Perhetuttumme ilmoitti olevansa vähän huolestunut siitä, että asumme edelleen kaupungin keskustassa, kun lapsemme on sentään jo nelivuotia...

Kaupungissa kasvaa terveitä lapsia

7.10.14 Satu Kommentteja: 21

Perhetuttumme ilmoitti olevansa vähän huolestunut siitä, että asumme edelleen kaupungin keskustassa, kun lapsemme on sentään jo nelivuotias. Eihän siellä keskustassa ole lapsille tilaa leikkiä. Ei voi mennä kaverille itsenäisesti kylään eikä lähistöllä ole samanikäistä seuraa. Sitä paitsi heti kotioven ulkopuolella liikkuu paljon autoja! 
Keskustanäkymä.
Anteeksi nyt, mutta miten ihmeessä kaupungin keskusta olisi lapselle jotenkin huonompi paikka kuin harvempaan asuttu lähiö tai maaseutu? Latelin vasta-argumentteja pöytään.

Idiootti kuski on idiootti kuski niin maalla kuin kaupungissa. Yhtä lailla lähiöissä peruutellaan katsomatta peruutuspeiliin tai kaahataan ylinopeutta kuin keskustassakin. Maaseudulla on muuten riski jäädä pimeällä peltotiellä vaikka traktorin alle. Sitä paitsi huomautin, että tämän lähiössä asuvan perhetutun kotipihalla peruuttelee päivittäin kaksi peltilaatikkoa, meillä ei ensimmäistäkään. Keskustassa kun ei tarvita joka ikisen asian hoitamiseen autoa.
Syntinen kaupungin keskusta.
Ja mitä niihin lapsiin tulee: kilometrin säteellä kodistamme on ainakin viisi päiväkotia. Kyllä täällä siis ihan todistetusti asuu myös muita alle 7-vuotiaita.

On ihan puppua, että maaseutu olisi lapselle aina paras vaihtoehto. Tästä on kokemusta. Asuin ensimmäiset 17 vuotta maalla, eikä se ollut pelkästään mukavaa. Hämärtyvässä metsässä pelotti niin perkeleesti, että ei siellä iltakävelyllä uskaltanut käydä. Maalla ei tehnyt mieli leikkiä ulkona kesäkuukausien ulkopuolella, kun missään ei ollut katuvaloja. Lumilyhty ei paljon valoa tuo.

Olen henkeen ja vereen keskusta-asuja, koska sen hyvät puolet ovat meille niin tärkeitä. Arvostamme sitä, että  voimme kävellä leikkipuistoon, puistoon, musiikkitaloon, tanssikouluun, päiväkotiin, kirjastoihin ja uima-altaille. Koska voin kävellä aamuisin töihin, voin nukkua melkein tunnin pidempään kuin jos asuisimme lähiössä, josta pitää madella autolla puoli tuntia aamuruuhkassa keskustaan. Tästä syystä meillä herätään arkipäivisinkin vasta vähän ennen puoli yhdeksän. 
Keskusta-asumista.
Mutta tiedättekö mitä? Olen syyllistynyt itse samaan jöröttämiseen kuin keskusta-asumisestamme huolissaan ollut sukulaismies. Olen päivitellyt tuttavaperheiden henkistä keski-ikäistymistä, kun he ovat lasten tulon jälkeen yksi toisensa jälkeen muuttaneet pois keskustasta ja hankkineet tilavan rivarin Reykjavíkin lähiöstä. Kun Helsingin kantakaupungissa asuneet kaveriperheeni alkoivat puuhata muuttoa Tapiolaan tai jonnekin sinne Mankkaalle, pidin liikettä lähinnä porvarillistumisen ensiasteena. 

Olin yhtä väärässä kuin nuo keskusta-asumisesta huolestunut perhetuttu. Meillä on erilaisia tarpeita ja preferenssejä ja ne muuttuvat elämäntilanteen myötä. Jotkut muuttavat asuinpaikkaa, toiset eivät. 

Mutta lapsi ei ole elämäntilanne, vaan osa elämää, johon kuuluvat myös perheen aikuiset. Pelkästään lapsen takia vaihtoa kerrostaloasunnosta luhtitaloon ei kannata tehdä. Lapsen onnellisuus kun ei riipu postinumerosta tai kylpyhuoneen lattiapinta-alasta.

21 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitettu!

    Itse olen saanut kuulla muultamalta kaverilta, kuinka ihanaa maalla tai kuten itse sanon "korvessa" asuminen on. Itse muistan lapsuudessatani korvessa asumisesta, että aina piti toivoa kyytiä, jos halusi mennä jonnekkin ja kotitie oli pimeä syksyllä, Äiti ja isä valittivat isoista puhelinlaskuista, mutta minä pidin yhteyttä kavereihin puhelimitse ja netillä (silloin puhelnmodeemien aikaan) kun ei muutakaan voinut. Kun kirjastoon ei päässyt milloin vain, kolusin vanhempien kirjahyllystä tietosanakirjat.

    Kyllä. Itse olen siis keskustaeläjä ja tämä sopii meille. Kaikkialle pääsee julkisilla tai pyörälläv ja viihdykettä riittää. Kyllä lapset mukautuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat kokemukseni ovat samansuuntaisia. Eniten maalla tosiaan jurppi se - etenkin kouluikäisenä ja sitä vanhempana - että minnekään ei päässyt ilman ikuista roudausta.

      Poista
    2. sama mulla. koko lapsuus 19-vuoteen saakka asuttiin 10km keskustasta. Lähimmät katulamput sijaitsee 3km päässä. Postilaatikollekkin kilsa. Eipä siinä paljoa ulkoilla pimeän tullen ku pelottaa niin perkeleesti pimeä. Pelkään vieläkin aikuisena pimeää niin paljon että pidän pieniä valoja omassa kämpässäkin päällä. Koulu alkoi 8 joten taksi tuli pihaan jo 7.15 hakemaan koska muitakin kyytiläisiä piti hakea. Koskaan ei päässyt mihinkään ja ainoa viikottainen kylällä käynti koulun ohella oli kun kaupassa käytiin. Harrastuksissa ei paljoakaan kuskattu juurikin matkan pituuden takia. Tokihan jos harrastukset oli heti koulun jälkeen sai sinne jäädä ja haettiin sitten vain myöhemmin kotiin. Aikoinaan myöskään kännykät ei meillä toiminu, piti juosta 300metrin päähän talosta tien mutkaan huutamaan luuriin. Mutta voin kaikesta huolimatta sanoa, että lapsuus oli onnellinen. Olisihan se toki ollut mukavaa elämää jos keskustassa oltais asuttu.

      Mut sen sanon, että en koskaan tule enää asumaan yhtä kaukana keskustassa pimeässä metsikössä missä ei ole edes kännykköihin kuuluvuutta. Kesämökille haluan tontin oman kodin läheltä kun järven rannassa asuttiin. Sekin oli tottakai iso plussa lapsena.

      Poista
    3. Siis tarkennanpa minäin vielä, että vaikka asuimme maalla, lapsuuteni oli onnellinen (ettei äiti pelästy, hän kummiskin lukee tätä blogia, heh). Mutta kyllä kovasti tykästyin kaupunkiasumiseen kun sinne asti pääsin. Eikä ainakaan vielä näy merkkejä siitä, että kaipaisin täältä pikkukaupungin keskustan "sykkeestä" pois.

      Poista
  2. Olen saanut kuulla jonkun verran ihmettelyja tasta meidan suurkaupunkiasumisesta ja hakeutumisesta juurikin ytimeen, ensin lapsen syntyma ja ekat vuodet 6 miljoonan Ankaran ydinkeskustassa ja sitten jatkumo taalla 4 miljoonan Izmirissa, taas ytimessa. On hullua liikennetta, menoa ja meininkia jne. paljon ihmisia ja sen sellaista no mutta on myös loistavia puistoja, ulkoilualueita lahella, julkinen liikenne toimii kuin unelma ja autoa ei tarvita. Uskon myös siihen, etta lapsi oppii toimimaan tassa asuessa suurkaupungin saannöilla, oppii vahan paremmin varomaan liikennetta ja ymmartaa, etta ihmisvirroissa pidetaan tosi tiukasti vanhemmista kiinni, paniikkia ei kuitenkaan tule vaan ihmisvilina on normaalia. Mua ei saisi maalle ennen elakeikaa ( eika ehka sittenkaan), haluan etta bussit, lautat ja metrot kulkee jatkuvasti, aina on kauppa auki, palvelu pelaa kotiin ja kahviloita ja rafloja on kavelymatkan paassa, joista on varaa valita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin miettimään tuota turvallisuusasiaa vielä, kun siihen niin usein vedotaan kun laitetaan kaupunginosia tai asuinpaikkakuntia paremmuusjärjestyksiin.

      Turvallisuudentunteen kokemukseen vaikuttaa varmasti eri ihmisillä eri asiat. Mä koen oloni paljon turvallisemmaksi keskustassa ihmisten keskellä kuin hiljaisella kadulla puhumattakaan hämärästä hiekkatiestä.

      Poista
    2. Jep, olen kirjoittanut blogissakin tasta kerrostaloasumisesta Turkissa, meilla on vahan ohuet seinat verratuna Suomeen, tiedan aika usein kenella menee huonosti ja kenella taas on lapsenlapset kylassa mutta ei haittaa, nukahdan iltaisin turvallisin mielin siihen taustahalyyn ja se kolkko hiljaisuus vasta mua pelottaakin. Mun mies istui aikoinaan Suomessa, pikkukaupungissa, kaydessamme tikkana ekat yöt sangyssa, hiljaisuus pelotti ja kesainen valoisuus piti hereilla.

      Poista
  3. Olen täysin samaa mieltä! Itse olen ennen täysi-ikäistymistäni asunut sekä metsäisessä lähiössä että kaupungin keskustassa, ja molemmissa oli puolensa. Keskusta-asuminen voittaa kuitenkin helppoudessaan haja-asutusalueet helposti, ainakin tällaisen autoilua vierastavan näkökulmasta. Nykyinen asuinpaikka Helsingin kantakaupungin laitamilla, missä sekä raitiovaunuliikenne että metsäpolku ovat käden ulottuvilla, on itselle tämänhetkiseen elämäntilanteeseen oikein sopiva.

    Sen verran on tosin niuhotettava, että luhtitalo on sekin kerrostalo, ulkopuolisella sivukäytävällä varustettu vain. Toki niitä harvemmin on kaupunkien keskustoissa, luhtitalo lienee leimallisesti lähiöiden talotyyppi. Mutta tämä nyt on sivuseikka! (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole koskaan nähnyt luhtitaloja keskustassa, ainoastaan kauempana lähiöissä, siksi sanavalinta. Mutta voihan niitä olla tietty keskustoissakin :)

      Aika luksusta muuten, että on julkinen liikene ja luonto molemmat lähellä! Reykjavikissa on aika kehno julkinen liikenne. Ratikoista lähinnä unelmoin.

      Poista
  4. Ihan kaikkien kaupunkien keskustoissa en missään nimessä haluaisi asua, ovat liian meluisia ja likaisia. Mutta Reykjavik, rakas Reykjavik, sinne keskustaan muuttaisin koska tahansa!! Ne Reykjavikin lähiöt, ne ne vasta kamalalta näyttävätkin! Suurin osa ainakin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me asuttiin pari vuotta Barcelonassa. Se on ihana kaupunki, mutta koin sen itselleni liian ahtaaksi.

      Poista
  5. Minä olen kasvanut pienessä kylässä (palvelut oli rautatieasema, aseman baari, kirjasto, ala-aste ja siwa) pienen kaupungin kupeessa. Lapsena oli mahtavaa kun lapsia oli naapuristossa valtavasti, kouluun kuljettiin yhdessä kavereiden kanssa pienen metsän läpi. Katuvaloja ei ollut mutta oli majoja, puroja, ojia ja rautatie jolle ei ikinä saanut mennä hölmöilemään. Kiva lapsuus siis. Mutta tullapa yläaste, bussilla kirkonkylälle kouluun ja omalla kylällä ei niin mitään tekemistä. Vuorotyöläiset vanhemmat eivät joutaneet pahemmin kuskailemaan ja joukkoliikenne oli ilta-aikaan onnetonta. Kirjoitin päiväkirjaan sivukaupalla suunnitelmia kuinka muutan Lontooseen ja jätän tuppukylän tomut taakseni.

    No, en muuttanut Lontooseen, vaan mutkien kautta Helsinkiin. Asumaan ratikkalinjan varteen, Keskuspuiston kainaloon. Hurja määrä liikennettä vilistää päivittäin koti-ikkunan vierestä ja alle 1km säteeltä löytyy ruokakauppoja, kioski, huoltis, alko, lukemattomia pikkuliikkeitä, eri tason ravintoloita ja muutama kahvila, Helsingin keskustaan pääsee vartissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Mä rakastin tätä seutua silloin kun oltiin miehen kanssa huoleton lapseton pariskunta ja resuttiin kaikki kapakat yötä myöten ja viikonloppuisin metsäretkeiltiin. Ei minua lapsena pelottanut pimeä metsä, mutta kaupunkilaistuttuani se alkoi pelottaa. Kaupungin kaduilla minua taas ei pelota, oma kotikatu on 24h sykkeessä ja mä rakastan sitä. Rakastan katsoa ikkunasta unettomana yönä ja nähdä että en ole ainut hereillä.

    Niin ja lapsen kanssa, rakastan tätä paikkaa ehkä entistä enemmän. Meillä on leikkipuisto (henkireikä vertaistukineen vauvan kanssa), mahtava päiväkoti metsäretkineen, kaupat vieressä (ei tartte autoilla hypermarketteihin), kahvilat ja lähiravintolat mihin mennä lapsen kanssa ja tienoo täynnä lapsikavereita pienellemme. Löytyy monen monta leikkipaikkaa (ml. taloyhtiön oma piha), metsää, hiihtolatuja, pääsee julkisilla minne vaan. Kun vertaan oman lapseni lapsuutta ja minun, niin koen että tyttäreni saa varmasti yhtä kivan lapsuuden kaupungissa kuin minun omani oli maalla ja olen aika varma että yhtä lailla hän kiroaa teininä Helsingin tuppukyläksi niinkuin minä oman kotikyläni.

    Eniten tässä lapsiperheytymisessä mua huolestutti, että eihän rakkaat kaverit muuta Espoon tai Vantaan lähiöihin rivarielämään. Onneksi taidetaan olla kaikki samaa urbaania heimoa, sillä vaikka kaveripiirin perheet ovat kasvaneet, niin lähiöihin ei ole lähdetty (enkä tahdo sanoa että maalla tai nukkumalähiöissä olisi huono elää, se ei vaan ole mitä itse haluan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja fiiliksiä!
      Muuten, etenkin siinä pikkulapsivaiheessa oli ihan järjettömän tärkeää että oli niitä samassa tilanteessa olevia tuttuja lähellä.

      Poista
  6. Tapiolahan on mitä mainioin kompromissi keskustan ja maalla olon välissä ;)

    VastaaPoista
  7. Minua kyllä nyt nauratti tämä tuttusi kommentti, Pohjoismaiden "kaupungit" ja niidet "keskustat" eivät todellakaan ole kovin vaikeita paikkoja asua!! Miljoonakaupungin perheellisenä asukkina joskus ottaa päästä tällainen nurkkakuntaisuus ja asioiden päivittely. Olisiko tällaisten ihmisten maailmanlaajuinen suositus siis se että yli 4-vuotiaiden alaikäisten ei tulisi lainkaan asua kaupungeissa?? Missä iässä kaupunkiasumista voisi jälleen suositella? Voi ei!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta viserrä. On aina yhtä hämmentävää kuulla Reykjavikin lähiöissä varttuneilta ihmisiltä, kuinka Reykjavikin keskusta on niin vaarallinen varsinkin viikonloppuiltaisin.

      Ihan vain poliisin tilastoihinkin tutustumalla kyllä jokainen voi äkkiä huomata, että kyllä niitä väkivallantekoja tehdään enemmän siellä asunnoissa sisällä kuin ulkona kaduilla.

      Poista
  8. Uskomattoman kaunis tuo ensimmäinen kuva! Meri on niin elävän näköinen. Tuli ihan tippa linssiin:)
    -Caro

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Nappasin kuvan Reykjavikin musiikkitalo Harpan toisesta kerroksesta. Upea paikka!

      Poista
  9. Mulla ei varmaan missään ikinä ole ollut niin turvallinen olo kuin Reykjavikin keskustassa! Asuin siellä hetken aikaa 2000 -luvun alkupuolella, ihanassa kivitalossa päiväkodin vieressä. Valoisina kesäöinä kävelin rantoja pitkin ja kuuntelin meriharakoiden piipitystä. Monesti olen haaveillut että muuttaisin sinne takaisin perheen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama tunne mullakin! Siksi pidänkin niin omituisena, että joku pitää tätä "keskusta-aluetta" jostain ihme syystä lapsille sopimattomana...

      Poista

Mitä tuumaat?