Tuskin tekään olette välttyneet huomaamasta, että olen nykyään yksi niistä melkein rasittavuuteen asti innokkaista crossfit-harrastajista, ...

Crossfit - hikeä ja tuloksia

30.10.14 Satu Kommentteja: 11

Tuskin tekään olette välttyneet huomaamasta, että olen nykyään yksi niistä melkein rasittavuuteen asti innokkaista crossfit-harrastajista, jotka jakavat treenituloksia facebookissa ja otattavat itsestään wallball-selfieitä. Menin kälyn - sen pollarin - kehoituksesta kokeilemaan lajia, eikä siihen tarvittu kuin yksi neljän viikon mittainen peruskurssi ja tuomio tuli: olen täysin ja totaalisesti kiipelissä. Puolisonikin on oppinut uutta sanastoa, kun raportoin sille iltaisin päivän treenituloksia wod-jargonilla. Hän on vieläpä niin kiltti, että ainakin näyttelee kiinnostunutta.
Edellisellä Suomen-reissulla kävin treeneissä Crossfit Kirkkonummella. Mainio sali Masalan aseman vieressä. Suosittelen!

Yhden yhtä kertaa en viimeisen viiden kuukauden aikana ole kokenut ketutusta, väsymystä tai muuta epämotivaatiotilaa mennä urheilemaan. Ehei. Urheilupäivien aamuina herään innostuneena - että jesh, tänään on treenit! Järjestän työkalenterin ja muut menot niin, että ehdin harkkoihin kolme tai neljä kertaa viikossa. Olen karsinut töitä ehtiäkseni treenaamaan. Olen kokannut kolmen päivän ateriat sunnuntai-iltana nipistääkseni arki-illoista itselleni omaa aikaa. Muutaman kerran olen syönyt lounaan seisaaltaan ehtiäkseni käyttää itse lounastunnin treeneihin. Ajan järjestämäminen on aika pitkälle motivaatiokysymys. Se, mille tarvitaan aikaa, pitää järjestyä aikaa. Neljä treenikertaa on vaivaiset neljä prosenttia koko viikon käytössä olevista tunneista. Joka arkipäivä kotisalillani Reykjavik Crossfitissa pyörii 20 harjoituskertaa, joista ensimmäinen alkaa aamukuudelta ja viimeinen iltaseiskalta. Valinnanvaraa on.

Mistä tämä motivaatio kumpuaa?

Kehittyminen motivoi. Jos käy ahkerasti treeneissä, kehittyy ahkerasti. Kesti kolme kuukautta, ennen kuin pääsin käsiseisontaan jalat seinää vasten. Sen kolme kuukautta harjoittelin pirullisen ahkerasti. Tipuin ja harjoittelin vähän lisää. Heiluin tasapainottomana möhkäleenä, mutta olin joka kerta vähän parempi kuin edellisellä kerralla. Sitten yhtenä päivänä se vain klikkasi: pääsin käsiseisontaan kymmenen kertaa peräkkäin. Huomasin, että osaan! Enää pitäisi oppia punnertamaan siinä asennossa - opittavaa kyllä riittää. Etenkin, kun vastaavia crossfit-harjoituksia on kymmeniä. En ole missään muussa urheilulajissa tuntenut kehittyväni yhtä nopeasti kuin tässä. Mutta enpä ole missään muussa urheilulajissa treenannutkaan samalla päättäväisyydellä. Lähes poikkeuksetta makaan jokaisten treenien jälkeen taju puolikankaalla muutaman minuutin, ennen kuin pääsen taas kävelemään omin jaloin. Kun antaa paljon, saa paljon takaisin.

Vaihtelu motivoi. Treenit ovat joka päivä erilaiset. Joskus tehdään pulssit kattoon räjäyttäviä intervalliharjoituksia, välillä harjoitetaan painonnostoa, tehdään punnerruksia ja joskus 150 toiston leuanvetosessioita (meikä tekee tukevasti kuminauhan avulla). Koska treenejä vetää kokenut ohjaaja, liikkeet tulee tehtyä alusta asti oikein. Treeneissä treenataan yhdessä. Ympärillä tosissaan treenaava jengi motivoi itseäkin ylittämään itsensä. Eikä salilla käy pelkkiä bodareita. On keski-ikäisiä naisia pudottamassa painoa, nuoria käsipallonpelaajamiehiä nostamassa lihaskuntoa, on senioreita, jotka ovat tulleet aloittamaan elämänsä ensimmäistä kertaa säännöllistä urheiluharrastusta. Vaihteleva ja vaihtuva porukka motivoi. Koska sama tyyppi ei ole aina treenien paras tai nopein tai joukon hitain, treenaajien välille ei muodostu minkäänlaista hierarkiaa. En tykkää joukkueliikunnasta, mutta tykkään seurasta. Siksi minulle on tärkeää, että treeneissä ryhmähenki on kova, kaikki jeesaavat toisiaan mutta jokainen vastaa omasta suorituksestaan. Jokaisen treenin jälkeen koko ryhmä venyttelee venyttelysalissa yhdessä vähintään kymmenen minuuttia.

Näytän paremmalta ilman vaatteita. Kyllä imartelee, kun kolmevitosena löytää sen kadoksissa olleen sikspäkin, perslihaksia ja jäntevät käsivarret ja samaan aikaan lisää syödyn ruoan määrää. Hartiakivut ovat vähentyneet, olen noin keskimäärin vähemmän vittuuntunut, pystyn kantamaan neljä täyttä kauppakassia kotiin ilman taukoja ja jaksan nousta portaat kuin portaat ilman, että hengästyn.
Entä ne tulokset?

Viimeiset pari vuotta hölkkäsin kuuden kilsan lenkin 40 minuuttiin. Tuntui, että en jaksanut enempää. Tänä kesänä olen vetäissyt kuutosen kaksi kertaa alle puolen tunnin.

Peruskurssin jälkeen eli kesäkuun lopussa kokeilimme, kuinka isoilla painoilla kukin jaksaa kyykätä, tehdä maastavedon ja punnertaa tangon olkapäiltä suoriksi. Kirjasin tulokset ylös:

Takakyykky: 45 kg
Maastaveto: 50 kg
Olkapääpunnerrus: 20 kg

Eilen keskiviikkona oli vuorossa sama kokeilu. Kirjasin jälleen tulokset ylös ja olin lentää - nyt jo varsin lihaksikkaalle - perseelleni:

Takakyykky: 75 kg
Maastaveto: 77,5 kg
Olkapääpunnerrus: 32,5 kg

Crossfittiä on voinut treenata Islannissa jo vuosia. Viimeisen puolentoistavuoden aikana siitä on tullut niin suosittu urheilulaji, että perinteiset punttisalit ovat pulassa, kun asiakkaat karkaavat hakemaan motivaatiota kunnon kohottamiseen crossfitistä. En ihmettele.

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kävin kesällä laserleikattavana KSA Silmäkeskuksessa *. Leikkauksen jälkeen en nähnyt juuri mitään. Katselin maailmaa tuhruisen sumuverhon ...

KSA Silmäkeskus: laserleikkauksen lopputulos

29.10.14 Satu Kommentteja: 4

Kävin kesällä laserleikattavana KSA Silmäkeskuksessa*. Leikkauksen jälkeen en nähnyt juuri mitään. Katselin maailmaa tuhruisen sumuverhon läpi viikkoja ja olin jo panikoida. "Näkö kyllä tarkentuu muutamassa viikossa", kirurgi oli luvannut leikkauksen jälkeen. Olin kieltämättä vähän pettynyt, kun kolme viikkoa operaation jälkeen pystyin kyllä kulkemaan kaupungilla ja käymään kaupassa, mutta työnteosta päätteen äärellä ei tullut mitään. Kirjaimet hyppivät minne sattui ja jokaisesta sanasta jäi näkemättä ensimmäinen ja viimeinen kirjain. Siinä tilassa olisin ehkä saanut aikaiseksi pari arkkia kokeellista nykyrunoutta. Nyt jälkeenpäin harmittaa, että en kokeillut. Nyt niitä tekeleitä olisi nimittäin hauskaa lukea. Ilman rillejä ja piilareita.
Kuva: Gudny Hilmarsdottir.
Kävi kuten viikko leikkauksen jälkeisessä jälkitarkastuksessa ennakoitiinkin: hyvä näöntarkkuuden saavuttamisessa voi mennä pari kuukautta, koska lähtötasoni oli niin huono (toisessa silmässä yli –8). Flow-menetelmän nimellä kulkevassa laserleikkauksessa ei tehdä viiltoja vaan leikkaus tehdään laserilla ilman kirurginveistä. Laserin työskennellessä silmän sarveiskalvon kudos (epiteelikerros eli sarveiskalvon uloin kerros) kuluu pois ja toipuminen kestää sen ajan, jonka epiteelikerroksen kasvaminen takaisin kestää. Aikuisilla siihen voi mennä useita viikkoja.

Leikkaus tehtiin heinäkuun puolivälissä, palasin kirjoittaviin töihin elokuun puolivälissä ja syyskuun puolivälissä olin jo unohtanut, että olen koskaan mitään piilareita edes tarvinnut. Silmät olivat leikkauksen jälkeen muutaman viikon kuivat, mutta sekin vaiva on nyt mennyt ohitse. Käytän kosteuttavia silmätippoja enää aamuisin herätessä ja iltaisin, jos valvon pitkään ja teen jotain silmiä rasittavaa kuten luen kirjaa.

Viime viikolla kävin jälkitarkastuksessa Helsingissä ja siellä silmäni todettiin hyväkuntoisiksi. Paineet olivat kohdallaan eikä mikroskooppikaan paljastanut mitään epätavallista. Näkötarkkuuteni oli 1,0 joka ni on kuulemma keskimääräisen normaalin aikuisen näöntarkkuus.

Vaikka toipumisessa kesti, olen todella tyytyväinen leikkauksen lopputulokseen. Näen aamulla varpaani, tunnistan ihmiset kadulla, en tarvitse piilareita uidessa, crossfit-salilla ei mene hikeä linssin alle eikä multa enää koskaan mene yksikään vaellusreissu pilalle sen takia, että unohdin piilarit himaan.

Lisää lukemista:

Pohdintaa: miksi halusin laserleikkaukseen? 
Leikkauksen jälkeinen epäröinti: kun luulin, että näkö ei ehkä paranekaan.

Jos joku jäi kaivertamaan mieltä, kysykääs ihmeessä.

*) Yhteistyössä: KSA Silmäkeskus ja Suomen Blogimedia.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Uskon, että maailmassa on vain ihan muutamia paikkoja, joissa pystyy sekoamaan viidessätoista minuutissa. Helsingin kirjamessut ovat aina o...

Kirjamessukiima

27.10.14 Satu Kommentteja: 35

Uskon, että maailmassa on vain ihan muutamia paikkoja, joissa pystyy sekoamaan viidessätoista minuutissa. Helsingin kirjamessut ovat aina olleet minulle yksi näistä paikoista. Juuri kun on päässyt yhdeltä osastolta liikkumaan eteenpäin, tulee vastaan joku herkku 20 prossan alelaatikko, Anna-Leena Härkönen tai viisi pokkaria kympillä -hylly. Ja taas on pasmat sekaisin.
Tatu, Patu ja Satu.
Minä kyllä niin kovasti yritin olla hankkimatta mitään. Ajattelin, että menen vain sinne vanhemmuuskeskusteluun ja pariin työpalaveriin, kuuntelen pari kiinnostavaa esitystä ja lähden parin lasillisen jälkeen koisimaan. Mutta sehän nyt oli ihan tyhjä lupaus. Paperikassin pohja oli pettää jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Maanista. Ja kun messut olivat menossa kiinni ja valomerkki alkoi räpsyä viinibaarissa, iski paniikki. Olinhan ostanut tarpeeksi kirjoja? No en. Mutta nämä lähtivät mukaan:

Martti Ahtisaaren elämänkerta Matkalla. Kirjoittajat Katri Merikallio & Tapani Ruokanen. Otava, 2011. Suomen merkittävimmän elossa olevan kansainvälisen politiikon elämänkerta KUUDELLA eurolla. Ostin, vaikka se painoi enemmän kuin nuo muut kirjat yhteensä, koska Mara on mun idoli!

Herra Hakkarainen harrastaa. Mauri Kunnas. Otava, 2014. Paras reissutuliainen lapselle on tietysti hyvä kirja.

Antti Holman Järjestäjä ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Hesarin tämän vuoden kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita (Otavalta molemmat). Viimeksi mainittua on hehkutettu niin paljon kaikissa mahdollisissa aikakaus- ja sanomalehdissä, että utelaisuus pakotti hankkimaan. Ensiksimainittu tarttui mukaan hetken mielijohteesta. (Muut HS:n kirjallisuuspalkintofinalistit 2014).

Blue Moonin pieneltä osastolta ostin Arnaldur Indridasonin uusimmat suomalaiset käännökset: Reykjavikin yöt (kääntänyt Marjakaisa Matthiasson) ja Mestaruusottelu (kääntänyt Seija Holopainen). Nämä ostokset olivat hyvästien jättö, sillä molemmat kirjat ovat syvästi rakastamaani Erlendur-sarjaa, joka on nyt loppunut. Sekä Reykjavikin yöt että Mestaruusottelu tapahtuvat ajallisesti aikaisemmin kuin sarjan muut kirjat. Arnaldur Indridasonin mainiosta Erlendur-sarjasta kirjoitin runsassanaisemmin kesällä.

Hankkimatta jäi muun muassa Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen). Koska en enää ehtinyt sinne WSOY:n osastolle. Koska jäin suustani kiinni sinne viinibaariin. Jne.

Pari päivää ennen kirjamessuja ostin muuten e-kirjana Jo Nesbön Isänsä poika. Voi tavaton, mutta se outo kirja! Teos ei ainakaan ensimmäisen viidenkymmenen sivun perusteella muistuta millään tavalla Nesbön aikaisempia kirjoja, mikä on tietysti pelkästään positiivinen asia. Kieli, juonen kehittely ja jännityksen rakentaminen tuntuvat ihan erilaisilta. Vaikka Harry Hole -sarja on tullut päätökseen, Nesbö näköjään osaa muutakin. No eipä ollut yllätys. (Lue täältä aikaisempi Nesbö-kirjoitukseni Poliisi-romaanista, joka luultavasti jää viimeiseksi Harry Hole -romaaniksi.)
Tässä oli korvapuustikahvit.
Olisi kivaa kuulla, mitä kirjoja te olette viimeksi hankkineet. Jos saisi vaikka vinkkejä itsellekin pitkää ja pimeää talvea varten. Koska juuri nythän minulla ei ole mitään luettavaa...

35 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vanhemmuuteen on tullut ihan uusi ulottuvuus sen jälkeen, kun lapsi on alkanut saada omia kavereita. Tilanne ei ole enää edes teoreettisest...

Lapsi ja sen kaveri

25.10.14 Satu Kommentteja: 21

Vanhemmuuteen on tullut ihan uusi ulottuvuus sen jälkeen, kun lapsi on alkanut saada omia kavereita. Tilanne ei ole enää edes teoreettisesti minun hallinnassani. Se hengaa tyyppien kanssa, joita mä en itse juuri tunne. On hämmentävää kävellä kaupungilla, kun oma lapsi moikkailee muille metriheikeille ja tervehtii etunimellä. Omat kaverit ovat näkyvä todiste siitä, että kersa kasvaa ja itsenäistyy. Mutta kaverisuhteissa tulee väistämättä eteen myös vaikeita tilanteita, kuten nyt. 
Päiväkodissa käytiin viime viikolla vanhempainkeskustelut. Puolituntisen jutustelutuokion aikana käytiin läpi lapsen käytöstä, kehitystä, ryhmätyötaitoja ja sosiaalista olemusta. Kaikki oli vallan mainiosti yhtä yksityiskohtaa lukuunottamatta.

Kersamme on päättäväinen ja aktiivinen osallistuja ja tulee toimeen kaikkien ryhmän lasten kanssa. Ainoastaan yhden läheisen kaverin kanssa toistuu aina sama kaava: toinen määrää aina, mitä tehdään, ja lapsemme myötäilee. Pätkä yrittää välillä ehdottaa, että "jos tää leikki menisi vaikka näin", mutta kaveri ei suostu vaan määrää aina leikin suunnan, johon lapsemme sitten tyytyy. 

Lastentarhanopettaja sanoi, että he ovat tarkoituksella laittaneet tytöt eri pienryhmiin, että he eivät hakeutuisi leikkimään vain kahdestaan. Päiväkotiryhmän henkilkökunta kuulemma korostaa kaikissa yhteyksissä kaikille lapsille yhteisesti, että ei voi olla niin, että leikeissä vain yksi määrää. Vetovuoroja pitää vaihtaa.

Mekin olemme kotona yrittäneet selittää lapselle, että leikeissä vaihdetaan osia ja molemmat voivat vuorotellen päättää mitä tehdään tai mitä rakennetaan. Välillä päätät sinä ja välillä se toinen. Lapsen mukaan asia kuulemma ei voi olla niin, koska "se haluaa aina päättää". Silti nämä kaksi tyttöä haluavat leikkiä koko ajan yhdessä.

Jännä yksityiskohta on, että tämä sama kuvio ei toistu kenenkään muun kaverin kanssa, vain tämän yhden. 
Tilanne pani minut miettimään omien ihmissuhteitteni dynamiikkaa. Toiminko minäkin eri ihmisten kanssa eri tavalla? Ovatko vuorovaikutustaitoni erilaiset eri kaveriporukoissa? Kyllä ja kyllä, ainakin sinne lukion viimeiseen luokkaan asti. Joissakin ystävyyssuhteissa dominoin ja se olin minä, joka päätti, mitä tehdään tai minne mennään. Toisessa kaveriporukassa olin hiljaisempi peesailija, joka seurasi ryhmän vetäjää.

Lukion jälkeen tuli muutto uudelle paikkakunalle ja yliopisto-opinnot. Ihmisten määrä ympärillä ja sitä kautta valinnanvapaus lisääntyivät. Nykyään vapaa-aikaa on niin äärettömän vähän, että sen viettää niiden tärkeimpien ystävien kanssa, joiden kanssa yhdessäolo on antoista ja tasavertaista. Tunnen itseni ja ystäväni.

Mutta osaako neljävuotias vielä päättää, minkälaisia kavereita se haluaa? Ymmärtääkö se reilun käytöksen konseptin? Dominoiva tyyppi ja kersa ovat toisilleen tärkeitä ystäviä. He ovat usein yhdessä ja tervehtivät toisiaan iloisesti halaamalla joka aamu. En haluaisi liikaa puuttua heidän väliseen kaveruuteen alkamalla vahdata heidän yhteisiä leikkejään. En ole kuitenkaan lainkaan varma, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. 

Jos kannustan lasta päättäväisyyteen ja omapäisyyteen, pelkään opettavani sen röyhkeäksi. Jos en tee asialle mitään, opetanko lapsen heittopussiksi, jolla ei ole omaa tahtoa? Tosi helppoa tämä kasvattaminen.

21 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Avauduin Facebookissani jokseenkin rasittavasta tavastani heittäytyä kiinnostaviksi kokemiini asioihin nollasta sataan ilman kompromisseja ...

Aivot baaritiskillä

22.10.14 Satu Kommentteja: 19

Avauduin Facebookissani jokseenkin rasittavasta tavastani heittäytyä kiinnostaviksi kokemiini asioihin nollasta sataan ilman kompromisseja ja aikaa tuhlaamatta. Vaikka kaasu pohjassa on useimmiten antoisaa, se käy välillä vähän raskaaksi, jos ei pidä varansa ja muista hengittää välillä. Kaverillani oli käytökseeni selitys: sulla on korkea dopamiinipitoisuus. Siis anteeksi mikä kokaiini?
Dopamiini on yksi hermoston välittäjäaineista, joilla on vaikutuksia myös ihmisen persoonallisuuteen. Muita vastaavia yksilön persoonallisuuteen voimakkaasti vaikuttavia hormoneita ovat serotoniini, testosteroni ja estrogeeni. Meillä kaikilla on näitä  hormoneita (ja paljon muita hormoneita), mutta niiden suhteelliset pitoisuudet vaihtelevat yksilöllisesti.

Kaverini vinkkasi amerikkalaisesta antropologista Helen Fisheristä, joka on tehnyt tutkimusta siitä, kuinka näiden välittäjäaineiden korkeat pitoisuudet vaikuttavat parisuhteisiin eli minkälaiset aivot yleensä ihastuvat toisiinsa. Kiinnostuin asiasta ja halusin yllättäen tietää siitä lisää. Aiheeseen liittyviä juttuja lukiessa menikin sitten yksi kokonainen työpäivä. (Tämä jälleen hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kiinnostavat asiat tempaavat mukaansa.)

Dopamiini vaikuttaa elimistöön piristävästi ja energiaa lisäävästi. Jos dopamiinipitoisuus hallitsee, ihminen vaatii voimakkaita kokemuksia tunteakseen mielihyvää. Dopamiinityypit harrastavat todennäköisimmin extreme-lajeja. He ovat seikkailunhaluisia, optimistisia ja luovia ja aika boheemeja.

Serotoniinityypit taas ovat pellon toiselta puolelta. He ovat konservatiivisia ja perhekeskeisiä kotona viihtyjiä, jotka arvostavat turvallisuutta, lojaaliuutta ja järjestystä. Sohvaperunan ja sähköjäniksen ei missään nimessä kannata pariutua keskenään. Varminta on valita puoliso omasta porukasta.

Korkea testosteronitaso näkyy kilpailuhenkisyytenä ja rohkeutena. Estrogeenityypeille tyypillistä taas ovat voimakas hoitovietti, tunteellisuus ja heikko kilpailuvietti. Yleensä testo ja estro vetävät toisiaan puoleensa. Kaksi testoa on yhdelle parisuhteelle liikaa.

Tämän superkiinnostavan tiedon valossa näen oman parisuhdehistoriani täysin uudessa valossa. Totta kai ne kaikki muut parisuhteet epäonnistuivat! Aivoni hengailivat täysin vääränlaisessa seurassa.

Olen ilmiselvä dopamiini. En hyppele kallioilta, mutta olen kyllä seikkailunhaluinen, optimistinen ja boheemi. Asenteeni elämään, työntekoon ja harrastuksiin kumpuaa kaikki samasta kuviosta: kaikki tai ei mitään ja tukka putkella.

Olen seurustellut muutaman serotoniinin kanssa, mutta eihän niistä suhteista tietenkään mitään tullut. Sohvaperuna ja sähköjänis voivat kyllä ihastua toisessa erilaisuuteen, mutta pidemmän päälle pelkkä eksotiikka ei kanna. Dopamiinilla menee ennen pitkää hermot, kun serotoniini ei hänen mielestä koskaan tee mitään. Serotoniinin mielestä dopamiini on hermeheikko suorittaja, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä on juuri saavuttanut. Hermot menee, kummaltakin.

Olin aikanaan kiinnostunut myös muutamasta testotyypistä - siis sellaisista perinteisellä tavalla maskuliinisista miehistä (äänekäs, päättäväinen, johtajatyyppi) - mutta eiväthän ne kanssani koskaan selvin päin treffeille lähteneet. Opiskelijabileissä riitti kyllä molempia viihdyttäviä vauhdikkaita tilanteita, mutta arjen myötä testomiehet pariutuivat niiden vienosti hymyilevien ja rauhallisten henkilöstöjohtamisen opiskelijoiden kanssa.

Kun tapasin nykyisen mieheni, tiesin heti, että meillä synkkaa. En silloin tiennyt, miksi olin tilanteesta niin varma. Nyt vasta tajuan, että totta kai se oli itsestään selvää. Hän oli ensimmäinen tapaamani sopivanikäinen ja vapaa dopamiinimies. Dopamiineilla yleensä synkkaa hyvin keskenään.

Innostumme nopeasti, teemme asioita ja tekemisen jälkeen mietimme, mitä saatiin aikaiseksi. Tulemme onnellisemmaksi tekemisestä kuin paikallaan olemisesta. Painiskelemme molemmat jatkuvasti saman "ongelman" kanssa: haluaisimme tehdä sata asiaa, mutta vuorokaudessa on vain 24 tuntia.

Eihän tämä evoluutiobiologiaan pohjautuva pariutumisteoria tietenkään vedenpitävä ole, mutta sen herättämät ajatukset ovat kieltämättä kiinnostavia. Se ainakin on varmaa, että mitä paremmin tuntee itsensä, sitä paremmin osaa valita itselleen sopivan puolison. 

Kannattaa siis käyttää valitsemiseen aikaa. Jos on epävarma, kokeile useampaa. Siinähän sitä kehittyy itsekin.

19 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Saan tällä viikolla hyvän syyn piipahtaa Helsingissä. Syksyn paras tapahtuma, Helsingin kirjamessut pidetään ensi viikonloppuna. Ja mikä pa...

Kirjabileet!

20.10.14 Satu Kommentteja: 7

Saan tällä viikolla hyvän syyn piipahtaa Helsingissä. Syksyn paras tapahtuma, Helsingin kirjamessut pidetään ensi viikonloppuna. Ja mikä parasta: tulen yksin. Aion rauhassa kierrellä osastoja, seurata ohjelmaa ja metsästää messutarjouksia (eli reppu messiin). Kirjabileviikonloppuun kuuluu myös yksi työhomma.
Äiti ja tytär.
Osallistun yhdessä Vuoden mutsi -kollegani Katjan kanssa vanhemmuuskeskusteluun. Kanssamme sinne tulee sosiologi, sosiaalipsykologi ja lastenpsykiatri. En ole ihan varma, mitä vuoden mutsien inputti keskusteluun tulee olemaan, luultavasti vastaamme siitä käytännön tulokulmasta.

Mitään besservisseröintiä tilaisuudesta tuskin tulee; kanssakeskustelijoiden kirjauutuuksilla on sen verran lupaavia nimiä: Äiti älä tottele!, Yhdessä – Lapsen kasvatus ei ole taitolaji ja Kuka täällä oikein määrää.

Kyllä minä varmaan jotain sanottavaa keksin. Voisin kertoa vaika siitä hetkestä, kun lapsi ilmoitti kirkkaalla äänellä kesken tanssitunnin, että meidän äiti tykkää juoda kaljaa. Pidin naamani kiinni ja yritin hymyillä. (Vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli sanoa, että punkkuapas.)

Helsingin Kirjamessut // Kuka kasvattaa ja ketä? // Helsingin Messukeskus, Kullervo-sali // sunnuntaina 26.10. kl 16.

Onko joku muu suunnitellut tulevansa kirjamessuille?

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Sain taas tärkeän muistutuksen siitä, miten valtava merkitys vanhempien asenteella ja ääneen sanotuilla jutuilla on lapsen mielipiteiden mu...

Kyllä voi olla kaksi äitiä!

17.10.14 Satu Kommentteja: 13

Sain taas tärkeän muistutuksen siitä, miten valtava merkitys vanhempien asenteella ja ääneen sanotuilla jutuilla on lapsen mielipiteiden muodostumiselle. Juttelimme viikonlopun Lontoon-reissulla siskojen kanssa yhdestä tutusta miehestä, joka oli lahjoittanut spermaa naispuoliselle ystävälleen, jonka puoliso on nainen. Lapsi oli keskittynyt hämmentämään kaakaotaan. Hetken kuluttua lapsi nosti katseensa kupista ja sanoi naurua pidätellen siskolleni, että minä kuulin, että sinä sanoit, että niillä on kaksi äitiä, aika hassua.
Selitä!
Totesimme yhteistuumin, että asia pitäisi selittää nyt heti eikä ohittaa sitä olankohautuksella tai "anna aikuisten jutella hetki rauhassa" -kehotuksella. Niinpä me kerroimme, että lapsella voi ihan hyvin olla kaksi äitiä. Joillain lapsilla saattaa olla kaksi isää. Joillain on yksi isä ja joillakin yksi äiti. Sitten on sellaisia perheitä, joissa on yksi äiti ja yksi isi. On olemassa hyvin monelaisia perheitä.

Kersa katseli meitä vuorotellen, kohautti olkiaan ja jatkoi kaakaon juomista. Lisäkysymyksiä ei seurannut. Se oli kaikki kovin selvää, koska me selitimme sen selvästi ja ilman silmienpyörittelyä.

Olen huomannut, että lapsella ja sen kavereilla on kotileikeissä tullut aina vähän erimielisyyksiä siitä, kumpi saa olla äiti ja kumman pitää olla "se tylsä mies". Tällä viikolla seuraava on tapahtunut jo kahdesti: Tytöt aloittavat kotileikin.  Kun he alkavat jakaa rooleja, kersa on sovittelevasti ilmoittanut, että me voidaan kyllä molemmat olla äitejä. Jos kaveri on siihen, että ei niin voi olla, kersamme laittaa vastaan. Kyllä voi olla kaksi äitiä. Mun äiti sano! Ja leikki jatkuu. Toinen äiti pistää ruokaa uuniin ja toinen työntää lastenvaunuja.

Joskus kasvattaminen on ihan naurettavan helppoa.

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Matkaseurana nelivuotias, aikaa kaksi päivää ja kolme yötä, kohteena kahdeksan miljoonan asukkaan kaupunki, jossa mikä tahansa matka kestää...

Viikonloppuloma Lontoossa lapsen kanssa

17.10.14 Satu Kommentteja: 5

Matkaseurana nelivuotias, aikaa kaksi päivää ja kolme yötä, kohteena kahdeksan miljoonan asukkaan kaupunki, jossa mikä tahansa matka kestää julkisilla ainakin puoli tuntia. Kaaos? Riippuu asenteesta. Kahdessa vuorokaudessa ei voi tehdä paljoa, mutta lyhyestäkin reissusta ehtii nauttia, jos ei pidä kiirettä eikä yritä tehdä kaikkea, mitä etukäteen on suunnitellut tekevänsä. Näin onnistui kaupunkiloma Lontoossa lapsen kanssa:
Kahvila Green Room, suosittelen!
Vuokrasimme asunnon Airbnb:stä. Noin 150 euron vuorokausihinnalla saimme käyttöömme upean sadan neliön kokoisen loft-asunnon Dalstonista keskustan pohjoispuolelta. Koska tilaa riitti ja keittiö oli hyvin varusteltu, kokkasimme paljon itse. Söimme aamiaista milloin lystäsimme ja yhtenä iltana tilasimme illallisen kotiin läheisestä intialaisesta. Iso telkkari ja dvd-soitin pitivät huolta pätkän viihtymisestä sillä aikaa kun me siskot juttelimme keskenämme.
Aamiaisella.
Voisin hyväksyä tällaisen loftin ihan pysyväksi kodiksi.
Asuntomajoituksesn plussaa: mielenkiintoiset sisustukselliset yksityiskohdat.
Uuh, tiiliseinää... Haluan!
Asunnon sijainti keskustan pohjoispuolella trendikaupunginosassa oli hyvä veto: kotikadulla ei pyörinyt turistimassoja, ympäristö oli rauhallinen ja joka puolella sain ihailla rakastamaani rakennusmateriaalia: tiiltä.
TIILISEINÄÄ!
Hoodeilla ei ollut metroasemaa, joten bussien kanssa säätöön piti varata hieman ylimääräistä aikaa. Mutta mitäs pienistä, koska jo pelkkä kaduilla kävely ja ympäristön ihastelu oli tärkeä osa koko lomaa.  Lapsi katseli kukkasia ja kiipeili aidoilla. Minä otin kuvia tiilirakennuksista ja juoruilin siskojen kanssa.
Vaalea tiiliseinä ja punainen ovi - mikä silmäkonvehti!
Kaupungin tsiljoonista ravintoloista ja kahviloista on luultavasti mahdoton nimetä parasta, mutta nämä kaksi ovat kokeilemisen arvoisia. Jamie's Italian eli Jamie Oliverin italialainen ravintola Angelissa oli hintalaatu-suhteeltaan huippu. Söin ehkäpä maailman parhaan pasta-annoksen ja sen kaverina mehevää buffalomotsarellaa. Lapsi sai valita oman ruoka-annoksensa tuollaisella 1980-luvun kuvienkatselulaitteella. Neljän ihmisen illallinen ruokajuomineen maksoi 80 puntaa tippeineen.
Helpotti annosvalintaa.
Lauantaina kävimme Stoke Newington Church -kadulla (kiitos edellisen Lontoo-postauksen Anonyymille kommentoijalle vinkistä!) ja löysimme sieltä toinen toistaan viihtyisimpien kahviloiden joukosta aivan mahtavan paikan: Green Room -kahvilan, joka toimii paitsi kahvila- ja lounaspaikkana myös kukkakauppana. Tuoreen kahvin ja tuoreiden kukkien tuoksukomboa on vaikea ylittää. Koska aurinko paistoi mukavasti, otimme paikat kahvilan takapihan terassilta.
Green Room -kahvila.
Iltapäivätee.
Asunnolla laiskottelun ja syömisen lisäksi kävimme katsomassa Lontoon-siskoni asuntoa Dalstonissa ja jatkoimme siitä matkaa kävellen Clissold Parkin leikkipuistoon, joka osoittautui varsin kivaksi ja suosituksi puistoksi. Siellä kiipeilytelineiden liepeillä hengatessani pistin muuten merkille, että lontoolaiset vanhemmat ovat noin keskimäärin melko iäkkäitä. Tunsin itseni siellä ihan teiniksi!
Clissold Parkin leikkipuisto.
Puistolta kurvasimme kohti etelää ja kävimme Disney-kaupassa ja South Bankissa karuselliajelulla. Sunnuntaina suuntasimme luonnonhistorialliseen museoon katsomaan dinosaurusten luurankoja ja replikoita. Luonnonhistoriallinen museo on upea nähtävyys, jossa saa kulumaan vaikka koko päivän - ja sisäänpääsy on maksuton - mutta sinne ei ehkä kannata suunnata sunnuntai-iltapäivänä. Ellei nimenomaan tykkää jonottamisesta.
Lapseni, tapaa esi-isäsi.
Lontoon-matkan aikana istuimme tunteja metroissa, busseissa ja junissa. Tulo lentokentältä kesti neljä tuntia (Luton), ja menoon varasimme kaksi tuntia (Gatwick). Ei yhtä ainoaa kertaa tuon penkissä istumisen ja odottelun aikana lapsi osoittanut kyllästymisen merkkejä. Kaikki ongelmat olivat sitä kokoluokkaa, että ne pystyi ratkaisemaan käsilaukussa mukana kulkevilla eväillä, vesipullolla ja vessapaperirullalla. Tämän reissun perusteella olisin valmis lähtemään kaupunkilomalle lapsen kanssa toistekin.
Täti ja sen sisarentytär.

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen ollut vankasti sitä mieltä, että prinsessavermeet eivät ole pakollisia tyttölasten leluarsenaalissa. Että mitään vaaleanpunaisia glitt...

Glitteripölyä

15.10.14 Satu Kommentteja: 31

Olen ollut vankasti sitä mieltä, että prinsessavermeet eivät ole pakollisia tyttölasten leluarsenaalissa. Että mitään vaaleanpunaisia glitteripieruja ei kyllä hankita. Ikinä. Sitä ympäri kämppää leviävää kimalletta on vähän vittumaista hangata irti sohvasta ja omista vaatteista. No sitten tuli tämä Lontoon-reissu ja Frozen ja yksin asia johti toiseen. Löysin itseni höyläämässä Visaa Oxford Streetin Disney-kaupan kassalla. "Tajusitko, että maksoit just kolmekymmentä puntaa kimaltelevasta prinsessa-asusta", sisareni tiedusteli ostoksia katsellessani.

No joo.
Toisen Lontoo-hetki: Elsa-puvussa karuselliin.
Siis kaikkihan lähti liikkeelle siitä, kun lapsi alkoi muutama viikko sitten lauleskella päiväkodista tultuaan jotain kummallista laulua, josta erotin tavut lerit koo. Sitten tulivat Elsa ja Anna -roolileikit, joku hassu poro ja jatkuva tiedustelu, milloin tulee talvi ja jäätä. Ei ollut hajuakaan, mistä oli kyse.

Lopulta älysin kysyä muutamalta kanssamutsilta, onko niiden lapsilla tavattu samoja oireita. Kuulemma on. Sain tietää, että on olemassa tämmöinen uusi Disneyn elokuva nimeltään Frozen. Sitä kuulemma leikitään joka puolella (myös pojat) ja tunnarissa hoilataan siis Let it go.

Ihan mielenkiinnosta hain hain naapurtalon leffavuokraamosta dvd:n ja katsoin elokuvan. 
Näin jälkikasvu minua nykyään tervehtii. (Kuva: Disney/Frozen)
Yllätyttekö jos sanon, että tykkäsin leffasta? Syystä että kyseinen elokuva on todiste siitä, että Disney on tullut tälle vuosituhannelle. Frozenin tarinassa ei ollut passiivisia ja typeriä prinsessoja, jotka ainoana valtakunnassa eivät tajua, ettei värttinään kannata koskea. Sadun suurinta ongelmaa ei ratkaise pussaamaan kiirehtivä prinssi, vaan sisarusten välinen rakkaus. Nainen voi pelastaa naisen, nainen voi tehdä romanttisia ehdotuksia ja laukoa vitsejä. Ja se tarinan pakollinen komea mieskin on tällä kertaa onneksi riuska poromies eikä mikään siloteltu prinssi rypyttömissä silkkipöksyissä. Jess!
Hyllyn viereen asetellussa lapussa kerrottiin, että näitä saa ostaa korkeintaan kaksi kappaletta per asiakas.
Näissä emansipatorisissa tunnelmissa päädyimme sitten sinne Disneyn kauppaan. Kersan hiplatessa mekkoja karmeassa lauantairuuhkassa ajattelin, että menköön tämän kerran. Sadussa on hyvä sanoma ja feministinen pohjavire - mietin vaikka sitten sitä, kun hermot kiristyvät sen ilmassa pöllyävän glitterin eksyessä omaakin pyllyvakoa kutittamaan.

Ja niinpä se siskokin pian vilautti omaa luottokorttiaan. Nyt on eteisen naulakossa kaksi vannehametta. Aamuisin kun laitan valot päälle, kimalteet heijastelevat hopeista valoa puoleen asuntoon. Onhan se toisaalta ihan kätevä ase kaamosta vastaan. 
Pahoittelut tärähätneestä kuvasta. Äidille tuli vähän vapinaolo karusellissa. 

31 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Perijätär keksi eilen, että keskisormeen liittyy jotain mystistä. Siis toisin sanoen jotain kiinnostavaa. Täydessä Lontoon bussissa hän nos...

Mystinen keskisormi

13.10.14 Satu Kommentteja: 11

Perijätär keksi eilen, että keskisormeen liittyy jotain mystistä. Siis toisin sanoen jotain kiinnostavaa. Täydessä Lontoon bussissa hän nosteli sormiaan ilmaan yksitellen ja näytti, miten hienosti jokainen nakki nousee! Katsoin viisaammaksi kertoa, että vaikka kaikki sormet ovat yhtä kauniita, pelkkää keskisormea ei kannata kauheasti vilautella muille, siitä voi syntyä tiettyjä ristiriitoja. Pidä keskisormi ihan tavallisesti siinä muiden sormien vieressä, ettei vieressä istujille tule turhaan paha mieli. Seurasi joukko kysymyksiä.
- Miksi keskisormi on ruma?
- Kuka sen on päättänyt, että se on ilkeä merkki?
- Jos mä näytän sitä vaan itselleni, onko se ookoo?
- Entä jos pidän keskisormea tällä tavalla pystyssä, mutta teen sillä jotain kaunista, kuten piruetin ilmaan?
- Piirrän sillä ilmaan sydämen?
- Hevosen?
- Lumihiutaleen?
- Kissan?
- Koiran metsässä?
- Jos pidän toista kättä tässä edessä tällä tavalla että se toinen ei näe mun keskisormea, onko se hyvä merkki?
- Mikä se merkki siis tarkoittaa? Tarra banaanissa?
- Kumpi on pahempi, oikea vai vasen keskisormi? Kumpikohan näistä on pidempi? Hmm. Onks tää oikea?
- Voinko pliis näyttää itselle keskisormea? Ei mua haittaa, jos mä näytän. Hihihi.
- Entä jos mä kaivan sillä nenää tällä tavalla? Ei kukaan suutu, jos kaivaa sormella omaa nenää jos ei kaiva toisen.
- Tai korvaa?
- Entä jos rapsutan kylkeä?
- Päätä?
- Pyllyä?

Enhän mä saa happea, jos yritän vastata näihin kaikkiin kysymyksiin. Totesin sitten vaan, että laita ne kädet välillä vaikka taskuun.

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

On olemassa muutamia asioita, joista en tee kompromisseja. Yksi niistä on lasten rokottaminen. Tietyt rokotteet on otettava. Piste. Kävimme...

Oman navan kaivelija jättää rokottamatta

10.10.14 Satu Kommentteja: 86

On olemassa muutamia asioita, joista en tee kompromisseja. Yksi niistä on lasten rokottaminen. Tietyt rokotteet on otettava. Piste. Kävimme tänään lapsen nelivuotistarkastuksessa terveyskeskuksessa. Palikkatestien lisäksi settiin kuului yksi piikki. Pienelle lapselle se on suhteellisen helppo tökätä käsivarteen, nelivuotiaan kanssa on vähän toinen juttu. Ennakoimme tilanteen puhumalla tulevasta rokotteesta muutamaa päivää etukäteen. Koska nelivuotias tajuaa järkipuhetta, valitsin suoran lähestymistavan. Kerroin, että rokote on pakko ottaa, että ei sairastu pahasti. Argumentti hyväksyttiin ja lapsi halusi ottaa piikin ilman isompia vastalauseita.
Kuinka ollakaan huomasin tänään kaverin Facebook-feedissä uutisen rokotusvastaisuuden lisääntymisestä Kalifornian hyväosaisten keskuudessa. Santa Monican ja Beverly Hillsin hienostokaupunginosien peruskouluissa jopa 60-70 % on jättänyt lapsensa rokottamatta. Nuo luvut tarkoittavat, että Etelä-Sudanissakin rokotetaan ahkerammin.

Rokottamatta jättäminen alkaa näkyä. Niillä Los Angelesin alueilla, joilla rokottamisesta kieltäytyy yhä useampi, on alkanut ilmetä mm. hinkuyskää. Eikä se ole mikään harmiton köhä, vaan rokottamattomalle lapselle jopa hengenvaarallinen sairaus.

Paitsi että nämä rokotekriitikot altistavat omat lapsensa sairauksille, he tekevät saman myös kaikille muille samalla alueella asuville lapsille. Kun tarpeeksi moni jättää jälkikasvunsa rokottamatta, massaimmuniteettia ei synny ja taudit pääsevät tarttumaan ja leviämään.

Erityisen suuren uhan rokotteista kieltäytyvät aiheuttavat vastasyntyneille, joita ei vielä ikänsä puolesta voi rokottaa. Jos taudit pääsevät leviämään laumaimmuniteetin heiketessä, vastasyntyneet riski sairastua vakavasti kasvaa.

Islannissakin näitä rokotteista kieltäytyjiä tapaa. Esikoistaan odottava lääkäriystäväni on jo päättänyt, että ennen kuin hänen oma lapsensa on tarpeeksi iso saadakseen kaikki rokotukset, hän aikoo järjestelmällisesti kieltäytyä menemästä yksiinkään perhetapaamisiin, joissa pyörii mukana rokottamatta jääneitä lapsia. Ehkä hän on ylivarovainen, mutta hyväksyn pointin.

Rokotuksista kieltäytyvien pointtia taas en hyväksy. Rokotteista kieltäytyjät nakertavat ison massan hyvinvointia. Pari kolme vapaamatkustajaa siellä täällä ei sössi koko systeemiä, vaikka moinen käytös saakin ihoni kananlihalle. Pelottavaa on se, kun vapaamatkustajia tulee lisää. Jos kaikki alkavat kieltäytyä maksamasta veroja, auttamasta toista tai noudattamasta laadittuja sääntöjä, maailma lakkaa toimimasta. Kun tarpeeksi moni "kriitikko" jättää rokottamatta, vittumaiset sairaudet palaavat ja sairastua voivat he itse ja heidän lapset, minä ja minun lapset ja kaikki muutkin tyypit. 

Onneksi Suomessa pikkulasten rokotuskattavuus on edelleen erinomainen: yli 95 % vuonna 2009 syntyneistä lapsista on saanut kaikki rokotusohjelman mukaiset rokotukset. Erinomaista.

86 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Se on skumpan paikka taas. Enpä nimittäin olisi neljä vuotta sitten paniikkia äitiydestä  ja esimerkiksi syöttötuoleista vääntäessäni uskon...

Äiti-tytär-matka Lontooseen

8.10.14 Satu Kommentteja: 31

Se on skumpan paikka taas. Enpä nimittäin olisi neljä vuotta sitten paniikkia äitiydestä ja esimerkiksi syöttötuoleista vääntäessäni uskonut, että vielä koittaa se päivä, kun lähden lapsen kanssa kaksin lentämistä vaativalle lomalle ihan vain siksi, että se on sekä mahdollista että hauskaa. Kaiken lisäksi lähdemme vielä kaupunkilomalle.

En ole nähnyt molempia siskojani yhdessä sitten viime joulun. Koska toinen siskoni "joutuu" pitämään YK-lomia kuuden viikon välein, päätimme mätsätä aikataulut ja tehdä treffit jonkun meistä luokse. Päädyimme vaihtoehtoon Lontoo, koska sinne saa huomattavasti edullisempia lentoja kuin Reykjavíkiin. Treffit Kabulissa eivät syystä jos monesta ole mahdolliset.

Lapsi lähtee tottakai reissuun mukaan, onhan hän nättien tätien suurin mahdollinen fani. Mitä ikinä tädit tekevät tai sanovat, se on superhienoa. Lisäksi luulen, että täditkin malttamattomana odottavat tapaavansa taas siskontytön.

En toki kieltäytyisi K-18-bileviikonlopusta siskojen seurassa Lontoon klubeilla, mutta tällä kertaa mennään lapsiperhekonseptilla. Vuokrasimme viikonlopuksi tilavan asunnon Dalstonista. Huomasimme, että samalla rahasummalla, jolla Lontoosta saa tyylikkään ja tilavan Airbnb-asunnon hyvällä sijainnilla, ei välttämättä saisi edes pientä ja tunkkaista hostellihuonetta. Nyt aamiaisellekin voi herätä milloin haluaa.

Pidämme lomapäivät väljinä ja vältämme paikasta toiseen kiiruhtamista. Vaikka olemme luvanneet, että emme eksy toisistamme metroissa, turvaranneke tulee tietysti mukaan. Olemme ajatelleet kiertää pari leikkipuistoa, käydä Disney-kaupassa (hui! lupaan palata tähän aiheeseen myöhemmin), syödä illalliset ennen iltaseiskaa ja nauttia lounaan seurana yhden tai kaksi hyvää siideriä. Lontoossa asuva siskoni mainitsi myös South Bankin karuselleista. Siitä tulee hitti!

Jos teistä on joku lomaillut jälkikasvun kanssa Lontoossa - tai vielä parempaa, asuu siellä - jakakaa ihmeessä hyväksi testatut lapsiystävälliset vinkit. Kunhan olemme kotiutuneet reissusta, laitan perusteellista raporttia omista lomafiiliksistä ja kivoiksi koetuista paikoista. Onpas supernastaa päästä lyhyelle matkalle!

Kuvat ovat viime talven ja kevään maailmanympärimatkalta / kuvat: Björgvin Hilmarsson

31 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Perhetuttumme ilmoitti olevansa vähän huolestunut siitä, että asumme edelleen kaupungin keskustassa, kun lapsemme on sentään jo nelivuotia...

Kaupungissa kasvaa terveitä lapsia

7.10.14 Satu Kommentteja: 21

Perhetuttumme ilmoitti olevansa vähän huolestunut siitä, että asumme edelleen kaupungin keskustassa, kun lapsemme on sentään jo nelivuotias. Eihän siellä keskustassa ole lapsille tilaa leikkiä. Ei voi mennä kaverille itsenäisesti kylään eikä lähistöllä ole samanikäistä seuraa. Sitä paitsi heti kotioven ulkopuolella liikkuu paljon autoja! 
Keskustanäkymä.
Anteeksi nyt, mutta miten ihmeessä kaupungin keskusta olisi lapselle jotenkin huonompi paikka kuin harvempaan asuttu lähiö tai maaseutu? Latelin vasta-argumentteja pöytään.

Idiootti kuski on idiootti kuski niin maalla kuin kaupungissa. Yhtä lailla lähiöissä peruutellaan katsomatta peruutuspeiliin tai kaahataan ylinopeutta kuin keskustassakin. Maaseudulla on muuten riski jäädä pimeällä peltotiellä vaikka traktorin alle. Sitä paitsi huomautin, että tämän lähiössä asuvan perhetutun kotipihalla peruuttelee päivittäin kaksi peltilaatikkoa, meillä ei ensimmäistäkään. Keskustassa kun ei tarvita joka ikisen asian hoitamiseen autoa.
Syntinen kaupungin keskusta.
Ja mitä niihin lapsiin tulee: kilometrin säteellä kodistamme on ainakin viisi päiväkotia. Kyllä täällä siis ihan todistetusti asuu myös muita alle 7-vuotiaita.

On ihan puppua, että maaseutu olisi lapselle aina paras vaihtoehto. Tästä on kokemusta. Asuin ensimmäiset 17 vuotta maalla, eikä se ollut pelkästään mukavaa. Hämärtyvässä metsässä pelotti niin perkeleesti, että ei siellä iltakävelyllä uskaltanut käydä. Maalla ei tehnyt mieli leikkiä ulkona kesäkuukausien ulkopuolella, kun missään ei ollut katuvaloja. Lumilyhty ei paljon valoa tuo.

Olen henkeen ja vereen keskusta-asuja, koska sen hyvät puolet ovat meille niin tärkeitä. Arvostamme sitä, että  voimme kävellä leikkipuistoon, puistoon, musiikkitaloon, tanssikouluun, päiväkotiin, kirjastoihin ja uima-altaille. Koska voin kävellä aamuisin töihin, voin nukkua melkein tunnin pidempään kuin jos asuisimme lähiössä, josta pitää madella autolla puoli tuntia aamuruuhkassa keskustaan. Tästä syystä meillä herätään arkipäivisinkin vasta vähän ennen puoli yhdeksän. 
Keskusta-asumista.
Mutta tiedättekö mitä? Olen syyllistynyt itse samaan jöröttämiseen kuin keskusta-asumisestamme huolissaan ollut sukulaismies. Olen päivitellyt tuttavaperheiden henkistä keski-ikäistymistä, kun he ovat lasten tulon jälkeen yksi toisensa jälkeen muuttaneet pois keskustasta ja hankkineet tilavan rivarin Reykjavíkin lähiöstä. Kun Helsingin kantakaupungissa asuneet kaveriperheeni alkoivat puuhata muuttoa Tapiolaan tai jonnekin sinne Mankkaalle, pidin liikettä lähinnä porvarillistumisen ensiasteena. 

Olin yhtä väärässä kuin nuo keskusta-asumisesta huolestunut perhetuttu. Meillä on erilaisia tarpeita ja preferenssejä ja ne muuttuvat elämäntilanteen myötä. Jotkut muuttavat asuinpaikkaa, toiset eivät. 

Mutta lapsi ei ole elämäntilanne, vaan osa elämää, johon kuuluvat myös perheen aikuiset. Pelkästään lapsen takia vaihtoa kerrostaloasunnosta luhtitaloon ei kannata tehdä. Lapsen onnellisuus kun ei riipu postinumerosta tai kylpyhuoneen lattiapinta-alasta.

21 kommenttia:

Mitä tuumaat?

len vakaasti sitä mieltä, että ihmiselle tekee hyvää välillä tehdä päiväretki oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Huomaan nimittäin, että a...

Löydä itsestäsi uusi, hullu puoli

5.10.14 Satu Kommentteja: 10

Olen vakaasti sitä mieltä, että ihmiselle tekee hyvää välillä tehdä päiväretki oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Huomaan nimittäin, että ajatukseni juoksevat paljon nopeammin ja uusia polkuja,  jos arkirutiinien ohella opettelen jotain uutta juttua tai tutustun johonkin itselle ennalta täysin vieraaseen asiaan. Kuten nyt vaikka verta turskuvaan vapaaottelumatsiin reykjavikilaisessa sporttibaarissa. Tänään illalla löysin itseni karjumasta kurkku suorana kannustushuutoja, kun islantilainen Gunnar veti hyvin tähdätyllä suoralla jenkkivastustajalta silmäkulman auki. Antakaahan kun selitän.

Kun pieni Islanti mittelee jotain toista maata vastaan ihan missä tahansa lajissa, koko maa seuraa ja kannustaa. Ihan sama, onko kyseessä Euroviisut, käsipallo, snoukkakisat tai voimannostokisa, kilpailusta tulee kansallisesti tärkeä tapahtuma, jos kisoissa on mukana yksikin islantilainen. Aikaisemmin tällä viikolla oli puhetta uuteen maahan sopeutumisesta. Sinne kuuluisi lisätä osallistuminen näihin kansan yhteisiin tapahtumiin. Vasta kun kurkku karheana karjuu voittomielialaa asuinmaansa edustajan puolesta, alkaa aidosti kokea itsensä osaksi paikallista yhteiskuntaa.

Olen asunut täällä kuusi vuotta, mutta en ole käynyt kertaakaan sporttibaarissa seuraamassa urheilua. Tänään asiantilaan tuli muutos, sillä lähdin jätkien matkaan katsomaan, kun nuori (suokaa anteeksi tämä epäoleellinen sivuhuomautus: ja ihan sairaan komea!!) vapaaottelija Gunnar Nelson otteli jenkkiläistä vapaaottelijastaraa vastaan Ruotsissa. Ylläoleva videoklippi kertoo Gunnarin valmistautumisesta tähän otteluun.

Koska meillä ei ole kotona televisiota, lähdimme katsomaan ottelua naapurilähiöön baariin. Tilasin tiskiltä ison bissen ja kinkkupitsan ja istuin odottamaan ottelun alkua. Ajattelin ottaa tulevan täysin uutena kokemuksena. Kannustan islantilaista, tutustun tunnelmaan ja laitan silmät kiinni, jos mäiskintä käy liian väkivaltaiseksi.
Gunnar Nelson / kuva: Official site of Gunnar Nelson
Mitä vielä. Kun ensimmäinen islantilainen nyrkinisku läsähti vastustajan naamaan, heitin muun yleisön mukana nyrkkeihin puristuneet kädet ilmaan ja karjuin niin paljon kun jaksoin. Pari taklausta, lisää nyrkiniskuja ja pari ikävännäköistä potkua leukaan. Oimitenhienoa! Sydämenlyöntini tihenivät ja jännitys nousi. Huomasin huutavani islanniksi "Vedä sitä turpaan" ja karjuvani muiden islantilaisten mukana Gunnarille kannustushuutoja. Mikä yhteenkuuluvuudentunne! Pettymyskin oli yhteinen, kun Gunnar lopulta hävisi uransa ensimmäisen ottelun.

Matsin jälkeen tulin kotiin rauhoittumaan. Vähitellen mieleeni hiipi ajatus, että mitä helvettiä siellä sporttibaarissa oikein tapahtui. Enhän minä pysty katsomaan edes kovin väkivaltaisia elokuvia sulkematta välillä silmiä (otan yleensä leffoissa reunapaikan, että pääsen tarpeen niin vaatiessa liukenemaan paikalta huomaamatta), vastustan väkivaltaa ja niin edelleen. Upseeria enemmän lämpenen sivarille, mutta samaan aikaan olen pari minuuttia ensimmäisen vapaaotteluerän jälkeen karjumassa lisää vastustajaan kohdistuvia nyrkiniskuja.
Gunnar Nelson / kuva: Official site of Gunnar Nelson
Kehossani matsin aikana kihelmöinyt adrenaliinipitoinen tunne oli tuttu. Koin saman tunteen pelattuani vastustajan tuhoamiseen keskittyvää tietokonepeliä (kuten angry birdsiä) tai listittyäni sisätiloihin eksyneitä koppakuoriaisia puukengällä (kuole, senkin kusipäää!) tai seuratessani Djangon kostoretkeä Tarantinon uusimmassa.

Näen ristiriidan. Väkivalta on mielestäni ällöttävää, mutta silti innostun hakkaamisen katsomisesta. Onko meillä kaikilla taipumus innnostua viihteestä, jossa kaksi osapuolta tappelevat siitä, kumpi on vahvempi, parempi, taitavampi tai lyö kovempaa? Vai onko minussa ihan oikeasti joku väkivaltaa ihannoiva puoli? Ainakin olen todella hämmentynyt.

Vapaaottelun seuraaminen oli totisesti uusi kokemus, joka sai pohtimaan omaa itseään ja sitä, mitä kaikkea omien korvien väliin on tallentunut. Suosittelen edelleen retkiä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta pienellä varauksella: ne reissut sisältävät aina pienen riskin. Sieltä reuna-alueilta saattaa vahingossa löytää jotain sellaista, jota ei haluaisi löytää.

Myönnän jo odottavani Gunnarin seuraavaa ottelua.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

aikkihan rakastavat Unikko-kuosia :) Nakkasin myyntiin kauppamme hyllystä Marimekon Miku-mekon. Tämä pirteänvärinen mekko on osa Marimekon...

Design-löytö: Marimekon unikkomekko

3.10.14 Satu Kommentteja: 0

K aikkihan rakastavat Unikko-kuosia :) Nakkasin myyntiin kauppamme hyllystä Marimekon Miku-mekon. Tämä pirteänvärinen mekko on osa Marimekon Unikko 50 v -juhlamallistoa. Kyseessä siis varsinainen harvinaisuus, koska näitä releitä ei juhlavuoden jälkeen valmisteta lisää. Mekko on paksua puuvillasatiinia (100 % puuvillaa), joka ei rypisty. Vuorimatsku on puoliksi viskoosia, puoliksi polyesteriä. Reisipituisessa mekossa on pyöreä kaulus ja sivuissa taskut. Takana on pikkumyyhenkiset isot napit (7 kpl), jotka ulottuvat niskasta helmaan. Hinta on 110 € sisältäen postikulut (ovh n. 220 €). Osto-ohjeet ja ostohalukkuusilmoitukset tämän design-ale -linkin taakse. Tulkaahan kaupoille!
Kuva: Marimekko

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

utustuin yhteisen kaverin kautta toimittajan töitäkin tehneeseen naiseen, joka on muuttamassa pian Suomesta Norjaan , pieneen kalastajakylä...

Vinkit uuteen maahan: tutustu suomalaisiin ja hanki salikortti

2.10.14 Satu Kommentteja: 9

Tutustuin yhteisen kaverin kautta toimittajan töitäkin tehneeseen naiseen, joka on muuttamassa pian Suomesta Norjaan, pieneen kalastajakylään. Vaihtelimme naamakirjan välityksellä kuulumisia ja fiiliksiä ulkomailla asumisesta. Mietimme, miten sitä parhaiten ihminen kotiutuu uuteen maahan ja saa itselleen sosiaalisen verkoston, johon nojautua. Täydellisessä ulkopuolisuuden tunteessa kun ei ainakaan minun mielestäni ole mitään vapauttavaa. Se on kamalaa ja ahdistavaa. On pakko olla sosiaalista sutinaa, jotta pää kestää jo muutenkin hankalan ympäristön. Kyllä vain, hankalan. Uusi ympäristö on minulle aina hankala. Kieli on vieras, ruokakaupassa myydään ihmeellistä ruokaa ja jengi syö illallista täysin käsittämättömiin aikoihin.
Kersan muovailuvahallinen näkemys oudosta tyypistä vieraassa ympäristössä.
Olen tehnyt itselleni kodin Kreikkaan (puoli vuotta Kreetalla hanttihommissa), Barcelonaan (asuimme siellä pari vuotta puolison kanssa) ja lopulta Islantiin, jossa asuinvuosia on takana nyt kuusi. Miten olen onnistunut sopeutumaan?

Menin kielikurssille. En todella suunnitellut jääväni Jorgoksen vaimoksi Kreetalle vuosikymmeneksi, mutta menin silti heti kreikan kielen alkeiskurssille. Halusin oppia lukemaan katukylttejä, vittuilemaan yli-innokkaille gigoloille ja tilaamaan ruokakaupassa juustot paikallisella kielellä.

Kun asuimme miehen kanssa Barcelonassa, tiesimme, että emme tulisi jäämäään sinne loppuelämäksi. Silti menin kielikurssille, koska jos halusi saada edes hyvänpäiväntuttuja, oli pakko osata vähän enemmänkin kuin buenos dias. Islannissa suoritin kielestä kolmen vuoden kanditutkinnon, koska halusin oppia puhumaan oikein. Silloin tiesin, että jäisin tänne ainakin vuosikymmeneksi.

Paitsi että kielikurssilla oppii kieltä, siellä tapaa muita yhtä uunossa tilanteessa olevia ihmisiä. Ei niistä välttämättä parhaita ystäviä tule, mutta onpa edes joku, jonka kanssa jutella ja käydä baarissa kaljalla. Ja sen jonkun kautta voi tavata jonkun toisen, jonka kanssa synkkaakin ja syntyy ystävyys.
Arkiston helmiä Kreetalta. Vuosi noin 2001.
Menin punttisalille. Jokaisessa uudessa maassa hankin ensimmäisen viikon aikana salikortin. Spinning-tuntien ylämäkiosuuksilla lähtee yhtä sairasta läppää joka maassa. Kun haisee yhdessä muiden kanssa hielle, syntyy yhteenkuuluvuudentunne. Ja jokainen sellainen hetki on uudessa ympäristössä leijuvalle irtolaiselle tärkeä. Jalkapallohan on ihan paras tapa tutustua uusiin ihmisiin missä päin maailmaa tahansa, mutta kun en osaa eikä laji kiinnosta. Siksi tyydyin bodarikorttiin.

Menin töihin. Kreetalla heitin asiakkaita sisään turistiravintolaan. Kymmenen tunnin työpäivät ja kuuden päivän työviikot nopeuttivat kummasti sopeutumista paikalliseen tahtiin. Tarjoilijoista ja kokeista tuli kavereita, joiden kanssa vietettiin myös ne muutamat satunnaiset vapaatunnit baarissa.

Barcelonassa olin freelancer, mutta sen sijaan että olisin jäänyt kotiin tietokoneeni kanssa etsin friikkuyhteisön, josta vuokrasin itselleni työpöydän. Islannissa noudatin samaa tapaa: vapaana yrittäjänä, mutta läsnä muiden samanlaisten parissa.
Joku työsäätö kesken Barcelonassa, 2007.
Imin tietoa. Luin kaikissa uusissa asuinpaikoissa paljon sanomalehtiä, kyselin tutuilta politiikasta ja otin selvää paikallisten arkipäivästä ja vitutuksen aiheista. Kyselin verottajasta, poliitikoista ja siitä paikallisesta suuryrityksestä, joista jokaisella on joku mielipide. Matkustin, kyselin, kävin elokuvissa ja kirjastoissa ja katselin. Kun opettelee asioita paikallisesta elämästä, tulee ihan huomaamattaan sen paikan asiantuntijaksi. Sitä tietoa voi sitten purkaa blogissa, kirjoittamalla kirjan tai hankkiutumalla töihin, jossa voi käyttää hyväkseen omaa syntyperäänsä ja kohdemaasta kertynyttä tietoa. Islannissa olen nobody, ei täällä kukaan kysele minun mielipiteitäni Islannista. Suomesta saan kuitenkin lähes päivittäin Islantiin liittyviä kyselyjä. Se luo paitsi töitä myös tunteen siitä, että todella olen osa tätä yhteiskuntaa.
"Going local." Kaikkien tosivaeltajien repussa kulkee matkakaasugrilli. Islanti, noin 2008.
Tutustuin muihin ulkomaalaisiin. Tämä jakaa mielipiteitä. Jos olisin joka kerta vetänyt rastin seinään kuullessani ulkosuomalaisen suusta sanat "minähän en sitten ulkomailla hengaa muiden suomalaisten kanssa vaan hankin paikallisia ystäviä", olisi seinälläni nyt hautausmaa. Tuollainen ajattelutapa on raivostuttavan mustavalkoista. Eihän sillä ihan oikeasti ole väliä, onko tyyppi suomalainen vai kreikkalainen. Molemmissa on täysurpoja ja molemmissa on hyviä tyyppejä. Sitä paitsi muihin ulkomaalaisiin on alussa paljon helpompi tutustua kuin paikallisiin. Se on ihan normaalia: ulkkarit ovat yhdessä pihalla järjestäessään arkeaan. Paikallisilla taas on täysin omat kuviot arkirutiineineen, joihin kiinni pääseminen vie enemmän aikaa. Olen itse tutustunut kaikkiin tuntemiini islantilaisiin ulkomaalaisten kaverieni kautta - paitsi siihen yhteen, jonka lapsi on oman lapsen luottokaveri päiväkodissa. Mistä päästäänkin viimeiseen kohtaan:
Islanti, 2011.
Hankin lapsen. Tämähän ei varsinaisesti kuulunut integroitumissuunnitelmaani, mutta siitä on kyllä ollut luvattoman paljon apua. Päiväkotien ja perhekerhojen kautta tai ihan vaan ruokakaupassa rattaiden kanssa hortoillessa sitä kokee olevansa samaa jengiä niiden muiden vankkuriseurueiden kanssa vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi. Tuttavuuksia ja hetkellisiä kohtaamisia syntyy kuin itsestään. Vain toinen vanhempi voi ymmärtää ne fiilikset, kun lapsi oksentaa keskelle ruokakaupan keskikäytävää kello viiden iltapäiväruuhkassa. Sitä tuntee olevansa todella kaukana kotoa.

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?