inua alkaa aina hymyilylttää, kun näen Reykjavikin kaduilla islantilaisen Nokian kumisaappaissa. Se on luultavasti ostanut ne meiltä . Sa...

Järkiliitto: kumisaappaat

30.9.14 Satu Kommentteja: 17

Minua alkaa aina hymyilylttää, kun näen Reykjavikin kaduilla islantilaisen Nokian kumisaappaissa. Se on luultavasti ostanut ne meiltä. Sama tunne, kun huomaan kersan päiväkodin eteisessä rivin Nokian muumikumppareita, joista törröttää pienikokoisia villasukkia. Saappaita myydessä tuntuu kuin tekisi kansakunnalle ison palveluksen. Eihän tässä maassa selviäisi, jos ei olisi kumisaappaita, joissa on tilaa lämpimälle sukalle.
Koko syksyn on satanut vettä siihen malliin, että en edes ihmetellyt, kun tänään aamulla eteisen katon läpi tirautti puolikkaan kattilallisen. Iltapäivällä töistä palatessa tuli niskaan tavanomainen kiva pikku kuuro: tunnin aikana vettä tuli yli kolme senttiä. Olenhan jo muistanut mainita, että mennyt kesä oli Islannin sateisin yli sataan vuoteen?
Päivitin oman kumisaapaskokoelman ostamalla Nokian Julia Lundstenin mallistosta nuo kuvissa näkyvät nauhalliset maiharisaappaat. Niissä on ihanan leveä lesti, eivätkä hölsky jalassa. Nauhat ovat kiva yksityiskohta, mutta niitä ei tarvitse avata tai solmia. Riittää, kun hyppää sisään. Tykkään! Sitä paitsi näissä saappaissa on kaikkien nokialaisten saappaiden tapaan _vuoden_ takuu. Ei taida kovin moni saapasvalmistaja luvata samaa?
Sataa, sataa porisee.

17 kommenttia:

Mitä tuumaat?

änään ylitin itseni huonona kasvattajana. Olenkin nyt pohtinut, että miten on mahdollista pitää itseään jokseenkin fiksua yksilönä ja silti...

Äiti traumatisoi

28.9.14 Satu Kommentteja: 26

Tänään ylitin itseni huonona kasvattajana. Olenkin nyt pohtinut, että miten on mahdollista pitää itseään jokseenkin fiksua yksilönä ja silti onnistua tekemään täyspaskoja päätöksiä. Ryven edelleen syvässä hämmennyksen tilassa. Lähdimme tänään iltapäivällä lapsen kanssa Islannin kansallisteatteriin katsomaan lastennäytelmää Latibaer. En tiedä, onko konseptista tehty suomalaisversiota mutta englanninkielisillä markkinoilla tämä urheilumenninkäisestä ja pinkkitukkaisesta tytöstä kertova ohjelma kulkee nimellä Lazy Town.

Latibaerissa - kuten niin monissa lapsille suunnatuissa satumaailmoissa - on pahis, jota vastaan hyvikset taistelevat. Hyvikset tietysti aina voittavat.

Lapsemme on aika herkkä ja ottaa näkemänsä vääryydet hellyyttävällä vakavuudella. Vihreät aatteet on omaksuttu sen verran perusteellisesti, että hän saattaa tirauttaa pienet itkut nähtyään roskia kadulla, koska niiden kuuluisi olla roskiksessa.

Olin ennakolta varautunut, että lapsi luultavasti kiipeää kesken näytelmän syliini, jos tempo lavalla on kovin nopea. No kävi vähän enemmmän. Pasmat menivät sekaisin näytöksen puolivälissä, kun lavalle hyppäsi Latibaerin pahis Glanni Glaepur. Elvikseltä otsatukkatyylin lainannut Glanni Glaepur ei siedä sitä, että lapset rakastavat liikuntaa ja syövät urheilukarkkia (eli hedelmiä) tavallisen karkin sijaan. Kun Glanni onnistui keplottelemaan itsensä Latibaer-kylän pormestariksi, hän ensimmäisinä tekoinaan kaatoi kylän hedelmäpuun, kertoi lasten saavan karkkia tästä lähin joka päivä ja lupasi, että enää ei tarvitse kenenkään iltaisin pestä hampaitaan. Paniikki oli valmis.

Lapsi alkoi itkeä lohduttumasti ja nyyhkiä korvaani, että ei se saa olla totta. Että hän ei ainakaan halua syödä karkkia, koska niistä tulee reikiä hampaisiin.

Yritin selittää, että eihän se tosissaan ole, että sehän vain näyttelee. Että tuo urheilumenninkäinen ja sen kaverit kuitenkin voittavat sen ja kaikki syövät näytelmän lopussa omenoita, katsotaanpas vaan.

"Eieiei, mä en halua jäädä. Lähdetään heti. Mä en halua, että tuo tulee meille kotiin!"
Meidän ympäristönsuojelijamme.
Ajattelin, että olisi kuitenkin parempi katsoa näytelmä loppuun ja antaa lapsen huomata, että hyvikset voittavat ja lopulta se pahiskin on ihan harmiton tyyppi. Mieluummin onnellinen loppu kuin että jättäisi katsomisen kesken ankeimassa kohtaa.  Yritin miettiä pääni puhki, että miten sen jäljellä olevan puolituntisen vielä saisi menemään...

Yritin hyssytellä ja rohkaista jäämään. Lapsi itki ja minun tuli tuskanhiki. Sekunnit tuntuivat minuuteilta.

"Yrittäisit nyt rauhoittua, jooko. Ei tässä ole mitään hätää, kohta se hyvis tulee ja tuo kelju tyyppi lähtee karkuun. Eikä se tietenkään meille kotiin tule, se on vain täällä teatterissa."

Sitten tapahtui alhaisin, mitä tässä kohtaa voi tehdä. Aloin lahjoa pelkoa pois.

"Mitä jos oikein rohkeana yritettäisiin katsoa tämä näytelmä loppuun ja mentäisiin sen jälkeen ostamaan sulle joku kiva lelu lelukaupasta?"

Lapsi jäi punnitsemaan ehdotusta ja nyökkäsi varovasti. Näytelmä jatkui viisi minuuttia.

Pian Glanni Glaepurin mesoaminen lavalla jatkui. Lapsi alkoi taas nieleskellä kyyneleitä. Eikun mennään vaan suoraan kotiin, se ehdotti kovemmalla äänellä.

"Mutta eikös olisi kivaa jos me katsottaisiin tämä loppuun ja mentäisiin sitten ostamaan sulle se lelu?"

Lapsi vaihtoi kielen islantiin ja alkoi huutaa, ettei halua minnekään kauppaan eikä halua mitään uusia leluja vaan haluaa nyt heti kotiin ja että näytelmä on ihan paska. ÄITI MENNÄÄN!!!

Edessä istuvien katseet alkoivat kääntyä meihin päin. Yritin vääntää naamalleni jonkinlaista kevyttä hymyä, että eihän tässä mitään juu tuota... Toivoin tulivuorenpurkausta, maan halkeamista tai mitä vain, joka olisi nielaissut minut siitä tilanteesta, johon olin itseni ajanut.

Lapsi korotti itkunsekaista huutoääntään ja jatkoi islanniksi, koska ilmeisesti tajusi ryhmän paineen tehoavan voiman.

"Mä haluan nyt kotiin, mä en halua sokeria enkä uusia leluja. Ja mun on ihan pakko päästä NYT kakalle."

Lapsi lähti kovaa itkien juoksemaan kohti uloskäyntiä. Minä kaappasin takit kainaloon ja menin perässä sivuilleni vilkuilematta. Nolona.
Kotimatkan kävelimme vaitonaisina. Lapsi niiskautteli. Kotikadulla se kysäisi, että miten minä voin olla varma, että Glanni Glaepur ei seuraa meitä kotiin. Yritin selittää, että ei semmoista tyyppiä ole olemassakaan, että se on oikeasti näyttelijä, joka illalla ottaa peruukin pois päästä, pukee omat vaatteet päälleen ja lähtee kotiin.

"Ai että sen sisällä on joku tavallinen ihminen?"

"Joo."

Lapsi katsoi minua pitkään ennen kuin vastasi.

"No kuka mun sisällä sitten on? Mua sattuu, kun se vaihtaa hiukset ja pukee omat vaatteet päälleen."

Itku alkoi taas uudestaan.

Jessssss.....

"Ei sun sisällä kukaan ole, sinä olet sinä."

"Miksei ole? Mistä sä voit tietää kuka mun sisällä oikeasti on?"

Katselin katuvaloja ja tajusin, että olen parhaillaan ottamassa osaa elämäni ensimmäiseen olemassaolon kriisiä käsittelevään keskusteluun. Enkä osannut sanoa mitään.

Sen päätin, että ensi sunnuntaina vietämme kulttuurituokion katsomalla Youtubesta Teletappeja.

26 kommenttia:

Mitä tuumaat?

SOY on alkanut julkasta esittelyjä ensi kevään kirjoista. Joukossa on myös se omani eli  Islantilainen voittaa aina. Tarkemman esittelyn vo...

Ennakkokurkistus ensi kevään kirjaan

26.9.14 Satu Kommentteja: 49

WSOY on alkanut julkasta esittelyjä ensi kevään kirjoista. Joukossa on myös se omani eli Islantilainen voittaa aina. Tarkemman esittelyn voi lukea #kirja-saitilta. Tuli muuten ihan voittajaolo, kun sain äsken kirjoitettua viimeisen rivin tulivuorista kertovaan lukuun. Päällimmäiseksi jäi tunne, että siitä tuli sairaan hyvä. Vaikka tiedänhän sen jo, että word-tiedoston sisältö tuntuu maanantaina ihan keskinkertaiselta ja tiistaina tajuan sen vaativan vielä järjettömän paljon muokkausta ennen kuin sen kehtaisi laittaa edes kustannustoimittajalle. Mutta nyt on kivaa aloittaa viikonloppu! Editoidaan silmät sikkarallaan, hartiat jumissa ja sormenpäät tulessa taas maanantaina.
Otimme kesäkuussa kansikuvan lisäksi muistikortillisen muitakin kuvia. Kiitos islantilaisen tuulen vain joka kolmas kuva oli sellainen, jossa minulla ei ole  hiuksia nenässä, suussa tai naaman peittona. Tässä on muutamia onnistuneimpia otoksia tuuliselta kahdeta päivältä. Mielestäni kannen Reykjavíkin merenranta, Esja-vuori ja Nokian kumisaappaat tekevät hienon kombon. Fontti ei ole liian asiapentti, mutta se näyttää silti, että tosissaan tässä ollaan vaikka vähän hullutellaankin. Olisi kiva kuulla, mitä tuumaatte kannesta ja sen kuvavalinnasta.
Kannen suunnitteli Satu Kontinen ja kuvat otti Gudny Hilmarsdottir.

49 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ykkään asua Islannissa. Kyllä koti vaan on täällä, ollut jo monta vuotta. Olen pistänyt merkille, että olen viime aikoina julkaissut useit...

Islantilaisen suunnittelun - köh - taito

25.9.14 Satu Kommentteja: 13

Tykkään asua Islannissa. Kyllä koti vaan on täällä, ollut jo monta vuotta. Olen pistänyt merkille, että olen viime aikoina julkaissut useita Islantia mairittelevia kommentteja ja valokuvia. Lienee siis paikallaan raottaa vähän sitä toistakin puolta. On nimittäin eräs asia, joka saa takuuvarmasti hermoni kiristymään. Islantilaiset eivät suunnittele. Täällä vierastetaan vakiintuneita prosesseja ja analyyttista pohdintaa. Toki hieman yleistän nyt. Onhan täällä tilastonikkareita ja pikkutarkkoja virkamiehiä, mutta yleinen ilmapiiri on se, että hetkessä eletään huhhahhei.
Joskus ottaa vähän päähän.
Islantilaiset rakastavat elää hetkessä. Suomalaiset taas suunnittelevat hetkiä pitkään ja hartaasti. Kaltaistani muistikirjafriikkiä ja listojen tekijää ison pensselin mentaliteetti ärsyttää. Minun mielestäni hyvin suunniteltu on ainakin puoliksi tehty! Islantilaiset laittavat paremmaksi. Heidän mielestään hetkessä tehty on kokonaan valmis.

Esimerkkejähän riittää. Olin sopinut parin islantilaisen työkollegan kanssa tapaamisen. Kumpikaan ei saapunut lounaspalaveriin paikalle, koska unohtivat. Kun soitin, he olivat ihan toisella puolella kaupunkia ja tahoillaan varattuja. Sovimme uuden ajan. Taas sai odottaa. 50 % islantilaisista saapui paikalle, vaikkakin vähän myöhässä (koska aamun palaveri vähän venähti, koska saatiin hyviä ideoita). Toisen tyypeistä piti lähteä käsipallotreeneihin. Niin että mitä?
Välillä on vaan että mitvit.  (kiitos korusta, Piia)
Olin valmistelemassa isoa tilaisuutta. Kysyin noin sata kertaa, onko paikan päällä mahdollista kytkeä Applen kone videoprojektoriin. Joojoo, onnistuu! No eihän se tietenkään onnistunut. Olin tapahtumapaikalle kolmea tunia ennen h-hetkeä ihan sen takia, että tiesin näin käyvän. Vielä oli aikaa säätää tiedostoja koneelta toiselle.

Autoin erästä bisnestään laajentamassa ollutta islantilaisyritystä tekemällä markkinatutkimusta Suomessa. Firma oli perustettu edellisenä perjantaina, sivusto olisi pystyssä kuulemma ensi viikolla ja skaalaus Euroopan markkinoille pitää tehdä nyt heti. 

Budjettia, yksityiskohtia ja aikatauluja viilataan ”sitten joskus”. Herramunjee. Tällaisessa ympäristössä on helppo hankkia itselleen hermoromahdus.
Reykjavík.
Sain mielenhallinta-apua Islannin entiseltä Suomen suurlähettiläältä, jonka tapasin eilen. Suomeen ihastunut virkamies ylisti kovasti suomalaisia ja etenkin meidän järjestelmällistä työkulttuuria, jossa oikeilla ihmisillä on aina kaikki hihnat oikeissa käsissä ja mapit järjestyksessä. Meininkimme valtionhallinnossa ja yritysmaailmassa on kuulemma paljon islantilaista ammattilaisempaa ja ennustettavampaa. What you see is what you get.

Entinen suurlähettiläs analysoi suomalaisten ja islantilaisten mentaaliteettieron vertailemalla meidän erilaisia talvisia säätilojamme.

Suurimmassa osassa Suomea - no ainakin pohjoisessa - sataa talvisin lunta. Sitten lunta sataa vähän lisää. Ilma kylmenee. Lumi pysyy. Se pysyy. Ja se pysyy vähän lisää. Kaikki tietävät, miten talvi noin suurin piirtein menee. Talvesta selviää, koska siihen voi varautua ostamalla lämpimän talvitakin.

Islannissa talvipäivän aamuna sataa ehkä sentti lunta. Aamupäivään mennessä se on sulanut pois. Sitten tulee räntäsadetta ja kovaa pohjoistuulta. Iltapäivällä paistaa aurinko. Illalla saadaan tihkusadetta. Yöllä tulee taas lunta. Tai ehkä tulivuorenpurkaus ja tuhkasade. Islantilainen ei pysty valmistautumaan, koska sen pitää pystyä vaihtamaan päällysvaatteet lennossa.

Ehkä minäkin vielä joku päivä tajuan ja hyväksyn sen, että kaikkeen ei kannata eikä voi koko ajan valmistautua. Siihen tosin menee kyllä vielä muutama vuosi. Ehkäpä aloitan muutoksen laatimalla siitä toimenpidesuunnitelman.
Nämä tyypit eivät suunnittele, ne syövät.

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

n suuresti yllättynyt huomattuani, että viime viikon luetuin ja kommentoiduin juttu oli pohdinta pienten lasten vanhempien rooleista kotona...

Rikas uratykki vai downshiftaava pienyrittäjä?

23.9.14 Satu Kommentteja: 26

En suuresti yllättynyt huomattuani, että viime viikon luetuin ja kommentoiduin juttu oli pohdinta pienten lasten vanhempien rooleista kotona ja työelämässä. Osuin näköjään aika ajankohtaiseen aiheeseen. Viime viikolla samasta aiheesta väännettin myös A-Studion illassa. Kiitos Ylen Areenan pääsin ulkomaillakin nauttimaan tästä keskustelusta. Itse keskustelu oli mielestäni varsin asiallista. Otsasuoni alkoi tykyttää vain ruudulla pyöriviä tviittejä lukiessa. Vanhempainvapaiden tasaisemmasta jakamisesta keskusteltaessa piti tietysti vetää esiin lapsen etu, koska se nyt vaan on kestohyvä argumentti ihan mihin tahansa. Paitsi että ei ole. Typerää väittää, että olisi lapsen edun vastaista, jos isät viettäisivät pidempiä aikoja pienen lapsensa kanssa kotona. Joku muisti tietysti ystävällisesti myös kysyä, kannattaako niitä lapsia sitten edes hankkia, jos työ on kerta tärkein. Argh. (Jännä juttu muuten, mutta tämä aivopieru osoitetaan usein vain työorientoituneille naisille.)
Kuva: Björgvin Hilmarsson.
Koska itse varsin toistuvasti marmatan vanhempainvapaiden tasaisemmasta jakamisesta, taloudellisesta tasa-arvosta, äitien paluusta työelämään ja oman taloudellisen edun valvomisesta, lienee varmaan paikallaan, että kerron avoimesti omasta urastani ja taloudellisesta tilanteestani. Tähän väliin kehotan muuten lukemaan Valeäidin kerrassaan mainion jutun työuran ja perheen yhdistämisestä. Se on yksi hyvä esimerkki elämästä, jossa voi olla sekä menestyvä johtaja ja äiti.

Itse olen ekonomi, mutta pienituloinen ekonomi. En tienaa 10 vuotta työelämässä olleeksi ekonomiksi edes ammattiliittoni tilastollista keskipalkkaa. Silti olen taloudellisesti riippumaton: voin ostaa lähes kaiken mitä haluan, tehdä melkein kaiken sen mikä lisää onnellisuuttani eikä juuri koskaan mikään asia perheessämme ole rahasta kiinni.

Vaikka emme tienaa paljon, rahatilanteemme on hyvä, koska menomme ovat pienet. Olimme onnekkaita, kun pystyimme viisi vuotta sitten ostamaan oman asunnon. Laitoimme kaikki siihenastiset säästömme asuntoon kiinni. Koska Islannissa oli tuohon aikaan lama pahimmillaan, saimme kämpän edullisesti. Jos maksaisimme samasta seitsemänkymmenen neliön keskusta-asunnosta tällä hetkellä markkinavuokraa, se olisi ainakin kaksinkertainen summa verrattuna asuntolainanlyhennykseen. Vuokra-asuntotilanne on Reykjavikissa asukkaiden kannalta juuri nyt todella surkea.
Yksi monista työkavereistani.
Omat henkilökohtaiset menoni ovat pienet, koska minun ei tee mieli kalliita asioita. En tiedä, olenko menneinä tiukkoina vuosina oppinut pitämään asioista, jotka eivät maksa paljoa, vai onko minulla vain käynyt siinä mielessä hyvä tuuri, että tulen onnellisemmaksi uudesta kirjasta kuin kalliista käsilaukusta. Meillä ei ole televisiota, eikä tällä hetkellä autoakaan. Sen sijaan käymme leffassa, vuokraamme leffoja ja ajelemme satunnaisesti taksilla tai vuokra-autolla. Tykkään ratsastaa, mutta meillä ei ole - eikä tule - omia hevosia. Maksan mieluummin tonnin viiden päivän ratsastuvaelluksesta kuin tuhansia euroja vuodessa oman hevosen ylläpidosta + eläinlääkärikulut. En ole lieemmin innostunut hintavista urheilulajeista. En ole ikinä lasketellut, pelannut golfia, halunnut maastopyöräillä tai pelata jääkiekkoa. Ei vaan ole hotsittanut.
Edellisviikon Islannin-matkalla allamme oli vuokra-auto.
Rakastan hyviä kuohuviinejä ja samppanjaa, mutta koska tulen jo kahdesta lasisllisesta känniin ja saan hirveän darran, tulee pulloa tavallisena viikonloppuna harvemmin avattua. Mieluummin menen samppanja-lasilliselle baariin tai ostan viinakaupasta skumppaa pikkupulloissa (onneksi nykyään pikkupullotetaan ihan hyviäkin merkkejä).

Pienten menojen lisäksi oleellista omassa tilanteessani on se, mitä teen työkseni. Olen jo vuosia yrittänyt mahdollisimman tehokkaasti sotkea vapaa-aikaa ja työaikaa keskenään. Haluan päästä tekemään työaikaan asioita, joita haluaisin tehdä vapaa-ajallakin. Näin ei tarvitse lähteä töiden jälkeen tai lomilla varta vasten harrastamaan, vaan voi vaikka nukkua pidempään! Työ ei ainakaan ihan joka päivä tunnu puuduttavalta työltä. Olen toimittajana ihan tarkoituksella erikoistunut matkajournalismiin enkä esimerkiksi EU-asioihin. (Emme varmasti olisi voineet tehdä viimekeväistä maailmanympärimatkaamme tismalleen sellaisena kuin sen teimme, jos en olisi myynyt muutamasta kohteesta lehtijuttuja kuvineen.)
Edellisellä Islannin-reissulla otimme kuvat keväällä ilmestyvään kirjaan.
Halu kirjoittaa blogia nousi omasta mielenkiinnostani kirjoittamiseen. Sitten toinen asia seurasi toistaan ja käsissä alkoi olla kustannussopimuksia, apurahahakemuksia, koneella valmiita tuotoksia, blogimarkkinointiyhteistyökuvioita ja tilillä euroja. Ei mitään kymppitonnin kertasuorituksia, mutta rahaa kuitenkin.

Rakastan matkailua ja olen todella hullaantunut Islannissa seikkailuun, joten lienee luonnollista, että halusin kirjoittaa matkaoppaan ja siitä muutaman vuoden kuluttua lähteä itse organisoimaan Islantiin seikkailuhenkisiä luontolomia. Niistä saa tuloja, mutta ennen kaikkea molempien työtehtävien kautta olen päässyt tekemään asioita, joita olisin tehnyt vapaa-ajallakin ja näin maksanut niistä markkinahinnan.
Toimittajamatkalla tulivuoren sisään.
Rikastuminen ja vaurastuminen ovat eri asioita. En usko että tulen työlläni koskaan rikastumaan enkä rikkaaksi edes pyri - nykytilanne riittää. Yritän kuitenkin kerätä itselleni vähitellen varallisuutta, jonka turvin selviän eläkkeellä tai josta saa ensihätään, jos jotain yllättävää sattuu arjessa. En tykkää ottaa riskejä, mutta olen silti pyrkinyt aktiivisesti sijoittamaan, koska käyttötilillähän raha ei lisäänny. Olen yrittänyt osake kerrallaan nujertaa sisäistä talousnynnyäni sijoittamalla säännöllisesti pieniä summia osakkeisiin. Omistan yhdessä parin läheisen perheenjäsenen kanssa pari pientä kiinteistöä, joista tulee vuokratuloja. Lainojen maksuunhan ne kaikki tulot menevät, mutta ehkä noin parinkymmenen vuoden päästä tuottoja alkaa sataa omaan taskuun.
Jopolla palaverista toiseen.
Olenko uraorientoitunut? Perinteisesti ajateltuna en todellakaan. Olen tehnyt pidempiaikaisia palkkatöitä viimeksi jäätelökioskilla kesällä 1995. Eilakaislan työntekijänä kävin kerran järjestämässä pankkiiriliike Evlin hallussa olevat yritysten vuosikertomukset aakkosjärjestykseen. Työsuhde kesti kaksi päivää ja se tapahtui vuonna 2000. Sen jälkeen perustin ensimmäisen firmani: toiminimen, jonka nimi oli Räiskäle. Firma on vaihtunut ja kotimaakin, mutta ei minulla tälläkään hetkellä ole työsuhde-etuja eikä perinteisessä mielessä jännittävää ekonomin urapolkua. Ne ainoat miljoonat joita työssäni pyöritän, ovat Islannin kruunuissa. Mutta ehkä siltikin olen urahaukka? Pidän työstäni yrittäjänä niin paljon, että pidin vain muutaman kuukauden mittaisen äitiysloman miehen jäätyä kotiin. Omalla ammattitaidolla on väliä omalle hyvinvoinnilleni: on tärkeää, että voin tehdä myös jotain muuta kuin olla äiti. Menen aamuisin innosta puhkuen töihin (okei, en ihan joka aamu, mutta useimmiten.)
Työn ja perhe-elämän voi välillä yhdistää vaikka ottamalla lapsi mukaan työmatkalle.
Olenko rikas? No en todella ole. Palkkatuloina en tienaa edes islantilaisten keskipalkkaa. Vai olenko sittenkin pikkuisen rikas? Jääkapissa on nytkin pullo Bollingeria, suunnitteilla pari matkaa ja kaapissa pari mekkoa, joista en ole vielä ottanut edes hintalappuja irti.

Uratykkiys ja vakaa taloudellinen tilanne ovat toden totta suhteellisia asioita. Samalla on myös hyvä muistaa se, että köyhyys tai rikkaus eivät aina ole ihmisen omista valinnoista tai omasta halusta kiinni. Pienituloinen voi saada perinnön ja saada sen hyvillä peliliikkeillä kasvamaan isoksi pesämunaksi. Kahdenkymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa nauttivakin voi ihan hyvin joutua velkajärjestelyyn. Kuka tahansa voi sairastua syöpään ja meiltä kaikilta tulee jossain vaiheessa kuolemaan joku läheinen. Elämässä voi sattua lähes mitä tahansa ihan kenelle tahansa.

Pohdimme Valeäidin kanssa hänen bloginsa Facebook-seinällä sitä, miten vaikeaa tuloista ja varallisuudesta itse asiassa onkaan puhua edes läheisimpien kavereiden kanssa. Rahaan liittyy niin paljon kaikkea muutakin kuin vain numeroita: mahdollisuuksia, kompromisseja, pakkoa ja asioita, joita saattaa syystä tai toisesta haluta peitellä. Omista tuloista puhuminen voi nolottaa, oli palkka iso tai pieni. Sitä jotenkin pelkää, että määrittelee itsensä muiden silmissä tiettyyn lokeroon, jonne ei kuitenkaan tunne kuuluvansa. Oletteko samaa mieltä? Minua ainakin vähän nolotti kirjoittaa tämä juttu. Onneksi nolous on itselleni ihan normaali olotila. Sitä nimittäin tuntee vahvasti olevansa elossa, kun pääsee silloin tällöin punastelemaan ihan kunnolla.

26 kommenttia:

Mitä tuumaat?

eykjavíkin poliisi lähestyy kansalaisia ihanan pehmeällä viestinnällä. "Lögga" käy kahvitauolla jäätelöbaarissa, silittelee virka...

Reykjavikin poliisi tervehtii hattaralla

19.9.14 Satu Kommentteja: 5

Reykjavíkin poliisi lähestyy kansalaisia ihanan pehmeällä viestinnällä. "Lögga" käy kahvitauolla jäätelöbaarissa, silittelee virka-autossa kissanpentuja ja skeittailee! Linkitin Facebook-sivuillani jutun Reykjavíkin poliisin todella mainiosta Instagram-kuvavirrasta. Mutta koska te kaikki ette välttämättä seuraa Facebook-sivuani, on pakko laittaa jutusta myös maininta tänne. Koska eihän viikonloppua _voi_ aloittaa ilman tällaisia kuvia.
Muistuttaisin myös siitä eilen jakoon laittamastani Islannin huumepoliisijohtajan näkkärireseptistä. Paljon kuituja ja proteiinia, ei lisättyä sokeria. Näiden valossa ei kai ole ihmekään, että Islannissa on Pohjoismaiden korkein syntyvyys ja pisin eliniänodote.

Ihanaa viikonloppua täältä sateiselta friikiltä saarelta!

Kuvat ovat Islannin pääkaupunkiseudun poliisin Instagram-sivulta. Suosittelen seuraamaan: instagram.com/logreglan

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

iehen pikkusisko johtaa Islannin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden yksikköä. Pari viikkoa sitten sain tältä kiireiseltä ja sporttise...

Islantilaisen huumepoliisin näkkileipäresepti

18.9.14 Satu Kommentteja: 24

M iehen pikkusisko johtaa Islannin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden yksikköä. Pari viikkoa sitten sain tältä kiireiseltä ja sporttiselta naiselta aivan järkyttävän hyvän näkkileipäreseptin. Kokeilin sitä eilen, ja kaksi pellillistä on nyt jo melkein loppu. Tämä leipominen on helppoa ja nopeaa. Taikinan sekottamiseen meni kolme minuuttia. Taikinan pellille levittämiseen kului toiset kolme minuuttia. Vartti uunissa ja käsissä oli korillinen järkyttävän hyvää näkkileipää. Siementen ja jyvien takia tässä leivässä on proteiinit ja rasvat kohdallaan. Herkullinen ja täyttävä välipala työpaikalle tai höttöleivän korvikkeeksi aamiaispöytään. Kokeile! Varmasti et pety.
Näitä tarvitaan:
1 dl kaurahiutaleita
3,5 dl spelttijauhoja (mulla ei ollut, käytin puolet vehnäjauhoja ja puolet maissijauhoja)
4 dl siemeniä (mitä tahansa, mitä kotona sattuu olemaan; laitoin auringonkukansiemeniä, sesaminsiemeniä, pellavansiemeniä ja kurpitsansiemeniä)
2 tl suolaa
1 dl öljyä
2,5 dl vettä
Näkkäri on helppo tehdä gluteenittomana (spelttijauhot voi korvata vaikka maissijauhoilla).
Tee näin:
Sekoita aineet keskenään. Kuumenna uuni 200 asteeseen. Kaada taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille. Laita toinen leivinpaperiarkki taikinaköntin päälle ja painele tai kauli paperin läpi taikina ohueksi. Poista päällimmäinen paperi ja työnnä pelti uuniin noin vartiksi. Taikinasta tulee kaksi täyttä pellillistä. Jäähtymisen jälkeen murra levystä sopivankokoisia palasia. Rikollisen hyvää.
Maistuu sellaisenaan tai perinteisillä voikkarilisukkeilla.

24 kommenttia:

Mitä tuumaat?

öysin käsiini vallan mainion viihderomaanin tutun bloggaajan vinkistä. Liane Moriartyn  Hyvä aviomies  (suom. Helene Bützow) käsittelee, ...

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

16.9.14 Satu Kommentteja: 5

Löysin käsiini vallan mainion viihderomaanin tutun bloggaajan vinkistä. Liane Moriartyn Hyvä aviomies (suom. Helene Bützow) käsittelee, noh, ihmissuhteita ja ihmisten välisiä salaisuuksia, joilla voi olla kohtalokkaita seurauksia, jos ne pitää salaisuuksina tai jos niitä ei pidä salaisuuksina. Australialainen kotiäiti ja Tupperware-supermyyjä Cecilia löytää aviomiehensä vaimolleen osoittaman kirjeen, jonka saisi lukea vasta aviomiehen kuoltua. Totta kai Cecilia avaa kirjeen selvittääkseen miehensä salaisuuden. Sen jälkeen sattuukin sitten kaikenlaista kamalaa ja kamalan kiinnostavaa:

"Hän ei muistanut, miksi oli ylipäätään tullut ruokakomeroon. Ehkä siihen ei ollut muuta syytä kuin se, että hän oli yrittänyt rauhoittua katsomalla Tupperware-astioitaan. Niiden tilaa säästävien muotojen miellyttävää, tarkoituksenmukaista geometriaa. Siniset, ilmatiiviit kannet pitivät kaiken tuoreena ja raikkaana. Cecilian ruokakomerossa ei ollut pilaantuvia salaisuuksia." (luku 26).

Hyvä aviomies on hyvin kirjoitettu viihderomaanin ja murhamysteerin sekoitus televisiosarja Täydellisten naisten hengessä. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli useampaan kertaan, että tämän tarinan tapahtumat olisivat voineet ihan hyvin tapahtua Wisteria Lanella. Tällä kertaa pääsalailijat ja pettäjät ovat kuitenkin harmittomanoloisia isejä ja aviomiehiä.

Kirsi kirjoitti kirjasta niin hyvän arvostelun, että ehdotan lukemaan jutun Kirsin kirjablogista

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

een parhaillaan seuraavaa kirjaani varten taustatutkimusta islantilaisista ja suomalaisista perheistä. Vertailen vähän syntyvyyksiä, perhek...

Kolme vuotta kotona

15.9.14 Satu Kommentteja: 221

Teen parhaillaan seuraavaa kirjaani varten taustatutkimusta islantilaisista ja suomalaisista perheistä. Vertailen vähän syntyvyyksiä, perhekokoja jne. Tänään aamulla hämmästyin todella, kun selasin Tilastokeskuksen katsausta vuodelta 2013. Sen mukaan  Suomessa: "Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan vuonna 2011 alle kolmivuotiaiden lasten äitien työllisyysaste oli 66,4 prosenttia. Samanikäisten lasten isistä töissä kävi 89,1 prosenttia."

Näkymä työpöydältä.
Olenhan minä koko ajan tiennyt, että äidit jäävät useammin hoitamaan lapsia kotiin kuin isät. Mutta kahdenkymmenenviiden prosenttiyksikön ero työssäkäyntitilastoissa oli silti todellinen yllätys. Ei, kyllä kyse oli ihan märästä rätistä päin naamaa. Miten ihmeessä ero voi olla näin suuri? Ja nyt en kyllä hyväksy vastauksesi mitään "alle kolmivuotiaiden lasten on parasta olla kotihoidossa" -pohdintaa. Koska jos näin todella on, miksi myös ne isät eivät ole siellä? Tai ainakin osa heistä?

Juhana Vartiaisella on hoitovapaista kansantaloudellinen näkemyksensä, joka ei minusta ole lainkaan täyspöllö. Kansantaloudellisten vaikutusten lisäksi kyse on kuitenkin myös taloudellisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta. Miksi tilastot näyttävät, että suomalaiset naiset sahaavat omaa oksaansa jättäytymällä vuosiksi työmarkkinoiden ulkopuolelle? Juhlapuheiden mukaan meidän suomalaisten naisten pitäisi olla niin kovin itsenäisiä, ahkeria ja yhtä hyvin yhteiskunnassa pärjääviä kuin miestenkin. Totuus taloudellisesta itsenäisyydestä näyttäisi kuitenkin olevan jotain ihan muuta.

Onkohan tämän blogin lukijoissa äitejä, jotka ovat jääneet kotiin useaksi vuosiksi lapsen/lasten synnyttyä? Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi näin ja miksi isät eivät jääneet. Tarkoitukseni ei ole mollata muita heidän valinnoistaan, vaan olen ihan aidosti kiinnostunut kokemuksistanne. Näiden tilastonumeroiden viereen kun olisi hyvä saada myös tarinoita tosielämästä. (Siis ihan omaksi mielenkiinnoksi, se jutun alussa mainittu kirja keskittyy Islantiin.)

221 kommenttia:

«Vanhin   ‹Vanhempi     Uudempi›   Uusin»
«Vanhin ‹Vanhempi     Uudempi› Uusin»

Mitä tuumaat?

iime vuonna paloivat päreet lapsen balettitunnilla. Muistanette, että baletinopettajaan ei ihastunut sen paremmin lapsi kuin minäkään . Int...

Onnistumisia lapsen tanssikurssilla

13.9.14 Satu Kommentteja: 7

Viime vuonna paloivat päreet lapsen balettitunnilla. Muistanette, että baletinopettajaan ei ihastunut sen paremmin lapsi kuin minäkään. Into tanssiin on silti säilynyt. Jos musiikki soi, lapsi tanssii kotona, päiväkodissa ja kaupoissa. Kun muuten niin ujo tyyppi näkee jossain tanssilavan ja kuulee musiikkia, se hyppää lavalle vetämään yhden naisen showta. Suosikkiteeveesarja on Anniina Balleriina ja lempimusiikki jo parin vuoden ajan Joutsenlampi. Tämä ei siis ole mikään ohimenevä juttu.
Halusin antaa tanssille vielä mahdollisuuden. Tutustuin lapsen parhaan tarhakaverin äitiin, joka oli omalla kohdallaan miettinyt samaa. Hekin olivat käyneet viime vuonna siellä onnettomassa lapsibaletissa ja jättäneet sen kesken. Tyttö kuitenkin kärtti tanssitunneille. Päätimme etsiä yhdessä sopivan tanssikurssin läheltä keskustaa ja mietimme roudausvuorojen jakamista.

Reykjavikin urheilukerho Valur on parhaiten tunnettu käsi-, jalka- ja koripallotreeneistään, mutta suuren hallin yläkerrassa sijaitsee myös Jón Péturin ja Karan Tanssikoulu. He tarjoavat salsojen ja sambojen lisäksi luovaa tanssia eri-ikäisille lapsille. Ilmoitimme kersat kurssille.

Tämänpäiväisen ensimmäisen tunnin jälkeen olin myyty. Maikka aloitti kurssin juttelemalla lapsille ja aikuisille. Hän kertoi, että pienten lasten kanssa tanssiminen alkaa leikistä. Täällä ei ole takakireää suorittamista.

Opettaja myös painotti, että on täysin ookoo, vaikka osa vanhemmista hengaisi täällä mukana koira- ja juntansseissa koko vuoden lastensa kanssa. Että jotkut lapset vaan ovat toisia ujompia ja tarvitsevat aikaa tottua uuteen ryhmään. Hän painotti, että missään nimessä me vanhemmat emme saa stressaantua siitä, jos lapsi ei halua heti osallistua: "Jos hermostunut vanhempi patistaa lasta ostallistumaan ja ottamaan muista mallia, se ei ainakaan halua osallistua. Antakaa lasten olla ja näyttäkää, että on ihan okei seistä seinän vieressä ja katsella muita. Vähitellen ne ujoimmatkin alkavat heilutella varpaitaan ja sormiaan musiikin tahdissa ja jossain kohtaa ennen kevättä he jo tanssivat mukana."

Onnelliset harrastajat.
Tunnilla tanssittiin junatanssia, leikittiin luuta etsimässä olevaa koiraa ja vedettiin supermies-liikkeitä. Tunnin jälkeen lapsi oli innoissaan ja halusi heti jäädä toiselle tunnille. Nyt se jo laskee öitä ensi viikon lauantaihin. Ujoilusta ei näkynyt merkkiäkään.

Meininki viime vuoden kokeilussa oli kuin eri planeelta. Siellä vanhemmat komennettiin heti ensimmäisen tunnin alussa ulos salista lapsia häiritsemästä, lasten piti seistä suorissa riveissä ja heille opetettiin, millaiset ovat rumat ja millaiset ovat nätit varpaat. Tytöillä piti olla hiukset ponnarilla tai nutturalla ja vaalea tanssimekko päällä. Tsiisus.

Tajuan vasta nyt, miten hölmöä se meininki viime vuonna oli. Ei kolmivuotiaiden kuulu tanssia samoilla säännöillä kuin aikuisten. Kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä lasten harrastuksissa ei tarvitse heti treenata tosissaan ja kaikkien mahdollisten sääntöjen mukaan. Jos ilon liikuntaan, musiikkiin tai piirtämiseen tappaa heti alkumetreillä takakireällä niuhottamisella, voi kestää kauan ennen kuin ilon tekemiseen löytää uudestaan.

Onneksi oli pokkaa kokeilla toista tanssikoulua.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

esarissa siteerattiin tällä viikolla kiinnostavaa tutkimustulosta. Hiirten käyttäytymistä tutkittaessa huomattiin, että motivaatio liikkua...

Vuorten amatsoni

12.9.14 Satu Kommentteja: 16

Hesarissa siteerattiin tällä viikolla kiinnostavaa tutkimustulosta. Hiirten käyttäytymistä tutkittaessa huomattiin, että motivaatio liikkua ja mielihyvän tunteminen sijoittuvat samoihin aivojen alueisiin. Kuulun itse juurikin tähän hiiriryhmään. Aloitin kesällä - jälleen kerran - säännöllisen urheilun. Sen jälkeen olen huomannut muuttuneeni mukavammaksi ja leppoisammaksi ihmiseksi. Ja minulla on koko ajan käsittämättömän hyvä olo.

Kävin kesäkuussa crossfitin peruskurssin. Kolmen kuukauden kreisitreenien jälkeen jaksan tehdä punnerruksia ekaa kertaa 12 vuoteen, 50 sit-uppia ei tunnu kuolemalta ja viiden kilsan juoksuaika parani parissa kuukaudessa 40 minuutista 25:een! Eikä noilla luvuilla ole edes oikeasti mitään väliä, koska tärkeintä on se, että mulla on kovaa treenaamisen jälkeen joka päivä edellistä päivää parempi olo. On kestänyt vähän aikaa tajuta, että voin todella aamuisin herätä ajatukseen "jess, uusi päivä - tänään on taas treenit!". Pahoittelen jo etukäteen, että ette pääse välttymään aiheelta jatkossa: crossfitistä on aikanaan tulossa oma postaus. Nyt nimittäin tuntuu ensimmäistä kertaa koskaan, että tämä urheiluharrastus ei ala maistua puulta ja suorittamiselta.

Olen kantapään kautta huomannut, että urheilemista ei kannata pistää hyllylle epäsäännöllisten työaikojen tai  esimerkiksi matkustamisen takia. Viidennen treenittömän päivän jälkeen alan muutttua kärsimättömäksi ja takakireäksi, vaikka matkalla olisi muuten miten kivaa tahansa. Kun on muutaman päivän hikoilematta moni täysin turha asia alkaa ottaa päähän - myös tällä tämän viikkoisella Islannin kiertoreissulla. Niin hullu en ole ollut, että olisin pistänyt pystyyn kuntopiirin telttailualueen nurmikentällä. Sen sijaan olen vetäissyt vaelluskengät jalkaan ja lähtenyt painelemaan vuorille.

Tulimme eilen lomailemaan Grenivíkiin Polar Hestarin tilalle (sama tila, jonne järjestän Saga-Matkojen kanssa Islanti-lomia). Lähdimme illalla poimimaan porukalla marjoja: muut menivät suorinta tietä vuoren juurella oleville puskille, kun itse taas tein oman hyvinvointini vaatiman kiertotien. Kiipesin tunnin vuoren huipulle ja laskeuduin puolituntisen alas marjaämpärien pariin. Se oli ihanaa.

Vuorilla hikoilu on täydellistä urheilua. Siellä pääseee käsiksi maisemiin, joita ei autonikkunasta näe. Ilma on raikasta ja ympärillä ei puuskatuulen lisäksi kuulu muita ääniä. Ylämäet saa taistella hengästyneenä ja hammasta purren. Reisissä ja pakaroissa soi. Vaikka olisi miten hikistä ja naamaapunoittavaa, huipulla ei silti koskaan tunnu siltä, että ei olisi kannattanut lähteä.

Sitä paitsi vaelluskengät ovat kengistä upeimmat. Ne jalassa kuka tahansa näyttää kuumalta vuorten amatsonilta.

Kuvat ovat tämän viikon Islannin-reissulta (paitsi kenkäkuva, joka on kokoomateos syksyn varrelta).

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ah, vielä vähän Islanti-fiilistelyä! Insta-frendini :, toivottavasti te ette ole vielä saaneet totaalista yliannostusta. Matkaa on jäljellä...

Turistina omassa kotimaassa

8.9.14 Satu Kommentteja: 21

Aah, vielä vähän Islanti-fiilistelyä! Insta-frendini:, toivottavasti te ette ole vielä saaneet totaalista yliannostusta. Matkaa on jäljellä vielä viisi kokonaista päivää! Matkamme on ollut mahtava. Toissapäivänä kosketin Eyjafjallajökullin tuhkaa, eilen päivällä kisailtiin lapsen kanssa siitä, kumpi heittää Vatnajökullista irronneita lumisia jääkokkareita pidemmälle. Edellisiltana uitiin autiossa ulkoilmauimalassa keskellä maaseutua ja ajettiin yöksi tuttujen omistamalle tilalle itävuonoille. Tänään näin Eskifjördurin ja elokuussa hehkuttamani Arnaldur Indridasonin Menneet ja kadonneet -kirjan tapahtumapaikat. Koko reissun ajan kaikkialla on leijunut ohut sumuverho, joka on peräisin parhaillaan purkautuvasta tulivuoresta.
Yksi hetki pelkääjänpaikalta nähtynä.
Muikeeta!
Maksu muoviputkeen, vaatteet pois ja suihkun kautta altaaseen.
Islantilainen retkieväs: lättyleipää savustetulla lampaalla.
Variksenmarjoja matkaevääksi.
Majapaikka lähellä Kirkjubaejarklausturia.
Islannin eteläisimmällä rannalla.
Islannin maaseudulle pitäisi tulla useammin. Tällainen seikkailu on hyvä muistutus siitä, mikä Islannissa minua loppujen lopuksi eniten viehättää: pienten kylien autio tunnelma ja loputon määrä maisemia, joissa vuorottelevat jäätiköt, tulivuoret, vuonot, laavapellot ja aaltoileva meri. Palasin sumeissa reissufiilistelyissäni lukemaan itse kirjoittamani Mondo Islanti -oppaan esipuhetta (kyllä kirjailijat siis tekevät sitä: lukevat omia kirjojaan).

"Islanti on kuin täydellinen puoliso. Sellainen, johon ihastuu koko ajan uudestaan."

Kiva huomata, että ei tullut runoiltua ihan täyttää potaskaa.

21 kommenttia:

Mitä tuumaat?