Avauduin Facebookissani jokseenkin rasittavasta tavastani heittäytyä kiinnostaviksi kokemiini asioihin nollasta sataan ilman kompromisseja ...

Aivot baaritiskillä

22.10.14 Satu Kommentteja: 19

Avauduin Facebookissani jokseenkin rasittavasta tavastani heittäytyä kiinnostaviksi kokemiini asioihin nollasta sataan ilman kompromisseja ja aikaa tuhlaamatta. Vaikka kaasu pohjassa on useimmiten antoisaa, se käy välillä vähän raskaaksi, jos ei pidä varansa ja muista hengittää välillä. Kaverillani oli käytökseeni selitys: sulla on korkea dopamiinipitoisuus. Siis anteeksi mikä kokaiini?
Dopamiini on yksi hermoston välittäjäaineista, joilla on vaikutuksia myös ihmisen persoonallisuuteen. Muita vastaavia yksilön persoonallisuuteen voimakkaasti vaikuttavia hormoneita ovat serotoniini, testosteroni ja estrogeeni. Meillä kaikilla on näitä  hormoneita (ja paljon muita hormoneita), mutta niiden suhteelliset pitoisuudet vaihtelevat yksilöllisesti.

Kaverini vinkkasi amerikkalaisesta antropologista Helen Fisheristä, joka on tehnyt tutkimusta siitä, kuinka näiden välittäjäaineiden korkeat pitoisuudet vaikuttavat parisuhteisiin eli minkälaiset aivot yleensä ihastuvat toisiinsa. Kiinnostuin asiasta ja halusin yllättäen tietää siitä lisää. Aiheeseen liittyviä juttuja lukiessa menikin sitten yksi kokonainen työpäivä. (Tämä jälleen hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kiinnostavat asiat tempaavat mukaansa.)

Dopamiini vaikuttaa elimistöön piristävästi ja energiaa lisäävästi. Jos dopamiinipitoisuus hallitsee, ihminen vaatii voimakkaita kokemuksia tunteakseen mielihyvää. Dopamiinityypit harrastavat todennäköisimmin extreme-lajeja. He ovat seikkailunhaluisia, optimistisia ja luovia ja aika boheemeja.

Serotoniinityypit taas ovat pellon toiselta puolelta. He ovat konservatiivisia ja perhekeskeisiä kotona viihtyjiä, jotka arvostavat turvallisuutta, lojaaliuutta ja järjestystä. Sohvaperunan ja sähköjäniksen ei missään nimessä kannata pariutua keskenään. Varminta on valita puoliso omasta porukasta.

Korkea testosteronitaso näkyy kilpailuhenkisyytenä ja rohkeutena. Estrogeenityypeille tyypillistä taas ovat voimakas hoitovietti, tunteellisuus ja heikko kilpailuvietti. Yleensä testo ja estro vetävät toisiaan puoleensa. Kaksi testoa on yhdelle parisuhteelle liikaa.

Tämän superkiinnostavan tiedon valossa näen oman parisuhdehistoriani täysin uudessa valossa. Totta kai ne kaikki muut parisuhteet epäonnistuivat! Aivoni hengailivat täysin vääränlaisessa seurassa.

Olen ilmiselvä dopamiini. En hyppele kallioilta, mutta olen kyllä seikkailunhaluinen, optimistinen ja boheemi. Asenteeni elämään, työntekoon ja harrastuksiin kumpuaa kaikki samasta kuviosta: kaikki tai ei mitään ja tukka putkella.

Olen seurustellut muutaman serotoniinin kanssa, mutta eihän niistä suhteista tietenkään mitään tullut. Sohvaperuna ja sähköjänis voivat kyllä ihastua toisessa erilaisuuteen, mutta pidemmän päälle pelkkä eksotiikka ei kanna. Dopamiinilla menee ennen pitkää hermot, kun serotoniini ei hänen mielestä koskaan tee mitään. Serotoniinin mielestä dopamiini on hermeheikko suorittaja, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä on juuri saavuttanut. Hermot menee, kummaltakin.

Olin aikanaan kiinnostunut myös muutamasta testotyypistä - siis sellaisista perinteisellä tavalla maskuliinisista miehistä (äänekäs, päättäväinen, johtajatyyppi) - mutta eiväthän ne kanssani koskaan selvin päin treffeille lähteneet. Opiskelijabileissä riitti kyllä molempia viihdyttäviä vauhdikkaita tilanteita, mutta arjen myötä testomiehet pariutuivat niiden vienosti hymyilevien ja rauhallisten henkilöstöjohtamisen opiskelijoiden kanssa.

Kun tapasin nykyisen mieheni, tiesin heti, että meillä synkkaa. En silloin tiennyt, miksi olin tilanteesta niin varma. Nyt vasta tajuan, että totta kai se oli itsestään selvää. Hän oli ensimmäinen tapaamani sopivanikäinen ja vapaa dopamiinimies. Dopamiineilla yleensä synkkaa hyvin keskenään.

Innostumme nopeasti, teemme asioita ja tekemisen jälkeen mietimme, mitä saatiin aikaiseksi. Tulemme onnellisemmaksi tekemisestä kuin paikallaan olemisesta. Painiskelemme molemmat jatkuvasti saman "ongelman" kanssa: haluaisimme tehdä sata asiaa, mutta vuorokaudessa on vain 24 tuntia.

Eihän tämä evoluutiobiologiaan pohjautuva pariutumisteoria tietenkään vedenpitävä ole, mutta sen herättämät ajatukset ovat kieltämättä kiinnostavia. Se ainakin on varmaa, että mitä paremmin tuntee itsensä, sitä paremmin osaa valita itselleen sopivan puolison. 

Kannattaa siis käyttää valitsemiseen aikaa. Jos on epävarma, kokeile useampaa. Siinähän sitä kehittyy itsekin.

19 kommenttia:

  1. Tää oli hyvä! Nyt mä sitten mietin pääni puhki, että mihin ryhmään kuulun. Ja mihin kuuluu mies. Ja eksä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tämä ei ole mikään kiveen hakattu malli... Mutta hauska näitä on silti pohtia!

      Poista
  2. Kiitos, ihan mahtava teksti!
    Hihittelen täällä vienosti hymyileville henkilöstöjohdon opiskelijoille :-)
    terkuin Anna, aiheeseen osuvasti osoitteesta www.haipakka.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja näistä nykyisistä henkilöstökonsulteista moni on myös hyvä ystäväni, eli kaikella rakkaudella :)

      Poista
  3. My life is saved. Oon miettinyt vuoden sisään paljon näitä asioita ja vaikka eksä onkin erittäin rakas ystävä vieläkin, tiesin aina jossain syvällä itsessäni, että ei tuu hääkelloja soimaan meille. Ja hän varmasti tiesi saman. Pitkään kyllä koitettiin. Mä olin se "hermoheikko suorittaja", joka ei tyytynyt koskaan mihinkään.

    Nyt huomasin olevani ihastunut. Ihmettelin miten niin syvästi ja nopeasti johonkin ihastuin. Mutta nyt on selvää, dopa tapasi dopan :) Aika näyttäköön miten käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa! Onnea teille, toivotaan että käy hyvin :)

      Poista
  4. Täällä serotoniinityypin kanssa onnellisesti seurusteleva dopamiini! Onni voi löytyä myös toisen erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, että löytää puolisosta itseä tasapainottavia piirteitä. Ilman mun serotoniinipuolisoani meidän koti olisi ikuisessa kaaoksessa ja ravaisimme tukka putkella paikasta toiseen uuvuksiin asti. Nyt mun menohalujen ja arjenhallinnan välille on löytynyt mukava balanssi, ja olemme molemmat tyytyväisiä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa! Mä kyllä hyväksyn erilaiset ihmiset ja ystäväpiiristä löytyy erilaisia tyyppejä. Mutta mä en pysty asumaan sellaisen kanssa. Onneki meitä on moneen osastoon :)

      Poista
  5. Hmm, minä en tiedä ostanko aivan täysin tätä mustavalkoista teoriaa, koska nähdäkseni ainakin itse olen yhdistelmä sekä dopaa että seraa. Tunnistin tuosta kuvauksestasi itseni siinä mielessä täysin, että uudet jutut ja ajatukset vievät mennessään ja kun into iskee, teen sen 100% eli koko olemus ikään kuin täyttyy siitä asiasta mihin pääni milloinkin pistän. Mutta tämä ei siis välttämättä ollenkaan ole mikään extreme-urheilulaji joista en oikeastaan yhtään välitä vaan kyse voi olla vaikka johonkin tutkimukselliseen asiaan perehtymisestä. Toisaalta tämän dopa-kiihtymyksen vastapainoksi tarvitsen paljon omaa aikaa, ajatteluaikaa, ja näin ollen monet ns. extrovertit pitävät minua luultavasti aivan sohvaperunana ja kotihiirenä. Elämä on niin täyttä että mieluummin lopun aikaa sulkeuduinkin kotiin ja joiltakin osin olen todellinen introvertti. Mutta siis nämä kaksi asiaa tuntuvat tosiaan vaativan toisiansa pikemminkin kuin sulkevan toisensa ulos. Tältä pohjalta en osaisi siis sijoitella minua yhteenkään kategoriaan näistä, ja samoin tuntuu käyvän monien muidenkin vastaavien kategorioiden kanssa (kuten jako extrovertti - introvertti).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä ilmottautuu toinen dopa, joka vaan tarvitsee välillä erakoitumista. Ei jaksa innostua ja huitoa menemään, jos ei välillä saa tuusailla ihan rauhassa omiaan. Mieskin (joka on joku kummallinen dopa-estro-testo) tietää millon lähteä vaan menemään ja jättää mut ittekseni hommailemaan. Mutta hetki himassa ja jo rupeaa seinät kaatumaan päälle ja pakko taas päästä menemään ja tekemään ja olemaan.

      Poista
  6. Mielenkiintoinen teoria! Itselläni tuntuvat jylläävän vahvoina sekä dopamiini että estrogeeni, ensimmäinen kuitenkin voimakkaampana. Puolison taas diagnosoisin olevan sekä dopamiinin että testosteronin vaikutuksen alaisena. Olemme molemmat jotenkin liian voimakkaasti molempia, jotta yksi vaihtoehto kävisi.

    Kaikkien näiden hormonien tiimellyksessä ei olekaan ihme, että meillä pakka välillä hajoilee. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Estro ja testo on tän teorian mukaan hyvä pari, teillä siinä pari yllätystekijää tuon extreme-hormonin muodossa mukana, mikä on vaan jees. Eipä käy elo liian perinteiseksi tai ennalta-arvattavaksi ;)

      Poista
  7. Tää oli hyvä! Tää on selvää kauraa: mä olen testosteroni ja Koti-insinööri dopis. Dopisten kanssa on muuten aina hauskaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyl kyl, silmiä avaavaa.
      Koti-insinööristä oon muuten samaa mieltä. Mä diagnosoin sen heti :D

      Poista
    2. Mun kaverit on muuten suureksi osaksi dopiksia! Mä tulen hyvin toimeen niiden kanssa - ei ehdi riidellä mistään. <3

      Poista
  8. Mun kokemus taas tukee ajatusta, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Serotoniinityyppinä kyllästyn ja turhaannun nopeasti kaltaisteni seurassa. Tällöin pintaan yllättäen puskeekin dopamiiniminä, joka haluaa vaihtelua, muutosta, tapahtumista, aikaansaamista, uusia kokemuksia, liikettä, liikettä, liikettä! Arvelen kyllä niinkin, että minussa on molemmat puolet. Riippuu olosuhteista, kumpi on enemmän esillä. Koska puoliso on vahva dopa, meidän avioliitto tarvitsee serotoniinia. Molempien mielestä tää on hyvä yhdistelmä: mä tuon miehen elämään vakautta ja seesteisyyttä, hän tuo mun elämään jännitystä ja väriä. Välillä mä kuitenkin haluan olla se, jonka vuoro on liitää puoli metriä maankamaran yllä tulvillaan intoa ja ideoita. Silloin toisen vuoro on ankkuroida ja keskittyä arjen realiteetteihin. Huumoria ja itseironiaa tässä parisuhteessa on kuitenkin tuhlailtava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa just hyvältä! Ja huumorista ja itseironiasta saa aina lisäpisteitä :) Mä oon sitä mieltä, että suhteessa pitää olla huumoria, se on tosi arvokasta.

      Poista
  9. En osaa laittaa itseäni mihinkään joukkoon. Innostun hurjasti ja teen draivilla, mutta tarvitsen rutiineja ja rauhallisuutta. Minulla on kova hoivavietti, mutta samalla olen kilpailuhenkinen egoilija. Sen verran kuitenkin kykenin itseäni diagnosoimaan, että testomiehet ei ole mun juttuni pariutumismielessä. Minuun kolahtaa huolehtivat kiltit miehet, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Yhdistettynä hyvään itsetuntoon, älykkyyteen ja keskustelutaitoon niin se on just hyvä <3 t. Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos mä oikein tuon Fisherin ajatuksia tulkitsin, niin meissä kaikissa on noita kaikkia puolia, ja tavallisesti niistä joku hallitsee, mutta ei aina. Ja esim. dopamiinin eritys vähenee vanhemmalla iällä, joten ehkä meistä kaikista tulee serotoniineja kun kello alkaa lyödä kuuttakymppiä...

      Poista

Mitä tuumaat?