eillä oli viime viikolla kerrassaan mahtava reissu Pohjois-Islantiin . Loistavan sään ja onnistuneiden hevosvaellusten lisäksi poimin vuori...

Eräs ratkaisu kestävään parisuhteeseen

31.8.14 Satu Kommentteja: 46

Meillä oli viime viikolla kerrassaan mahtava reissu Pohjois-Islantiin. Loistavan sään ja onnistuneiden hevosvaellusten lisäksi poimin vuoristovaelluksilla pari litraa mustikoita ja tutustuin huippukivoihin uusiin ihmisiin. Meillä oli useampiakin loistavia keskusteluja muun muassa parisuhteista ja niiden kestävyydestä. Luulen, että pääsin näiden keskustelujen kautta jälleen askeleen lähemmäs kestävän parisuhteen salaisuutta. Tai ei se oikeastaan mikään salaisuus edes ole, vaan varsin arkinen ajatus, jonka puki sanoiksi yksi matkalle osallistuneista:

Parisuhteessa pitää olla yhteisiä haaveita.

Ihminen tarvitsee tavoitteita ja tekemistä pysyäkseen järjissään. Jos ei ole mitään, mitä kohti pyrkiä, mielen valtaa tylsyys ja toimettomuus, mikä pitkään jatkuneena muuttuu harmaaksi suoksi, josta ei välttämättä enää pääsekään ylös. Alle kolmekymppisten työkyvyttömyyseläkkeet on tästä surullinen esimerkki.

Ihan sama voi tapahtua parisuhteessa. Jos puolisoilla ei ole yhteistä haavetta ja tavoitetta, jota kohti kulkea, suhteeseen laskeutuu tylsyys ja toimeettomuus. Ei yksistään auta, vaikka molemmat viettäisivät tahoillaan aktiivista elämää ja molemmilla olisi paljon omia toiveita ja tavoitteita. Jos yhtäkään yhteistä päämäärää ei ole, suhde kuivuu parin ensimmäisen vuoden ensihuuman kasaan viimeistään silloin, kun jompi kumpi tajuaa, että "eihän meillä olekaan mitään yhteistä".
Viime talvena toteutimme yhteisen haaveen murtsikkahiihtolomasta Lapissa.
Olen huomannut omaaakin elämääni taaksepäin miettiessä, että yhteiset tavoitteet eivät yksistään riitä. Yhteinen haavepankki on nimittäin vaarallisen helppo tyhjentää. Miettikääpäs, kuinka nopeasti kaikki nykyään yritetään saada. Ensiasuntojen pinta-ala on noussut. Ensimmäiseen asuntoon otettu laina saattaa olla useita satoja tuhansia euroja. Omakotitalo on saatava mielellään heti, samoin myös kesämökki, isot häät, lapset ja se haaveiden auto ja purjevene. Mitä sitten, kun kaikki tavoiteltava on jo saatu, vaikka sitten lainarahalla? Kun ikää on alle neljäkymmentä, mutta enää ei ole mitään yhteistä tavoiteltavaa, tulee se sama tyhjyys ja toteamus siitä, kuinka "kasvoimme erillemme". Jos menestysstrategian yrittää luoda ja myös toteuttaa kahdessa vuodessa, pieleen menee.
Meidän yhteinen seuraava tavoite: ensi talvena aiomme hiihtää muutaman vuorokauden Islannissa ja minä aion oppia yöpymään  teltassa lumihangessa.
En väitä, että tämä pätee joka tilanteessa ja jokaisessa suhteessa, mutta ajattelemisen arvoista se ainakin on: sopiva määrä yhteisiä tavoitteita vie kestävään parisuhteeseen. Jos yhteisiä haaveita ei ole, ei ole parisuhdettakaan. Kun haaveet toteutetaan liian nopeasti, yhteisten tavoitteiden määrä kutistuu ja niin käy myös parisuhteelle. Kun homma on lähtenyt isoon luisuun, latistunutta suhdetta ei puhalleta henkiin yhteisellä kynttiläillallisella tai nätillä kukkapuskalla.

Paitsi taloudellisen tilanteen myös parisuhteen näkökulmasta saattaisi olla hyvä ottaa vähän hitaammin. Voisi olla ihan mainio idea hankkia vähän pienempi ensiasunto, ottaa vähän pienempi asuntolaina, ostaa halvempi auto tai auton sijasta kausilippu bussiin. Kesämökin ehtii kyllä rakentaa viisi- tai kuusikymppisenäkin.
Niin, mikä sitten on _romanttista_?
Uskon, että yksi syy siihen, miksi meillä menee parisuhteessa niin hyvin on se, että vaikka meillä molemmilla on omat, toisistamme hyvin poikkeavat mielenkiinnonkohteet (vrt. vuorikiipeily ja lukeminen), meillä on myös selkeitä yhteisiä tavotteita. Ensi talvena haluaisimme mennä yhdessä murtsikkaretkelle telttojen kanssa Islannin pohjoisvuonoille. Muutaman vuoden päästä tavoitteena on hankkia vähän enemmän asuintilaa. Parinkymmenen vuoden päästä meillä on toivottavasti kakkosasunnon kaltainen kesämökki, jota remontoida.

Näin realistin näkökulmasta yhteiset tavoitteet ja niiden toteuttaminen ovat paljon romanttisempia tekoja kuin lahjapaperiin kääritty rannerengas. Ja voihan siellä parisuhteen strategiapäivillä, jossa tavoitteista sovitaan, korkata pullon kuohuvaa tai räpsäyttää kynttilän - tai telttaillessa primuksen - palamaan.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

46 kommenttia:

Mitä tuumaat?

oska yksi matka on juuri takana (loppui tänään), on toinen tietysti jo suunnitteilla, tällä kertaa tosin Islannin ulkopuolelle. Tykkään jun...

Kiinaan ja Mongoliaan junalla

29.8.14 Satu Kommentteja: 70

Koska yksi matka on juuri takana (loppui tänään), on toinen tietysti jo suunnitteilla, tällä kertaa tosin Islannin ulkopuolelle. Tykkään junamatkustamisesta. Kuvitelkaa hyvä kirja, pitkä junamatka, vaihtelevat maisemat ja yöunet makuuvaunussa junan puksuttaessa eteenpäin pitkin tasankoa. Näen jo itseni torkahtelemassa junenpenkissä lierihattu silmien päälle aseteltuna. Junamatkailusta on muuten tavallista hienompaa haaveilla maassa, jossa ei ole rajanaapureita saati raideyhteyksiä...
Junalla Helsingistä Mongolian kautta Kiinaan. Vain 10 000 kilometriä!
Olen matkustanut junilla muutamia kertoja Euroopassa: Italiasta Unkariin, Helsingistä Pietariin ja Berliinistä jonnekin päin eteläistä Saksaa. Nyt suunnitteilla on lähteä raiteilla vähän kauemmas: Helsingistä Kiinaan, Mongolian kautta. Tiedostan, että Venäjälle matkustaminen ei tämänhetkisen poliittisen tilanteen takia juuri nyt ole kuuminta hottia, mutta tilanteethan muuttuvat, eikä matka kuulu aivan lähikuukausien suunnitelmiini.

Itse asiassa tässä junamatkassa yhdistyisivät työ ja vapaa-aika.  Kyse on reissusta, jonka toteuttaisin yhdessä erään suomalaisen matkatoimiston kanssa ryhmänjohtajan roolissa.
Reilun kahden viikon mittaisella junamatkalla matkan teko on tärkeämpää kuin itse päämäärä.
Muistatte varmaankin, että vedän pari kertaa kesässä  Islannin-matkoja (ja ensi kesänä uudestaan). Reissuilta on palannut kotiin varsin tyytyväistä sakkia. Kun Traveller Oy matkatoimisto kysyi yhdessä Suomen Blogimedian kanssa, voisinko ajatella itseäni ryhmänvetäjänä myös pitkällä junamatkalla halki Venäjän, vastasin tietysti heti JOO!

Kyseessä on siis alustava yhteistyökuvio minun, Suomen Blogimedian ja Traveller Oy:n kanssa. Matkaan lähtisi kanssani reilu kymmenen matkaajaa. Junamatka kestäisi 18 päivää, jonka aikana pysähdyttäisiin viettämään aikaa Moskovassa, Irkutskissa, Ulaanbaatarissa ja Pekingissä, joissa minua ja ryhmää odottaisivat paikalliset matkaoppaat. Mongoliassa olisi tarkoitus yöpyä jurtassa ja tarkkailla villihevosia. Pekingissä tehtäisiin vierailu ainakin Kiinan muurille ja Kiellettyyn kaupunkiin.
Saalis Baikalin järvestä.
Matkan arvioitu hinta on noin 3 200 € ja se sisältäisi junamatkat, lennon Pekingistä Helsinkiin, yöpymiset hotelleissa ja jurtassa ja junassa majoituksen neljän hengen hyteissä. Myös pysähdyspaikoissa tehtävät matkat aterioineen kuuluisivat hintaan. Ateriat junassa pitäisi maksaa itse, samoin viisumit.

Junaromantikkona innostuin tällaisesta matkasta heti. Mahdollisuus työn ja omien mielenkiinnonkohteiden yhdistämisestä sai sukat pyörimään jalassa. Nyt enää kiinnostaa, millaisia ajatuksia tällainen matka teissä herättää.
Mongoliassa yövytään matkan aikana jurtassa.
Monet teistä lukijoista ovat innokkaita matkailijoita ja tottuneita reissaajia. Siksi halusinkin - ennen kuin mitään tarkempaa sovin tai muutenkaan etenen asian kanssa - kysyä ajatuksia teiltä. Kuulostaisiko tällainen 18 päivän reissu (3 200 €) matkalta, jonne sinä haluaisit lähteä? Mikään tavallinen hiihtolomareissuhan tämä ei ole vaan enemmänkin reissu, jollaisia toteutetaan vain kerran elämässä.
Mongoliassa hypätään junasta kolmeksi päiväksi ja käydään mm. kansallispuistossa.
Vastaus ei ole tietenkään ilmoittautuminen vaan alustava kysely, jonka kautta yritän saada selkoa itselleni siitä, olisiko tällaiselle matkalle kiinnostuneita blogin lukijoiden joukossa. Kiitoksena vastaajille vaivannäöstä arvon kaikkien 5.9. mennessä vastanneiden kesken Rosa Liksomin mainion romaanin Hytti nro 6.

Ilmoitan voitosta voittajalle henkilökohtaisesti ja tuolla blogin Facebook-sivuilla.

Kuvat: Traveller Oy

70 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ampaat ovat lähellä sydäntäni. Kirjoitimme Vuoden mutsi -blogin puolella lammasmutseista: "...lammasäitejäkin on hyviä ja huonoja. Ast...

Suoran toiminnan mutsi

27.8.14 Satu Kommentteja: 7

Lampaat ovat lähellä sydäntäni. Kirjoitimme Vuoden mutsi -blogin puolella lammasmutseista: "...lammasäitejäkin on hyviä ja huonoja. Asteikolla 1-4 tilan sadasta lampaasta nelosta ei saanut yksikään.* Suurin osa tilan lampaista oli siis keskinkertaisia mutseja! Haa!" Eilen tutustuin uuteen lammasäitityyppiin nimittäin anarkistiin.

Hän oli kadotessaan pukeutunut kauhtuneeseen päällysturkkiin. Muut tuntomerkit: kasvissyöjä, pitkät kynnet ja susiruma pleksikoru oikeassa korvassa.
Keväällä yksi tilan vanhimmista lampaista sai karitsan. Koska maitoa ei tullut (rintaruokinta ei aina pelaa sorkkaeläimilläkään), karitsa oli tuttipulloruokinnassa. Joka aamu ja ilta bebe sai korvikemaitonsa. Tuttipulloruokinnasta huolimatta musta karitsa oli kuitenkin kovin kiintynyt emoonsa, ja nämä kulkivat joka paikkaan kahdestaan ja aiheuttivat hämminkiä milloin missäkin. Tallissa, hevoslaitumella, parkkipaikalla, tilan eteisessä, kukkapenkissä...

Eräänä heinäkuisena aamuna äiti ja poika katosivat kuin pöly ilmakehään. Jälkiä jättämättä lammasmutsi ja sen kersa olivat keplotelleet itsensä ulos aitauksesta ja - puff - hävinneet. Heitä etsittiin vuoristosta useita päiviä, mutta jälkeäkään ei löytynyt.
Toinen etsintäkuulutettu.
Villi arvaukseni on, että lammasmutsi oli kuullut pihalla kävellessään juttuja, joiden mukaan tämä kesä olisi hänen elämänsä viimeinen. Lammas veti johtopäätökset ja lähti lapsensa kanssa nostelemaan.

Suoran toiminnan mutsi. Jos ei halua tyytyä auktoriteetin sanelemiin päätöksiin, on kätevintä vilauttaa systeemille persvilloja ja vaihtaa maisemaa.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

erveisiä todellisesta avokonttorista Pohjois-Islannista Eyjafjördurin vuonon rannalta! Aamukahdeksasta asti täällä on taitettu kymmenen kil...

Avokonttorin huumaa

25.8.14 Satu Kommentteja: 15

Terveisiä todellisesta avokonttorista Pohjois-Islannista Eyjafjördurin vuonon rannalta! Aamukahdeksasta asti täällä on taitettu kymmenen kilometriä ratsain, menty villiä laukkaa neljä kilometriä, löydetty määkivä lammas ruokailuhuoneesta, lökötelty lämpimässä kuumavesialtaassa, syöty iso pala suklaahipuin terästettyä omenapiirakkaa ja nautittu auringosta, joka on lämmittänyt puolipilviseltä taivaalta niskaa koko päivän. Kiitos sattuma ja hyvä tuuri, että voi olla tälläinen(kin) työ.
 Työkollegani Sandur lakisääteisellä tauolla.
Hevosselfie!
Toimistopäivä.
Islanninhevonen tölttää, ainakin kakussa.

15 kommenttia:

Mitä tuumaat?

                                                                           *) Yhteistyössä Xylitol-Jenkki ja Suomen Blogimedia . ylitol...

Puhdistava purkkatyyny suuhun + tuotearvonta

25.8.14 Satu Kommentteja: 133

                                                                           *) Yhteistyössä Xylitol-Jenkki ja Suomen Blogimedia.


Xylitol Jenkki kysyi, haluaisinko etukäteen testata syyskuun alussa kauppoihin tulevaa purkkauutuutta Jenkki Clean Feel. Tässä on viime kuukausina tullut Jenkki-yhteistyön myötä mietittyä omia ja lapsen suuleegoja niin paljon, joten mikä ettei vielä kerran purkka-asiaa! Täytyy kyllä sanoa, että tästä sisältöyhteistyöstä on ollut meille ihan oikeasti hyötyä, enkä nyt puhu vain rahasta tai tuotenäytteistä, vaan hyvinvoinnista. Purkkasulkeisten ja tuotenäytteiden jälkeen olen paneutunut hampaista huolehtimiseen paljon enemmän kuin aikaisemmin. Selviä muutoksia olen huomannut kolme:
Purkkauutuus muistuttaa etäisesti puhdistustablettia.
  • Lapsi on oppinut pesemään hampaat joka aamu ennen aamupalaa. Mies ja anoppi kummastelevat tätä meidän suomalaisnaisten tapaa, mutta en anna sen haitata.
  • Lapsi oppi käyttämään purkkaa! Yhtä purkkatyynyä jauhetaan viisi minuuttia joka aterian jälkeen. Kännykkäni hälyttää, kun on aika käydä laittamassa purkka roskiin.
  • Itse olen oppinut käyttämään purkkaa karkin korvikkeena. Kun kaamea makeanhimo yllättää, vetäisen suun täyteen vadelma-lakritsipurkkaa, sitruunapurkkaa, appelsiinipurkkaa tai salmiakkipurkkaa. Irtishimo ihan oikeasti häviää melkein olemattomiin.
Sain Clean Feel -tuotenäytteitä viime viikolla ja laitoin heti pari pussillista tarjolle lasikulhoon keittiön pöydälle. Olen napsinut sinivalkoisia tyynyjä suuhun muutamia kertoja päivässä. Xylitol Jenkki kuvailee uutuuttaan näin: "...huuhtelee hampaita suuta kosteuttavalla ainesosalla ja sisältää hampaita hellävaraisesti puhdistavia aineita."

Ei Clean Feel -täysksylitolipurkka mikään hammasharjan ja -tahnan korvaaja ole, mutta pintapuolisen pikapesun sillä kyllä saa aikaiseksi. Tämä olisi parhaiten paikallaan äitelän valkosipulipastan jälkeisessä palaverissa tai kuolapäikkärikoomasta toipuessa. En kuitenkaan itse ihastunut uutuuteen, koska sen aromit ovat omaan makuuni aivan liian voimakkaita. Jos haluan todella raikkaan olon suuhuni, pesen mieluummin hampaat. Purkan suhteen pitäydyn mieluummin hedelmän- ja karkinmakuisissa vaihtoehdoissa.
Annan ääneni vatulle.
Haluaisiko teistä joku kokeilla tätä uutuutta? Xylitol Jenkki lupasi lähettää kolmelle blogini lukijalle kymmenen Cleen Feel -purkkapussia. Jos haluat osallistua arvontaan, toimi näin. Kerro kommenttiosiossa, mikä on oma suosikkipurkkamakusi ja jätä kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi. Aikaa vastailla 30.8. asti. Ilmoitan voittajille henkilökohtaisesti ja pistän voittajien nimet myös blogini Facebook-sivuille.

Jos hammasten hyvinvointiasiat kiinnostavat, lue toki myös nämä jutut:

- Suomihampaat Islannissa - suomalaisen ja islantilaisen hammashoitosysteemin vertailua
- Reikiintyviät ja kellastuvat hampaat: - havaintoja perinnöllisestä kiillevauriosairaudesta
- Hampaiden muovikuoritus - asiaa muovilaminaateista


133 kommenttia:

Mitä tuumaat?

itiydessäni on saavutettu seuraava merkkipaalu. Lapsi ilmoitti taannoin, että haluaisi kutsua päiväkotiryhmästä löytyneen ystävänsä meille ...

Olen kasvanut äitinä

22.8.14 Satu Kommentteja: 34

Aitiydessäni on saavutettu seuraava merkkipaalu. Lapsi ilmoitti taannoin, että haluaisi kutsua päiväkotiryhmästä löytyneen ystävänsä meille kylään ilman vanhempiaan. Nielaisin kerran. Näin tilanteessa useamman haasteen. Miten voisin ottaa tahdikkaasti selvää, että tämä ei ole ns. yksipuoleista tai mielikuvitusystävä? Kauhea pettymys pyytää toinen kylään, jos se ei haluakaan tulla. Ja jos se haluaa tulla, mitä ne meillä tekevät? Olen kädetön lapsen kanssa, jota en tunne. Osaanko lohduttaa parkuvaa tuntematonta nelivuotiasta? Epäilen syvästi. Entä jos se on allerginen ja syötän sille vahingossa kiwiä mansikoilla? Kenellä on korvausvastuu?
I did it!
En kuitenkaan halunnut olla lapsen silmissä typerä nahjus, joten otin asian hoidettavaksi. Selvitin tämän niin kutsutun ystävän vanhempien nimen päiväkodista. Menin Islannin verkkopuhelinluetteloon ja etsin numeron. Otin luurin käteen ja esitin asiani. Ystävän äiti oli iloinen, että soitin. Heidän kersansa kun on karttanut äidiltään ihan samaa. Kyläreissua kaverilleen.

Päätimme tavata ja juoda kahvit lasten leikkiessä. Se meni niin hyvin, että suunnittelimme heti jatkoa. Ilmoitimme lapset samaan luovan tanssin ryhmään (sitä lasten balettia ei kukaan perheestämme halunnut kokeilla uudestaan), joka kokoontuu tunniksi joka lauantai. Koska olemme melkein naapureita, päätimme jakaa kuljetusvuorot. Putkeen meni.

Se on maljan paikka. Hyvää viikonloppua!

34 kommenttia:

Mitä tuumaat?

len mielenkiinnolla seurannut suomalaisissa ja muissakin ulkomaalaisissa tiedotusvälineissä viime päivinä käytyä keskustelua islantilaisest...

Islannin tulivuori"kaaos" paikallisen silmin

20.8.14 Satu Kommentteja: 20

Olen mielenkiinnolla seurannut suomalaisissa ja muissakin ulkomaalaisissa tiedotusvälineissä viime päivinä käytyä keskustelua islantilaisesta Bárðarbunga-tulivuoresta ja sen mahdollisesta purkautumisesta. Uutisissa varoitetaan, pelätään ja kauhistellaan. Jutuissa maalaillaan kauhuskenaarioita siitä, mitä kaikkea kamalaa voi tapahtua, jos tulivuori purkautuu. Annoin tänään haastattelun Ylelle aiheesta (ehkä kuulette sen päivän mittaan radiosta) ja yritin tuoda siinä esille vähän toisenlaisia faktoja.
Tulivuorenpurkaus Islannissa keväällä 2010.
Islannissa kukaan ei panikoi. Ihmiset kyllä juttelevat aiheesta kahvitunneilla ja lounastauoilla ja vilkaisevat välillä ilmatieteenlaitoksen sivujen tiedotteita. Omat toimistokaverini lähinnä mehustelevat valokuvausmahdollisuuksilla: "jos se purkautuu, minne kannattaisi ajaa, että sitä pääsisi hyvin kuvaamaan."
Toki sitä piti päästä katsomaan läheltä. Islantilaisia jeeppeineen.
Uutisissa kerrotaan, että ihmisiä on evakuoitu tulivuorenpurkausriskin takia. Ketään ei ole evakuoitu kodeistaan, koska tulivuoren lähellä ei asu ketään. Piippu sijaitsee Vatnajökullin pohjoisosassa keskellä islantilaista erämaata. Jos tulivuori purkautuu jäätikön alla, suuri jäätikkötulva ei ehdi asutuksen lähelle moneen tuntiin. Kaikki tulva-alueen asukkaat ja eläimet ehditään siirtää ajoissa turvaan. Nyt evakuoidut ihmiset ovat alueella vaeltavia matkailijoita, jotka ovat yöpyneet vaellusreittien vuoristomajoissa. Koska näille vuoristomajoille kulkuminen kestää asutuksen keskeltä ja hyvien tienyhteyksien varrelta useita tunteja, päätettiin evakuoinnit tehdä jo nyt.

Islannissa on paljon tulivuoria, onhan koko maakin saanut alkunsa tulivuorenpurkauksista. Täällä järisee maa ihan joka päivä kymmeniä kertoja, mutta usein järistykset ovat niin pieniä, että niitä ei edes huomaa. Olen täällä kymmenen vuoden aikana havainnut omin jaloin vain yhden maanjäristyksen. Islannissa on todella kattavat ja osaavat pelastusjärjestöt ja täällä tehdään paljon tulivuori- ja jäätikkötutkimusta. Ei ihan oikeasti ole mitään syytä paniikkiin.
Islanti, kevät 2010.
Tilanne olisi varsin toisenlainen, jos tulivuori olisi purkautumassa lähellä asutuskeskusta. Bárðarbungalta on lähimpään kylään matkaa satoja kilometrejä. Islannin keskellä ei asu ketään. Toki on inhottavaa, jos purkaus tapahtuu jäätikön alla ja sulamisvedet vievät mukanaan esimerkiksi teitä. Sitten ne vain rakennetaan uudestaan. Jos tulee tuhkapilvi, sitten ei lennetä hetkeen minnekään. Täällä purkautui tulivuori viimeksi vuonna 2011, ja se oli voimaltaan Eyjafjallajökullia suurempi. Se purkaus ei kuitenkaan aiheuttanut suurempia muutoksia lentoliikenteelle.

Ehkä mitään tulivuorenpurkausta ei tällä kertaa edes tule. 

Islantilaiset ovat joissain asioissa riskiä rakastavia Pohjolan kuumakalleja, mutta kun kyse on tulivuorenpurkauksista tai muista luonnonilmiöistä, heistä tulee hetkessä viilipyttyjä. Islantilaiset sanovat tähän vain että þetta rettast. Asia järjestyy.

Pirulainen, huomaan itsessäni jo pieniä islantilaistumisen piirteitä. 

Kuvat: Fimmvörðuhálsin purkauksesta keväällä 2010 / Kuvaaja: Björgvin Hilmarsson, lisää saman sarjan kuvia täällä

20 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kuva: Otava uli kesän aikana kuunneltua aika monta äänikirjaa, koska en moneen viikkoon nähnyt lukea . Yksi parhaista kesän aikana kuun...

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki

19.8.14 Satu Kommentteja: 0

Kuva: Otava
Tuli kesän aikana kuunneltua aika monta äänikirjaa, koska en moneen viikkoon nähnyt lukea. Yksi parhaista kesän aikana kuuntelemistani jännäreistä (en oikeastan hanki äänikirjoina kuin juonivetoisia dekkareita tai trillereitä) oli Taavi Soininvaaran ensimmäinen teos, Ebola-Helsinki (2000). En tarttunut kirjaan aiheen ajankohtaisen ulottuvuuden (ehhehh) takia, vaan siksi että se sattui olemaan Elisa-Kirjassa alessa kahdeksalla eurolla. Ostos neljäntoista vuoden takaa kannatti, sillä yllätyksekseni tämä kirja ylsi omaan, parhaiden suomalaisten jännityskirjojen hyllyyn.

Juoni vetää alusta asti ja kaikkiin päähenkilöhin syntyy heti tunnesuhde – joko inho, myötätunto tai sääli. Tarina alkaa auto-onnettomuudesta, Suomeen tulleista Ebola-virusta kantavista apinoista ja virustutkija Arto Ratamosta, joka tahtomattaan (tietysti) sotkeutuu osaksi kansainvälistä terroristikuviota (tietysti). Terroristit haluavat Ebolasta ja sen vastalääkkeestä tehokkaan joukkotuhoaseen (tietysti) ja mukana suunnitelmissa on myös suomalainen korkea virkamies (tietysti). Arto Ratamo alkaa taistella terroristeja vastaan (tietysti), mukaan mahtuu yksi seksioujee (tietystitietysti), Ratamo on melkein hävitä taistelun (tietysti), mutta lopulta kaikki kääntyy voitoksi (tietysti). Tunnelmaa pitää yllä taitava lukija Jarmo Mäkinen.

Jännäri ei sisällä yllättäviä rakenteellisia jippoja tai räsymaton vetämistä lukijan jalkojen alta, mutta tarina vetää lievällä ylinopeudella ensimmäisestä luvusta loppuun asti. Aika hyvin vedetty lakimieheltä, jolle Ebola-Helsinki oli hänen elämänsä ensimmäinen romaani.

Kun kirja oli loppu, halusin heti viihdyttää itseäni lisää Arto Ratamolla. Harmi, että järjestyksessä seuraavasta kirjsasta (Inferno.fi) ei ole ainakaan vielä tehty äänikirjaversiota. iPhonessani on nyt lenkkiseurana Vihan enkeli. Soininvaaran toisen kirjasarjan eli Leo Kara -sarjan luin ja kuuntelin heti sen ilmestyttyä (fiiliksiäni niistä löytyy täällä.) 

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ksi Islannin hienoimmista perinteistä on mielestäni  ættarmót  eli sukukokous. Islantilaiset suvut järjestävät niitä suvusta riippuen, usei...

Islantilaiset sukujuhlat: minä ja 150 muuta perheenjäsentä

18.8.14 Satu Kommentteja: 20

Yksi Islannin hienoimmista perinteistä on mielestäni ættarmót eli sukukokous. Islantilaiset suvut järjestävät niitä suvusta riippuen, useimmiten muutaman vuoden välein. Juhlan järjestäjät ovat suvun aktiivismpia puhemiehiä ja -naisia. He vuokraavat juhlatilan, tilaavat ruoat ja päättävät päivämäärän. Koko suvulle lähetetään hyvissä ajoin kutsut. Ennen juhlapäivää kerätään kaikkien suvun jäsenten ja heidän puolisoidensa (mukaan lukien poika- ja tyttöystävät) henkilötiedot ja ammatit ja painetaan sukukirja, jollainen lykätään jokaisen juhliin saapuvan käteen.
Matkalla sukujuhliin. Tasapuolisuuden nimissä pistin Marimekon paidan päälle islantilaisen villapaidan.
Pääsin osallistumaan elämäni ensimmistä kertaa ættarmótiiin lauantaina, kun mieheni äidinpuoleinen suku kokoontui Etelä-Islannissa Eyrarbakkin kylätalolla. Paikalle kutsuttiin anopin suvun pääjehujen eli Guðrún Elisabetin ja Guðmundurin (eli anopin isoäiti ja isoisä) lapsenlapset, lastenlastenlapset ja lastenlastenlastenlaspset ja näiden kaikkien puolisot. Vanhin elossa ollut ja mukaan pirskeisiin tullut suvun jäsen oli 94-vuotias Sigríður, ammatiltaan kalatehtaan työntekijä (se luki kirjassa).
Maisemia matkan varrelta.
Ajoimme etelärannikolla sijaitsevalle kylätalolle Reykjavíkista noin tunnin. Aurinko paistoi ja ulkona vihmoi tuuli 20 metriä sekunnissa. Autonikkunasta vilisivät harmaat laavamuodostelmat, joiden päälle on vuosien saatossa kasvanut kirkkaanvihreää sammalta. Tiellä ei juuri näkynyt muita. Kaunista.
Kahvipöydän antimia: maustekakkua, tiikerikakkua, kleina-munkkeja ja "hääparinriemu"-kakkua.
Kylätalolla otettiin nimet ylös ja tarkistettiin, että kaikki ovat maksaneet osallistumismaksun, jolla katetaan ruoka ja tilavuokra. Kaikki saivat rinnuksinsa nimilapun ja sukuluettelon eli Niðjatalin. Myöhemmin voi sitten kirjasta tarkistaa, ketä sukuun oikein kuuluu, missä he asuvat, ovatko naimisissa ja koska heillä on syntymäpäivät. Siis eräänlainen suvun oma Facebook kansissa.
Puolisoni isoisoisä ja isoisoäiti.
Tuosta sukukirjasta käy nimien ja ammattien lisäksi ilmi paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia perheiden kohtaloista. Kun olimme saaneet munkkikahvit juotua, syvennyin ensimmäistä kertaa paremmin anoppini suvun historiaan. Huomasin, että sukuhaaran perustajat, Guðrún Elisabet ja Guðmundur,  kuolivat noin viisikymppisinä, jolloin heidän nuorimmat lapsensa olivat vielä alle 5-vuotiaita. Kyselin anopiltani, miten monilapsinen perhe pärjäsi ilman vanhempiaan, laitettiinko lapset orpokotiin. Ei, niin ei kuulemma käynyt, vaan vanhimmasta lapsesta tuli sisaruksilleen perheen pää. 
Nimeni on kirjoitettu oikein! Vain syntymäaika on väärin. Noh, pikkuseikka.
Huomasin kirjasta myös, kuinka eräs suvun perheistä on sukupolvesta toiseen asunut samalla pienellä paikkakunnalla Islannissa. Sitten syntyi yksi erilainen ja rikkoi kuvion. Hän pisti pakan kunnolla sekaisin muutti Yhdysvaltoihin.
Kaikki suvun paikallaolleet pienemmät lapset.
Kun kahvit ja munkit oli juotu, lapset lähtivät ulos pelaamaan jalkapalloa. Osa aikuisista joi parit oluet auringonpaisteessa, jotkut lähtivät käymään Eyrarbakkin museoissa ja osa istui pöytien ääreessä muistelemassa vanhoja ja päivittämässä kuulumisiaan. Me lähdimme pienellä porukalla kylään Eyrarbakkin kylässä sijaitsevaan Islannin ainoaan naisasiakirjastoon. Sen kokoelmissa on ainoastaan islantilaisten naisten kirjallisuutta. Selasimme lapsen kanssa Islannin entisestä presidentistä Vigdís Finnbogadóttirista tehtyä kirjaa. 
Naisasiakirjastossa. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Iltapäivällä tarjoiltiin vielä lammaspataa ja kakkukahvit. Usein näissä sukujuhlissa yövytään teltoissa ja juhitaan viiniä naukkaillen pitkälle yöhön. Tällä kertaa juhlista vietettiin pelkkä päiväversio, ja ihmiset alkoivat puuhata kotiinlähtöä seitsemän maissa.
Lammaspataa, já takk!  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Suomalainen sukuni on todella pieni, eikä meillä ole juurikaan vietetty sen suurempia sukujuhlia - jos häitä ja hautajaisia ei lasketa. Lähisukuuni kuuluvat ihmiset voin laskea kahden käden sormilla. Siksi olikin superkiinnostavaa huomata, kuinka 150 saman suvun ihmistä kokoontui samoihin tiloihin yhdeksi päiväksi viettämään aikaa ja syömään lammaspataa. Siinä ei muuten hiljaista hetkeä koita, kun islantilaiset pääsevät kunnolla ääneen.
Pikku puolikasislantilaiseni.  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Seinällä meitä juhlijoita katseli mustavalkokuvista vakavailmeinen pariskunta, jonka ansiosta nämä kaikki muutkin 150 muuta ihmistä olivat täällä tänään. Mutisen sisältä tulee uusia mutseja. Joskus vuonna 2150 siellä kylätalon seinällä saattaa ihan hyvin irvistellä omakin kuva. 
Anopin vaari ja mummo ja heidän kotitilansa, jonka seudulla osa suvusta asuu edelleen.
En ole kuullut tällaisesta sukujuhlaperinteestä muualla kuin Islannissa. Järjestetäänköhän vastaavia sukupirskeitä muuallakin?

20 kommenttia:

Mitä tuumaat?

nneksi on perjantai. Viivasin juuri yli viimeisen rivin tämän viikon tehtävistä töistä. Takki on työpöydän ääressä valunut ihan tyhjäksi, v...

Kun luova työ mättää

15.8.14 Satu Kommentteja: 32

Onneksi on perjantai. Viivasin juuri yli viimeisen rivin tämän viikon tehtävistä töistä. Takki on työpöydän ääressä valunut ihan tyhjäksi, vaikka en ole tehnyt mitään fyysisempää kuin kirjoittanut. Seuraava kirjani ilmestyy ensi keväänä ja käsikirjoitus pitäisi palauttaa tammikuussa. Olen jakanut kirjoitusurakan pieniin osiin ja kunkin osan kullekin viikolle. Tällä viikolla sain valmiiksi yhden 20 sivuisen luvun. Hurraa ja huhhuhhhuh. Ei tullut helposti.
Kuva: Gudny Hilmarsdottir
Välillä kirjoittaminen on todella vaikeaa.

Tyypillinen hankaluus on se, että päässäni on kyllä melko paljon ihan päteviä ajatuksia, mutta niitä ei saa järjelliseen muotoon. Istun ja ryin, mutta mitään ei ota tapahtuakseen. Tämän blokin ratkaisen kirjoittamalla vihkoon tai puhelimeen sattumanvaraisesti kaikkea jotenkin aiheeseen liittyvää. Teen päättömiä lauseita, jotka eivät välttämättä edes liity toisiinsa. (Tyyliin: Minun on pakko tavata hänet. Katsokaas neiti, ei täällä silloin mitään pesukoneita ollut. Repussa (VAI rinkassa!?) on ruokaa kahdeksi päiväksi.) Parin tunnin kuluttua aloitan editoimisen ja huomaan, että kyllä sieltä jotain julkaisukelposta materiaalia syntyy. Ehkä. Kun on onneksi lahjakas editori. 

Vaikeampi ongelma on se, kun päässä ei tapahdu mitään, mistä kannattaisi kertoa muille. Silloin huomaan, että juuri se, mitä nyt aion sanoa, onkin ihan typerää, liian keskinkertaista tai jo aikaisemmin ja paremmassa muodossa useaan kertaan sanottua. Exceliin tehdyn kirjoitussuunnitelman ja itse tehdyn tiivistelmän takia kyllä tiedän, mistä pitäisi noin niin kuin periaatteessa kirjoittaa, mutta kun mitään ei vaan tule. Pää on tyhjä. Argh. Se on niin turhauttavaa. Vähän kuin alkaisi leipoa pullaa, mutta mistään ei löydy hiivaa tai edes jauhoja.

Tällaisissa ameebaeläintilassa tulevat tietysti mieleen muiden omista tekeleistäni antamat kommentit. Miina Supinen kirjoitti Facebook-seinällään olevansa onnellinen, että tänä syksynä voi mennä kustantajan syysbileisiin kirjailijana, jolta ei juuri ole tullut ulos uutta romaania. Ymmärrän tunteen niin hyvin. Arvioinnin kohteena oleminen voi olla välillä todella kaameaa.

Valehtelisin, jos sanoisin, että sillä ei ole väliä, mitä muut  puhuvat. Kyllä sillä vaan on väliä. 

Se ei haittaa, jos joku kommentoisi ulkonäköäni, ihmettelisi vaatetustani tai naureskelisi harrastuksilleni tai rämälle autolleni. Koen itseni näissä asioissa täysin ehjäksi. Täysin yhdentekevää, jos jonkun mielestä kenkävalintani on urpo. Lampsin aika usein sattumanvaraisissa vaatteissa, joissa värimaailma etsii toista. 

Mutta sitten kun joku kritisoi jotain, mikä liittyy työhöni, tuntuu inhoittavalta. Erityistä nipistelyä koen silloin, jos arvostelu liittyy kirjoittamiini teksteihin. Siinä ei voi syyttää ketään muuta: huonoa tiimiä, kehnoa esimiestä, epäselviä ohjeita tai asiakkaan virheellisiä odotuksia. Mielestäni on tullut ajatuksia, jotka olen kirjoittanut ylös, ja jos ne ajatukset ovat jonkun mielestä täysin hohhoijaa, tuleehan siitä kehno mieli. 

Kökkö kirjoitusviikko saavutti pohjansa, kun lukaisin Kotilieden-kolumneistani tulleita palautteita. Olen saanut muutaman sähköpostin, joissa juttuja (ja samalla Vuoden mutseja) on kiitelty. Mutta olihan siellä muutama ihan toistakin mieltä: "Haluan antaa palautetta Satu Rämön kolumnista. Koin sen täysin Kotilieteen kuulumattomaksi höpinäksi."

Kirjoitin sitä juttua ainakin viisi tuntia. Olen saanut aikaiseksi viiden tunnin höpinää! En tietenkään syytä ketutuksesta kommentin kirjoittanutta lukijaa. Se on hänen mielipiteensä. Mutta ollapa niin vahva, että se ei tuntuisi missään.
Palutteiden lukemisen jälkeen mörisin kotona läheisille pari päivää ennen kuin mies sai lypsettyä ulos syyn alakuloon. Miehen mielestä olen käsittänyt koko homman ihan väärin. Pitäisi olla kuulemma mielissään, että joku edes reagoi. Omaa linjaa ei saisi missään nimessä muuttaa, koska yleisöä ei kuulu yrittää miellytää. Ne joko tykkäävät tai sitten eivät. No voisihan sen noinkin ajatella.

Luulen, että tässä on kyse ennen kaikkea oman ammatti-identiteetin menettämisen pelosta. Minun ei ole tarvinnut koskaan pelätä yt-neuvotteluita ja työsuhteen irtisanomista. Taloudellisten ja tuotannollisten syiden takia potkujen saaminen voi olla todella kova paikka. Kai tässä on kyse vähän samasta: salaa pelkään sitä päivää, kun oma sisältö lakkaa kiinnostamasta ketään. 

Semmoista. Välillä on tällaisiakin työviikkoja. 

32 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kirjoitin pari viikkoa sitten uusimmasta käänteestä operaatiossani hampaidenhoito . Selvisi, että syy julmetun suureen reikien määrään ja ...

PlusTerveys: Hampaisiin muovilaminaatit

14.8.14 Satu Kommentteja: 16

Kirjoitin pari viikkoa sitten uusimmasta käänteestä operaatiossani hampaidenhoito. Selvisi, että syy julmetun suureen reikien määrään ja kellastuviin hampaisiini on se, että hampaisiini ei ole muodostunut suojaavaa kiillettä. Harjaus kahdesti päivässä ja hammaslankaus iltaisin ei ehkäise reikiä, joita onkin sitten melkein joka hampaassa. Silti hammaslekurini (Sami Raittinen, PlusTerveys Siltapuisto / Lahti) kiitteli, että paremmin en olisi voinut hampaitani hoitaa. Hampaitani vaivaavaan kellertävyyden kestän, mutta viime vuosina purukalustostani on alkanut lohjeta vähän kerrallaan pieniä murusia, mikä näkyy muun muassa epätasaisina reunoinia. Kuvassa näette etuhampaiden kunnon ennen laminaatteja.
Muutama edellisen kirjoituksen kommenteissa totesi, että hampaani näyttävät kuvissa niin hyviltä eikä niissä näyttäisi olevan mitään vikaa. No tunnustanpa nyt tässä internetille, että tapanani on vähän käsitellä kuvia, ennen kuin laitan niitä nettiin. Hampaat on tosi helppo valkaista yksinkertaisella kuvankäsittelyaplikaatiolla, siihen menee muutama sekunti. Harvoin koko hammasrivistö kuvissa edes näkyy.

Koska hammaskiillettä ei voi taikoa mistään lisää, hampaideni ulkonäkö ei tule tästä kuin menemään huonommaksi. Hammaslääkäri ehdotti, että jos haluaisin kokeilla muovilaminaattia hampaisiini, hän voisi laittaa sellaiset neljään ylähampaaseeni, jotka ovat kärsineet kiillevauriosta eniten. Pohdin aikani ja varasin ajan. (Sain hoidon siis maksutta, koska aioin kirjoittaa siitä blogiini.)

Perinteinen tapa kohentaa vaurioituneiden tai vaikka hyvin tummien hampaiden ulkonäköä on rakentaa posliinilaminaattien avulla uusi pintakerros hampaan päälle. Hammaslääkäri Sami Raittinen tekee laminaatit siten, että ensimmäisenä hampaiden päälle rakennetaan edullisemmat muovikuoret (4 hammasta noin 500 €), joiden avulla näkee, miltä varsinaiset posliinikuoret (kallis operaatio, noin 500 € / hammas) tulisivat näyttämään. 

Raittinen kertoi tutkineensa muovikurorien käyttöä ja huomanneensa, että ne kestävät käytössä yllättävän hyvin, siis jopa useita vuosia. Posliinilaminaattia ei välttämättä edes tarvita. Jos muovikuoret eivät kestä, ne putoavat pieninä murusina, ja legoista on helppo käydä hammaslääkärillä viilaamassa muoviosat kokonaan veks. Mitään terveydellistä tai edes ulkonäöllistä riskiä ei käytännössä ole, koska pahin mitä tässä voi tapahtua on, että muovikuori ei kestä hampaissani vaan tipahtaa pois ja olen palanneet takaisin alkutilanteeseen, joka ei omalla kohdallani kuitenkaan ollut edes kovin paha.

Neljän hampaan muovikuoritus käsityönä kesti 45 minuuttia. Kun kurkkasin toimenpiteen jälkeen peiliin, meinasin saada sydärin. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla on luonnonvalkoinen ja suora hammasrivistö. Peilikuva näytti epätodelliselta, mutta silti hämmästyttävän luonnolliselta. Hammaslääkärin kommentti oli, että jos kiilteeni olisi kehittynyt normaalisti, hampaani voisivat ihan oikeasti näyttää tältä. Hurjaa. 


Näitä muovikuoriratkaisuja ei Suomessa kuulemma tee kovin moni hammaslääkäri. Ainakaan itse en ollut aikaisemmin kuullut vastaavasta toimenpiteestä. Muovikuoret kuitenkin kestävät niin hyvin, että joskus pelkkä muovituskin riittää, eli posliinilaminaatteja ei tarvita, jolloin säästää pitkän pennin. Noin 500–700 € / hammas on aika paljon enemmän kuin noin 500 € / neljä hammasta.

Kansaneläkelaitos muuten kuulemma korvaa posliinilaminaatit, jos kyse on sairauden hoidosta. Eli jos hammaslääkäriltä on lausunto sairaudesta, joksi esimerkiksi vakava kiillevaurio mielletään. Pelkkään kosmeettiseen toimenpiteeseen Kela-korvaustahan ei saa.

Muovikuoren paksuus on noin millin tai pari. Ensimmäiset pari päivää tuntui kuin ylähuulen alla olisi ollut jotain ylimääräistä. Hyvin pian legojen uuteen kokoon kuitenkin tottui, eikä muutosta huomannut reilun viikon jälkeen enää mitenkään - paitsi katsoessaan hampaita tarkasti peilistä. Kukaan läheinenkään ei ole valittanut että uusi hymy sokaisisi valkoisuudellaan silmät. Muutosta ei siis ulkopuolinen huomaa, jos ei älyä oikein tarkkaan katsoa. Tykkään!


16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

inulta on usein kysytty tämänkin blogin kommenteissa, millaista on islantilainen päivähoito. No minäpä kerron perheemme kokemuksista. Ensin...

Islantilaisesta päivähoidosta

12.8.14 Satu Kommentteja: 39

Minulta on usein kysytty tämänkin blogin kommenteissa, millaista on islantilainen päivähoito. No minäpä kerron perheemme kokemuksista. Ensin hyvät uutiset. Päivähoito on yli 2-vuotiaille hyvää ja melko edullista. Valtaosa päivähoitopaikoista on julkisia. Oma kersamme on yhdessä Reykjavikin kaupungin monista päiväkodeista. Se sijaitsee viiden minuutin kävelymatkan päässä kodistamme. Tarhassa on valtava piha hiekkalaatikkoineen, keinuineen ja liukumäkineen. Pihalla on niin mäkiä kuin pusikkoakin. Heinikossa kasvavia kukkasia riittää kerättäväksi asti.
Kiitos vulkaanisuuden, iislantilaisella hiekkiksellä hiekka on mustaa.
Vanhemmat saavat valita, kuinka pitkän päivän lapsi päiväkodissa viettää ja maksu vaihtelee tämän mukaan. Päiväkotimme aukeaa kahdeksalta ja menee kiinni viideltä. Olemme ilmoittaneet oman lapsen ajalle 9–17, vaikka käytännössä ehdimme tarhalle vasta puoli kymmeneksi ja usein haen lapsen jo neljältä. Kahdeksan tuntia ja kolme ateriaa päivässä maksavat työssäkäyvälle pariskunnalle noin 180 € / kk. Yksinhuoltajat ja opiskelijat saavat alennuksia. Työntekijöiden omille lapsille ja jo päiväkotia käyvän lapsen sisaruksille on omat alennusprosentit. 

Aamiaisella tarjoillaan useimmiten joko puuroa tai muroja. Lounaaksi on kolme kertaa viikossa kalaa ja perunaa sekä vihanneksia, silloin tällöin lasagnea, lihapullia ja verimakkaraa (lapsen lempiruokaa, jota en hajun takia pysty ottamaan kotitarjoiluun). Välipalalla on voileipiä ja hedelmiä.
Lapsi ja sen paras ystävä.
Lapsia yhdessä ryhmässä on täällä Reykjavíkin seudulla noin 20 ja opettajia joka ryhmässä kolmesta viiteen. Yleensä ongelmana on henkilökunnan vaihtuvuus: ihmiset tulevat ja menevät, eivätkä vanhemmatkaan tahdo pysyä mukana, kuka tarhassa kulloinkin on töissä.

Meillä on käynyt sangen hyvä mäihä, koska lapsen päiväkodissa henkilökunnan vaihtuvuus on todella pientä, ja useimmiten lähdön syynä on vanhempainvapaa. Erityispisteet siitä, että lastentarhassa on paljon myös miehiä sekä lastentarhanopettajina että vähemmän koulutettuina osa-aikaisina työntekijöinä. Erinomaista, että lapsetkin näkevät nuoresta asti, että lasten kanssa eivät leiki ja ja heistä huolehdi vain naiset. Lapsen suosikkiopettaja on kiharatukkainen Bjartmar, joka tulee töihin isolla moottoripyörällä. Kerran opettaja toi moottoripyöränsä pihalle ja lapset saivat kokeilla istua sen päällä. Siitä riittikin raportoitavaa moneksi viikoksi.
Bjartmarin moottoripyörä.
Saamme joka viikko sähköpostia lapsen ryhmän vastuuopettajalta. Hän kertoo viikon kuulumiset ja kertoo, mitä ensi viikolla tehdään. Vanhempiainiltoja on kahdesti vuodessa ja henkilökohtaisia keskusteluja opettajan ja vanhempien kesken pidetään yhtä usein. Lapset siirtyvät syksyisin yhtenä ryhmänä "luokalta" seuraavalle ja usein päiväkodin lopettanut ryhmä pääsee samalle ekaluokalle tien toisella puolella sijaitsevalle ala-asteelle. Luksusta.

Kuulostaa melko hyvältä, vai mitä?

Sitten ne huonot uutiset. Vanhempainvapaa on Islannissa vain 9 kuukauden mittainen. Päiväkotiin pääsee 2-vuotiaana. Lyhyelläkin matikalla tajuaa, että edessä on vaikea yhtälö. Minne laittaa lapsi, kun pitäisi palata takaisin työelämään? Kaikilla ei ole isovanhempia auttamassa - ja jos on, ehkä hekin ovat vielä työelämässä koska Islannissa jäädään eläkkeelle vasta lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Kaikki perheet eivät tule toimeen yhden vanhemman palkalla. Ainoa vaihtoehto on, että toinen tekee yö- ja toinen päivätyötä. Tai viedä lapsi perhepäivähoitajalle eli dagmammalle, mutta ne ovat Islannissa turkasen kalliita ja kiven alla. Paikka perhepäivähoitajalla maksaa jopa yli kolme kertaa enemmän kuin paikka päiväkodissa. Ei siinä pienestä palkasta jää paljoakaan käteen päivähoitokulujen jälkeen.
Äiti päiväkotivierailulla.
Olin lapsena perhepäivähoidossa muutaman vuoden ja viihdyin loistavasti. Perhepäivähoitaja oli ihana ihminen, melkein kuin oma mummo, ja lapset olivat keskenään hyviä ystäviä. Muita kokemuksia päivähoitosysteemeistä ei sitten olekaan kertynyt, ei Suomesta tai muistakaan maista.  Olisi kiinnostavaa kuulla, onko se kovin erilaista kuin täällä. 

39 kommenttia:

Mitä tuumaat?