Vanhemmuuteen on tullut ihan uusi ulottuvuus sen jälkeen, kun lapsi on alkanut saada omia kavereita. Tilanne ei ole enää edes teoreettisest...

Lapsi ja sen kaveri

25.10.14 Satu Kommentteja: 21

Vanhemmuuteen on tullut ihan uusi ulottuvuus sen jälkeen, kun lapsi on alkanut saada omia kavereita. Tilanne ei ole enää edes teoreettisesti minun hallinnassani. Se hengaa tyyppien kanssa, joita mä en itse juuri tunne. On hämmentävää kävellä kaupungilla, kun oma lapsi moikkailee muille metriheikeille ja tervehtii etunimellä. Omat kaverit ovat näkyvä todiste siitä, että kersa kasvaa ja itsenäistyy. Mutta kaverisuhteissa tulee väistämättä eteen myös vaikeita tilanteita, kuten nyt. 
Päiväkodissa käytiin viime viikolla vanhempainkeskustelut. Puolituntisen jutustelutuokion aikana käytiin läpi lapsen käytöstä, kehitystä, ryhmätyötaitoja ja sosiaalista olemusta. Kaikki oli vallan mainiosti yhtä yksityiskohtaa lukuunottamatta.

Kersamme on päättäväinen ja aktiivinen osallistuja ja tulee toimeen kaikkien ryhmän lasten kanssa. Ainoastaan yhden läheisen kaverin kanssa toistuu aina sama kaava: toinen määrää aina, mitä tehdään, ja lapsemme myötäilee. Pätkä yrittää välillä ehdottaa, että "jos tää leikki menisi vaikka näin", mutta kaveri ei suostu vaan määrää aina leikin suunnan, johon lapsemme sitten tyytyy. 

Lastentarhanopettaja sanoi, että he ovat tarkoituksella laittaneet tytöt eri pienryhmiin, että he eivät hakeutuisi leikkimään vain kahdestaan. Päiväkotiryhmän henkilkökunta kuulemma korostaa kaikissa yhteyksissä kaikille lapsille yhteisesti, että ei voi olla niin, että leikeissä vain yksi määrää. Vetovuoroja pitää vaihtaa.

Mekin olemme kotona yrittäneet selittää lapselle, että leikeissä vaihdetaan osia ja molemmat voivat vuorotellen päättää mitä tehdään tai mitä rakennetaan. Välillä päätät sinä ja välillä se toinen. Lapsen mukaan asia kuulemma ei voi olla niin, koska "se haluaa aina päättää". Silti nämä kaksi tyttöä haluavat leikkiä koko ajan yhdessä.

Jännä yksityiskohta on, että tämä sama kuvio ei toistu kenenkään muun kaverin kanssa, vain tämän yhden. 
Tilanne pani minut miettimään omien ihmissuhteitteni dynamiikkaa. Toiminko minäkin eri ihmisten kanssa eri tavalla? Ovatko vuorovaikutustaitoni erilaiset eri kaveriporukoissa? Kyllä ja kyllä, ainakin sinne lukion viimeiseen luokkaan asti. Joissakin ystävyyssuhteissa dominoin ja se olin minä, joka päätti, mitä tehdään tai minne mennään. Toisessa kaveriporukassa olin hiljaisempi peesailija, joka seurasi ryhmän vetäjää.

Lukion jälkeen tuli muutto uudelle paikkakunalle ja yliopisto-opinnot. Ihmisten määrä ympärillä ja sitä kautta valinnanvapaus lisääntyivät. Nykyään vapaa-aikaa on niin äärettömän vähän, että sen viettää niiden tärkeimpien ystävien kanssa, joiden kanssa yhdessäolo on antoista ja tasavertaista. Tunnen itseni ja ystäväni.

Mutta osaako neljävuotias vielä päättää, minkälaisia kavereita se haluaa? Ymmärtääkö se reilun käytöksen konseptin? Dominoiva tyyppi ja kersa ovat toisilleen tärkeitä ystäviä. He ovat usein yhdessä ja tervehtivät toisiaan iloisesti halaamalla joka aamu. En haluaisi liikaa puuttua heidän väliseen kaveruuteen alkamalla vahdata heidän yhteisiä leikkejään. En ole kuitenkaan lainkaan varma, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. 

Jos kannustan lasta päättäväisyyteen ja omapäisyyteen, pelkään opettavani sen röyhkeäksi. Jos en tee asialle mitään, opetanko lapsen heittopussiksi, jolla ei ole omaa tahtoa? Tosi helppoa tämä kasvattaminen.

21 kommenttia:

  1. Jos tätä tapahtuu vain päiväkodissa, älä ota stressiä. Siellä työntekijät hoitavat tilanteet niin kuin parhaaksi näkevät. Ainoa, mitä kannattaa tehdä on kuulostella, josko lapsi itse ottaa pomottamisen puheeksi ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa. Noin pienillä kaverisuhteet elävät ja yhteisleikkiä vasta harjoitellaan. Nelivuotiaana dominoiva tyyppi voi hyvin oppia joustavammaksi, mutta se vie oman aikansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi päiväkodin henkilökunnassa on niin mahtavia tyyppejä; he olivat heti alkaneet hienovaraisesti puuttua tähän huomattuaan tilanteen.

      Poista
    2. Itse olen miettinyt samaa. Aikaisemmin 4-vuotiaamme oli ehdottomasti myötäilijä, mikä aikoinaan vähän ärsytti minua. Koska pitäähän lapsen oppia tulemaan toimen itse, eikä aina luottaa siihen, että kyllä äiti hoitaa tämän homman. Noh, noin vuosi sitten hän muuttti suuntaa 180 astetta ja usein saan nyt olla huomauttamassa hänelle siitä, että kaikki leikkii ja päättää yhdessä, hän ei voi yksin päättää muitten leikeistä. Eli, joo, tämä kasvattaminen voisi olla helpompaaa!

      Mutta yhdyn Riitan mielipiteeseen, niin kauan kuin tätä tapahtuu vain päiväkodissa, en sekaantuisi asiaan sen enempää, ellei lapsi itse ota asiaa puheeksi.

      Ja ton ikäisten kaverisuhteet ovat tosiaan dynaamisia, muutamassa kuukaudessa tilanne voi olla ihan eri ja leikkikaveritkin vaihtuneet kertaalleen. Ja se on kuulemma ihan normaalia :-)

      Poista
    3. Mun on pakko sanoa, että mä en oikein usko kasvattamisen valtaisiin vaikutuksiin luonnekysymyksissä. Siis se, että kasvattamalla saisi jostain tehtyä heittopussin - tuskin tapahtuu. Skidinä nyt takuulla kokeileekin vielä eri konteksteissa ja kehitysvaiheissa erilaisia rooleja. Ei kuulosta hurjan vaaralliselta. Eikä toisaalta myöskään siltä, että kannattaisi liikaa uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa - parasta on varmaan, jos on vierellä tukena silloin, kun lapsella on ongelma. Mitä hänellä ei nyt vaikuta olevan ainakaan omasta mielestään :D

      Poista
  2. Hyvä, jos päiväkodissa ovat tilanteen tasalla ja ohjailevat leikkejä reiluun suuntaan. Kyse on kuitekin lapsista, jotka tarvitsevat vielä ohjausta sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mutta kaverisuhteet voivat kyllä välillä olla monimutkaisia ja kaikkien kanssa ei vaan lapsillakaan aina kemiat täydellisesti kohtaa. Päiväkodissa ja koulussa joutuu kuitenkin olemaan monta tuntia päivässä seurassa, jota ei ole itse valinnut.
    Oma lapseni on jo koulussa, jolloin aikuisten kontrolli on vähäisempää. Aika usein iltaisin käydään kaverisuhteisiin liittyviä keskusteluja ja pohditaan, miksi joku toimii niin kuin toimii. Lasta tuntuu esimerkiksi rassaavan suuresti ne kaverit, jotka yrittävät "omia" eli haluavat olla vain kaksistaan ja sulkea muut ulkopuolelle.
    Vanhempana on ollut vaikeaa myös se, että ei itse pidä kaikista lapsen kavereista. Jotkut toisten lasten piirteet vaan ärsyttävät suunnattomasti, mutta yritän tietysti olla näyttämättä sitä lapsille. Mutta voin myöntää, että yhdenkin kaverin kohdalla olin salaa tyytyväinen, kun hän muutti toiselle paikkakunnalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä tosiaan voi kaikista ihmisistä tykätä - pitää, niinkuin sanoitkin, vaan yrittää olla näyttämästä sitä lapselle. Ne kun apinoi meiltä ihan kaiken.

      Poista
    2. Miksi lapselle ei saa ollenkaan kertoa, ettei pidä jostain tämän kaverista? Ei siitä tarvitse numeroa tehdä eikä ärsyttävää vekaraa saa rumasti kohdella, mutta kyllähän lapsi huomaa, jos äitiä ärsyttää. Ihan niin kuin jos joku puolison kaveri on ärsyttävä, niin ei sitä oikein voi puolisoltaan peitellä.

      Poista
    3. Samoilla linjoilla kuin Riitta. Jos ei nyt sinänsä kerro inhoavansa itse ihmistä, niin ainakin lapselle voi kertoa, että jostain kaverin käyttäytymispiirteestä ei tykkää.

      Poista
    4. Mun mielestä lapselle voi sanoa, että ei tykkää jonkun kaverin käytöksestä ja tälle lapsen kaverillekin saa huonosta käytöksestä huomauttaa. Joskus vaan on niin, että kun lapsen kaverilla on kotona ihan eri säännöt kuin meillä ja joudun koko ajan huomauttelemaan, niin jonkun ajan kuluttua alkaa ärsyttää jo valmiiksi, jos ko. kaveri on tulossa käymään. En kuitenkaan sanoisi lapselle sitä, että hermo kiristyy jo ajatuksesta, että tietty kaveri tulee vierailulle. Koska näen vikaa myös itsessäni, hermostun herkästi joistan pikkuasioista. Vika ei silloin ole varsinaisesti lapsessa vaan omassa päässäni ja mun täytyy silloin yrittää käyttäytyä aikuismaisesti näiden omien vajavaisuuksieni kanssa :).

      Poista
  3. Toisaalta mun mielestä on myös tärkeä taito oppia tulemaan toimeen myös niiden kanssa, jotka aina määrää. Ikävä kyllä aikuisten maailma on sellaisia pullollaan. Olin lapsena ns. heittopussi, enkä itse kokenut sitä ahdistavana. Nyt aikuisena olen huomannut, että osaan moniin muihin verrattuna lukea paremmin ihmisten käytöstä ja toimia taustalla niin, että saan haluamiani asioita läpi myös kaikesta määräävien ihmisten kanssa. Leikeissähän tätä nimenomaan harjoitellaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wow, tämä oli niin silmiäavaava kommentti, kiitos :)

      Poista
  4. Mielenkiintoinen aihe! Meillä tämän vanhemman tyttären kanssa (nyt siis kohta 8v) on ollut tuollaista useammissa yhteyksissä, siis päiväkodissa ja koulussakin toisinaan. Jossakin vaiheessa olemme vetäneet siitä kauheasti stressiä ja pohtineet juuri samoja asioita kuin sinä. Esim. tuon ikäisenä kuin sinun lapsesi nyt, päiväkodissa tyttö halusi koko ajan änkeä erään dominoivan tytön seuraan, joka oli aika julma häntä kohtaan: Milloin halusi leikkiä ja milloin ei. Usein meidän tytär oli sitten kyynelet silmissä tämän johdosta ja me raivon partaalla. Myöhemmin sekä me että tuo dominoiva tyttö muutimme muualle joten sen tilanteen kehitys jäi vaiheeseen. Hankalaa tosiaan oli se että tyttäremme myös itse haki tuon dominoivan tytön seuraa - siis ihaili häntä. Nyt koulumaailmassa, kas kummaa, tyttäremme on myös hankkinut parhaaksi kaverikseen aika dominoivan tytön jonka kanssa usein tehdään mitä hän haluaa. Tästäkin ensin vedimme problemaan. Mutta kas, nyt viime vuosina olemme myös huomanneet miten tämä ystävyys on tehnyt hyvää(kin) tyttärellemme: Jossakin vaiheessa tajusimme että ehkä tyttäremme hakee tällaisia voimakkaita henkilöitä ystävikseen koska myös oppii heiltä itsevarmuutta ja oman itsensä hyväksyntää. Eteemme on siis alkanut tulla myös tilanteita joissa miellyttämishaluinen tyttömme on oppinut näitä seikkoja ystävältään. Lisäksi tuo ystävä aivan selvästi vetää tytärtämme tuohon suuntaan. Esimerkiksi tämä ystävä on niin varma itsestään että uskaltaa vetää hyvin vaikea-aiheisia esitelmiä koulussa (tyyliin: Berliinin muurin murtuminen !) kun muut kikattavat tytöt puhuvat vain perhosista ja vaaleanpunaisista vaatteista. Yhtäkkiä tajusimme että tämän henkilönhän seura tekee tyttärellemme hyvää koska esimerkin myötä myös meidän lapsemme päätyi haastavampiin esitelmä-aiheisiin. Tässä iässä siis jotenkin on alkanut näkyä miten tuo kaveruus on tarjonnut esimerkin ns. uskalluksesta oman tien kulkemiseen kun taas valitettavasti olemme huomanneet myös ilmiön jossa ns. kaikki kivat, miellyttämishaluiset muut tytöt ovat muodostaneet oman pikkuporukkansa jossa leikitään vain barbeilla. Tämä nyt hieman karrikoidusti ilmaistuna mutta siis tuodakseni esiin toisenkin näkökulman näihin kaverivalintoihin: kaikki ei ole aina sitä miltä meistä aikuisista ensin näyttää vaikka epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin on hyvä puuttua. MUTTA tyttärelläsi on myös joku syy hakeutua tällaiseen seuraan eikä se välttämättä ole vain halu olla jonkun suosiossa tai pompoteltavana :) Tsemp!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan juu, sama anonyymi vielä täällä huutelee että unohdin tosiaan kompata edellistä kommentoijaa että toinen pohtimamme asia on myös se, että emme voi pelastaa lapsiamme ihan kaikilta ikäviltä puolilta kaverimaailmassa eikä välttämättä ole hyväkään - riippuen nyt siis mikä on tilanne eli suoraan kiusaamista en hyväksyisi. Mutta totuushan on se että oikeassa elämässä joudut koko ajan vaikeidenkin ja erikoisten ihmisten pariin ja tulemaan toimeen joten monipuoliset kokemukset ovat sinänsä plussaa :) Ihmisten väliset suhteethan ovat sellaisia joita harjoittelemme ikuisesti.

      Poista
    2. Anonyymi, tuota esimerkkipuolta itsekin ajattelin. Lapsi saa ikäänkuin olla rohkeamman peesissä ja rohkaistuu itsekin. "Kas, näinkin voi tehdä." Täytyy kyllä tunnustaa, että itsellenikin jopa näin aikuisena rohkeiden aikuisten esimerkki tekee vain hyvää. Ettei aina tartte pyydellä anteeksi ja luottaa ainoastaan siihen, millaisen aikuisen mallin itse lapsena kotoaan sai.

      Poista
    3. On kyllä niin siistiä olla itseään fiksummassa seurassa. Miten mä en tullut edes ajatelleeksi näitä kaikkia mainioita pointteja joita tässä keskustelussa on tullut ilmi. Thänks!

      Poista
  5. Meillä on vastaava tilanne omassa pihapiirissä. Oma antaa aina periksi mutta haluaa leikkiä vahvemman persoonan kanssa. Leikit sujuu hienosti silloin kun toinen saa päättää. Jos toinen pistää sitten hanttiin, loppuu leikit lyhyeen kun toista ei enää huvita leikkiä. Tämä roolijako on siis vain tämän yhden lapsen kanssa. Tilanne on siis jatkunut useita vuosia ja nyt on kyse jo koululaisista.

    Me vanhemmat ollaan tietoisesti rajoitettu kanssakäymisen määrää, sillä ei haluta omamme omaksuvan myötäilijän roolia ja toinen lapsihan nauttii vallankäytöstä kun saa päättää siitä miten leikit sujuu. Oman lapsen vuorovaikutustaitoja ollaan pyritty vahvistamaan ja puhuttu paljon mitä on reilun kaverin käytös. Onneksi jo nyt oma tunnistaa toisen hankalan käytöksen ja pyrkii itse pois tilanteista muiden seuraan, jos leikit ei neuvotteluista huolimatta suju. Kannattaa siis seurata ja tukea leikkimahdollisuuksia monenlaisten lasten kanssa. Päiväkoti tuntuu juuri toimivan oikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ilman tuota päiväkotia olisin niin tuuliajolla. Koko meidän perhe luultavasti olisi :D

      Poista
  6. Sitähän se on, että kasvattaminen ei todellakaan ole helppoa. Minä en kyllä hirmuisesti puuttuisi tuohon tilanteeseen, jos lasten leikit muuten sujuvat hyvin ja heillä on kivaa yhdessä. Koska ilmeisesti lapsellasi on myös kavereita, jolloin hän saa määrätä leikin kulun. Siinä vaiheessa kun lastasi alkaa totaalisesti tuo tilanne jurppia, hän varmasti lopettaa leikin tämän tytön kanssa. Hän tuntuu kuitenkin olevan nyt tilanteeseen tyytyväinen, miksi rikkoa hyvää kaverisuhdetta opettamalla omaa lasta pitämään puoliaan tilanteessa, jossa hän ei ehkä itse koe sitä äärettömän tärkeäksi. Lapsesi kuitenkin tietää miten tilanteessa tulisi toimia, joten hän varmasti hallitsee itsekin tilanteen tällä hetkellä. Jos tilanne alkaa häntä vaivata, voi häntä opastaa leikkimään jonkun muun kanssa välillä.

    VastaaPoista
  7. Meillä on ihan saman ikäinen lapsi, ja varsin samanlainen tilanne. Kuten näyttää olevan monilla muillakin näistä kommenteista päätellen.

    Kiinnostaisi hirveästi kuulla myös niiden dominoivien lasten vanhempia! Onko täällä ketään sellaista, jonka lapsi olisi pikemminkin se joka määrää? Millaisia keskusteluja teillä käydään? Arvelen nimittäin, että suurin osa vanhemmista yrittää paimentaa lapsiaan jonnekin sinne keskitien paikkeille. Vai onko tämä juttu ongelma vain meille peesailijoiden vanhemmille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, olisi kiinnostavaa kuulla! Voihan se olla, että omakin kersa alkaa päsmäröidä saatuaan vähän lisää varmuutta ja hengatessaan itseään nuorempien kanssa. Nyt sen kaverit ovat lähilnnä saman ikäisiä tai vanhempia.

      Pistän heti repparia, kun/jos tilanne muuttuu.

      Poista

Mitä tuumaat?