utsini rivariasunnon taka- ja etupihoilla kasvaa mustikoista. Eikä siis mitään kahta marjaa neliömetrillä, vaan kunnon puskia. Siis 20 me...

Köyhiä ritareita takapihan mustikoista

30.7.14 Satu Kommentteja: 13

M utsini rivariasunnon taka- ja etupihoilla kasvaa mustikoista. Eikä siis mitään kahta marjaa neliömetrillä, vaan kunnon puskia. Siis 20 metrin päässä kotiovelta! Siksi vähän hämmästyttää, että kukaan muu naapurustosta ei ole vaivautunut kupin kanssa paikalle. No, se on meidän onni. Olemme nimittäin poimineet lapsen kanssa mustikoita lähes joka päivä. Pensaasta suuhun tai pensaasta heinään ja sitten suuhun. On sieltä vähän kahvikupin pohjallekin tipahtanut ja saatu sisälle asti.
Muistatteko vielä köyhät ritarit? Tein niitä usein lapsena. Se on jälkkäri, johon on aina raaka-aineita. Jostain pussin pohjalta löytyy kuivaa vaaleaa leipää, ja jääkaapissa on aina sen verran maitoa, että palaset saa kostutettua. Voissa paistamisen jälkeen ritarien ruskettuneille rinnuksille voi heitellä lähes mitä tahansa.
Tänään leivoimme köyhiä ritareita Korian Leipomon pullapitkosta. Menin eilen taas sinne Korian Leipomon tehtaanmyymälään. Vilpittömänä tavoitteenani oli ruisleivän kaveriksi ostaa joku pieni makea pulla, jonka olisin voinut siinä kotimatkalla nauttia kesäisenä välipalana. 

Mutta enhän olisi minä, jos en olisi ostanut heräteostoksena lähes puolimetristä pullapitkoa. Siitä sitten leikkasimme parin sentin paksuisia siivuja, jotka lapsi uitti maidossa ja minä paistoin. Päälle heiteltiin viimevuotisia juuri sulaneita mansikoita, kermavaahtoa ja niitä takapihan mustikoita.


Kas näin saatiin aikaiseksi ”kevyt lounas” alle kolmella eurolla. Projektissa riitti lapselle ohjelmoitua tekemistä kahdeksi tunniksi. Elinajanodotteeni kasvoi useammalla päivällä.

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

                                  *) Yhteistyössä PlusTerveys,   Xylitol-Jenkki ja Suomen Blogimedia . Muutama viikko sitten päivittelin...

Reikiintyvien ja kellastuvien hampaiden salaisuus selvitetty

29.7.14 Satu Kommentteja: 11

                                  *) Yhteistyössä PlusTerveys, Xylitol-Jenkki ja Suomen Blogimedia.

Muutama viikko sitten päivittelin islantilaisen hammashuollon tilaa. Xylitol Jenkin kanssa yhteistyössä tehty juttu poiki myös käynnin PlusTerveys -hammaslääkäriasemalla. Kävin kuulemassa tuomion viime viikolla. Vietän kesälomaa lapsen kanssa äitini luona Kouvolassa, ja lähin PlusTerveys-asema löytyi Lahdesta; PlusTerveys Siltapuisto. Sinne siis. Sain huippumukavalta hammaslääkäriltä (Sami Raittinen) sekä hyviä että huonoja uutisia.
Hammasharja on pysynyt kersan kädessä jo vuodesta 2010.
Hyvät uutiset ovat ne, että hammaslääkärin mielestä olen hoitanut hampaitani esimerkillisen hyvin. Mitään enempää en kuulemma voisi tehdä. Ikenet ovat priimakunnossa, eli ienvaivoista ei näy jälkeäkään. Kyllä siis on kannattanut käyttää ahkerasti hammaslankaa (vähintään kerran pivässä) ja pestä hampaat aamuin ja illoin fluoritahnalla ja syödä aterioiden jälkeen xylitol-purkkaa. Yhtäkään uutta reikää ei ollut tullut, mutta entisiä paikattuja löytyikin sitten lähes joka hampaasta. Hampaideni jatkuva kellastuminen otti myös pattiin, joten otin vaivan puheeksi hammaslääkärituolissa.

Huonot uutiset olivatkin sitten vähän tylymmät. Hammaslääkärin tuomio oli, että kärsin perinnöllisestä kiillevaurioista. Minulle ei ole koskaan kunnolla kehittynyt hammasta suojaavaa kiillettä. Koska kiillettä ei ole (tai sitä on siis hyvin vähän), hampaani reikiintyvät, vaikka tekisin mitä. Koska kiille ei ole muodostunut, mikään valkaiseva hammastahna tai valkaisutahna ei auta - koska ei ole, mitä valkaista. Hampaideni keltaisuus ei ole likaa, vaan se keltainen mikä siellä hampaissa vilkkuu, on hammasluun väriä. (Terveyskirjastosta voi lukea lisää hampaiden ja mm. kiilteen kehittymisestä.)
Geeniarpajaisissa ääni isän hampaille.
Tavallaan helpottavaa, että hampaideni kehno kunto (melkein 20 reikää, hampaat ulkonäöltään keltaiset ja epätasaiset) ei ole minun omaa vikaani. Harmillista on kuitenkin se, että tämä kiillevaurio on kuulemma periytyvää. Saattaa siis olla, että lapsella tulee olemana sama vaiva, jos hän on tässä asiassa saanut meikäläisen geenit. Vielä mitään vaivaa ei ole huomattu, mutta hammaslääkäri totesi sen ilmenevän kunnolla vasta pysyvien hampaiden ilmaannuttua. Ei auta kuin odotella ja jännittää, kuinka geeniarvonnassa on käynyt.

Hammaslääkäri tosin lohdutti, että koska olen joutunut kärsimään synnynnäisesti huonoista hampaista, olen tottunut hoitamaan niitä mahdollisimman hyvin ja tartuttanut hampaidenhoitokäytännöt myös lapselleni. Jos vanhemmilla on legot superhyvässä kunnossa ilman säännöllistä harjausta sekä hammaslangan ja xylitol-tuotteiden käyttöä, voi helpommin käydä niin, että omien lasten hampaista pidetään huolta samoilla käytännöillä. Eikä se välttämättä pääty hyvin.
Hammas paikallistettu.
Paitsi että hampaani ovat keltaiset, etummaisista ylähampaista on alkanut murentua pieniä paloja pois. Lohkeamat ovat pieniä, mutta vuosien myötä ylähampaiden reunasta on tullut melko epätasainen. Lohkeaminen kuulemma luultavasti jatkuu, koska ajan myötä hampaideni kunto ei ainakaan parane. Sitä kiillettä kun ei voi taikoa mistään purkista lisää hammasluun suojaksi.

Hampaideni ulkonäkö ei ole isommin haitannut minua, koska keskimäärin legorivistöni näyttää ihan riittävän hyvältä. Ei sieltä mitään amecian smileä irtoa, mutta suun visu on riittänyt minulle eikä henki löyhkää. Kuitenkin kiinnostuin, kun hammaslääkäri ehdotti tarkastuksen jälkeen pientä kosmeettista toimenpidettä. Hän voisi rakentaa pienet muoviset, muutaman vuoden paikallaan pysyvät kuoret neljän etuhampaan päälle, jotta pääsisin kokeilemaan, miltä suussa tuntuisi ja miten ulkonäkö muuttuisi pienen fiksauksen jälkeen. Harkitsin aikani ja päätin kokeilla. Varasin uuden ajan. Saan hoidon maksutta bloginäkyvyyttä vastaan. Aionkin ottaa legoista ennen- ja jälkeen-lähikuvat, niin tekin näette muutoksen. Ja pääsette ihailemaan niitä upeita kellastumia. Toivon, että kukaan ei pyörry.

Kauempaa katsottuna hampaani näyttävät tosi hyviltä! Varsinkin jos pärästä on saanut aurinkoa.
Visiitistä jäi todella hyvä fiilis (vaikka maksutonta muovilaminaattikokeilua ei olisi tarjottu). Ei ollut prameita odotushuoneita tai viimeisimpiä lifesttyle-lehtiä lehtitelineessä, mutta palvelukokemus oli kiitettävä. Palvelu oli kiireetöntä ja asiantuntevaa. Sain puolessa tunnissa enemmän ja syvällisempää tietoa hampaideni kunnostani kuin mitä vuosien saatossa olen saanut noin kymmenellä hammaslääkärikäynnillä. Varmasti tähän vaikutti myös se, että pääsin viimein puhumaan hammaslääkärin kanssa omalla äidinkielellä. Hammaslääkäri Sami Raittisen työparina on muuten hänen oma tytär. Mahtava tiimi! Suosittelen vilpittömästi kaikille, jos liikutte siellä päin. Eikä sinne nyt Helsingistäkään Z-junalla kovin kauaa päräytä.

Nyt hammaspesulle ja nukkumaan. Palailen laminaattiasiaan myöhemmin.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

aroitus, varoitus! Tämä kirja-arvio sisältää juonipaljastuksia. Pahoittelen aiheutunutta mielipahaa, mutta tästä kirjasta ei voi mitenkään ...

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

27.7.14 Satu Kommentteja: 11

Varoitus, varoitus! Tämä kirja-arvio sisältää juonipaljastuksia. Pahoittelen aiheutunutta mielipahaa, mutta tästä kirjasta ei voi mitenkään sanoa syviä ajatuksia ilman, että tulee kertoneeksi tapahtumista. Älä siis lue, jos et vielä tunne Islannin dekkarikuninkaan Arnaldur Indriðasonin  Erlendur-sarjaa. Jos et ole vielä lukenut Menneitä ja kuolleita, mutta tunnet Erlendurin tarinan ja taustat hyvin, voit lukea tekstin. Koska silloinhan sinä tiedät, kuinka siinä lopulta käy.
Menneissä ja kadonneissa palataan takaisin sarjan päähenkilöön Erlenduriin, reykjavikilaiseen poliisiin, joka ratkoo murhia, pohtii islantilaisen yhteiskunnan kehitystä ja ahdistuneena eristää itsensä sosiaalisista kuvioista. Kahdessa edellisessä Erlendur-sarjan kirjassa rikoksia ratkoivat Erlendurin poliisikollegat Sigurdur Óli ja Elinborg Erlendurin ollessa "lomalla Itä-Islannissa". Kun päähenkilöksi palasi jälleen Erlendur, tiesin, että päähenkilön loppu on lähellä.

Kirjailija itse aikanaan totesi, että kymmenisen kirjaa samasta poliisista alkaa olla maksimimäärä, tai sarjasta menee maku. Menneet ja kadonneet on suomennetuista järjestyksessään yhdeksäs. Maaliviivan voi jo haistaa.

Jokaisessa kirjassa Erlendurin mieltä painaa lapsena Itä-Islannin nummille kadonneen pikkuveljen kohtalo. Erlendur ja hänen veljensä Bergur lähtivät pikkupoikina isän avuksi lumimyrskyyn lampaita pelastamaan. Tuuli ja lumipyry äityivät niin pahaksi, että veljekset eksyivät myrskyyn. Erlendr selvisi, mutta Berguria ei koskaan löydetty. Ahdistus tapahtuneesta on seurannut Erlenduria siitä asti. Oli vain ajan kysymys, milloin Arnaldur tulisi päästämään päähenkilönsä kohtaamaan menneisyytensä. Nyt sen aika on tullut. Menneissä ja kadonneissa kuljetaan Itä-Islannin harvaan asutulla maaseudulla. Erlendur on tullut selvittämään veljensä katoamista ja saa siinä sivussa kaiveltua esiin muutamia muitakin kylmääviä salaisuuksia, joista maaseudun harvalukuinen väki on ollut tietämättömiä tai vaiennut vuosikymmenet.

Menneet ja kadonneet on omalla tavallaan sarjan upein teos.  Arnaldur käyttää tekstissä runsaasti sellaisia kerronnan keinoja, jotka hän hallitsee mestarillisesti. Esimerkiksi siirtymät aikakaudelta toiseen tapahtuvat siististi kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukijalle vaihdos 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä tuntuu aikakoneelta. Elävät, kuolleet, kadonneet ja löytyneet siirtyvät aikatasoilta toisille niin upealla tavalla, että tekstiä lukiessa iho nousee kananlihalle.

"–Hänellä on kaunis sielu, tuolla teidän pojallanne, mies sanoi. –En tiedä, kuinka pikään saatte pitää hänet luonanne." (s. 211)
Tarinassa nousee kouriintuntuvasti esiin teema, jota Arnaldur on pyöritellyt kaikissa teoksissaan: se, mitä meille on tapahtunut menneessä, vaikuttaa elämäämme nyt ja aina. Kohtaloaan ei kukaan pääse karkuun, vaikka muuttaisi pikkupoikana pois onnettomuuspaikalta suureen kaupunkiin Reykajvikiin, kävisi siellä koulut ja päätyisi työssään menestyväksi poliisiksi. Kohtalon voima on käsittämätön. Kiitos Arlandurin islanninsaagojen tankkaus ja ymmärrys oli minulle Islannin yliopoistovuosina helpohkoa: Kohtaloaan ei voi rikkoa. Piste. Tämän ydintarinan ympärille on rakennettu tuhansia sivuja keskiaikaisia islanninsaagoja. Henkilöt vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta suuri tarina pysyy samana.

Erlendur-sarjan ensimmäisestä suomennetusta osasta Räme lähtien on ollut selvää, että Erlendurin vuorille lapsena kadonnet veli on taakka, jota hän kantaa koko elämänsä. Vaikka Bergurin katoaminen ei ollut isoveljen vika, mies ei päääse veljensä menetyksestä yli ilman, että hän kaivaa esiin veljensä maalliset jäännökset ja sovittaa onnettomuuden tuoman tuskan menemällä itse perässä.

Niin päättyivät ne pienimuotoiset hautajaiset. (s. 282)

Minun tulee häntä suunnaton ikävä. En usko, että vastaan tulee koskaan toista samankaltaista.

Suosittelen lukemaan Erlendur-sarjan aikajärjestyksessä.  Teemat ja päähenkilöt tulevat iholle, jos lukija malttaa seurata niiden kehittymistä ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka nämä ovat dekkareita, itse rikokset ovat sivuosassa. Tärkeintä on menneen ja nykyajan vuoropuhelu, ihmisten turha pyristely kohtaloaan vastaan ja upeat, kauniit lauseet. Suomeksi käännetyistä Erlendur-kirjoista suosikkejani (kustantanut Blue Moon ja ne kaikki on taitavasti kääntänyt Seija Holopainen) ovat

- Räme (sarjan ensimmäinen suomennettu teos, viiltävää analyysiä islantilaisesta yhteiskunnasta)
- Haudanhiljaista (karmea tarina perheväkivallasta)
- Mies järvessä (juonellisesti Erlendur-kirjoista vauhdikkain; tarjoaa kiinnostavan näkökulman kylmän sodan Islantiin)
- Menneet ja kadonneet

Erlendur-kirjat alkaen alle 10 € Suomalainen.com:ssa*

Postauksen kuvat ovat vaellukseltamme vuonna 2009. Nelipäiväinen reissumme Itä-Islannissa kulki jokseenkin samoilla suunnilla Menneiden ja kadonneiden tapahtumapaikkojen kanssa. Ajattelin, että nämä kotialbumikuvat sopisivat aiheeseen. 

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

o nyt se hetki viimein koitti. Lapsi esitti ensimmäistä kertaa kysymyksen siitä, mistä ruoka tulee. Olimme Muumimaailma-lomalla ja yövyimme...

Äiti, sattuuko rapua, kun sitä syö?

25.7.14 Satu Kommentteja: 55

No nyt se hetki viimein koitti. Lapsi esitti ensimmäistä kertaa kysymyksen siitä, mistä ruoka tulee. Olimme Muumimaailma-lomalla ja yövyimme Turussa. Illallisella Panini-ravintolassa valitsin itselleni katkarapupastaa. Lapsi ihastui katkiksiin ja söi annoksestani melkein puolet. Ruokailun lomassa se teki etu ja keskisormillaan saksia muistuttavia liikeittä ja kysyi, että tämä rapuhan on se tällainen eläin. Sakssaks.
Vastasin kyllä. Jatkokysymyksiä luonnollisesti seurasi. Sattuuko rapua, kun sitä syödään.

Tiesin jo, mihin keskustelu on menossa, mutta päätin pysyä totuuslinjoilla. Kerroin, että ei sitä satu. Minulle osoitettiin kysyvä katse. Mutta ihmistä kyllä sattuu, jos sitä puree.

Selitin, että nämä ravut ovat jo kuolleita, että ei niitä satu, vaikka ne ovatkin meidän suussa.

Miksi ne kuoli? Olivatko ne niin vanhoja? Saako vanhoja ihmisiä syödä?

Mmmhh. Ei. Ei. Ei kuolleita ihmisiä syödä (teki mieli lisätä, että ei ainakaan meillä päin, mutta päätin jättää antropologisen pohdinnan jonnekin hamaan tulevaisuuteen).
Katkarapuepisodia edeltävänä päivänä kersa pääsi kokeilemaan mato-onkimista ensimmäistä kertaa. Lapsi oli onnesta soikeana, kun pääsi itse tekemään kuin Nuuskamuikkunen.

Ensin luonnollisesti kyseltiin madoista. Että eikö matoa satu, kun sen tuolla tavalla laittaa koukkuun. Onnistuin ohittamaan kysymykseen vastaamisen.

Isäni kotitalon laiturinnokassa uiskentelee paljon kaloja. Mato-ongella nousee pieniä särkiä kissanruoaksi. Tytär oli innoissaan saatuaan ensimmäisen vartin aikana viisi särkeä ja yhden melko ison lahnan. Kun kalat olivat ämpärissä, lapsi kysäisi, mitä niille nyt tehdään. Hän tiedusteli, voisiko niitä hieman silittää (!!). Päätin jättää kalojen lopettamisen ja perkaamisen myöhäisempään ajankohtaan. Kissa saakoon kalat, kun me olemme häipyneet mökiltä.
Elämän ja kuoleman kysymykset ovat aina vaikeita. Niistä ei voi luritella välillä kasvatuksessa suosimiani valkoisia valheita, mutta liian yksityiskohtaisia totuuksiakaan ei toisaalta kannata laukoa, jos mielii, että lapsi vielä joskus suostuu syömään jotain ja nukkumaan yöunensa omassa sängyssään.

Katja kirjoitti taannoin hyvin siitä, miten lapselle voi puhua ihmisen kuolemasta. Mutta miten pitäisi selittää se, mistä ruoka tulee? En suostu sepittämään tarinoita onnellisista possuista, jotka kuolevat vanhuuteen. Se tuntuisi tekopyhältä, koska en itse suostu edes ostamaan broilerin- enkä possunlihaa niiden tuotanto-olojen takia.

Jos meillä syödään lihaa, se on useimmiten lammasta ja joskus harvemmin nautaa. Islannissa on onneksi hyvin tarjolla tuoretta kalaa, eikä se ole kovin kallista, joten syömme viikon aikana monta kala-ateriaa. Mutta onhän nämäkin naamalliset kasvatettu tai ainakin pyydetty meille syötäväksi.

Tiedän, että nämä ruoan alkuperäkysymykset eivät tule loppumaan, sillä nelivuotiaan ajattelu ja kysymyspatteristo kehittyvät koko ajan. Se on jo älynnyt, että kermakastikkeessa uiskentelevat katkaravunpyrstöt ovat joskus olleet eläviä rapuja rannoilla. Ei siihen mene kauaakaan, kun se tajuaa, että nurmella astelevalla lampaalla ja perunan kanssa nautittavalla lampaalla on joku yhteys. Miten ihmeessä se yhteys pitäisi selittää? En halua valehdella ikääntyvistä lampaista, mutta en myöskään halua hieroa totuutta nelivuotiaan naamaan ilmoittamalla, että ne on tapettu meitä varten. Se on nimittäin asia, jonka yksityiskohtia en itsekään haluaisi kovin paljoa ajatella.

Tilanne pakottaa tarkatelemaan kriittisesti omia kantojani ja perustelemaan periaatteitani. Kuulisin mielelläni, millaisia lapsi–vanhempi-keskusteluja teidän keittiöissä on eläinten syömisestä on käyty.

55 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ohdin talvella silmien laserleikkaukseen menoa. Kävin esitarkastuksessa tammikuussa (juttu siitä täällä ) ja itse operaatio tehtiin viime v...

KSA Silmäkeskus: kokemuksia silmien laserleikkauksesta

23.7.14 Satu Kommentteja: 22

Pohdin talvella silmien laserleikkaukseen menoa. Kävin esitarkastuksessa tammikuussa (juttu siitä täällä) ja itse operaatio tehtiin viime viikolla Tallinnassa. Olisin päässyt leikkaukseen jo talvella, mutta siirsin ajankohtaa viime kevään matkamme takia. KSA Silmäkeskus* tarjosi siis mahdollisuuden tutustua laserhoitoon ja lähteä leikkaukseen, jos ensitarkastuksen jälkeen tuntuisi siltä, että haluaisin sellaiseen mennä. No menin. Ja nyt näen aamulla herätessäni varpaani! Hyvästit siis piilareille, silmälaseille ja sumuisille aamuille. Myöskään niitä hetkiä ei tule ikävä, kun tajuaa mökkireissullla jättäneensä piilarinesteen 100 km päähän. Heippa vaan myös ne ikuiset seksiä pimeässä peiton alla -tunnelmat. Jos ei illalla lapsen nukkumaan mentyä (piilarit jo poistettu) halua K-18-liveviihdettä rillit päässä, ei näe mitään ja se on vähän - noh - tylsää.
Tiedän monia, jotka näyttävät tyrmääviltä silmälaseissa. Itse tunnen oloni rilleissä lähinnä tyrmätyksi.
No entäpä se itse leikkaus? Menin Tallinnaan hyvän ystäväni kanssa leikkauspäivän aamuna. Satamasta otimme taksin KSA Silmäkeskukseen, jossa minulle tehtiin ensin perusteellinen näöntarkastus, koska esitarkastuksesta oli kulunut yli puoli vuotta. Näöntarkastuksessa selvisi, että näköni oli pysynyt ennallaan sitten tammikuun, mutta miinusta oli enemmän, mitä itse muistin. Oikeassa silmässä jopa –8,5! Optikko sanoi, että jos näköni olisi vielä himpun verran huonompi, leikkausta ei tehtäisi, koska todennäköisyys päästä laserleikkauksella rillittömyyteen/piilarittomuuteen pienenisi.
Toinen päivä leikkauksesta. Tunnelmat ovat mahtavat, vaikka en vielä näe kovin tarkasti.
Tarkastuksen jälkeen pääsin juttelemaan leikkauksessa avustavan hoitajan kanssa, joka kävi läpi operaation ja leikkauksen jälkeisen lääkityksen (arsenaali erilaisia silmätippoja ja särkylääkkeitä) sekä selosti, miten toipumien etenee. Luin vielä kerran läpi kattavan materiaalin, jossa kerrotaan leikkauksen eteneminen ja sen teoreettiset riskit. "Silmänpaineen nousu", "Silmien kuivuminen", "....aiheuttaa sokeuden. Teoreettinen todennäköisyys tällaiseen on pienempi kuin kerran 1 000 000 tapauksesta."

Kaikki riskit on hyvä tietää, mutta ne pitää osata laittaa järkeviin mittasuhteisiin. Tavalllinen särkylääke voi aiheuttaa vakavia vammoja (käytän silti buranaa) ja synnytykseenkin voi kuolla (silti synnytin).

Vaikka olen tottunut piilareiden käyttäjä ja pystyn itse ronkkimaan omia silmiäni, olen todella arka muiden kosketukselle. Optikkokäynnillä "nopea kurkkaus luomen alle" aiheuttaa vilunväristyksiä. Myönsin hoitajalle jännittäväni leikkausta ja nielaisin ilomielin minulle tarjotun rauhoittavan violetin pillerin. (Synnytyksestä opin, että kun on kyse mistä tahansa sairaalassa tai lekurin vastaanotolla suoritettavasta operaatiosta, otan aina kaikki mahdolliset särky- ja puudutuslääkkeet, joita tarjolla on.)
KSA Silmäkeskus Tallinnan vastaanottoaula. Kuva: saattamassa mukana ollut ystäväni Ninni.
Leijailtuani hetken pumpulimaisessa hällä väliä -tilassa ruskettuneelta surffaajalta muistuttava nuori mies tuli hakemaan operaatiohuoneeseen ja esitteli itsensä kirurgiksi. Asettuessani hoitopöydäle makaamaan mietin, että viimeinen asia, jonka näin rillit päässä oli komea mies, että jos tässä nyt teoreettisesti sokeudutaan, niin viimeinen asia jonka näin ei ollut susiruma. Ja tähän hymiö.

Itse leikkaus kesti noin vartin. Ensin sain puudutustippoja ja niiden vaikutus testattiin. En tuntenut mitään. Surffitukan hiplatessa silmääni tuntui, kun olisin istunut sisällä autossa autopesulassa. Vesi virtaa ja pyyhkimet käyvät, mutta mitään ei tunnu. Kirurgi asetteli silmän ympärille välineen, joka piti silmääni auki (onneksi otin sen rauhoittavan). Sitten piti tuijottaa lasersädettä noin puoli minuuttia, eikä missään nimessä saanut katsoa sivulle. Sirsirsir. Leikkaus oli ohi. Sama toistettiin toiseen silmään. Lekuri auttoi sängystä ylös ja antoi rillit käteeni. Olimme valmiita lähtemään taksilla Tallinnan keskustahotelliin, jossa yöpymisen KSA Silmäkeskus tarjoaa kaikille asiakkailleen. Seuraavana aamuna lähdimme lautalla kohti Helsinkiä.
Samoalainen leirintäalue ja piilarihommat ilman peiliä...
Leikkauksen jälkeen silmäkirurgi asetteli silmiini piilolinssit, joiden tehtävä on suojata silmiäni noin viikon leikkauksen jälkeen. Flow-menetelmässä silmään ei tehdä viiltoa, mutta epiteelikerros tuhoutuu. Sen palautuminen kestää noin viisi päivää. Silmiin tiputellaan monta kertaa päivässä erilaisia silmätippoja noin kolmen kuukauden ajan. Ensimmäinen tarkastuks tehdään viikko leikkauksesta, jolloin myös piilolinssit poistetaan. Seuraava check up on kuukauden kuluttua ja sitä seuraavat sitten muutamien kuukausien välein.

Kokonaisvaikutelma operaatiosta on todella positiivinen. Tallinnan KSA Silmäkeskuksessa palvelu oli todella hyvää ja asiantuntevaa. Asiointi sujui englanniksi ja suomeksi.  Leikkaus ei sattunut yhtään, eikä viikko piilolinssit päässä tuntunut ainakaan omissa, piilareihin tottuneissa silmissäni yhtään epämukavalta. Tänään jälkitarkastuksessa Helsingin KSA Silmäkeskuksessa sain kuulla epiteelikerroksen uusiutuneen hyvin ja toipumisen etenevän odotetusti. Kun piilarit on poistettu, Flow-leikkauksen tehneelle ei ole mitään rajoituksia: nyt voi urheilla, saunoa, uida ja vaikka hieroa kevyesti silmää.
Ensi talvena ei mene silmälasit huuruun eikä hikipisara valu piilarin alle hiihtolenkin taukopaikalla.
Täydellinen toipuminen ei tosin kuitenkaan tapahdu ihan kahdessa päivässä tai edes viikossa. Leikkaukseen ei kannata mennä yksin, koska näkö on leikkauksen jälkeen todella sumea. Näin het leikkauksen jälkeen paremmin kuin mitä näin ennen leikkausta ilman rillejä, mutta se ei ollut kovinkaan paljoa se. Jokainen päivä leikkauksen jälkeen oli parempi. Näköni on kuitenkin edelleen sumea. En pysty lukemaan kirjoja montaa sivua enempää yhtäjaksoisesti, koska kirjaimet puuroutuvat. Tietokoneen ruutua on epämiellyttävää tuijottaa. Autoa en todellakaan uskaltaisi ajaa vielä vähään aikaan. Jälkitarkastuksessa minulle kerrottiin, että näkökykyni pitäisi parantua täydelliseksi noin 7-12 päivän kuluttua. Yhteensä sumusilmänä saa siis kulkea melkein kolme viikkoa. Se on melko pitkä aika ihmiselle, jonka työnteko koostuu pääasiassa kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Yhden pienen toiveen esittäisinkin KSA Silmäkeskukselle liittyen Flow-leikkausten ennakkotiedottamiseen. Olisi hyvä, jos pitkästä toipumisajasta kerrottaisiin vieläkin näkyvämmin kuin nyt. Siis väännettäisiin ihan rautalangasta. Saattaa hyvinkin olla, että minulle sanottiin esitarkastuksessa, että toipuminen leikkauksesta ja hyvän näkökyvyn saavuttaminen kestävät joitakin päiviä, jopa viikkoja. On ihan mahdollista, että olen vain ohittanut tämän tiedon kaikkea muuta laserleikkaukseen liittyvää informaatiota sulatellessa. Onneksi leikkaus sattui rauhalliseen kesäaikaan, jolloin melkein kuukauden mittainen työtauko ja ajokielto ei saa arjen pakkaa sekaisin. Keskellä kiireisintä syksyä kolmen viikon poissaolo työpaikalta ilman mahdollisuutta saada sairaslomaa olisi ainakin yksityisyrittäjälle katastrofi. En kuitenkaan kadu, että valitsin juuri Flow-menetelmän. Minulle oli tärkeää se, että islmään ei tehty mitään viiltoja. Siksi silmiä voi vapaammin kosketella leikkauksen jälkeen eikä silmän alueelle kohdistunut osuma - kuten vaikka  lattiaan lysähtäminen treeneissä - haittaa ollenkaan.
Tykkään, että ei silmälaseja. (Kuva: Gudny Hilmarsdóttir)
Lueskelen hitaasti kirjoja, kuuntelen äänikirjoja ja lenkkeilen. Tässähän tämä aika mukavasti menee sumuverhon hälvenemistä odotellessa. Kirjoitan lisää havaintoja toipumisen etenemisestä muutaman kuukauden kuluttua. Jos teille jäi jotain kysyttävää, laittakaa ihmeessä kysymyksiä tuonne kommenttteihin. Vastaan niihin heti kun alan taas nähdä kunnolla. Haha.

* Yhteistyössä Suomen Blogimedian ja KSA Silmäkeskuksen kanssa.

22 kommenttia:

Mitä tuumaat?

iiden minuutin kävelymatkan päässä äitini kotoa sijaitsee maailman paras mahdollinen tehtaanmyymälä. Nimittäin leipomon myymälä. Eksyin Ko...

Suomalainen pulla islantilaisen voittaa

20.7.14 Satu Kommentteja: 12

V iiden minuutin kävelymatkan päässä äitini kotoa sijaitsee maailman paras mahdollinen tehtaanmyymälä. Nimittäin leipomon myymälä. Eksyin Korian Leipomon tehtaille pari vuotta sitten eräänä kesäpäivänä ihan vahingossa. Olin lenkillä teollisuusalueen hiljaisilla teillä kun huomasin punaisen vanhan teollisuushallin päädyssä avonaisen oven ja sen vieressä kyltin: Korian Leipomo Oy. Leipomon myymälä. Voi jumpe! Siitä asti olen mahdollisimman usein käynyt hakemassa leipomon pikkuruisesta myymälästä tuoretta leipää, pullia ja karjalanpiirakoita ulosheittohintaan. Sitä paitsi tehtaanmyymälä on aikamatka. Tiloissa on tuskin tehty remonttia sitten 1970-luvun. Käytävät ovat kapeita ja lattiat kuluneita. Täällä on vanhaa, ja se on ihanaa.
Kersa ehdotti yhteisposeerausta. 
Leipomokäynnit Suomessa ovat nautinto. Islantilaisissa ja suomalaisissa leipomoissa on nimittäin paljon eroa. Islannissa leipomoita on enemmän. Lähes jokaisessa pienemmässäkin kunnassa on leipomo tai pari. Reykjavikissa joka kaupunginosastakin löytyy oma bakaríi. Suomalaisista pikkukaupungeista leipomoja ei samaan tapaan löydy.

Myönnettävähän se on, että islantilaisissa leipomoissa on lähes poikkeuksetta laajempi valikoima. Viineireitä on montaa sorttia (metritavarana ja pikkuviipaleina), on erimakuisia muffinsseja, pikkuleipiä, suklaakakkuja, torttuja, erilaisilla kreemeillä päällystettyjä teemalautasen kokoisia pullantapaisia eli snúðureita. Sämpylöitä on yleensä neljää erilaista, sitten on patonkeja, erilaisia vuokaleipiä ja makeaa ruisleipää.
Aamiainen, lounas ja päivällinen.
Suomalaisen perusleipomon tarjonta on paljon suppeampi ja baakkelssit yksinkertaisempia. Mutta siinä se jutun hienous juuri onkin. Reykjavikista ei saa korvapuusteja puhumattakaan tavallisista pullista. Entä tuo kesäpäiväleipomusten kunkku eli kermavaahdolla kuorrutettu tavallinen mansikkakakku? Suomesta sitä saa kesäkuusta elokuun loppuun lähes mistä tahansa, Islannissa ei mistään eikä milloinkaan. Islantilaisissa täytekakuissa on minun makuuni liikaa kaikkea: marsipaania, marenkia, suklaakastiketta ja koko komeuden päällä aivan liian paksu toffeekerros.
Yksiselitteisesti maailman paras kakku.
Ruisleipää, mustikkapiirakkaa, rasvaisia karjanlanpiirakoita ja berliininmunkkeja punaisella tarjottimella. 1970-lukulainen tehtaanmyymälä keskellä harvaksi käynyttä mäntymetsää. Kyllä suomalainen leipomo voitelee islantilaisen mennen tullen.

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

nsimmäisinä Kouvolan-lomapäivinä on kylvetty helteissä. Hikisellä ilmalla ja kuuman auringon alla ei voi tehdä mitään muuta mukavasti paits...

Pia Heikkilä: Koodinimi Kajaali

17.7.14 Satu Kommentteja: 8

Ensimmäisinä Kouvolan-lomapäivinä on kylvetty helteissä. Hikisellä ilmalla ja kuuman auringon alla ei voi tehdä mitään muuta mukavasti paitsi istua kirjan kanssa takapihalla kera kylmän juoman. Hotkaisin yhden hellepäivän ratoksi pari gin tonicia ilman giniä (olin menossa laserleikkaukseen ja alkoholi on kielletty ennen operaatiota) ja Pia Heikkilältä vastikään ilmestyneen Koodinimi Kajaalin (Otava). Heikkilän edellinen ja esikoisteos Operaatio Lipstick (juttuni siitä löytyy täältä) tapahtui Afghanistanissa. Koodinimi Kajaalissa päähenkilö toimittaja Anna Sandström on siirtynyt Pakistaniin.
"Mitvit? Paleodieetti?? Jouduin googlaamaan. Se kieltää alkoholin, suklaan ja kahvin. Siinä meni 90 % minun ruokavaliostani.  Kuuluuko siihen edes rööki?? A xxx"  (s. 149)
Koodinimi Kajaali on chicklitiä with a twist. Chicklit-tyylille ominaisesti kirjan päähenkilö - sota-alueilla toimittajana työskentelevä suomalaistaustainen Anna Sandström - etsii itselleen elämänsä miestä kokeillen, testaten, pettyen ja onnistuen. Skuuppien metsästyksen ohella juonessa siirrytään riemukkaasti ja suorasukaisesti seksikohtauksesta seuraavaan eikä pikkusieviä kiertoilmaisuja käytetä, mistä pisteet. Juoni rullaa tapahtumasta toiseen niin sulavasti ja suoraviivaisesti, että dekkareissa moiset käänteet saisivat lukijan jo melkein hrmostumaan. Kun vastaan tulee umpikuja, Anna Sandström selviää siitä kajal-kynällä. Juoni ei ole järin monimutkainen tai hiuksianostattavan jännittävä, mutta eihän se chicklitin idea olekaan.

Koodinimi Kajaali on äärimmäisen hyvää chicklittiä. Hurmaavista "onkohan viimeöinen panoni terroristi" -tekstareista ja rakkaudennälkää potevan villin sinkkumimmin seikkailuista siirrytään vaivatta yhteiskunnalliseen pohdintaan. Pakistan-kuvaukset tuntuvat todenmukaisilta. Havainnot ihmiskaupasta, bordellien toiminnasta ja vanhoillisen yhteiskunnan kaksinaismoralismista eivät ole kirjailija Pia Heikkilän taustan tuntien tuulesta temmattuja. Heikkilähän on työskennellyt  toimittajana isoille mediataloille eri alueilla mm. Intiassa, Afganistanissa ja Etelä-Aasiassa ja raportoinut myös ihmiskauppa-aiheista. Se, mikä tekee Koodinimi Kajaalista omasta mielestäni lajityypissään onnistuneen teoksen on se, että yhteiskunnallisten epäkohtien esiintuominen ei tunnu muutoin varsin kevyessä romaanissa teennäiseltä tai päälleliimatulta,  vaan ne on kiinnitetty uskottavasti kirjan tapahtumiin ja tunnelmaan.

Koodinimi Kajaali on Heikkilän toinen romaani. Kirja per vuosi on hyvä saavutus. Jos sama tahti jatkuu, ensi kesänä Anna seikkailee kameraryhmän kanssa luultavasti jollain uudella kriisialueella. Syyriassa? Ukraniassa? Irakissa? Enpä malta odottaa, että kuulen tämän naisen seikkailuista lisää.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

urinko paistaa, silmissä on hikeä ja suussa hiekkaa. Sain eilen kelpo idean lähteä treenaamaan 28 asteen auringonpaisteessa Kouvolan metsä...

Leppoisia lomatunnelmia Kouvolasta

14.7.14 Satu Kommentteja: 18

Aurinko paistaa, silmissä on hikeä ja suussa hiekkaa. Sain eilen kelpo idean lähteä treenaamaan 28 asteen auringonpaisteessa Kouvolan metsäpoluille. Kävin Reykjavikissa crossfitin alkeiskurssin kesäkuussa ja hurahdin lajiin siinä määrin, että en mitenkään malttaisi pitää tämän Suomen-loman aikana kolmen viikon taukoa treeneistä. (Tiedän, hullua.)
Palauttavat eväät.
Koko crossfit oli minulle ennen alkeiskurssia täysin vieras. Halusin löytää jonkun sisälajin, jossa en tylsisty. Pystyn käymään punttisalilla tai body pump -tunneilla kuukauden, mutta sitten kyllästyn. Motivaation puutteessa en jaksa enää tehdä liikkeitä kunnolla, vaan alan lööbailla. Eikä urheilemisesta enää siinä kohtaa ole mitään hyötyä, onnistumisen ilosta puhumattakaan. Aikaisemmin hypettämäni lyhyiden juoksulenkkien hölkkäily on ihana ja nopea liikuntaharrastus, mutta Reykjavikin pimeässä talvessa se on vähän hasardi. Pimeää vastaan voi suojautua otsalampulla ja huonon sään kestää pukeutumalla oikein, mutta raju tuuli ja liukkaat kadut ovat liikaa.
Kesäpyörä!
Reykjavikin poliisissa työskentelevä miehen sisko on harrastanut crossfitiä pitkään ja houkutteli minutkin mukaan. Tykkäisin kuulemma varmasti. Kävin kuten tyhmälle ahvenelle: jäin heti koukkuun. Joka päivä eri treenit, jotka kestävät vain parikymmentä minuuttia ja vievät melkein tajun kankaalle. Lämmittelyineen ja loppuvenytteilyineen koko homma on tunnissa ohi. Nopeaa, tehokasta ja joka kerta hieman liian vaikeaa.

Täällä Kouvolassa ei ole crossfit-salia, joten päätin tehdä “omia treenejä” metsän siimeksessä. Aloitin eilen. Kun havahduin olevani mahallani perse pystyssä keskellä metsäpolkua, toivoin, että kukaan koirankusettaja ei juuri nyt tule vastaan. Treenien jälkeen lenkkeilyvaatteeni näyttävät siltä, kuin olisin käynyt lenkin sijasta suouinnilla. Mutta olo oli jälkeenpäin mitä mainioin!
Köh. Lenkkipolulla.
Venyttelyn jälkeen otin mummin hankkimaan kesäpyörään ihastuneen kersan mukaan ja lähdimmme ABC:ltä hakemaan välttämättömiä eväitä eli jäätelöt ja yhden jääkaappikylmän oluen. Loppupäivä menikin sitten takapihalla sunnntaihesarin, yhden dekkarin, yhden chicklitin (kirjajuttuja tulossa myöhemmin tällä viikolla, lupaan!) ja auringon parissa. Täydellinen lomapäivä, sanoisin.

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?

erttileijaa, kun sainkin yllättävän paljon kivoja vastauksia taannoiseen blogin sisältökyselyyn . Oli kamalan kivaa huomata, miten erilaisi...

Pidetyimpiä juttuja ja kirjakilpailun voittaja

11.7.14 Satu Kommentteja: 4

Herttileijaa, kun sainkin yllättävän paljon kivoja vastauksia taannoiseen blogin sisältökyselyyn. Oli kamalan kivaa huomata, miten erilaisia juttuja lukijoille on jäänyt blogista päällimmäisinä mieleen. Erityisen hauskaa, että mukana on sekä uusia että vanhoja lukijoita (siis niitä todella vanhoja, jotka muistavat raskausaiheiset voohotukset tyyliin piristävän mielikuvajalkapallopelini paksulla pululla keskellä talven pikkupakkasia).
Tyyppi on vuoden.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

noppila on muuttunut toipumistuvaksi. Olen kohta pari viikkoa hengannut täällä lantionsa murtaneen miehen, lapsen ja anopin seurassa. Lanti...

Terveisiä kotisairaanhoitajilta

10.7.14 Satu Kommentteja: 12

Anoppila on muuttunut toipumistuvaksi. Olen kohta pari viikkoa hengannut täällä lantionsa murtaneen miehen, lapsen ja anopin seurassa. Lantion murtumat ovat onneksi stabiileja, joten leikkausta ei tarvittu. Ukko pääsi sairaalasta kahden viikon jälkeen kotiin ja on siitä asti pystynyt lenkkaaman keppien varassa, istumaan pehmeällä tuolilla ja makaamaan sängyssä. Joka päivä se kävelee enemmän kuin edellisenä ja istuu pidempiä ajanjaksoja tietokoneen ääressä. Toipuminen näyttää etenevän tosi ripeästi.
Kun perheen toinen aikuinen on sänkypotilaana, se vaikuttaa tottakai ihan joka ikiseen päivärutiiniin. Tässä onkin ollut kädet täynnä työtä töissä ja kotona, vaikka anopista onkin ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, ruoanlaitossa ja pyykinpesussa. Pakko myöntää, että välillä tulee hetkiä, jolloin joudun puremaan kieltäni, että en tiuskaisi jotain typerää. Kuten silloin kun olen juuri saanut päivän raadannan loppuun ja olen vaipumassa lakanoiden välissä uneen, kun vierestä kuuluu pyyntö hakea lasillinen jääkylmää vettä. Tai kännykän laturi. Tai sukat  tai lehti tai banaani tai kameran akku. Tottakai haen, mutta silti mieleeni hiipii ärähtävä ajatus: miksi et voinut pyytää viisi minuuttia sitten. 

Tiedän, että miestä harmittaa kun hän ei voi tehdä mitään itse ja joutuu pyytämään apua pikkuasioihin. Myönnän ihan auliisti, että minuakin harmittaa. Arjen pyörityksen lisäksi jatkuvien pikkupalvelusten tekeminen kutsuu joskus kadoksissa olevaa sisäistä zeniä.
Ainoa ydinperheemme jäsenistä, joka ottaa tilanteen sen vaatimalla rentoudella, on lapsi. Sitä ei harmita yhtään, että isä juoksuttaa sitä asioillaan tai että kaikki kestää sata kertaa pidempään kuin tavallisesti. Sen mielestä sen sijaan on kovin jännää, että isi joutuu istumaan prinsessatuolissa - siis tuolissa, jossa on monta tyynyä päällekkäin - ja että isi voi kantaa mitään. Kersa kiikuttaa sille kahvikuppia keittiöstä, nenäliinaa vessasta ja kenkiä eteisestä. Tämä kaikki on lapsen mielestä todella kiinnostavaa.
Kun pari päivää sitten teimme kolmisin ensimmäisen talosta ulospoistumisen onnettomuuden jälkeen, lapsi otti kotisairaanhoitajan roolin tosissaan. Kävelimme anoppilasta sadan metrin päähän pitseriaan. Lapsi kertoi pihan poikki lenkkaavalle isille, että ihan rauhassa voit tulla, ei tule autoja. Se kantoi toista kävelysauvaa rappusissa miehen hyppiessä terveella jalalla rappusia ylös. Pitseriassa se käyttäytyi paremmin kuin koskaan ennen ravintolassa ja kysyi isältään, oliko sen pitsa hyvää. Sydämestä ihan ottaa, kun toinen osaa olla noin ihana.

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

aitoin blogiini viime viikolla skyr-kakun ohjeen . Muutamassa postauksen kommentissa ja Instagram-tillläni  huomautettiin, että Suomessa m...

Islantilainen skyr valmistetaan tanskalaisesta maidosta

8.7.14 Satu Kommentteja: 35

L aitoin blogiini viime viikolla skyr-kakun ohjeen. Muutamassa postauksen kommentissa ja Instagram-tillläni huomautettiin, että Suomessa myytävä skyr on purkin valmistajatietojen mukaan tehty Tanskassa. Tieto yllätti, koska skyriä markkinoidaan niin selkeästi islantilaisuudella: "Skyrin juuret ovat puhtaassa, islantilaisessa luonnossa ja islantilaisessa lehmärodussa, joka on säilynyt entisellään saaren asuttamisesta asti." (lähde: skyr.fi)
Skyr-hylly Reykajvikissa (kuva muutaman vuoden takaa).


Lähdin selvittämään asiaa ja sain vastauksia kysymyksiini sekä Suomen markkinoista vastaavalta Skyr Finlandilta että skyrin valmistajalta, Islannin "Valiolta" eli Mjólkursamsalanilta (MS). Suomessa myytävästä skyristä valtaosa tuodaan kuulemma Tanskasta. Kyse on lisensoidusta valmistuksesta, eli tanskalainen yritys valmistaa skyriä islantilaisella reseptillä tanskalaisesta maidosta. Skyrissä käytettävä hapate - joka on erilainen kuin esim. maitorahkassa käytetty hapate - tulee sen sijaan edelleen Islannista. Tuote on siis ainakin osittain islantilaisista raaka-aineista tehty, vaikka sen pääraaka-aine eli maito on tanskalaista.

Minua alkoi tietysti heti kiinnostaa, miksi näin on. Tanska on logistisesti järkevämpi paikka valmistaa tuotteita Euroopan-myyntiin kuin Islanti. Kustannussäästöt eivät kuitenkaan ole järjestelyn (ainoa) syy, vaan EU-kiintiöt. Mjólkursamsalan vientipäällikkö kertoi, että Islanti ei voi tuottaa enempää maitotuotteita EU-myyntiin EU-säännösten takia. Islanti ei ole EU-maa. EU:ssa rajoitetaan EU:n ulkopuolelta tulevien maitotuotteiden tuontia, minkä takia esim. Islannista ei kuulemma voida tuoda kysyntää vastaavaa määrää skyriä, vaan se pitää tuottaa EU:n sisällä, siis Tanskassa. Lisätietoja näistä EU:n ulkopuolelta tulevien maitotuotteiden tariffeista löytyy mm. täältä.
Meillä syödään skyriä noin kilo viikossa.

Skyrin kysyntä on kasvanut viime vuosina todella paljon. Skyrin kulutus ei ole juurikaan kasvanut Islannissa, mutta sitäkin enemmän Suomessa, Norjassa ja Sveitsissä. MS:n markkinanennusteen mukaan tänä vuonna MS myy 60 miljoonaa skyr-purkkia ja niistä 8 miljoonaa purkkia myydään täällä Islannissa. Iso osa tästä kahdeksasta miljoonasta purkista myydään MS:n omien arvioiden mukaan Islannissa käyville matkailijoille.

Islantilaisesta skyristä on siis tullut niin suosittua, että sitä ei voida enää valmistaa Islannissa. En oikein tiedä, pitäisikö tilannetta paheksua vai olla siitä iloinen. Skyr on tavallaan ihan terveellinen superruoka (jos syö puhdasta skyriä, jossa ei ole sokeria tai muita makeutusaineita) ja Islannissa maitotilat ovat pieniä ja lehmiä näkee vielä ulkonakin. Maitotuotteet  ylipäätään ovat Islannissa todella maukkaita. Minusta on hieno juttu, että islantilaiset yritykset ja tuotteet pärjäävät maailmalla. 

Mutta toisaalta hommasta jää vääjäämättä vähän hassu sivumaku, aivan kuten monesta muustakin globaaliin bisnekseen lähteneestä brändistä, jota myydään paikallisilla mielikuvilla, ikiäaikaisella käsityötaidolla ja paikkakuntasidonnaisella tietotaidolla, mutta todellisuudessa tuote valmistetaan jossain ihan muualla. 
Islantilainen maitotuotehylly.


Jos skyriä myytäisiin vain pieniä määriä, se voitaisiin valmistaa alusta loppuun tässä Reykjavikin kupeessa. Silloin sitä luultavasti ei saisi Islannin ulkopuolelta ollenkaan. Jos Iittalasta ei olisi tullut maailmalla tunnettua design-brändiä, Teema-kuppeja saatettaisiin vieläkin valmistaa jossain söpössä pikkupajassa maaseudulla, jonne voisi tehdä kivan sunnuntaipyöräretken. Mutta niitä kuppeja ei voisi silloin ostaa kuin viideltä jälleenmyyjältä Etelä-Suomesta. 

Kun pitää hahmottaa liiketoiminnan ja talouspolitiikan realiteetit, on ihan ymmärrettävää, että Iittalan tuotteista iso osa valmistetaan Thaimaassa, Marimekon tekstiileistä vain pieni osa valmistetaan enää Suomessa tai että Suomessa myytävä skyr valmistetaan Tanskassa. Mutta silti tämä kuvio vähän kaivelee. 

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

35 kommenttia:

Mitä tuumaat?