Sano ääneen, ketä fanitat

Myönnettävähän se on, että kyllä vaan kehumien tuntuu hyvältä. Olin haljeta ilosta, kun vanhemmuushötöstä vapaan äitiysblogin (tämä siis kehuna) Oi mutsi mutsin Elsa listasi idoleitaan ja nimesi minut! Tuntui hämmentävältä, melkein vähän nololta, sairaan hyvältä - ja todella motivoivalta.
Onhan tätä tutkittukin. Ansaittua positiivista palauttta pitäisi antaa enemmän. Jos saa työyhteisössä kehuja, kestää kritiikinkin ja työmotivaatio ja työn tulokset paranevat. Huomio ja aiheellinen kehuminen tekevät hyvää myös lapsen itsetunnolle. Kehumisella en siis tarkoita höttöistä jaksuhalihehkutusta tai kehumista, jolla ei ole pohjaa. Jokaisen pitää oppia kohtaamaan kieltoja ja epäonnistumisia, eikä mikään ole vaarallisempi kuin aikuiseen ikään ehtinyt lapsi, joka ei ole joutunut koskaan pettymään.

Tunnen itseäni sen verran, että tiedän pääseväni itse aina parhaisiin suorituksiin kehujen kautta. Kun crossfit-treeneissä Annie (Cf-tyypit tietää, kenestä puhun) sanoi, että sulla on kyllä tosi vahvat jalat, kiskaisin levytankoon vielä 5 kiloa lisää. Samallla se sanoi että asentoa pitäisi korjata pystymmäksi, ettei selkä rasitu. Ja minähän korjasin. Sama kaava muussakin tekemisessä, kuten vaikka kirjoittamiessa. Kun joku sanoo, että kiitos, tämä oli juuri sellainen kuin me halusimme, seuraavasta tekstistä tulee yhtä hyvä ja jopa parempi. Kun saa näitä kehuja, ei tule vetäneeksi hernettä nenään niistä track changes -komennolla koristelluista teksteistä, vaan yrittää draivilla saada nekin paremmaksi, koska tietää sen olevan mahdollista.
Olen myös huomannut yhden jutun. Kun löytää toisten tuloksista ja tekemisistä kehuttavaa ja avaa suunsa sen kertoakseen, omakin mieliala nousee. Tsärpäkän fiiliksen ylläpitämiseksi pitäisi ottaa tavaksi kehua hyvä tyyppi ainakin kerran päivässä.

Mä aloitan nyt. Mun omat idolit tällä hetkellä ja miksi:

Supercellin tyypit. Ne tekivät yli puolen miljardin euron voiton 150 ihmisen voimin. Järjettömän huikea suoritus! Ja tyypit maksavat mielellään veronsa Suomeen. Oli iloinen veronmaksaja -lipun heiluttaminen pr-temppu tai ei, se pistää kyllä arvostamaan näitä sällejä aika paljon enemmän kuin jatkuvasti päätään aukovaa Wahlroosia. (Okei, en fanita Wahroolsia mutta myönnän silti omistavani Sammon osakkeita...)

Mun siskot. Toisella on julkinen blogi joten tarkemmin hänestä. Sini on aina tehnyt, mitä se on halunnut. Sillä on ollut pokkaa sanoa vastaan tilanteissa, joissa muut ovat olleet hiljaa. Se päätti jo joskus ala-asteella, että se haluaa hyvän tutkinnon ulkomailla ja menestyä työelämässä. No se hankki lukiossa itselleen stipendipaikan vaihtarivuoteen Yhdysvalloista, otti parikymppisenä lainan, lähti britteihin (yhdessä sisaruskatraamme keskimmäisen siskon kanssa) ja opiskeli maisterintutkinnon LSE:ssä erinomaisin arvosanoin. Ja nyt se tekee uraa YK:lla, vänkää pelkäämättä ministeriön virkamiehille Kabulissa ja väittelee naisten oikeuksista paikallisten konservatiivienkin kanssa ja kieltäytyy leikkivänsä olevansa naimisissa, vaikka se tekisi omasta arjesta paikallisessa työympäristössä paljon helpompaa. Huge respect.

Anna-Leena Härkönen. Järkyttävän hyvä kirjoittamaan, törkyhyvä huumorintaju ja upea kehtaamisen asenne. Oli pokkaa kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka keski-iän ylittäneen naisen kannattaa ottaa rinnalleen nuorempi mies Turusta, niin tissit alkavat taas kasvaa! Mua ei ole mikään naurattanut yhtä paljoa viimeisen vuoden aikana kuin tuo lause. Tyyppi kirjoittaa arkisia tarinoita tavallisista ihmisistä, ja tekee sen hyvin. Härkösen kirjat ovat monelle kuin tärkeitä kavereita, ja se näkyy myyntitilastoissakin. Mä kaipaan vierelleni Anna-Leena Härkönen -pehmolelua, jota puristelemalla voisin ammentaa itsellenikin vähän näitä ominaisuuksia. Sellaisesta haaveilin jo vuonna 2011.

Keitä te fanitatte? Jos jaksat kirjoittaa pitkällä kaavalla omaan blogiin, niin käy linkkaamaasa juttusi kommenttiketjuun, tekee mieli lukea. #kehupäivässä

Fanitan tietysti myös mun miestä, joka ottaa muun muassa upeita valokuvia, kuten nämä tässä / Kuvat: Björgvin Hilmarsson.


Tunnisteet: ,