uten blogini otsikkokin lupailee, käyn kuohuviinillä. Se on arkeni tärkein herkku. Jos olisi pakko valita irtokarkin tai kuohuviinin välill...

Mutsi käy kuohuviinillä

30.4.14 Satu Kommentteja: 13

Kuten blogini otsikkokin lupailee, käyn kuohuviinillä. Se on arkeni tärkein herkku. Jos olisi pakko valita irtokarkin tai kuohuviinin välillä, valitsisin jälkimmäisen. Vaikka olen tyyppi, joka harvemmin jaksaa nillittää pikkuasioista, kuoharin suhteen en sorru kompromisseihin. Minulle hyvä kuohuva on aina kuivaa. Makeat kuoharit eivät ole lainkaan minun juttuni. Vielä vähemmän pidän sellaisista, joihin on lisätty kuplat keinotekoisesti. Ei juoman tarvitse olla ranskalaista monen kymmenen euron hintaista samppanjaa ollakseen hyvää, mutta pikkuruisten kuplien on synnyttävä ajan myötä pullossa hiivan ja sokerin tehdessä ihmeitään.
Etsii ja löytää.
Siitä asti kun asuimme Barcelonassa, katalonialainen samppanjamenetelmällä valmistettu cava on ollut lempijuomani. Nautin lasillisen illalla kirjaa lukiessa, päivisin hyvän aterian kanssa tai vaikka vapaan lauantaiaamun iloksi. Useimmiten en edes tarvitse mitään syytä. Every moment is a potential cava moment. Yksi lasillinen ei pöhötä, väsytä tai nouse edes pysyvästi päähän. Se saa sukat hetkeksi pyörimään jaloissa ja pysäyttää viattomasti ajankulun. Oma henkilökohtainen prime-timeni.

Miten sattuikaan että tänään, juuri näin vapun alla, Kalifornian-roadtrippimme varrelle sattui Yhdysvaltojen suurin kuoharivalmistaja Korbelin viinitila. Pistäydyimme vierailulle. Maksuttomalla kierroksella katselimme oppaan kanssa 1800-luvun lopulla perustetun tilan rakennuksia ja nautimme samppanja-tastingin. Yhdysvalloissa viinitila saa kutsua juomaansa samppanjaksi, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä sen ranskalaien laatukuohuvan kanssa. Joutuvat kuulemma kuitenkin vaihtamaan etiketit Euroopan vientiin meneviin pulloihin.
Jotenkin amerikkalainen tunnelma tässä.
Kokeilin tilalla kymmentä eri kuohuviiniä. Hyviähän ne olivat, mutta eivät minun makuasteikollani yltäneet eurooppalaisten suosikkikuohuvieni tasolle. Kaikkiin tilan kuohuviineihin oli jälkeenpäin lisätty sokeria. Myös niihin, joiden etiketissä luki brut nature (joka esim. espanjalaisissa cavoissa tarkoittaa, että juomaan ei ole lisätty yhtään sokeria). Alkoi ihan hirveästi harmittaa, että Yhdysvaltojen suurimman ja maailman neljänneksi suurimman kuohariviinivalmistajan brut natureksi luokitelluissa skumpissa on lisättyä sokeria. Karmea pettymys!
Korbel on kuulemma Yhdysvaltojen suosituin juoma uutena vuotena, valmistujaisissa ja häissä.
Viinitilalta motelille palattuamme yritin netistä vielä etsiä yhdysvaltalaista, perinteisellä samppanjamenetelmällä valmistettua kuohuviiniä, johon ei olisi lisätty yhtään siirappeja, sokeria ja muita makeutusaineita. Hakuni ei tuottanut tulosta. Joku enemmän viineistä tietävä: vinkatkaahan ihmeessä, jos olette tällaiseen jenkkijuomaan tehneet tuttavuutta. Minä en sellaista löytänyt.
Hankin vappuaatoksi lohdutuspalkinnon, tämän lievästi sokeroidun brut naturalin, hinta 10 €.
Koska juhlimme vappuaattoa reissun päällä, huomisen motellin tärkein valintakriteeri oli jääkaappi ja jääpala-automaatti. Skumppanautinto kun voi mennä täysin poskelleen, jos liemi on liian lämmintä. Tarkkana naisena teenkin aina tuplajäähdytyksen. Laitan jääkaappikylmän kuoharipullon ennen tarjoilua vartiksi pakkaseen.

PS. Täällä juttu lempicavastani, katalonialaisesta Lagrima d'Orista. Kirjoitettu näköjään päivälleen vuosi sitten. Ja samoissa tunnelmissa :)

Hyvää vappua!

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

eksin juuri täydellisen äitienpäivälahjan omalle äidilleni (äiti, älä lue juttua tätä, ethän?). Pistän pakettiin Laila Hirvisaaren  Minä,...

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

28.4.14 Satu Kommentteja: 8

Keksin juuri täydellisen äitienpäivälahjan omalle äidilleni (äiti, älä lue juttua tätä, ethän?). Pistän pakettiin Laila Hirvisaaren Minä, Katariina -romaanin, joka kertoo aikanaan maailman vaikutusvaltaisimman naisen Katariina II Suuren elämästä ja noususta Venäjän valtaistuimelle. Omalle lukulistalleni tämä kirja tuli täysin puun takaa. En ole aikaisemmin ollut suuri historiallisten romaanien ystävä. Mutta vielä kummallisempi juttu on se, että en ollut koskaan aikaisemmin lukenut Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) teoksia, vaikka hän on yksi Suomen tuotteliaimpia, myydyimpiä ja pisimmän kirjailijanuran tehneitä kirjailijoita.

Olen ohittanut Hirvisaaren teokset kirjakaupoissa ja kirjastoissa kuvitellen niiden edustavan Karjala-aiheista mummokirjallisuutta. Muistan Viipurista kotoisin olevan mummoni aina lukeneen Laila Hietamiehen (sukunimi vaihtui Hirvisaareksi vuonna 2004) kirjoja, koska niissä käsiteltiin evakkokokemuksia. Jotenkin olin alitajuisesti päättänyt, että mummon yöpöytälukeminen ei voisi kiinostaa minua. Miten noloa.

Viime syksynä kirjamesuilla paljastin puutteeni Otavan ständillä ja minulle iskettiin käteen Katariina Suuri -romaanit ja kehotettiin aloittamaan hirvisaarestelu niistä. Avasin 607 sivun mittaisen, Katariina II:n nuoruudesta ja elämästä suuriruhtinas Pietarin puolisona kertovan Minä, Katariina -kirjan tällä maailmanympärimatkalla. Sain kirjan päätökseen Uudessa-Seelannisa ja jos tarkkoja ollaan niin Hamiltonin kaupungin leirintäalueen keittiössä. Join siellä paksun syystakin alla kylmää punaviiniä ja jännitin viimeisille sivuille asti, kuka hovin tyypeistä mahtaa lopussa heittää veivinsä. Go Katariina!

Kuva: Björgvin Hilmarsson


Minä, Katariina oli innostava, opettava ja viihdyttävä lukukokemus. Vaikka kyseessä on fiktiivinen romaani, se todella perustuu Katariina II Suuren elämään. Hirvisaari kertoo kirjan loppusivuilla tekemästään vuosia kestäneestä taustatutkimuksesta. Työmäärä on ollut käsittämättömän suuri. Kaiken sen tiedon ja yksityiskohtien määrä on hengästyttävä. Minä opin kirjan lukemalla kaiken, mitä nyt tiedän Venäjän hovin hierarkiasta, vannehameista, peruukeista, 1700-luvun Venäjästä, hovin seksihurjasteluista (kuningashuoneissa on ilmeisesti ajankohdasta riippumatta käynyt sutinaa suuntaan ja toiseen) ja Katariinan taistelusta Venäjän tsaarittareksi ja oman aikakautensa mahtavimmaksi naiseksi.

Mutta kirjahan ei ole pelkästään taidokas ja värikkäin sanankääntein tuotettu teksti historiallisista tapahtumista. Se saa henkilöhahmonsa elämään. Kirjaa lukiessani Katariina Suuresta tuli minulle tuttu tyyppi. Aivan kuin olisin tuntikausia istunut vakoilemassa häntä hänen huoneestaan johtavien salakäytävien varrella. Seurannut sivusta, mitä kirjoja hän lukee, miten hän suree menetettyjä lapsiaan ja kenen kanssa öisin paneskelee. Tuntuu kuin olisin oppinut tuntemaan häntä koko ajan hieman enemmän. Loppusivuilla minun teki jo mieli käydä heittämässä muijan kanssa yläfemmat sen kunniaksi, että hän sai napattua vallan omituiselta ex-aviomieheltään Pietari III:lta.

Niin. Että mikä muukaan voisi sopia paremmin äitienpäivälahjaksi* kuin tarina maailman mahtavimmasta naisesta? Sitäpaitsi sitten kun Minä, Katariinan (2011) on saanut loppuun, on lukijan pakko saada lisää. Siinä tulee joululahjaidea samassa reessä: joulukuussa voi kääräistä pakettiin Katariina II Suuren elämää Venäjän tsaarittarena käsittelevän jatko-osan Me, Keisarinna (2013). Siispä vinkiksi teillekin: Minä, Katariina Suomalainen.com:ssa alkaen 13,95 €*

*) No tietysti Vuoden mutsi -kirjat, mutta ne mun äidillä jo on!
**) Affiliate-linkki, eli jos ostat linkin kautta kirjan, saan pienen myyntiprovikan. 

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vähän aikaa sitten pallottelin ajatuksella perheiden yhteisestä lomasta. No siinähän kävi niin, että päädyin sellaiselle lomalle tällä vii...

Onnistunut perheloma. Case: Kalifornia

25.4.14 Satu Kommentteja: 8

Vähän aikaa sitten pallottelin ajatuksella perheiden yhteisestä lomasta. No siinähän kävi niin, että päädyin sellaiselle lomalle tällä viikolla ihan sattumalta. Saavuimme Kaliforniaan edellisviikon tiistaina. Los Angelesissa asuva ystäväperheemme neuvoi meitä hankkimaan vuokra-auton edullisemman hinnan takia jostain muualta kuin lentokentältä. He myös halusivat välttämättä hakea meidät lentokentältä ja kuskata kotiinsa, jossa oli valmiina vierashuone vesipulloineen, pedattuine sänkyineen ja puhtaine pyyhkeineen. Miten luksusta, että ei tarvinnut kello 23 säätää lentokenttäkuljetusta ja miettiä, onko respa auki. Ja miten ihanaa olikaan tavata jälleen ystäviä, joita näimme viimeksi neljä vuotta sitten.

Ajomatkalla Paso Roblesta. Takana viinitiloja, edessä hyvät yöunet.
Yrittäjäystäväpariskuntamme voi itse päättää lomistaan, joten vietimme seuraavan viikon tiiviisti yhdessä tehden kaikkea mahtavaa. Suhailimme kahdella autolla tutustumassa San Diegon olutpanimoihin, Los Angelesin hipsterikaupunginosaan, kalifornialaisiin maatiloihin ja viinialueeseen. Ystäväperheellämme on 1,5-vuotias lapsi, joka on myös puoliksi islanninkielinen.

Kersojen suosikit: Pingu ja spagetti.
Heidän ja meidän lyhyistä tyypeistä tuli viikon aikana hyvät kaverit. He keräilivät kukkia, juoksivat pitserian pihalla kilpaa, katsoivat iPadista Pingua ja kaivoivat samaan tähtiin räkää nenästä camping-ilallispöydän ääressä. Lapsemme opetti nuoremmalle kirjaimia ja numeroita. Aikuiset pitivät vuorotellen viihdytys- ja vahtivuoroa ja aina jonkun laukusta löytyi hankaliin tilanteisiin avokado tai trippimehu.

Telttailu Kaliforniassa voittaa telttailun Islannissa ainakin kahdessa sarjassa: lämpötilassa ja grillaamisen helppoudessa.

Lasten kemioiden kohtaaminen ei kuitenkaan yksin riitä. Jotta loma onnistuu, aikuisillakin pitää olla samantyyliset sävelet. Kun matkasuunnitelmaa tehdessämme kuvailin omia intressejäni siten, että New Yorkissa en halua jonottaa Empire State Buildingin katolle vaan mieluummin menen juomaan pari hyvää cocktailia jonnekin ruuhkaiseen katutasobaariin, tajusimme olevamme samoilla aalloilla. Haemme matkoiltamme samantyylisiä asioita. Eli hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa nauttia niistä sekä sopivan määrän telttaöitä ja nuotiotulia suhteessa sisävessaan ja hyvään sänkyyn.
Aamu Lake Casitaksen leirintäalueella.
Niinpä me emme yhteisen viikon aikana käyneet Hollywoodissa, Beverly Hillsissä tai Rodeo Drivella. Kuulin vasta jälkeenpäin, että jossain melko lähellä Losia on myös Disneyland. Venice Beachille emme ehtineet. Sen sijaan kävimme huippuhyvässä sushipaikassa LA:n Little-Tokyossa, teimme onnistuneen ostoskeskus-entryn ja maistelimme oluita Angel City Breweryssä. Napan viinialueelle emme ehtineet, mutta kävimme parilla viskiryypyillä ja jälkkäriviinitastingissa Paso Roblessa. Pystytyimme teltan luomumaatilalle omenapuutarhaan ja joimme hyvää mutta vähän kylmettynyttä punkkua muovimukeista.
Adelaidan viinitilalala, Paso Roblessa.
Ensimmäinen lomaviikkomme Kaliforniassa oli ihan täyskymppi. Kyllä sitä passaisi lähteä toisenkin kerran kaveriperheen kanssa reissuun! Oma pätkämme oli hyvästien jälkeen onnettomana ja kysyi, että eikö tyttö voisi tulla meille asumaan. Onneksi jäimme vastavierailun "velkaa". Sovimme, että ensi kesänä kierrämme yhdessä Islantia!

Voi näitä Kalifornian maisemia.
Kuvat: Björgvin Hilmarsson

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

atkalaukkutesti jatkuu. Tämänkertaisen veskan kanssa ei tarvittu kuin yksi katse tietsan näytölle oikealla hetkellä. Olin googlaamassa lap...

Matkalaukkutestissä: Samsoniten lasten matkalaukku

20.4.14 Satu Kommentteja: 5

Matkalaukkutesti jatkuu. Tämänkertaisen veskan kanssa ei tarvittu kuin yksi katse tietsan näytölle oikealla hetkellä. Olin googlaamassa lapsille suunnattuja matkalaukkuja tätä maailmanympärimatkaamme varten. Googlen kuvahausta kersa bongasi kaiken vaaleanpunaisen havannoivalla haukankatseellaan Samsoniten perhoslaukun. Mä haluun ton äiti! Jooo-koooo?? Mähaluuntonmähauuntonmähaluunton.

Joulu oli juuri tuloillaan, joten heitin pallon joululahjaostospuuhissa oleville siskoilleni. Jos tädit haluaisivat - ja halusivathan he - ostaa most-wanted lahjan, se voisi olla tässä. Kuten kuvasta näkyy, riemulla ei ollut jouluaattoiltana rajoja.



Perhoslaukku (tähän Samsoniten lasten matkalaukkusarjaan kuuluu myös muitakin eläinlaukkuja) on kulkenut mukanamme koko reisssun. Se on lyhimmän matkustajan silmäterä. Joka kerta taksiin tai bussiin noustessamme kersa varmistaa, että perhonen tuli mukaan.

Halusimme laittaa lapsen tavarat yhteen laukkuun. Oma laukku konkretisoi rajallisen tilan käsitteen. Ei jää epäselväksi, miksi Thaimaasta ostettu hiekkakakkusetti jätettiin hotellille siivoojan lapselle leluksi ja miksi muovikassillista simpukoita ei voi roudata Samoalta kotiin. Kun lapsella on oma laukku, joka menee korkeutensa (50 cm) puolesta käsimatkatavarana, estetään pahin mahdollinen vaatekriisi jos laukut tulisivat myöhässä tai häviäisivät matkalla.

Laukku menee käsimatkatavarana, mutta sen voi tsekata myös ruumaan, koska vetokahvan saa piilotettua vetoketjullisen läpän alle. Epäilin hieman pehmeän bägin reissukestävyyttä, mutta hyvin se on pysynyt kuosissa. Liukkaan pinnan takia laukku ei ole pahemmin kerännyt itseensä likaläikkiä tai vauhtiviivoja. Laukussa on yksi iso tila, mutta ei vetoketjullisia taskuja pikkuroinalle. Sellainen olisi hyvä lisä. Toinen tuotekehitysidea liittyy vetokahvaan.  Sen soisi olevan nykyistä pidempi. Vaikka laukku on lapsen, vanhemmathan sitä vuorotellen pääsevät siirtelemään, ainakin jos on yhtään kiire. Vaaleanpunaisen perhoslaukun perässävetäminen maailman lentokentillä on jo näky sinänsä. Kivempi olisi, jos ei tarvitsisi tehdä sitä kyykyssä.

Täältä löytyy aikaisemmat jutut käsimatkatavaralaukusta ja lasten kantorinkasta.

Samsoniten lasten matkalaukku (50 cm) Samsoniten verkkokaupassa mallista riippuen vähän alle tai vähän päälle satasen. Joululahjaksi ostettu oma laukkumme oli Isossa-Britanniassa pari kymppiä edullisempi.

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ei hemmetti, se todella on mahdollista! Että on olemassa ostoskeskus, jossa voi viihtyä, haluta viettää aikaa ja tuhlata rahaa hyvään sisäl...

Instagram Travel Thursday: Ostari, jossa voi viihtyä

18.4.14 Satu Kommentteja: 5

Ei hemmetti, se todella on mahdollista! Että on olemassa ostoskeskus, jossa voi viihtyä, haluta viettää aikaa ja tuhlata rahaa hyvään sisältöön. Olemme parhaillaan Los Angelesissa ystäviemme luona muutaman päivän vierailulla. He asuvat Losista hieman etelään Long Beachillä. Eilen otimme maasturin alle ja ajoimme Orange Countyn puolelle. Ystävämme kun välttämättä halusivat näyttää ostoskeskusskeptikolle upean ostoskeskuksen, johon kuulemma ihan varmasti ihastuisin. Epäilin ideaa ajaessamme The OC Mixiin.

Ostarimuijat.
Parkkeerasimme auton ja astuimme sisään ostariin. Olin kusaista aulassa innostuksesta housuihini: täällähän on hiljaista! Keskustelu rauhalllisella äänellä oli mahdollista. Kuulin kaiken, mitä ystäväni sanoi, koska taustahälyä ei ollut. Päässäni ei alkanut humista. Ostarin akustiikka oli hoidettu pehmeillä sisäkattorakenteilla ja puisilla seinäpinnoilla sellaiseksi, että meluskeidaa ei pääse syntymään. Mukavuutta lisäsi huomattavasti myös se, että käytävillä ei ole vilkkuvia valoja, kolikkopelejä, ständejä tai lasten karuselleja.
Kahvi ja kahvi.
The OC Mix pesee kaikki näkemäni ostarit ruokatarjonnallaan, jopa ne järkyttävän suuret Dubain megahuvipuistot. Tällä hipsteriostarilla on esimerkiksi lähiseudun paras osteribaari, The Shuck, jossa nautimme lounaaksi lautasellinen ostereita ja reilun lasin kuohuviiniä. Jälkiruoaksi kävelimme viereiseen Portolan "kahvilabraan" aka kahvihifistelijöiden taivaaseen. Kun pöytäseurueeni tiedusteli latteensa sokeria, barista totesi ettei heillä ole. Meidän kahvi on täydellistä juuri tällaisena, meillä ei tarjoilla siihen mitään lisukkeita. Jos tuote on hyvä, kauppiaalla on varaa olla itsevarma. Tilasin suurin odotuksin tavallisen laten ja kahvidrinkkilistalta  The Old Fashionedin, jossa viski oli korvattu espressoshotilla. Järkyttävän hyviä molemmat!
Puisia pintoja ja paljon kasveja.
Pari tuntia kestäneen ruokailun jälkeen siirryimme ostoksille. Levykauppa Analogista sai vanhoja vinyyleitä alkaen viisi dollaria kappale. The Mixing Glassista sai kaikkea mahdollista hyvien cocktaileiden valmistukseen vaadittavaa vispilöistä vodkaan. Toki sieltä löytyi myös suklaakauppa, luonnonkosmetiikkamyymälä, jädebaari sekä muutama vaate- ja korukauppa.
Shackin ostarilista vaihtelee päivittäin.
Tässä olisi nyt kuulkaa suomalaiset ostariyrittäjät ja kiinteistöjenkehittäjät oppimisen paikka: Ostoskeskus, josta ei halua mahdollisimman pian ulos. Ostoskeskus, josta saa hyvää ruokaa. Ostoskeskus, jossa myös indie-kaupoilla on varaa pitää myymälää. Ostoskeskus, jonka toiminnan peruskaavana on käytetty jotain muuta kuin ruokakauppa ykköskerroksessa, kaupat rivissä lasi-ikkunoiden takana ja leveät käytävät täynnä samppoonäytteiden tyrkyttäjiä.

--
Postauksen kuvat ovat Instagram-tililtäni ja postaus on osa Instagram Travel Thursday:ta, jonka tarkoituksena on testailla Instagramia matkainspiraation levittämiskanavana. Suomessa tapahtuman taustalla ovat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running with Wild Horses. Järjestäjien blogeista löydät kokooman kullakin viikolla kirjoitetuista postauksista. Jos haluat osallistua omalla blogillasi, tutustu täällä ohjeisiin. Lisää maailmanympärimatkamme kuvia löytyy Instagrammista satu_reykjavik.

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ielä kerran: angstinen reissupostaus. Ehkä teistä joku jo kelaa, että mikä muijaa oikein riepoo, kun reissupostauksissa on viime aikoina o...

1,3 euroa tunnilta ja matkailijan vastuu

17.4.14 Satu Kommentteja: 16

Vielä kerran: angstinen reissupostaus. Ehkä teistä joku jo kelaa, että mikä muijaa oikein riepoo, kun reissupostauksissa on viime aikoina ollut havaittavissa lievää matalapainetta. Ehkä se on tämä reissun pituus. On tullut nähtyä ja tehtyä jo muutakin kuin juomien siemailua ja rantahierontaa, eikä tätä lomailua iän kaiken jaksa. Sitä paitsi minusta nämä eivät-niin-nätit paikallisaiheetkin ovat kirjoittamisen arvoisia aiheita. Matkailussa liikkuu nimittäin hemmetin paljon rahaa. Matkailulla on kaksi kertaa isompi vaikutus maailman bruttokansantuotteen kuin autoteollisuudella.

Fijin luksuslomaviikkomme oli ihana. Pääsin snorklaamaan upeissa vesissä. Näin tajuttoman värisiä koralleja ja kaloja ihan rantavesissä. Lötkötin hiekkarannalla ja keräsin pienen varapakin siemailemalla kylmiä, aavistuksen banaanin makuisia Fiji Premium -lagereita pitkin päivää. Kiipeilijä nautti sukeltamisesta ja lapsellakin oli hauskaa.


Tämän hienon lomaviikon lopussa sain jonkin sortin jälkidarran. Piti mennä pilaamaan se hyvä lomatunntelma ottamalla selvää paikallisesta palkkatasosta. Aloin jutustella hotellin työntekijöiden kanssa ja hienotunteisesti kysäisin heidän liksoistaan. Selvisi, että hotellin työntekijöille kuten tarjoilijoille ja respan työntekijöille maksetaan 3,5 Fijin dollaria tunnilta. Se on noin 1,3 euroa. Vertailun vuoksi: jäätelöpallo uima-altaan baarissa maksoi 9 dollaria. Se on sama asia, kuin mansikkajäätelöpallosta saisi Suomessa jädekiskalla pulittaa 25 euroa.

Kyselin palkkatasosta myös muualla Fijillä tapaamiltani ihmisiltä. Nadissa museon työntekijä saa kuusiviikkoisesta työviikosta 31 euroa. Autokuskille maksetaan tunnista 0,90 euroa ja työpäivät ovat kymmenen tunnin mittaisia. Kahvilan työntekijän tuntiliksa oli samoissa lukemissa.

Me maksoimme yhdestä hotelliyöstä (eikä se ollut mikään megaluksushotelli) 120 euroa. Se on yhden kahvilatyöntekijän 133,33 työtunnin palkka. Aikamoista. Kun vielä selvisi, että hotellimme omistaa japanilainen sijoittaja eikä paikallinen yrittäjä, alkoi toden teolla ottaa pattiin. On hyvä, että saarella toimii hotelli, joka tarjoaa työpaikkoja. Tuntiliksa tuntui kuitenkin liian matalalta ja työpäivien pituus liian pitkiltä maksettuun palkkaan nähden. Eikä fijiläisessä supermarketissa ole mitenkään järjettömän edullista, eli palkan ostovoima on paikallisilla todella pieni.

No mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Lopettaa matkailu? Ei missään nimessä. Huonointa mitä matkailusta riippuvaisille maille voi tapahtua on turistivirtojen hyytyminen. Se aiheuttaisi vain köyhyyden lisääntymistä. Matkailu avartaa turistin lisäksi myös kohdemaata. Joskus ulkomaalaiset matkailijat ovat paikallisten ainoa kontakti ulkomaailmaan. Parhassa tapauksessa molemmat saavat matkailusta jotain hyvää: matkailija kokemuksia ja näkemyksiä, paikallinen elinkeinon ja tietoa muun maailman menosta.



Matkailijan vastuulla on katsoa, minne lomaeuronsa laittaa. Olisin välttänyt Fiji-darran valitsemalla hotellin tarkemmin. Toinen suora keino on aina antaa tippejä, vaikka Lonely Planetissa miten neuvottaisiinkin, että kyseisessä maassa tippaus ei ole tavanomaista. Kokemuksesta tiedän, että kun LP:ssä lukee jotain, suuri osa lukijoista toimii sen mukaan. Siksi monet matkailijat eivät esimerkiksi Fijillä tai Samoalla tippaa juuri ollenkaan. Se on mielestäni väärin. Koska jos on varaa matkustaa näin kauas, pitäisi olla myös varaa laittaa tippeihin euro tai pari päivässä. Ylimääräinen rahapalkkio tuntuu työntekijästä aina hyvältä, ja se todella nostaa paikallisten tienestejä. En vielä ole tavannut paikkaa, jossa palveluammatissa oleva loukkaantuisi tipin saamisesta.

Jos eettinen matkailu kiinnostaa, suosittelen lämpimästä Vastuullisen matkailijan käsikirjaa (Suomalainen.com:ssa 21,55 €*).  Sen kirjoittaneet Kati Keloja ja Heidi Kalmari ovat tuttuja Mondo-lehden kautta ja kirja on vuosien varrella tullut tutuksi. Kirjan lukeneena voin todella suositella opusta niille, jotka haluavat matkustaa mutta silti ottaa huomioon matkojensa ympäristö- ja sosiaaiset vaikutukset.

*) Affi-linkki - eli jos ostat linkin kautta kirjan, saan pari euroa.

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

len pyöritellyt tätä kysymystä päässäni siitä asti kun lähdimme Samoalta. Voiko ateisti uskottavasti (heh, suunnittelematon sanaleikki) ed...

Mihin lähetystyötä (ihan oikeasti) tarvitaan?

14.4.14 Satu Kommentteja: 54

Olen pyöritellyt tätä kysymystä päässäni siitä asti kun lähdimme Samoalta. Voiko ateisti uskottavasti (heh, suunnittelematon sanaleikki) edes kirjoittaa kriittisesti kristillisestä lähetystyöstä, kun koko uskonto konseptina ei istu omaan maailmankatsomukseeni? No minä yritän, koska sen verran ottaa päähän. Nämä seuraavat havaintoni koskeat Samoaa. Kanssaturisteilta kuitenkin kuulin, että myös mm. Tongalla menon on tämän aihepiirin osalta melko sama. Kristilliset kirkot ovat painaneet urakalla päälle Polynesiassa.

Kirkko.
Havahduin aiheeseen, kun ajelimme eräänä päivänä yhden kuoppaisen tien päässä sijaitsevaan pikkukylään, jossa näytti nopealla laskemisella olevan kymmenkunta taloa. Niiden keskellä kylän maisemaa hallitsi kaksi varsin hyväkuntoista kirkkorakennusta, joista toisen ympärille on ollut varoja pystyttää pätevän näköinen verkkoaita. Rannassa leikkivillä lapsilla oli resuiset vaatteet, mutta kirkon pappi ajeli ohi hienolla nelivetomaasturilla. Näin ristiriidan. Aloin tehdä lisää havaintoja.

Samoalle ensimmäiset lähetyssaarnaajat tulivat 1800-luvulla. Sen jäkeen onkin uskontomarkkinoilla riittänyt ottajia. Maassa asuu alle 200 000 ihmistä, ja tyypillisessä samoalaisessa maalaiskylässä noin sata tyyppiä. Erilaisia kristillisiä kirkkoja on kylän raitilla jopa viisi. Tein listaa kristillisistä kirkoista, joita saarivaltiossa pyörii. En tiedä, onko listani kattava, mutta kolmen viikon aikana pääsin tähän asti: metodistit, katolinen kirkko, jehovat, baptistikirkko, Assemblies of God, adventistit. Joka ikisessä käymässämme kylässä oli vähintään kaksi erilaista kirkkoa. Jokaisessa kylässä, jossa pääsin paikallisten juttusille, sain seville, että kylän hienoin talo kuuluu papille ja hänen perheelleen. Sattumalta juuri sen saman talon pihalla oli parkkeerattuna hyväkuntoinen katumaasturi. Ja tämä maassa, jossa tavallista elämää maaseudulla viettävät ihmiset asuvat ohutseinäisissä taloissa, raapivat toimeentulonsa kasaan myymällä juureksia ja haaveilevat sellaisesta luksuksesta kuin internet, oma sähköpostiosoite ja farkut.

Kirkko.
Vaikka kulttuuri elää ja muuttuu jatkuvasti, lähetyssaarnaajien saapuminen Samoalle (kuten aika moneen muuhunkin paikkaan) oli käännekohta. Monet paikalliskulttuurin tavat, vanhat tarinat ja luonnonuskonto alkoivat hävitä nopeati. Se, että homous on Samoalla rikos, johtuu kuulemani mukaan suurimmilta osin juuri uskonnon vaikutuksesta.

 En väitä, että uskonnoista ei saisi levittää sanaa tai kutsua ihmisiä kirkkoon. Kannatan uskonnonvapautta ja kunnioitan muiden uskonollisia valintoja kunhan ne eivät ole ristiriidassa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kanssa. Saahan sitä joogaa ja jumppatuntejakin suositella, miksi ei siis kiinnostuneille kirkkokuntiakin.

Mutta jotain rajaa, pyydän. Minusta tuntuu epäreilulta, että sellaieset kirkot, jotka puhuvat hyvyydestä ja hyvän tekemisestä, ovat köyhissä kylissä ne, joilla on käytössä prameimmat fasiliteetit. Tuntuu älyttömältä nähdä seinistä rupsahtaneiden talojen/majojen vieressä valkoisena hohtavia, aidattuja kirkkorakennuksia.

Eikä se epäreiluus jää rakennusten tasolle. Menimme ihan mielenkiinnosta yhteen jumalanpalvelukseen Samoalla ollessamme. Valitsin messun, joka oli sinä sunnuntaina poikkeuksellisesti osittain englanniksi kirkossa vierailla olevien lähetyssaarnaajien takia. Huhhuijaa. Siitä kokemuksesta kesti toipua pieni tovi. Kirkon paksuin mies (Samoallahan lihavuus yleisesti ottaen kertoo hyvinvoinnista, vauraudesta ja valta-asemasta) oli seurakunnan pappi, valkoihoinen pohjoisamerikkalainen. Saarnassaan hän puhui siitä, kuinka tärkeää antaminen on. Onnellinen on se, joka antaa pois omastaan tarvitseville. Maallinen rikkaus ei tuo onnea, vaan se sokaisee.

Kylänäkymää.
Saarna jatkui papin kokemuksilla Afrikasta, jossa hän kuulemma hetki sitten oli ollut tapaamassa uskonveljiään. Kirjoitin tuon pätkän puhetta ylös itseäni varten, koska se kuulosti niin naurettavalta.

"Tapasin Afrikassa paljon teidän kaltaisianne nuoria, jotka etsivät parempaa elämää muualta. He halusivat kovasti muuttaa länsimaihin kuten Kanadaan. Me teemme ihan mitä tahansa työtä, he sanoivat minulle. Mitä vain, että pääsemme pois täältä. Minä sanoin heille saman kuin teillekin. Ette te Kanadaa tarvitse. Ei se tuo onnellisuutta teidän elämäänne. Kun jumala on elämässänne ja sydämessänne, teillä on kaikki, mitä tarvitsette."

Kolme sanaa: Hitto, mitä p*skaa.

Epäilen nimittäin vahvasti, että tämän kyseisen kirkon jumala ostaa ruoan, tarjoaa työpaikan, nostaa köyhyydestä, tarjoaa lapsille koulutuksen ja terveydenhuollon ja lopettaa alueen aseellisen konfliktin.

Kun läski länkkäri höpöttää penkissä istuville ihmisille kuin iltasatuja lapsille, minulta loppuu ymmärrys. Varsinkin, kun kahdesta (toisistaan riippumattomasta lähteestä) kuulin, että tämä kyseinen pappi perheineen ei tee itse ruokaansa tai siivoa kotiaan. Kyläläiset tekevät sen kukin vuorollaan. Se on näet kirkon eteen työskentelyä! Jos joku ei pysty toimittamaan pastorille sapuskaa, tästä kyllä muistetaan mainita seurakunnassa julkisesti.

Miten minusta tuntuu, että ainakaan tämän seurakunnan tapauksessa se saarnoissa paljon kuultu omistaan antaminen ei jakaudu ihan tasapuolisesti?

Kirkko.
Joku sanoo nyt ihan varmasti, että kyllähän kirkot paljon hyvääkin tekevät. Epäilemättä näin onkin. Mutta itse en tästä maallisesta hyvinvoinnista nähnyt kovin suuria todisteita Samoalla ollessamme. Jos on varaa rakentaa jättisuuria kirkkoja monin kappalein, luulisi että kirkossa uskollisesti joka sunnuntai ramppaavien kyläläisten ei tarvitsisi kulkea resuisissa vaatteissa tai naisten kuolla synnytykseen. Naapurikylässä ihan vähän aikaa sitten nuori nainen ja lapsi kuolivat lapsen juututtua synnytyskanavaan. Sinä päivänä koko saarella ollut työvuorossa yhtäkään lääkäriä. (Pakko mainita, että pappeja lienee ollut toimessa useampi kymmenen.)

Jos siitä uskonnon levittämiseen laitetusta valuutasta reilu osa laitettaisiin terveydenhuollon kehittämiseen, kouluihin tai infran parantamiseen, asiat olisivat monessa paikassa maailmassa ainakin hitusen paremmalla tolalla kuin nyt. Paitsi ehkä näiden sieluista kilpailevien uskontokuntien näkökulmasta. Koska tutkittuhan on, että koulutustason nousu vähentää ihmisten uskonnollisuutta. Karrikoiden voisi sanoa, että eihän tehokasta lähetystyötä harjoittavien uskontokuntien edes kannata pyrkiä ihmisten materiaalisen hyvinvoinnin parantamiseen. Niiltähän loppuisivat asiakkaat.


54 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Valeäiti kirjoitti aivan ihanasti blogissaan seuraamistaan bloggaajista . Minusta sanottiin mm. näin: "Ehkä vähän ujompi kuin uskoisi...

Rantahirmu

13.4.14 Satu Kommentteja: 12

Valeäiti kirjoitti aivan ihanasti blogissaan seuraamistaan bloggaajista. Minusta sanottiin mm. näin: "Ehkä vähän ujompi kuin uskoisi, lämmin ja ystävällinen ja mahtavaa seuraa." On ihan totta tuo ujous-havainto. Olen lapsesta asti ollut punastelija, jolle esimerkiksi julkinen esiintyminen oli karmean jännityksen ja tuskan takana. Iän myötä olen saanut onneksi hankittua vähän lisää hullunrohkeutta. Ja nyt mää repäsin ihan kunnolla! Otimme valokuvia Fijillä yhtä lehtijuttua varten, ja totta kai minunkin piti päästä leikkimään kuvausrekvisiitan kanssa. Vähän vaan hinkkeihin lisää täytettä ja valkoinen hiusjatke, niin olisin ihan validi Baywatchin stunttikohtauksiin. Haha.



Kuvat: Björgvin Hilmarsson

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ämä kulunut viikko on ollut vyötärön paisumista ja ruskettuneen ihon tuoksua. Olemme täysihoidossa Fidzillä hotelliresortissa ja kulutamme ...

Perheiden lomalla

11.4.14 Satu Kommentteja: 9

Tämä kulunut viikko on ollut vyötärön paisumista ja ruskettuneen ihon tuoksua. Olemme täysihoidossa Fidzillä hotelliresortissa ja kulutamme aikaa snorklaten, nukkuen ilmastoidussa huoneessa ja rannalla haahuillen. Kiipeilijä on sukellellut ja lapsi nauttinut sydämensä kyllyydestä aamiaisbuffan murotarjonnasta. Olisittepa olleet näkemässä, kuinka lyhyen tyypin silmät levisivät, kun se ensimmäisenä hotelliaamuna tajusi, että valkoisilla pöytäliinoilla ja tuoreilla kukilla koristellulla lasten buffettipöydällä on murolaatuja tarjolla viittä erilaista. Bileet!
Beach life.
Täällä Fidzillä ollessamme olen huomannut, että saariryhmä on ausseille sama, mitä Kreikan saaret ovat suomalaisille. Tänne painetaan neljän tunnin lennolla viikoksi tai pariksi hotellilomille hyvään ilmastoon ja hieman kotimaata edullisempaan hintatasoon. Mana-saaren resortti, jossa löhöilyviikkoa vietämme, on tästä elävä todiste. Paikka on täynnä australialaisia lapsiperheitä. Populaa riittää, sillä hotellikompleksissa on satoja huoneita. Onneksi resortti sijaitsee laajalla alueella: desibelit eivät pääse nousemaan yli ärsytysrajan. Ja nyt kiitän onneani enkä nillitä, että täällä on lapsivapaa uima-allas. Olen lueskellut siellä muutamaan otteeseen kirjaa ja nauttinut rauhasta. Kirjoitin tarkemmin Fidzin kohteestamme Mondo-lehden maailmanympäriblogiini, joten jos kohdetiedot kiinnostavat, kannattaa lukea juttu sieltä.
En tiedä, miten tähän päädyimme, mutta yhtäkkiä olimme hotlan baarissa tuomaroimassa australialaisten lasten The Craziest Hat -kilpailua.
On ollut kiinnostavaa huomata, että lähes kaikki australialaisperheet ovat tulleet tänne ryhmissä. Ryhmäperhelomailijat eli kolme tai neljä tuttavaperhettä ovat varanneet vierekkäiset huoneet. Sitten yhdellä ryminällä he saapuvat aamuisin hotellin aamiaiselle ja sieltä uima-altaalle. Kahden perheen vanhemmat lähtevät sukeltamaan ja loput aikuisista ottavat kopin lastenhoidosta. Iltapäivällä on vuoronvaihto, ja aamulla sukeltaneet tulevat kaitsemaan omia ja kavereidensa lapsia ja loput vanhemmista pääsevät tekemään omia juttujaan aikuisessa seurassa. Hirveän kätevää, eikö?
Koska kaikki aikuiset ja lapset tuntevat toisensa etukäteen, omien vanhempien häipyminen hetkeksi taka-alalle ei aiheuta huutoraivareita, vaan leikit jatkuvat uima-altaassa ja sen reunoilla taukoamatta. Jos joku lapsista alkaa kiukutella tai väsähtää, on lähettyvillä aina joku aikuinen, joka hoitaa päiväuninukutuksen tai vie lapsen jäähylle rauhallisempaan paikkaan. Aamiaispöydissä yksi tyyppi tuo pöytään kaikkien mehut, toinen hoitaa leivät, kolmas kantaa käsissään hedelmillä lastattuja lautasia. Ainahan ravintolassa ollessa lasten on päästävä vessaan vähintään kahdesti. Nämä ovat ratkaisseet asian siten, että vanhemmista kukin vuorollaan vie kerralla useamman kersan vessaan. Vuorot vaihtuvat ja karavaani rullaa. Olen hämmästynyt tästä hyvin voidellusta masiinasta. Ja mikä tärkeintä: kaikilla näyttäisi olevan hauskaa ja aikaa nauttia lomasta.
Vahtivuorolaiset.
Meiden perheemme ei ole juurikaan matkustanut muiden perheiden kanssa yhdessä, mikä on toisaalta vähän sääli. Islannissa olemme tehneet muutaman mökkiviikonlopun ja telttareissun ystäväperheen kanssa, mutta matkat ovat olleet lyhyitä ja lapset vielä sen verran pieniä, että niistä ei ole ollut seuraa toisilleen. Tähän pitäisi kyllä kehittää muutos. Ensi kerralla pitäisikin lähteä reissulle hyvän kaveriperheen kanssa ja jakaa matkailun riemut ja käytännön kiemurat. Ehtona loman onnistumiselle tietysti on, että porukalla on edes jonkin verran yhtenevät intressit, tai muuten kaikki turhautuvat. En itse esimerkiksi lähtisi kahden viikon pakettimatkalle hotelliin, mutta joku aktiivilomapainotteinen kevyt vaellusreissu vaikka Etelä-Ranskan maaseudulle tai Pohjois-Italiaan voisi olla sairaan upeaa toteuttaa hyvän ystäväporukan kanssa.

Oletteko te reissanneet ystäväperheidenne kanssa? Miten kävi? Oletteko vielä ystäviä?

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ittolainen, eilen iski koti-ikävä! Sain Koti ja Keittiö -lehdestä sähköpostia. Uusimmassa numerossa on Maria Raution kirjoittama ja  Kirs...

Voi, mikä koti-ikävä!

9.4.14 Satu Kommentteja: 9

Hittolainen, eilen iski koti-ikävä! Sain Koti ja Keittiö -lehdestä sähköpostia. Uusimmassa numerossa on Maria Raution kirjoittama ja  Kirsi-Marja Savolan kuvaama juttu kodistamme. Katsellessamme kotoa otettuja kuvia iski koti-ikävä. On ikävä Moccamasterin tekemää hyvää suodatinkahvia. Haluan taas hipelöidä kirjoja ja valita itselleni iltalukemista. Lapsen nähdessä muumitalon ja oman sänkynsä se ilmotti haluavansa pian kotiin - ja ehdotti, että ottaisimme hotellin uima-altaan mukaan. Sitä paitsi meillähän on näköjään paljon siistimpää kuin muistin! Että mikäs tässä, pian kotiin palatessa.




Kuvat ovat ruutukaappauksia jutusta, joka ilmestyi Koti ja Keittiö -lehdessä 4/2014.

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

uistatteko, kun viime viikolla kirjoitin Samoasta vähän vähemmän mairittelevasta näkökulmasta? Hämmästelin tekstissäni muun muassa perheväk...

Maailmalta ei voi suojautua

8.4.14 Satu Kommentteja: 19

Muistatteko, kun viime viikolla kirjoitin Samoasta vähän vähemmän mairittelevasta näkökulmasta? Hämmästelin tekstissäni muun muassa perheväkivallan yleisyyttä ja sitä, kuinka yli 70 % paikallisista naisista hyväksyy naisiin kohdistuvan perheväkivallan jos nainen esimerkiksi kieltäytyy seksistä tai laittaa pahaa ruokaa. Miesvastaajien keskuudessa vastaava prosentti oli viidenkympin kulmilla. Mutta tiedättekö mitä - surullista kyllä, mutta ei näytä olevan väliä, missä päin maailmaa ollaan, asenteet ovat pelottavan samankaltaisia. Väkivallan uhria syyllisestään uhrin rooliin joutumisesta.


BBC:ltä silmiini osui  tänään samantyylinen karmaiseva uutinen Isosta-Britanniasta. Yli 70 prosenttia Lontoossa toteutettuun kyselytutkimukseen vastanneista naisista oli sitä mieltä, että raiskauksen uhri on raiskaukseen osasyyllinen, jos hän on esimerkiksi mennyt aikaisemmin sänkyyn raiskaajan kanssa. Miesvastaajista näin ajatteli 57 prosenttia. Kolmannes vastaajista sanoi uhrin olevan vastuussa raiskatuksi joutumisestaan, jos hän pukeutui "provokatiivisesti" tai meni kylään raiskaajan kotiin. Järkyttävää.

Asia ei voisi olla yksinkertaisempi: tekijä on aina syyllinen, ei uhri. Syyllisyyden vierittäminen uhrin niskoille tuntuu raukkamaiselta ja väärältä. Erityisen kummalliselta tuntuu se, että molemmissa tutkimuksissa nimenomaan naiset olivat herkempiä syyllistämään naisen joutumisen väkivallan uhriksi. En usko, että kyse olisi pelkästä solidaarisuuden puuttesta. Ihminenhän yrittää aina löytää syyn ja selityksen tapahtuneelle. Uskomme mieluummin loogisuuteen kuin sattumanvaraisuuteen. Väkivallan uhri saattaa usein miettiä, miksi kävi niin kuin kävi ja etsiä syitä omasta toiminnastaan. He, jotka eivät ole koskaan joutuneet väkivallanteon uhriksi, luovat itselleen turvallisemman olotilan vierittämällä väkivallanteon syyn uhrin niskoille: minulle ei voi tapahtua mitään pahaa, koska käyttäydyn aina tilanten edellyttämällä tavalla, harkiten ja järkevästi. 

Mutta kun ei se mene niin. Kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa. Maailmalta ei voi suojautua, vaikka miten uskottelisi itselleen, että omalla toiminnallaan voi pitää itsensä turvassa. Vaikka rikollisten saaminen vastuuseen teostaan ja väkivallattoman ympäristön luominen on monimutkaista ja vaikeaa ja vie resursseja ja aikaa, se on ainoa todellinen vaihtoehto.

19 kommenttia:

Mitä tuumaat?

lemme viimeisen kolmen kuukauden aikana reissullamme kokeneet niin paljon uusia asioita, nähneet kummallisia juttuja ja vierailleet uskomat...

Lapsen reissukestävyys, äidin matkaähky

7.4.14 Satu Kommentteja: 18

Olemme viimeisen kolmen kuukauden aikana reissullamme kokeneet niin paljon uusia asioita, nähneet kummallisia juttuja ja vierailleet uskomattomissa paikoissa, tavanneet kiinnostavia ja vähemmän kiinnostavia ihmisiä, uineet niin lämpimissä vesissä ja jäätyneet niin kylmissä suihkuissa, että emme oikein itsekään oikein vielä tajua, mitä oikein on tapahtunut. Luulenpa, että vasta kotiin päästyämme kunnolla ymmärrämme, mitä itse asissa oikein tuli tehtyä.


Hetken kotona levättyämme muistamme, että me ihan oikeasti olimme siellä thaimaalaisella saarella aamujoogaamassa ja samoalaisessa pihakeittiössä katsomassa, kuinka mustekala paistetaan punaisena hohkaavien kivien päällä. Ja miten mukava se yksi uusiseelantilainen nuorimies olikaan, kun auttoi meitä hakemaan lähimmältä bensa-asemalta dieseliä sen jälkeen, kun automme oli hyytynyt keskelle maaseutua hurjassa myrskyssä. Entäs ne Uuden-Seelannin maisemat ja thaimaalaisen keittiön tuoksut. Samoan palmumetsät ja Kuala Lumpurin pilvenpiirtäjät. Ja hei: vielä on Fiji ja Kalifornia näkemättä! Saan pian matkaähkyn.



Koska meillä aikuisillakin kestää matkan sulattelussa oma aikansa, miten mahtaa lapsi jaksaa tätä kaikkea? Sillä on reissussa kasvanut hiusten lisäksi myös kynnet, jalat ja henkinen kestävyys. Se osaa sanoa kuudella kielellä päivää ja kiitos. Se ei enää pelkää kärpäsiä tai liskoja ja torakatkin ovat siitä järjettömän kiinnostavia eläimiä. (Kun kersa kyykkii isänsä kanssa hiekkatiellä seuraamassa torakan rapisevaa menoa, minä yritän estää itseäni kakomasta pitämällä kymmenen metrin turvavälin.) Mutta on se silti vasta neljävuotias.

Yhtenä yönä kun meistä täysi-ikäisistä ei kumpikaan saanut kuumuuden takia unta, me mietimme, olemmekohan hulluja, kun olemme tuoneet lapsen näihin olosuhteisiin. Olemme tuoneet tyypin mukanamme kuumaan tropiikkiin, hyttysverkon alle nukkumaan, koska meistä on siistiä vähän seikkailla ja kokeilla uusia asioita. Olemme valinneet majapaikkoja, joista välillä katkeaa sähköt ja vedenjakelu ja suihkusta tulee vain haaleaa vettä. Vietämme aikaa maissa, joissa ei ole supermarketteja, joista saisi joka päivä muroja ja jukurttia. Kioskeja kyllä on, mutta niistä saa vain kokista ja sipsejä. Ajelemme ilmastoitujen taksien sijasta täyteen ahdetussa samoalaisbussissa päällekkäin istuvien ihmisten ja torilaatikoiden seassa, koska meistä on kiinnostavaa nähdä, miten paikalliset matkustavat. Siinä kovalla patjalla maatessa meille tuli ensimmäistä kertaa koskaan meidän vanhemmutemme aikana mieleen se kaikkein inhottavin kysymys: olemmekohan me ihan epäkelpoja vanhemmiksi?

Kahden tunnin vatvomisen jälkeen havaihduimme siihen faktaan, että olemme edelleen hereillä jauhamasa asiaa. Ainoa, joka meistä tässä kuumassa pystyy tauotta nukkumaan, on - hah - oma huolenaiheemme. Sillä välin kun me kuiskimme, lapsi kuorsaa. Se on matkan aikana sammunut saunalyhdyn lailla kello kymmenen ja herännyt kello yhdeksän, oli lämpötila sitten 22 tai 32 astetta.

Tarkemmin miettiessä lapsi on ollut tyytyväinen melkein kaikkeen. Lapsi ei tykkää matkustaa henkilöautolla autopahoinvoinnin takia. Bussissa sen taas ei tule ollenkaan huono olo, koska sieltä näkee paremmin ulos ja ympärillä on actionia. Sitä paitsi samoalaisbusseissa soitetaan usein kovaa musiikkia, ja se on lapselle mieleen. Takseissa ja vuokra-autoissa on vaan tylsät radiokanavat! Eivätkä ne kylmien suihkujen rantafaletkaan ole mitään talebanin koulutuskeskuksia olleet. Kersa on viihtynyt niissä hyvin: falesta pääsee aamulla suoraan rannalle simpukoita keräämään, mikä on osoittautunut reissussa kukkien keräämisen ja hyönteisten katselun ohella lempipuuhaksi.

Meillä kaikilla perheenjäsenillä on omat lempipuuhamme, eivätkä ne ole kenelläkään samoja. Tekemisiä pitää jaotella eri päiville. Siksi kaikki päivät eivät ole superhauskoja, virkistäviä tai mukavia. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, mutta kyllä täällä Fijilläkin osa päivistä voi olla tautisen tylsiä. Loma-arki on täynnä kompromisseja, eli joka päivällä jollain on ainakin vähän aikaa tylsää. Silloin kun matkustimme miehen kanssa kaksin, kompromisseja tehtiin vähemmän, koska molemmat pystyivät häipymään omille teilleen päiväksi harrastamaan tai olemaan harrastamatta mitään. Tällä reissulla on pakko suunnitella päivittäin, mitä kukakin haluaa tehdä ja milloin se olisi mahdollista.
Se, että on tärkeää ottaa huomioon jokaisen toiveet, tarkoittaa myös kersan toiveiden huomioimista. Teemme säännöllisin väliajoin myös sellaisia juttuja, joista lapsi tykkää paljon. Yövymme silloin tällöin niissä värikkäiden rannekkeiden all inclusive -megaresorteissa, jotta lapsi saa nauttia uima-altaista ja länkkäriaamiaisbuffettien murotarjoilusta. Joinain päivinä kiipeilijä saa olla sukeltaja ja mennä päiväksi lajinsa pariin. Sillä välin me teemme lapsen kanssa jotain muuta, kuten poimimme kukkia tai katsomme läppäriltä muumeja, jos majapaikassa on nettiyhteys. Välillä on kiipeilijän vuoro viedä pätkä jonnekin seikkailemaan, ja sillä välin minä saan omaa aikaa lukea ja löhötä ulkona. Ja blogata.

Reissun onnistumisen kannalta on tärkeää pitää huoli siitä, että kaikki pääsevät nauttimaan reissusta omalla tavallaan. Ei se aina helppoa ole, ainakaan minulle. Kyllä joskus ketuttaa, kun ei voi tehdä sitä, mitä itse haluaa, vaikka on tullut tänne asti ja ensin hankkinut ja sitten käyttänyt matkan toteuttamisen paljon rahaakin.

Eilenkin harmitti niin vietävästi, kun olin suunnitellut meneväni snorklaamaan, mutta se ei sitten onnistunutkaan. Kaikki maskit olivat vuokralla ja niiden vapauduttua lapsi alkoi ilmoitella nälästään. Sekin vähän harmittaa, että ostin kasan sähkökirjoja lukulaitteeseen, mutta en ole viime viikkoina ehtinyt lukea niistä juuri yhtäkään. Koska aina kun pitäisi tarttua kirjaan, on pitänyt hoitaa joku muu asia.

Olen reissun päällä avautunut omien suunnitelmien kariutumisesta muutamaan otteeseen. Lapsi sen sijaan ei ole valittanut matkalla olemisesta kertaakaan. Se ei ole kertaakaan sanonut, että joku paikka on tylsä, ylihinnoiteltu tai muuten vain epämukava. Se ei ole kertaakaan ilmoittanut kyllästyneensä reissaamiseen. Se on joka kerta punaisen kukan nähdessään yhtä fiiliksissä. Rinkassa mukana kulkevassa muovikassissa on jo joku sata simpukkaa, mutta se ei laske seuraavalta rannalta löytyneen uuden näkinkengän arvoa. Lapsen reissukestävyydessä ei ole mitään moitittavaa. Itsestäni sen sijaan en voi aina sanoa samaa. Kun tekee mieli valittaa, muistutan itseäni, että tällaistahan tämä arki kotonakin useimmiten on. Hauskojen hetkien ohella riittää kompromisseja, keskeytyksiä ja järjestämistä.


Kuvat: Björgvin Hilmarsson

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?