puolisonsa eteen tekee mitä tahansa. Minut se sai harkitsemaan kakkosen hankkimista.
Tyypit!
Elämän rajallisuus. Tämä on kinkkisin ja hankalimmin selitettävä asia. Siis. Olen miettinyt, että anoppini, josta on meille korvaamaton apu lastenhoidossa ja arjen pyörityksessä, alkaa pian lähestyä kahdeksaakymmentä. Hän on ikäisekseen erinomaisessa voinnissa eikä pistäisi yhtään pahakseen pientä lisäprojektia. Useamman kuin kerran hän on ilmaissut huolensa siitä kun kaikki lapsenlapset ovat jo pian kouluiässä, että mitä ihmettä hän sitten tekee, kun puolisoakaan ei enää ole. Olisi miellyttävää saada lisää tekemistä arkipäiviin, mieluiten lastenhoitoa! Kun tietää, että arjessa on apuvoimia lähellä, ajatus uudesta pikkulapsiajasta ei tunnu niin uuvuttavalta. En siis tosiaankaan lisäänny anopin mieliksi, mutta siltä suunnalta tullut lupaus avustaa arjenhallinnassa painoi vaa'assa. Toisekseen myös mietin, että joskus anoppia ei enää ole. Viiden vuoden kuluttua tilanne ei olisi enää yhtään sama kuin nyt. Parempi kiirehtiä, kuin jäädä jahkailemaan asiaa. Kun ei tässä elämässä muutenkaan mikään varmaa ole. Oma mutsini on anoppia paljon nuorempi, mutta hän on vielä työelämässä - ja mielellään auttaa meitä kaikkina loma-aikoinaan. Kun hän jää eläkkeelle, lapset ovat sopivasti kouluiässä. Viime aikoina perhe- ja tuttavapiirissä on tapahtunut vakavia sairastumisia, jotka osaltaan laittoivat miettimään elämän rajallisuutta. Että ei tämä laiffi kenellekään itsestäänselvyys ole.
Metsää puilta ja puilta metsää.
Ja sitten elämän rajallisuuteen liittyviä sellaisiakin käytännöllisiä ajatuksia, joita ei mielellään mieti. Kuten vaikka se, että jos on kaksi lasta ja niistä toinen kuolee vaikka autokolarissa, meillä on vielä toinen lapsi elossa. Tai vaikka niistä molemmat kasvaisivatkin aikuisiksi asti, niistä voi toinen syystä tai toisesta kyrpiintyä vanhempiinsa, katkaista välit tai lähteä terroristiksi jonnekin Keski-Afrikan sissiarmeijaan. Jää meille sitten ainakin toinen.

Mutta kuten aina: toisaalta. Toinen lapsi ei ole mikään henki- tai tapaturmavakuutus. Mehän voimme kaikki räjähtää joku päivä ilmaan, sairastua vakavasti, halvaantua auto-onnettomuudessa, kyrpiintyä toisiimme tai hautautua tulivuoren alle. Ja mitä enemmän näitä asioita pyörittelee päässään, sitä vakuuttunemmaksi tulee siitä, että elämässä voisi käydä paljon hankalampiakin asioita kuin toinen lapsi.

Joten tulkoon nyt sitten, jos tulee, me päätimme. Otatin veks verrattomana ehkäisyvälineenä viisi vuotta palvelleen hormonikierukan (apuah, on tuossakin blogikirjoituksessa taas tyyli niin kohdallaan, että ihan poskia kuumottaa) ja tsädäng. Kului kymmenen päivää.

Mutta se onkin sitten toinen juttu, koska kaikki ei millään mittapuulla sujunut opaskirjojen, lekurin ohjeiden ja nettilaskureiden mukaan. Palaan aiheeseen. Nyt on pakko mennä nukkumaan, kun vielä voi. Eh.

Kuvat ja henkinen tuki: Björgvin Hilmarsson

Tunnisteet: , ,