On pokkaa

Minua pyydettiin Reykjavíkissa puhujaksi asiantuntijapaneeliin suomalaisesta politiikasta ja tulevista eduskuntavaaleista. Asiantuntijapaneeli aiheesta suomalainen valtakunnanpolitiikka - en ihan äkkiseltään koe kuuluvani tämän aiheiirin asiantuntijajoukkoon, mutta arvatkaas mitä. Menin silti!

Pohjolan talossa järjestettyyn tapahtumaan osallistui Suomen suurlähettilläs, pari Suomessa pitkään asunutta islantilaista ja politiikantutkija Lapin yliopistosta. Olin hyvin tietoinen siitä, että tiesin tuosta porukasta Suomen politiikasta vähiten. En todellakaan muistanut, milloin Vihreät ja Vasemmistoliitto jättivät viimeksi hallituksen, tai muistanut vuodelleen, milloin Lipposen 1. ja 2. hallitus aloittivat. Ajattelin, että nuo muut varmaankin tietävät sen. Minä kerron siitä, mistä tiedän.

Kerroin, miksi haluan äänestää Suomen vaaleissa, vaikka en enää edes maksa maahan veroja. Kerroin, kuinka tavallisena äänestäjänä olen ollut ehdokasta valitessa kuutamolla, kun välistä tuntuu siltä, että suomalaisessa puoluekentässä isoimmat erot ovat puolueiden sisällä, eivät niiden välillä. Kertasin omasta mielestäni tärkeimmät vaaliteemat kuten talouden, tasa-arvon ja toimivan hyvinvointiyhteiskunnan ilman tuloloukkuja. Mielestäni on nimittäin kaikkia kohtaan väärin, että työnteko ei ole kannattavaa. Monet syystä tai toisesta sosiaalitukien varassa elävät haluaisivat osallistua työmarkkinoille vaikka osa-aikatöitä tehden, mutta se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Tämä ei ole pienituloisten, työttömien tai opiskelijoiden vika vaan systeemin, joka huutaa korjaamista.

Ihmettelin ääneen, miksi oppositiossa olevien vasureiden tai vihreiden kannatus ei ole noussut samalla tavalla kuin keskustan. Siis puolueen, jonka puheenjohtaja ottaa ennen vaaleja hintsusti kantaa yhtään mihinkään. Hän ei esimerkiksi suostu kertomaan, mitä mieltä on ehdotuksesta, että lääkäreillä olisi oikeus kieltäytyä tekemästä aborttia omaan arvomaailmaansa/uskontoonsa vedoten.

Sanoin lisäksi luultavasti aika monta tyhmää juttua, puhuin välillä epäselvästi ja joku yleisöstäkin katsoi sen näköisenä, että mitä tuo neiti oikein selittää. Mutta aivan sama. Tärkeintähän oli se, että oli pokkaa mennä. Ja kyllä siellä yleisössä joku nyökkäilikin.
Olivia-lehdessä oli taannoin juttuja pokkanaisista ja pokkanaiseksi oppimisesta. Olivian #Pokkanainen-teema oli jälleen mainio muistutus siitä, että meidän akkojenkin pitää tunkea itseämme aktiivisemmin framille. Kukaan ei sitä tilaa puhua tai palkankorotusta anna, jos ei sitä tilaisuuden tullen itse ota. Ei siitä tule asiantuntijaa, joka tuntee aihealueensa parhaiten, vaan siitä, joka osaa puhua aiheestaan kiinnostavalla tavalla ja pitää itsestään ja asiantuntijuudestaan meteliä.

Harvoin elämässä saa muutenkaan mitään, jos ei sitä lähde itselleen hakemaan. Kaikki oman elämäni isoimmat hyvät asiat ovat tapahtuneet pokkahypyillä tuntemattomiin vesiin. Avasin tämän blogin vuonna 2009, vaikka en tiennyt bloggaamisesta mitään. Ja hei, täällä ollaan vieläkin, ja nyt tästä areenasta on tullut mutkan jos toisenkin kautta osa työelämää. Muutama vuosi sitten tapasin rastatukkaisen Maaritin suomenkielisten lasten kerhossa ja aloimme pohtia, että olisi kiva tehdä jotain businesta yhdessä. Ööh, mitähän se voisi olla? Onko pokkaa? Kolme vuotta myöhemmin  kauppa on saanut kolmannen omistajan, Piian, ja tulevaisuudensuunnitelmia viedään eteenpäin kovalla vauhdilla - niistä lisää aivan pian!

Keväällä 2008 tiesin viettäväni seuraavan kesän vapaaherrana Islannissa ja halusin matkustaa maassa niin paljon kuin mahdollista. En ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut pidempää matkajuttua kirjoista puhumattakaan, mutta ehdotin silti Image Kustannukselle Islanti-matkaoppaan tekoa ja mainosmyyntikuviota. No sillä Suomi-Islanti-suhteiden tiellä ollaan edelleen.

Yhtä tärkeää kuin se, että on pokkaa haukata kakusta iso pala on se, että ei lannistu ei-vastauksista. Aina voi ja pitää neuvotella. Hyvin pienenä esimerkkinä: Pyysin paneeliesiintymisestäni rahallista korvausta, sillä tapahtuma oli keskellä työpäivää ja osallistuminen pois muista töistä. Järjestäjällä ei kuitenkaan ollut budjettia esiintymispalkkioihin. En lannistunut. Pyysin ilmaista lounasta - ja sen sain. En olisi saanut, jos en olisi pyytänyt.
Pokka, elämän leipä.
Vaikka näen ympärilläni tarttumisen arvoisia mahdollisuuksia, on minun kuitenkin myönnettävä, että en ole järin järjestelmällinen verkostojenrakentaja. Lähden mukaan juttuun, joka kiinnostaa ja joka ei voi huonoimmassakaan skenaariossa taipua taloudelliseksi megakatastrofiksi. En lähde väkisin hieromaan tuttavuutta tyyppien kanssa, joiden kanssa en tunne mitään yhteenkuuluvuutta, vaikka näillä tyypeillä olisi kuinka merkittävä asema tai valtaa. En halua menestyä huonossa seurassa. Sehän olisi katastrofi. Sitä paitsi hyvässä seurassa epäonnistuminenkin on helpompaa.

Perjantaiseen poliittiseen asiantuntijapaneeliosallistumiseen ei vaikuttanut mikään suurempi suunnitelma. Ajattelin vain, että  ehkä siellä tapaisi mukavia tyyppejä ja saisi uusia ajatuksia. Että mä meen, että on edes joku nuori nainen äänessä. Kovin huonosti siinä ei voisi käydä. Pahimmassa tapauksessa siellä ei tapaisi ketään, omat puheenvuorot menisivät päin persettä ja lounas osoittautuisi pettymykseksi.

No sitten tapasin yleisössä istuneen Elinin, Helsingissä työskennelleen Islannin entisen suurlähettilään - haastattelin häntä Islantialainen voittaa aina -kirjaankin - joka iloisena onnitteli kirjan ilmestymisestä ja sen saamasta hyvästä vastaanotosta. Elin esitteli minut saman tien kollegoilleen ja vinkkasi, että pidän Reykjavíkissa Marimekon vaatteita myyvää kauppaa. Rouvat olivat innoissaan ja lupasivat tulla ostoksille. Kas, kenties loin läsnäoloni kautta pari uutta asiakkuutta.
Aalto Bistron mainio lounas.
Vaikka miten hirvittää ja tuntuu, että ei osaa tai kehtaa, on vain kehdattava. Pitää olla pokkaa, vaikka kädet hikoilisivat ja sydän hakkaisi. Pahinta ei ole se, että änkyttää, sanoo jotain väärin, kaataa kahvikupin syliinsä tai tulee väärinymmärretyksi, vaan se, että ei sano sanaakaan.

Yritän opettaa tätä samaa ajattelua jälkikasvullekin. Koitan muistaa säännöllisesti kertoa lapselle, että ei se haittaa yhtään, vaikka luistellessa kaatuu tai tanssiesityksessä unohtuu askeleet. Se on tärkeintä, että on pokkaa mennä mukaan. Kun ollaan kylässä, ei tarvitse puhua kaikkien kanssa, jos se ei tunnu hyvältä. Mutta tullessa pitää sanoa päivää, saadessa kiitos ja lähtiessä heiheit. Siitä se rohkeus puhua ja osallistua sitten vähitellen kasvaa. Ei sitä kukaan juoksun vasta-alkajakaan kylmiltään puolimaratonille lähde.

Kun siis seuraavaksi joku kysyy, että lähdetkö mukaan tai voitko tulla puhumaan, pitää vastata JOO. Ja pyytää se lounas. Se oli nimittäin hemmetin hyvä.

Tunnisteet: