Ostimme sitten...auton

Autottomuutta kesti lähes päivälleen yhdeksän kuukautta. Se oli ihanaa aikaa. Ei bensakuluja, ei autovakuutusta, autoveroa tai jotain saakelin pölykapselia, jarrulevyä, pakoputkea, sumuvaloa, iskunvaimenninta tai lukkopesää, joka vaatii vähintään viidensadan euron huoltoa.

Reipas mies on taittanut 10 kilometrin työmatkan pyöräillen ja minä olen onnistunut hoitamaan asiani niin, että juuri ei tarvitse poistua keskustan alueelta automatkan päähän ainakaan arkipäivisin. Jos reissuun on tehnyt mieli, on vuokrattu auto (kuten viime kesän Islannin-reissulla), tai lainattu anopin vanhaa Subarua. Muutaman kerran huristelin taksilla ruokakauppaan ja treeneihin, kun bussi ei ollut vaihtoehto.

Rahaa säästyi ja pyöräilykunto nousi. Tiesimme kuitenkin koko ajan, että autottomuus on valitettavasti väliaikaista. Asumme tundralla, jossa sää voi olla ihan mitä tahansa. Joulukuun jälkeen on saatu myrskytuulta yli 40 päivänä. Vaikka pyörässä olisi miten hyvät nastarenkaat ja päällä maailman parhaat tekniset vaatteet, 30 m/s yhdistettynä lumipyryyn on aika mahdoton pyöräilysää. Ainakin, jos mukana pitäisi kuljettaa vielä lastakin.

Mies tekee jatkuvasti työkeikkaa Reykjavíkin ulkopuolella ja joutuu välillä kuljettamaan itseään ja jäähakkujaan yksityisautolla. Satakin taksikyytiä jäätikkökamat takapenkillä tulee tietysti halvemmaksi kuin oma auto, mutta se jatkuva tavaroiden raahaus autosta toiseen, taksien soittelu ja kyytien organisointi vie oman aikana. Jos bussilla pitää päästä kahden kilsan päähän, se vie helposti puoli tuntia, sillä sekä bussilinjat että pysäkit ovat harvassa. Vuoroväli on ruuhka-aikanakin helposti 25 minuuttia.

Mitään carpool-palveluja tällä saarella ei ole ja pientenkin vuokra-autojen vuorokausihinnat lähenevät helposti sataa euroa. Autojen käyttöön perustuva vuokraus tai pitkään käyttöön vuokraus on siis todella hankalaa.

Pohdimme kesästä asti, millaisen auton ostaisimme. Neliveto on näissä säissä ehdoton. Työn takia tarvitsemme tavaratilaa. Ajamme tosi vähän kaupunkiajoa, eli mikään sähköauto tai näppärä ja vähän bensaa syövä henkilöauto ei ikävä kyllä kannata. Toyotalta joku uusi maasturimalli olisi kiehtonut, mutta hintaero muihin vastaaviin merkkeihin oli todella suuri. Katsoimme myös Kian maasturivalikoimaa, mutta niissäkin vuotta 2005 uudemmissa malleissa hinnat olivat yllättävän korkeita. Aloimme pyöritellä mielessä Nissania ja Mitsua. Hinnat laskivat suhteessa toytoihin ja kioihin. Kun näkökenttään osui pari nelivetolava-autoa katetulla lavalla, kävimme koeajamassa ja päädyimme tähän allaolevaan. Ajettu reilu 140 000 km, vuosimallia 2008. Sisältä siisti, ulkoa ok. Yllättävän näppärä ajaa. Mutta kapeaan väliin en silti lähtisi yrittämään taskuparkkeerausta.
Tälläinen kätevä city-auto sitten.
Pakko myöntää, mutta näissä olosuhteissa oma auto on ratkaisu säätövapaampaan elämään. Vaikka tiedostin tämän, vitutti silti kävellä sinne autokauppaan tekemään maailman huonointa investointia. Sen ilon sentään sain, että sain maksaa auton käteisellä. Täkäläisissä autolainoissa todelliset vuosikorot ovat reilusti kympin pelottavammalla puolella, eli autolaina ei ollut vaihtoehto.

Olen nyt auton omistaja. Se on titteli, joka yhtä aikaa vituttaa ja tekee iloiseksi. Sielua raastaa katsoa pihalle ja nähdä siellä muutama sata kiloa velatonta rautaa, joka pitää kuitenkin kohta huoltaa ja jonka arvo vain laskee. Vielä enemmän harmittaa kurkata tyhjälle säästötilille. Autsautsauts. Yritän ajatella positiivisen kautta. Nytpä voin ottaa milloin tahansa auton alle ja hurauttaa vaikka sinne kierrätyskeskukseen viemään tyhjiä pulloja. Islannissa kun niitä ei voi palauttaa kauppoihin.

Tunnisteet: